Enpä oikein tiedä mistä päästä aloittaisin, vaikka joskus piloillani
olenkin väittänyt, että Charley Furuseth oli syynä koko juttuun.
Hänellä oli Mill Valleyssa, Tamalpais-vuoren juurella huvila,
jossa hän oleskeli vain talvikuukausina lueskellen Nietzscheä ja
Schopenhaueria aivojensa lepuutukseksi. Kesällä hän mieluummin
hikoili kuumassa ja tomuisessa kaupungissa kovassa työssä ja
puuhassa. Jollei minulla olisi ollut tapana joka lauantai matkustaa
hänen luokseen ja viipyä siellä maanantai-aamuun saakka, niin en
eräänä tammikuun maanantaina olisi ollut San Franciscolahdella.
Laiva ei ollut kuitenkaan mikään huono alus, sillä _Martinez_ oli
aivan uusi lauttalaiva, joka kulki vasta neljättä tai viidettä
kertaa Sausaliton ja San Franciscon vähä. Vaara piili sumussa,
joka laskeutui lahdelle, ja josta minulla, maamyyrällä, ei ollut
aavistustakaan. Muistanpa selvästi, että kävin hyvillä mielin
istumaan yläkannelle kokkaan, aivan perämiehenkojun alle ja annoin
salaperäisen sumun kietoa mielikuvitukseni pauloihinsa. Raitis
tuuli puhalsi ja hetken aikaa olin yksin kosteassa pimeydessä -- en
kuitenkaan aivan yksin, sillä epämääräisesti tunsin, että luotsi ja
joku, jota luulin kapteeniksi, olivat lasikojussa pääni yläpuolella.
Muistan ajatelleeni, kuinka mukava työnjako kuitenkin on, kun
minun ei tarvinnut tutkia sumua, tuulia, veden nousua ja laskua
eikä merenkulkua päästäkseni ystäväni luo, joka asui lahden
toisella puolella. Mikä erinomainen asia, että ihmiset antautuivat
erikoisaloille, arvelin minä. Luotsin ja kapteenin ammattitiedot
riittivät siten monelle tuhannelle ihmiselle, jotka eivät
ymmärtäneet merestä ja merenkulusta enemmän kuin minäkään. Ja sitä
paitsi, sen sijaan, että olisin käyttänyt tarmoani oppiakseni koko
joukon asioita, saatoin nyt keskittää sen muutamiin harvoihin
erikoisasioihin, esimerkiksi selvitelläkseni runoilija Poen asemaa
amerikkalaisessa kirjallisuudessa -- olin vastikään julkaissut
siitä tutkielman aikakauskirjassa _Atlantic_. Tullessani laivaan ja
kulkiessani salongin läpi olivat väijyvät silmäni huomanneet kookkaan
herrasmiehen, joka luki _Atlanticia_ juuri siltä kohtaa, missä
minun kirjoitelmani oli. Ja minun mieleeni tuli jälleen työnjako --
luotsin ja kapteenin erikoistiedot antoivat tälle kookkaalle herralle
tilaisuuden lukea minun erikoistietojani Poesta, sillä välin kun he
kuljettivat häntä San Franciscoon.
Eräs punakka mies, joka viskasi kovalla kolinalla salongin oven
jäljessään kiinni ja kulki kopistaen jalkojaan kannella, keskeytti
mietiskelyni, vaikka olinkin jo ennättänyt merkitä muistiin nämä
ajatukset, voidakseni käyttää niitä vastaista kirjoitusta varten,
jonka nimeksi olin suunnitellut "Vapauden välttämättömyys: mietteitä
taiteen harjoittajille". Punakka mies heitti silmäyksen peränpitäjän
kojua kohti, tuijotti sitten sumuun, astui raskain askelin kannen
poikki ja taas takaisin (hänellä varmaan oli puujalat), ja pysähtyi
sitten hajasäärin minun eteeni, kasvoillaan tyytyväinen ilme. Olin
varmaan oikeassa olettaessani, että hän oli viettänyt koko elämänsä
merillä.
"Juuri tällainen ilkeä ilma harmentaa hiukset ennen aikojaan", sanoi
hän nyökäyttäen päätään perämiehen kojua kohti.
"En luullut heillä olevan minkäänlaisia vaikeuksia", vastasin minä.
"Kaikki näyttää yhtä yksinkertaiselta kuin aapinen. Kompassi neuvoo
heille suunnan, ja he tuntevat etäisyyden ja nopeuden. Minä tahtoisin
sanoa sitä vain matemaattiseksi aksiomiksi."
"Eikö muka vaikeuksia!" hän puhisi. "Yhtä yksinkertaistako kuin
aapinen! Matemaattinenko aksiomi!"
Hän näytti ojentavan vartaloaan ja nojautuvan vasten ilmaa
katsellessaan minua. "Entäs tämä virta, joka kulkee Golden Gatesta?"
hän kysyi tai pikemminkin huusi. "Kuinka nopeasti se virtaa? Kuinka
suuri voima sillä on? Ajatelkaahan vain! Nyt meillä on signaalipoiju
aivan edessä! Katsokaas, miten he muuttavat suuntaa!"
Sumusta kajahti kellon synkkä ääni, ja minä näin, miten luotsi käänsi
nopeasti peräsimen pyörää. Kellon kilinä, joka äsken oli kuulunut
suoraan edestä, tuli nyt sivulta. Meidän laivamme vihelsi käheästi,
ja ajoittain kuului toisiakin vihellyksiä sumusta.
"Tuo ääni tulee jostakin lauttalaivasta", sanoi punakka mies ja
viittasi oikealle, mistä vihellys kuului. "Ja tuossa! Kuulitteko?
Se oli torven ääni! Varmaan jokin laakeapohjainen kuunari. Pitäkää
varanne, herra kuunarinkapteeni! Niin, senhän arvasinkin! Piru on
merrassa!"
Näkymätön lauttalaiva antoi merkin toisensa jälkeen ja toitotti
torvea kauheasti.
"Nyt he vakuuttavat kunnioitustaan toinen toiselleen ja valmistuvat
kääntymään", jatkoi punakka mies, kun kiihkeät vihellykset vaikenivat.
Hänen kasvonsa loistivat ja hänen silmissään paloi innostuksen tuli,
kun hän selitti ihmiskielellä, mitä nuo vihellykset ja sumutorvet
tarkoittivat: "Nyt höyryvihellin väistyy vasemmalle. Kuuletteko tuota
poikaa, joka kurnuttaa kuin sammakko? Luultavasti höyrylaiva, joka
tulee Headsista ja ponnistelee vastavirtaan."
Kimakka, pieni vihellin, joka piti pahaa ääntä, ikäänkuin olisi ollut
hullu, suuntasi aivan läheltä meitä vastaan.
Gong-gong vastasi _Martinez_-laivalta. Meidän pyöräsiipemme
pysähtyivät, niiden valtimon iskut lakkasivat ja alkoivat sitten
jälleen. Kimakka, pieni vihellin, joka kuulosti sirkan sirinältä
keskellä petoeläinten karjuntaa, tunkeutui sumun läpi hiukan
sivummalta ja heikkeni heikkenemistään. Minä katsahdin kysyvästi
toveriini.
"Se on tuollainen uhkarohkea höyryparkaasi", sanoi hän. "Toivonpa
melkein, että olisimme ajaneet sen upoksiin, tuon pienen raukan!
Sellaiset tuottavat vain harmia. Mitä hyötyä niistä on? Mikä aasi
tahansa voi hoitaa sellaista ja ohjata sen suoraan helvettiin
toitottaen torvea voimainsa takaa ja vaatien, että koko muu maailma
väistyy sen tieltä, koska se juuri on tulossa eikä tahdo varoa muita.
Koska se on tulossa! Ja siinäpä sitä vasta saakin pitää varansa!
Sillä heillä ei ole aavistustakaan siitä, että pitäisi väistyä
syrjään, niinkuin tavallinen soveliaisuus vaatii."
Hänen aiheeton harminsa huvitti minua suuresti, ja sillä välin kun
hän äkeissään astui edestakaisin, vaivuin minä omiin mietteihini
ajatellen, kuinka romanttista tuo sumu, joka ikäänkuin ääretön
salaperäinen harmaa varjo oli peittänyt osan liitävää maapalloa.
Entäs ihmiset, nuo säkenöivän valon atomit, joita painaa mielettömän
toiminnanhalun kirous ja jotka ohjaavat puu- tai rautahevosensa
keskelle salaperäisyyttä, sokeasti hapuillen näkymättömän läpi ja
meluten ja laverrellen lohduttavia sanoja, vaikka epävarmuus ja pelko
painostaakin heidän sydämiään.
Toverini ääni herätti minut jälleen ja minä naurahdin. Minäkin olin
hapuillut ja pyörinyt sinne tänne, vaikka luulin selvästi nähneeni
salaperäisyyden läpi.
"Halloo! Joku tulee meidän tiellemme!" sanoi hän. "Kuuletteko? Ja
aivan täyttä vauhtia. Suoraan eteenpäin. Varmaan hän ei ole vielä
huomannut meitä. Tuuli käy toisaalta."
Raitis tuuli puhalsi aivan suoraan meitä vastaan, ja minä kuulin
selvästi lähestyvän vihellyksen jonkin matkan päästä, hiukan syrjästä.
"Lautta-alusko?" kysyin minä.
Hän nyökkäsi ja sanoi sitten: "Muut eivät kulje yhtä nopeasti." Hän
naurahti. "Nyt tuolla ylhäällä on varmaan hätä käsissä."
Minä silmäsin ylös. Kapteeni oli pistänyt päänsä ja hartiansa
ulos perämiehenkojusta ja katseli lakkaamatta sumuun, ikäänkuin
hän pelkällä tahdonvoimallaan olisi voinut nähdä sen läpi. Hänen
kasvojensa ilme oli levoton, samoin kuin toverinikin, joka oli
hyökännyt laivan reunalle ja tuijotti hellittämättömästi kuin
kapteenikin siihen suuntaan, mistä näkymätön vaara uhkasi.
Sitten tapahtui jotakin, ja aivan tavattoman nopeasti. Sumu
näytti hajaantuvan ikäänkuin salama olisi iskenyt nuolensa sen
keskelle, ja laivan keula tuli esiin heittäen sumupyörteitä
kummallekin puolelleen, aivan kuin leviatan, joka viskelee
kärsällään meriruohoa. Minä näin perämieskojun sekä valkeapartaisen
miehen, joka nojautui kyynärpäittensä varassa siitä ulos. Hän oli
pukeutunut siniseen univormuun, ja muistan erityisesti huomanneeni,
että hän näytti hienolta ja levolliselta. Hänen tyyneytensä teki
minuun tuona hirveänä hetkenä aivan kauhistuttavan vaikutuksen.
Hän alistui kohtaloonsa, kulki käsi kädessä sen kanssa ja laski
vain kylmäverisesti, milloin isku hänet yllättäisi. Nojautuessaan
eteenpäin hän tarkasteli meitä levollisesti ja tutkivasti, ikäänkuin
olisi tahtonut aivan hiuskarvalleen määrätä yhteentörmäyspisteen,
eikä näyttänyt vähintäkään välittävän meidän luotsistamme, joka
kiukusta kalpeana huudahti: "No, onpas tämä nyt kaunista!"
Muistellessani tätä hetkeä täytyy minun tunnustaa, että tämä
huomautus oli siksi selvä, ettei se kaivannut mitään vastausta.
"Tarttukaa johonkin ja pitäkää lujasti kiinni", sanoi punakka
mies minulle. Häntä ei haluttanut enää lörpötellä, ja luonnoton
levollisuus näytti tarttuneen häneenkin. "Kuunnelkaa, mitä naiset
huutavat", sanoi hän äkäisesti -- melkein katkerasti, ikäänkuin hän
jo ennenkin olisi kokenut jotakin saman tapaista.
Laivat törmäsivät yhteen, ennenkuin ennätin seurata hänen neuvoaan.
Toinen alus oli varmaan iskenyt jokseenkin keskelle meidän laivaamme,
sillä en voinut nähdä yhtään mitään, vieras alus oli kokonaan
kadonnut näkyvistäni. _Martinez_ kallistui pahasti, ja murtuvat
lankut ratisivat ja ryskyivät hirveästi. Minä kaaduin pitkäkseni
märälle kannelle, ja ennenkuin pääsin pystyyn, kuulin naisten
huutavan. Aivan varmaan nuo kauheat äänet, jotka saivat veren
suonissani jähmettymään, herättivät minussa silmittömän kauhun.
Minun mieleeni muistui, että salongissa oli pelastusvöitä, mutta
ovella hyökkäsi vastaani joukko miehiä ja naisia, jotka työnsivät
minut syrjään. En muista enää, mitä seuraavina silmänräpäyksinä
tapahtui, mutta sen vain tiedän, että hetken kuluttua vedin alas
korkeilta hyllyiltä pelastusvöitä, ja että punakka mies sitoi niitä
kiihottuneiden naisten vyötäisille. Tämä muisto on painunut yhtä
selvästi mieleeni kuin jokin näkemäni taulu. Se oli elävä taulu,
voin nähdä sen milloin tahansa edessäni -- salongin seinässä ammotti
reikä, jonka reunat olivat pirstaleina ja josta tunkeutui harmaata
sumua sisään; tyhjillä, pehmeillä istuimilla näkyi äkillisen paon
jälkiä: matkasälyä, käsilaukkuja, päivänvarjoja ja päällysvaatteita;
vieressäni seisoi samainen kookas herra, joka oli lukenut
kirjoitelmaani, kiedottuna korkkivöihin ja jäykistekankaaseen,
aikakauskirja yhä kädessä, ja kysyi yhä uudestaan yksitoikkoisella
äänellään tokko luulin vaaran uhkaavan meitä; punakka mies astuskeli
rohkeasti puujalkojensa varassa auttaen kaikkien lähellä olevien ylle
pelastusvöitä; ja keskellä sekasortoa kajahti naisten mieletön huuto.
Tuo naisten huuto koski kaikkein kipeimmin hermoihini. Varmaan
se koski myös punakan miehen hermoihin, sillä silmissäni näkyi
toinenkin kuva, jota en saa koskaan mielestäni haihtumaan. Kookas
herrasmies pistää aikakauskirjansa päällystakkinsa taskuun ja
katselee uteliaasti ympärilleen. Joukko naisia, kasvot vääntyneinä,
kalmankalpeina, suut selkosen selällään, huutavat niin tuskallisesti
kuin kadotukseen tuomitut sielut; ja punakka mies, joka seisoo nyt
kasvot aivan tummanpunaisina vihasta, kädet koholla pään päällä,
ikäänkuin hän tahtoisi iskeä kuin salama ympärilleen huutaa: "Hiljaa!
Hiljaa!"
Muistan, että tämä näky sai minut äkkiä purskahtamaan nauruun, ja
seuraavassa hetkessä huomasin, että minäkin olin joutua aivan pois
suunniltani. Sillä nuo naiset olivat samanlaisia kuin minä itsekin,
he muistuttivat äitiäni ja sisariani, he vapisivat kuolemanpelosta
eivätkä tahtoneet kuolla. Muistan senkin, että he huusivat aivan
kuin siat olisivat vinkuneet teurastajan käsissä, ja tämä tavaton
yhtäläisyys kauhistutti minua. Nuo naiset, joiden sydämessä liikkui
jaloja ja helliä tunteita, huusivat nyt täyttä kurkkua. He tahtoivat
elää, mutta he olivat yhtä avuttomia kuin rotat satimessa ja
kirkuivat voimiensa takaa.
Tuo kauhu ajoi minut ylös kannelle. Olin aivan sairas, minua
kuvotti ja kävin istumaan penkille. Tunsin epäselvästi, että
huutavia miehiä kiiruhti kannella edestakaisin koettaen irroittaa
veneitä. Kaikki kävi juuri samalla tavalla kuin kirjoissa kerrotaan
tällaisista kohtauksista. Köydet takertuivat kiinni. Ei mikään
tehnyt tehtäväänsä. Vene laskettiin veteen, naiset ja lapset
hyökkäsivät siihen, vesi kohosi laitojen vii ja vene kaatui kumoon.
Toista venettä yritettiin irroittaa, mutta se jäi toisesta päästään
riippumaan kiinni ja jätettiin sellaisena siihen. Ei jälkeäkään
näkynyt vieraasta aluksesta, joka oli saanut onnettomuuden aikaan,
mutta kuulin joidenkuiden sanovan, että se varmaan lähettäisi veneitä
meidän avuksemme.
Astuin alakannelle. _Martinez_, vajosi nopeasti, vesi oli jo aivan
lähellä. Joukko matkustajia hyppäsi mereen. Toiset, jotka olivat jo
vedessä, huusivat ja pyrkivät takaisin laivaan. Ei kukaan välittänyt
heistä. Samassa huudettiin, että laiva heti uppoaa. Kauhu, jonka tuo
tieto sai aikaan, valtasi minutkin, ja äkkiä olin joutunut laidan yli
veteen keskelle lainehtivaa ihmismerta. Kuinka oikeastaan jouduin
sinne, sitä en tiedä, sen nyt vain tiesin, miksi nuo ihmiset heti
pyrkivät takaisin laivaan. Vesi oli kylmää -- niin kylmää, että se
aivan kirveli. Pudotessani veteen tunsin äkillistä ja viiltävää
kipua, ikäänkuin tuli olisi minut polttanut. Se viilsi aivan ytimiä
myöten. Tuntui siltä, kuin olisi joutunut suoraan kuoleman kitaan.
Minä läähätin tuskasta ja hengitin syvään, ennenkuin pelastusvyö
nosti minut jälleen veden pintaan. Tunsin väkevää suolan makua
suussani ja olin vähällä tukehtua siihen kitkerään nesteeseen, joka
tunkeutui kurkkuun ja keuhkoihin.
Kylmyys oli kuitenkin kaikkein pahinta. Tunsin selvästi, etten
kestäisi sitä kuin muutamia minuutteja. Ympärilläni ihmiset
ponnistelivat ja polskuttivat vedessä. Kuulin heidän huutavan
toisilleen. Kuulin myöskin airojen loisketta. Hetken kuluttua
ihmettelin, että olin vielä hengissä. Alaraajoistani oli tunto
kokonaan kadonnut, ja jäytävä kylmyys hiipi vähitellen sydämeeni.
Pienet laineet, joiden harjat sähättivät pahanilkisesti, huuhtelivat
alituisesti ylitseni ja tunkeutuivat suuhuni, niin että sain
kuvotuskohtauksen toisensa jälkeen.
Kaikki äänet muuttuivat vähitellen epäselviksi, vihdoin kuulin vain
hirveän tuskanhuudon jonkin matkan päästäjä tiesin, että _Martinez_
oli nyt uponnut. Sen jälkeen -- kuinka paljon myöhemmin, sitä en
yhtään voi laskea -- toinnuin jälleen ja hätkähdin pelosta. Olin
aivan yksin. En kuullut huutoja, en ainoatakaan ihmisääntä -- laineet
vain loiskivat, ja niiden ääni kuulosti kammottavan ontolta ja
kumealta sumussa. Kauhu keskellä suurta ihmisjoukkoa, jossa kaikilla
on melkein samat pyyteet, ei ole niin hirvittävä kuin jos se valtaa
mielen yksinäisyydessä -- ja sellainen kauhu yllätti nyt minut. Minne
aallot ajoivat minua? Punakka mies oli sanonut, että virta kulki
Golden Gatesta. Ehkäpä se kuljetti minut valtameren selälle? Entä
pelastusvyö, joka kannatti minua? Eikö se milloin tahansa voinut
mennä rikki? Olin kuullut sanottavan, että niitä tehtiin paperistakin
ja ontoista ruovoista, ja että ne hyvin pian vettyivät ja kadottivat
kantovoimansa. Minä en voinut uida. Olin aivan yksin ja ajelehdin --
siltä ainakin tuntui, keskellä harmaata alkuajan avaruutta. Minun
täytyy myöntää, että jouduin aivan mielettömyyden valtaan, että
huusin yhtä hurjasti kuin nuo naisetkin olivat huutaneet ja loiskutin
vettä jäykistyneillä käsilläni.
* * * * *
Kuinka kauan tätä kesti, siitä minulla ei ole aavistustakaan, sillä
vaivuin horrokseen, josta en muista sen enempää kuin jostakin
levottomasta ja tuskallisesta unesta. Kun toinnuin jälleen, tuntui
minusta kuin vuosisatoja olisi kulunut, ja näin aivan pääni
yläpuolella, keskellä sumua laivan keulan sekä kolme kolmikulmaista
purjetta, jotka pullottivat tuulessa. Laivan kaulan halkaistessa
laineita porisi ja kuohui vesi aivan kauheasti, ja minä kelluin aivan
keskellä väylää. Koetin huutaa, mutta olin liian väsynyt. Keula
kynti edelleen, se kulki aivan vieritseni ja viskasi vesiryöpyn
pääni yli. Sitten laivan musta kylki hipaisi niin läheltä ohitseni,
että olisin voinut sitä käsin kajota. Koetinkin sitä tehdä, sillä
mielettömyydessäni ajattelin voivani tarttua kynsin kiinni puuhun,
mutta käsivarteni olivat raskaat, enkä voinut niitä liikuttaa. Vielä
kerran yritin huutaa, mutta ääntä ei päässyt huuliltani.
Laivan perä kulki ohitseni ja painui samassa kahden aallon
lomaan; vilahdukselta näin miehen, joka seisoi peräsimessä ja
vielä toisenkin, joka näytti vain polttavan tupakkaa. Näin savun
tunkeutuvan hänen huuliensa yli, kun hän hitaasti käänsi päätään ja
katseli merelle siihen suuntaan, missä minä olin. Hän katsoi vain
aivan välinpitämättömästi eteensä, ilman minkäänlaista tarkoitusta,
niinkuin ihmiset usein aivan sattumalta katsovat, kun heillä ei ole
mitään erityistä tekemistä, mutta toimivat vain siksi, että he elävät
ja että heidän täytyy tehdä jotakin.
Tuosta katseesta riippui nyt koko elämäni ja kuolemani. Näin sumun
nielevän laivan; näin perämiehen selän ja toisen miehen kääntyvän
hitaasti tuijottaessaan ulapalle ja sattumalta luodessaan katseensa
minuun. Hänen kasvojensa ilme oli miettivä, ja minä pelkäsin, ettei
hän huomaisi minua, vaikka hänen katseensa osuisikin minuun. Mutta
hänen silmänsä keksivät minut ja hän katsoi suoraan minuun -- näki
minut, sillä hän juoksi peräsimen luo, työnsi toisen miehen syrjään,
ja kiersi peräsintä kerran toisensa jälkeen, tarttuen toisella
kädellään toisen yli ja antaen samalla jonkinmoisia käskyjä. Laiva
näytti kulkevan edelleen entistä suuntaansa ja katosi melkein samassa
silmänräpäyksessä sumuun.
Olin vähällä taas mennä tainnoksiin ja ponnistin kaikki voimani
voittaakseni tuon tukahduttavan tyhjyyden ja pimeyden, joka painosti
minua. Hetken kuluttua kuulin airojen loisketta, joka lähenemistään
läheni, kuulin myöskin miehen äänen, joka huusi. Kun mies tuli aivan
lähelle, kuulin hänen huudahtavan harmissaan: "Miksikä hemmetissä
ette vastaa?" Tiesin, että hän tarkoitti minua, mutta samassa pimeys
ja tyhjyys sai minut valtoihinsa.