Kolea tuuli huokailee luostaripihan plataaneissa, Maasta kohoo jäätävä
ja silmiä pistävä tomupilvi. Suihkukaivon hoikka vesisäie katkeaa
vähän väliä tuulessa. Oppilaat ovat syöneet keveän suuruksensa ja
paperit, joihin leivokset, omenat ja appelsiinit olivat käärittynä,
lentelevät pitkin pihaa. Nyt leikitään. Joka suunnalla häilähtelee
luostarikasvattien mustia hameita. Toiset eivät ota osaa leikkeihin,
maan käyskelevät käsikkäin ystävättäriensä kanssa keskustellen
asioistaan ja salaisuuksistaan.
Enimmät juoksevat, telmivät, heittävät rengasta tai höyhenpalloa.
— Lia, sinä olet hippa!
Kaksikymmentäyksi, kaksi, kolme... Siinä saat! Sinun vuorosi!
— Voi, voi, sinä sotkit kaikki! Nyt minun täytyy alkaa alusta!
— Missä minä olinkaan? Sinä astuit viivalle.
— Älä kiru noin!
— Oikein se oli!
— Ei, ei ollut!
— Voi voi minun polveani, minun polveani!
—... Ja sitte, kertoo muuan kävelevistä tytöistä toisille, jotka
jännittyneinä kuuntelevat... sitte kun nämä naiset palasivat luostarin
refektoorioon, huomasi abbedissa että he puhuivat kovin vähän ja että
heillä oli karkeat äänet... He kertoivat palanneensa Palestiinasta...
Ja se sisar, joka palveli pöydässä huomasi erään hameen aita pistävän
esiin punaisen saappaan. Äkkiä...
— Neula on puhkaissut pallon.
— Aijaijai!
— Jos sinä huudat noin, Almaïde, en viitsi leikkiä kanssasi!
Tuuli humisee alakuloisesti puissa. Viluisia, pörröisiä varpusia
uikuttaa tuulen käsissä pihamaalla ja löydettyään leipämurun lentävät
ne tiehensä.
Clara d'Ellébeuse istuu yksin ja kokoonkyyristyneenä penkillä, käden
on hän painanut rintaansa vasten. Kolme päivää on hän tuntenut kovia
kipuja kyljessään, selässä, rinnassa ja niskassa. Hän puree hampaansa
yhteen hiiskumatta kellekään sairaudestaan, joko sentähden että muiden
säälittely kiusaa häntä tahi koska hänen kiihottuneissa aivoissaan on
herännyt joku kamala ajatus. Joskus häneltä pääsee hiljainen parahdus,
ei muuta. Siinä hän on istunut koko aamiaisloman, mustaan mantteliinsa
uppoutuneena, hytisten kuumeesta ja vastaamatta sanallakaan toveriensa
kysymyksiin, ei edes rakkaan ystävänsä Lian.
Mutta se ei heitä oudostuta, he ovat tottuneet siihen että hän väliin
on hiukan omituinen. Claran vieressä on pieni korillinen rypäleitä,
jotka Gertrude on huolellisesti pakannut ja jonka hän eilen on saanut
äidiltään. Hän ei ole koskenutkaan koriin. Hän on arka kuin sairas
eläin. Hänen ruuvikiharansa riippuvat järjestämättöminä kalpeilla
poskilla.
Kun kello soi nousee hän penkiltään.
— Lapseni, sanoo johtajatar, joka sattumalta menee Claran ohi, jos
olette sairas ei teidän pidä rasittaa itseänne. Te olette aina ollut
huolellinen oppilas. Mutta viime päivinä olen huomannut teissä
muutoksen. Voitteko pahoin?
— Olen hiukan väsynyt, äiti hyvä. Ei se ole sen pahempaa...
— Siinä tapauksessa, lapseni, pääsette vapaaksi tänään kaikista
koulutöistä. Saatte levätä ja käyttää aikanne niinkuin parhaaksi
näette. Tunnemme kaikki teidän ahkeruutenne. Ellette halua mennä
vuoteeseen, voitte jäädä opintosaliin, vaikkette rasittaisikaan
itseänne työllä. Minä teen teidän tähtenne vielä sen poikkeuksen,
että saatte ajankuluksi lukea jotain kertomusta, niinkuin viimeisenä
koulupäivänä, ennen lomaa. Menkää, lapseni!
Clara menee opintosaliin, jossa hänen toverinsa jo omat täydessä
työssä. Hanhenkynät rapisevat kuorossa täsmällisesti viistoon
asetetuilla vihoilla. Tytöt kirjoittavat pää kallella ja kieli pitkällä
huulten välissä.
Clara nostaa pulpettinsa kannen ja pitää sitä ylhäällä viivottimen
avulla. Kirjojensa alta vetää hän esiin toisen setä Joachimin
kirjeistä. Hän kehittää sen auki, kasvot pelosta jäykkinä ja lukee
varmaan jo sadannen kerran:
»Yksin jään minä tänne maan päälle hautomaan suruani ja
omantunnonvaivaani, koska ei katkeran yksinäisyyteni iloksi jättänyt
minulle edes syleilymme kovaonnista hedelmää.»
Ah, tätä kauheata ajatusta, joka jo kolmen päivän ajan on kouristanut
hänen aivojaan! Minä olen raskaana, minun täytyy olla raskaana, oli
äkkiä kuulunut huuto hänen sisästään kun hän toissapäivänä luki tätä
kirjettä... Ja nyt toistaa hän tätä itsepäisesti itselleen... Hän tunsi
joitakin hermokipuja ja heti iski tämä mieletön ajatus hänen sekavaan
päähänsä: _»meidän syleilymme kovaonnista hedelmää.»_
Siis syleilyn kautta tulee lapsi maailmaan? hän sanoo itselleen.
Syleilemällä oli Laura raukka tullut raskaaksi! Oh, minä onneton, miksi
en tiennyt sitä! Mikä rikollinen hulluus minut valtasikaan silloin
siellä suletun huvilan luona, kun kiihkeästi painoin Rogerin rintaani
vasten!
... Mutta isähän on usein ottanut minut syliinsä?... Totta kyllä, mutta
Jumala ei salli kenenkään saada lapsia isänsä kanssa tahi veljiensä
kanssa tahi sukulaistensa kanssa... ainoastaan serkkunsa kanssa, koska
serkukset voivat keskenään mennä naimisiin?...
* * * * *
Siitä päivästä alkaa Claralle itsehävityksen pitkällinen
kuolinkamppaus. Mikään ei voi paljastaa hänelle hänen erehdystään,
ei edes varmin kaikista todistuksista. Hänen äitinsä on käynyt häntä
tapaamassa, on kysellyt hänen sairaudestaan, mutta turhaan. Clara on
ollut kolme päivää kotona, mutta hänen iloisuutensa ei enää palaja.
Vieläpä on hän itse pyytänyt saada palata luostariin. Sairaana ja
masennuksissaan harhaili hän kotona vinnillä, johon liittyivät hänen
lapsuudenleikkinsä valoisat muistot. Hänen isänsä, jolla syvällä
mielessään on haudattuna suvun peloittava salaisuus, d'Ellébeuseissä
näet on ollut useita mielenvikaisia, koettaa karkoittaa pahan
aavistuksen mielestään.
Synkkä lapsi kuihtuu päivä päivältä ja kulkee luostarin käytävissä,
mihin hän on palannut kotoaan, laahaten mukanaan kuumettaan ja
pelkoaan, joka on niin suuri, ettei hän enää tunne edes hermokipujaan.
Eräänä yönä luulee hän lapsen liikahtaneen neitseellisessä kohdussaan.
Ja kun hän karkaa ylös unestaan, muistaa hän sen äänen, jonka kuuli
kerran loma-aikana, sinä aamuna kun lähdettiin tuolle onnettomalle
metsästysretkelle, äänen, joka oli huutanut: »_Aika on läsnä että sinä
tulet raskaaksi_!» Se oli Kaitselmuksen varoitus, hän ajattelee...
Miksi en kuunnellut sitä! Kaikki on nyt hukassa, kaikki on lopussa!...
Oi, etten olisi koskaan syntynyt tahi että olisin syntynyt eläimeksi,
tuommoiseksi koirapahaseksi kuin Robinson, joka kaluaa luuta
päivänpaisteessa ... Silloin kai olisin saanut jäädä rauhaan.
Väliin keräytyivät hänen ajatuksensa sen lapsen ympärille, jota hän
surullisessa tietämättömyydessään luulee kantavansa ruumiissaan...
Ah, hän rakastaa jo sitä! Sehän on hänen, sehän on Rogerin poika!
Mitä hän sanoisikaan, jos tietäisi minun olevan tässä tilassa?...
Kirjoittaisiko, hän Rogerille? Oi ei, hän kuolisi häpeästä. Hän ei edes
tiedä millä tavoin... Mutta kun hän kerran on kuuleva kauhean totuuden,
syntyykö silloin kaksintaistelu niinkuin syntyi setä Joachimin ja
Lauran veljen välillä? Onko Roger ampuva? Onko hän ampuva silmäpuoleksi
rakkaan isäni? Ja sitten... Ei, se on liian kauheata!
Joka päivä tuo uuden tuskan joka yö uuden kuoleman, eikä edes kuolemaa,
vaan jotain paljon pahempaa kuin elämä.
Eräänä päivänä tulevat herra d'Ellébeuse ja herra Fauchereuse yhdessä
tervehtimään luostarissa olevia tyttäriään. Molemmat tytöt astuvat
vierassaliin, toinen laihtuneena ja kalpeana, toinen säteillen
terveyttä ja iloa. Vaihdettuaan muutaman sanan tyttärensä kanssa
lähettää herra Fauchereuse tämän pois ja kääntyy Claran puoleen
puhellakseen hetken kahdenkesken hänen kanssaan.
— Oletteko sairas, rakas lapseni? hän kysyy. Sanokaa minulle missä
tunnette tuskia?
Oh, miten lähellä Clara on tunnustaa rikoksensa! Mutta häveliäisyys
estää häntä siitä. Jonkun _toisen_ lääkärin edessä hän ehkä olisi
nyyhkytysten lomassa kertonut luulotellusta harha-askeleestaan, mutta
tämän edessä... Roger ei ollut syyllinen, Clara oli yksin syypää
kaikkeen. Voittamaton häveliäisyys sitoo hänen kielensä. Hän vastaa:
— Ei minulla ole tuskia. Minulla on vain kuumetta...
Molemmat isät lähtevät. Ja kun luostarin portti heidän takanaan
sulkeutuu, puhkee herra d'Ellébeusen rinnasta esiin pitkä nyyhkytys.
— Rauhoittakaa, rakas ystäväni, sanoo herra Fauchereuse. Semmoisia
hermoston häiriöitä tavataan usein nuorissa tytöissä, mutta ne katoavat
tavallisesti yhtä äkkiä kuin tulevat. En usko että tässä on mitään
vaaraa tarjolla. Tyttärenne on elinvoimainen, hän on syntynyt terveistä
vanhemmista. En ole koskaan kuullut että d'Ellébeusen tahi d’Étangien
suvuissa olisi ilmennyt mitään hermotauteja.
Kuullessaan nämä, puhujan tietämättä musertavat sanat, ojentaa herra
d'Ellébeuse vartalonsa.
— Rakas Fauchereuse... hän alkaa.
Mutta hän vaikenee jälleen ja jättää ilmaisematta kamalan salaisuutensa.
— Teidän tyttärenne on vain hermostunut, jatkaa herra Fauchereuse...
Vakuutan että hänen järkensä on vahingoittumaton.
Clara d'Ellébeuse noudattaa tarkoin määrättyä elintapaa. Hän on aina
ollut luostarin suosikki ja häntä hoidetaan siellä niin hyvin kuin
on mahdollista. Jottei hänen hermojansa vielä enemmän rasitettaisi,
vapautetaan hän kaikista hartaudenharjoituksista. Hänen tarvitsee
ainoastaan sunnuntaisin käydä messussa, siinä kaikki. Vanha pappi
tuntee hyvin nuoren tytön ja tietää minkä hirveän sielunjännityksen
jokainen omantunnon kuulustelu tuottaa hänelle hänen nykyisessä
tilassaan.
Mutta Clara, joka aluksi tuntee mielessään helpotusta, tulee pian
levottomaksi:
— Jos minun olisi täytynyt ripittää itseni, ehken olisikaan tunnustanut
kaikkea. Enkä ole yhtä rikollinen pelkästään tämän kautta, vaikken
olekaan rippituolissa?
Ja hänen vaivansa alkavat uudelleen tahi oikeammin sanoen, ne eivät
lopu koskaan. Usein hän näkee unta, että on istuvinaan kaivon
partaalla, suljetun huvilan luona, ja että riikinkukko on lentänyt
kaivon kannelle ja päivä paahtaa hänen päälaelleen.
— Alastomana hän on syntyvä, hän ajattelee. Jeesus-lapsella oli
seimensä...
Ja samalla kun vastasyntyneen lapsen ajatteleminen liikuttaa hänen
mieltään, täyttää hänet kumea viha Isä-Jumalaa kohtaan.
— Oh, hän on ilkeä, hän sanoo itsekseen. Mutta säikähtyneenä omasta
herjauksestaan taivuttaa hän nöyrästi päänsä ja rukoilee.
Muuan kohtaus saa hänen katkeruutensa mitan kukkuroilleen. Hänen vanha
ystävänsä, herra d'Astin, joka on kuullut hänen sairaudesta tulee
luostariin häntä katsomaan. Hän onnahtelee vaivaloisesti vierassaliin
ojentaen kauniisti hymyillen Claralle korillisen sorjia mispelin
hedelmiä, jotka olivat hänen herkkujaan ennen terveenä. Clara on niin
liikutettu tästä huomaavaisuudesta, että nyyhkytys tunkee esiin hänen
rinnastaan. Vanha markiisi voi vaivoin hillitä omaa liikutustaan ja
levittää sylinsä rakkaalle lapselleen odottaen että tämä heittäytyisi
siihen saadakseen hetken helpotusta vaivalleen.
Mutta Clara nousee rypistetyin kulmin ja silmät villinä ja huutaa:
— Ei mitään syleilyjä!... Te olette heittiö!... Te tahdotte saattaa
minut häpeään!
* * * * *
Herra d'Astin on tarpeeksi hienotunteinen ollakseen puhumatta
tästä kohtauksesta Claran omaisille. Hän näkee noissa sanoissa
mielipuolisuuden kamalan enteen. Mutta hän kehoittaa päättävästi,
selittämättä sen lähemmin syytä, siirtämään tytön maalle, raittiiseen
ilmaan. Clara d'Ellébeuse tuodaan jälleen kotiin.
Herra Fauchereuse käy rakastettavan avuliaana usein linnassa tehdäkseen
hiljaisia huomioitaan, mutta Claran sairaus pysyy hänelle yhtä
selittämättömänä ja salaperäisenä.
Ehkä se johtuu jostain verenkierron häiriöstä, hän ajattelee, jostain
epäsäännöllisyydestä, jommoisia usein sattuu senikäisille tytöille. Hän
tiedustelee rouva d'Ellébeuseltä: mutta tämä on jo pitänyt silmällä
Claraa ja saanut varmuuden siitä että kaikki on kunnossa, mikä seikka
ei kuitenkaan, sen pahempi, voi tyynnyttää tietämätöntä tyttö-raukkaa.
Hän ei puhukaan enää, paitsi milloin häneltä jotakin kysytään ja
silloinkin hän vastaa lyhyesti, ärtyisästi.
Hän nousee joka päivä samaan aikaan ja menee jo varhain aamulla vanhaan
kappeliin toimittamaan aamurukoustaan, mutta ensinnä seisoo hän aina
hetken Lauran haudan ääressä.
Heleä belladonna ei siinä enää kuki, vaan sensijaan paistaa
kuihtuneiden lehtien joukossa tahi lumella punarintasatakielen rinta.
Eräänä päivänä hän saa ankaran yskänkohtauksen, kun katumusta tehden on
maannut polvillaan huurteisessa ruohossa. Ei voi sanoin kuvata kaikkia
niitä tuskia, jotka hänen sielunsa kokee. Kylläännys ja inho kaikkeen
ei enää jätä häntä paitsi antaakseen tilaa julmalle ja aiheettomalle
sielunhädälle. Itsesyytökset pistävät hänen ohimoitaan, soivat hänen
korvissaan alituisina kuolinkelloina. Öisin näkee hän harhanäkyjä,
kuulee äänen huutavan että hän on raskaana ja tuntee silloin kipujen
runtelevan itseään, samalla kun hän näkee punaisten varjojen häilyvän
pimeydessä.
Kun hän herää semmoisen yön jälkeen ei hän enää jaksa nousta
vuoteestaan. Gertrude tuo hänelle suuruksen huoneeseen. Mutta
tunnonvaivojen kiduttama tyttöparka käskee tylyin sanoin hänen mennä
pois. Rouva d'Ellébeuse koettaa silloin lempeästi puhellen saada
tyttärensä nauttimaan jotain ruokaa. Mutta kaikki yritykset ovat turhat
ja äitiraukka menee surun murtamana huoneeseensa ja puhkee itkuun.