Clara on nähnyt yöllä unen: hän oli olevinaan Laure ja Roger oli setä
Joachim. Hän seisoi jättiläismäisen kukan alla, joka oli kuin suuri
valkoinen kello ja hän oli tukehtua. Joku ääni huusi hänelle: »Onneton!
Aika on läsnä että sinä tulet raskaaksi!»
Hän havahtuu unestaan kun Gertrude koputtaa oveen sanoen:
— Neiti, kello on viisi.
Clara muistaa että ollaan lähdössä jäniksenajoon. Hän kampaa ja
pukeutuu nopeasti ja ajatellessaan Rogeria ja miten hauskaa tänään
tulee oleman unhottaa hän painajaisensa ja ilkeän unensa. Gertrude tuo
suuruksen huoneeseen. Pihalla ulvovat koirat. Clara kiiruhtaa alas. Hän
hakee pyssynsä kirjastohuoneesta, joka tuoksuu vanhoille kirjoille,
rotanloukuille ja pimeydelle.
Herra d'Ellébeuse, Roger ja kolme ajomiestä odottaa jo valmiina
terassilla, kun Clara liittyy heidän joukkoonsa, Roger tahtoo kantaa
hänen pyssyään, mutta Clara nauraa vain luovuttamatta sitä hänelle.
Lähdetään matkaan ja pian ollaan linnan alueen ulkopuolella.
Päivän sarastaessa, aamun viileässä ja harmaassa hämärässä näyttävät
kaikki kappaleet mustilta ja kovilta, Koirat päästetään vitjoistaan,
ne leviävät nuuskien ja ryömien yli sänkipellon. Yksi koirista seisoo
vainuten ilmaan.
Toinen kulkee ympäri kehässä. Kaikista leviää pistävä haju. Muutamat
samoovat eteenpäin sivuilleen katsomatta — siinä on vääräjalkaista
mäyräkoiraa, pitkäkarvaisia viiksiniekkoja ja honteloja ajokoiria.
Äkkiä pääsee jonkun kurkusta pitkä haukku. Liikkumattomana, kaula
ojossa, joka jänne vireessä ja silmät harhaillen ulvoo muuan koirista,
vaikenee ja päästää taas haukun. Sen ääni on venytettyä valitusta, jota
väreilee aamuilmassa ja panee sen läikkymään etäisiä kukkuloita myöten.
Muut koirat ryntäävät luo. Se ulvoo yhä, ryppyinen kuono koholla,
häntä liikkeessä ja korvat pystyssä. Ja melkein yht'aikaa päästävät
kaikki äänensä valloilleen. Muuan räkyttää lyhyeen, pari laulaa
kaksiäänisesti, toinen sävel on korkea, toinen matala, muiden haukku on
taas kuin rummunpärrytys. Ja kaukaa, koirien vetäessä välillä henkeään,
vastaa kaiku yhtä moniäänisesti. Ajo on täydessä käynnissä.
Clara tepastelee sievissä säämiskäsääryksissään kosteiden sanajalkojen
joukossa. Joskus pistää orjantappura hänen polveensa. Korkeat pensaat
ripsauttelevat hänen suurelle hatulleen, jota koristaa närhen siipi,
jääkylmiä, kimaltelevia kastepisaroita. Peltoaukeilta nousee maan ja
myntin [mintun] tuoksu. Jänis on kätkeytynyt jonnekin. Kiivetään ylös
mäenrinnettä.
— Lapseni, sanoo herra d'Ellébeuselle, sinä väsytät itsesi helposti
liiaksi. Asetu tuonne tien varteen, _suljetun huvilan_ luo; me tulemme
kohta jälestä, Roger ja minä.
— ... _Suljettu huvila_, ajattelee Clara; eikö se ole se huvila, josta
setä Joachim puhuu ensimäisessä kirjeessään, huvila, jossa Laure
asui?... On varmasti... Hitaasti vaeltaa nuori tyttö Pitkin tietä. Hän
katsoo tuota yksikerroksista suljettua taloa kuin näkisi sen vasta
ensi kertaa. Sen pientä nurmettunutta puutarhaa ympäröi rautalangoilla
nivottu säleaita; langat ovat nyt katkeilleet ja siellä täällä puuttuu
joku säle. Vihreiden ikkunaluukkujen saranat ovat ruosteessa. Kun Clara
koskettaa niitä sormellaan murenee niistä suuria kappaleita. Häntä
puistattaa: miten kylmää ja pimeätä siellä sisällä mahtaakaan olla!
Katosta riippuu varmaan pitkiä hämähäkin verkkoja.
Vasemmalla, lähellä tietä on tammien varjossa kaivo.
Clara kuljeksii puutarhan korkeassa ruohossa, jossa kasvaa unikkoja ja
villikauraa ja jonka keskellä ruusupensaat muodostavat tiheän viidakon:
siinä on varmaan ennen ollut lehtimaja, koska pensaiden välissä on
lahonnut puupenkki.
Ajoa yhä jatkuu. Silloin tällöin kuulee Clara koirien haukkuvan jossain
kaukana kuin olisivat ne taivaassa.
Hän poimii kukkia ja ajattelee niiden merkitystä. Kukkaiskielen on hän
kirjoittanut pieneen vihkoon koulussa, tietysti salaa, sillä semmoinen
on kiellettyä.
... Harmaa unikko, joka on niin hauras, merkitsee unta ja kaipausta;
kannusruoho, jossa jokainen terälehti on kuin sininen perhonen,
viattomuutta ja häveliäisyyttä; ruusu tuoreutta ja hellyyttä...
... Tunsikohan Laure kukkaiskielen? Laure raukka! Miten paljon hän
saikaan kärsiä... Täälläkö hän siis kuoli? Missä huoneessa? Varmaan
tuon ikkunaluukun takana tuolla. Siinä pielessä on vielä rautanaula.
Naulaan ripustettiin varmaankin lintuhäkki. Laure piti paljon linnuista.
Clara ei kuule enää koirien haukkua, se vaeltelee jossain kaukana,
kaukana... Isä ja Roger ovat varmaan ajomiesten seurassa?...
Yht'äkkiä tulee häneen halu itkeä.
... Laure piti linnuista... Hän soitti kitaraa... Kuka hänelle antoi
opiumia?
Taivas on puhdas kuin sininen lähde. Aamuaurinko luo kaivon taakse
tumman varjon. Varmaankin Laure joi tuon kaivon vettä. Jos minäkin
joisin? Siinä on uusi korvo. Varmaankin joku lähiseudun talonpojista
käyttää kaivoa... Miten pimeää ja kaunista on kaivon sisässä! Siellä
kasvaa vihreitä lehtiä, orvokkeja ja kosteata sammalta. Auringonvalo
väreilee ihmeellisenä alhaalla vedenpinnassa... Korvo on raskas... Kas
niin, nyt se on taas ylhäällä. Vesi on niin kirkasta ja raikasta...
— Tuosta te voitte tulla sairaaksi, neiti Clara!
Nämät sanat lausuu Roger. Hän astuu esiin metsän peitosta.
— Eikö teidän isänne olekaan täällä?... Hän sanoi tulevansa tänne. Ehkä
hän on lähtenyt seuraamaan koiria!... Te ette millään ehdolla jaa juoda
sitä vettä. Minulla on viiniä laukussani, Haluatteko pikarillisen?
— Kiitos, herra Roger... Kiitos... Minä juon ainoastaan vettä... En
pidä viinistä... En juo koskaan viiniä.
Hän hymyilee päin Rogeria ja istuutuu hirrelle kaivon luo. Roger
asettuu hänen viereensä. Molemmat pyssyt omat kaivonkannen nojalla.
— Tiedättekö, herra Roger, kuka on asunut tässä talossa?
— En todellakaan... Olen aina nähnyt sen näin suljettuna ja
kylmillään... Se on minusta erinomaisen kaunis. Entä teistä?
— Minusta... Ah, jos olisin runoilija niinkuin te tahi niinkuin,
Almaïde de Fleureuil, tietäisin kyllä mistä kirjoittaisin...
— Kuka on Almaïde de Fleureuil?
— Muuan pensioonitovereistani, niitä suuria, jotka pian pääsevät
koulusta...
— Ja mistä te kirjoittaisitte?
— Kirjoittaisin ikkunaluukuista, ruostuneista saranoista ja vanhoista
kukista... On olemassa vanhoja kukkia, jotka surevat sitä että ne
ovat yksin, koska ne ovat kuuluneet ihmisille, jotka ovat kuolleet...
niinkuin kukat tässä puutarhassa... Ihmisistä, jotka asuivat
täällä, ah, ne ihmiset olivat varmaan hyviä ja puhuivat iltasin
kukkasilleen... kun oli viileä... Tahdotteko, herra Roger, kirjoittaa
tästä runoissanne? Teidän runonne ovat niin kauniit, niin kauniit...
Minä olen vain pieni tyttö, jolle te nauratte... Minä voisin itkeä
sentähden... Kas, nämä kukat olen poiminut teille... Te saatte ne...
Ja Clara heittää kukat Rogerin jalkoihin.
Roger sanoo hymyillen nuorelle tytölle:
— Teidän lahjanne on rakastettava, pikku ystäväni. Minä kirjoitan runon
näistä kukista ja lähetän sen teille ... äitinne välityksellä...
Vaan äkisti hän vaikenee hämmästyen... Hän kääntyy Claraan päin; tämä
on kätkenyt kasvonsa käsiinsä... Hän luulee aluksi että tyttö nauraa.
Hän vetää pois toisen käsistä... Ja silloin hän näkee että tyttö itkee,
itkee oikein nyyhkyttämällä... Pitkin hänen kiharoitaan vierii suuria
vesikarpaloita.
Hämillään, ikäänkuin mitään ymmärtämättä, kysyy hän lempeästi:
— Mikä teidän on, pieni ystäväni? Minkätähden itkette noin?
Clara ei vastaa, hän vain itkee, itkee käsivarret polvien nojassa.
Hänen hattunsa on pudonnut maahan.
Roger ottaa sen liikutettuna ylös.
— Älkää itkekö noin, pikku ystäväni, hän kuiskaa, minun tulee niin paha
olla...
Ja kun hän kädellään kevyesti hyväilee nuoren tytön pehmeätä, vaaleata
niskaa lohduttaakseen häntä, kietoo Clara yht'äkkiä kätensä hänen
ympärilleen ja itkee vielä kauan pää painuneena hänen rintaansa vasten.
* * * * *
Torven törähdys jostain kaukaa havahuttaa heidät. Roger vastaa siihen
omalla torvellaan. Sitten ottaa hän pienen nenäliinan Claran polvelta
ja pyyhkii ystävällisenä ja hymyillen hänen kyyneleensä. Clara hymyilee
myöskin.
— Pian, pian, ystäväiseni... Älkää, enää itkekö. He eivät saa nähdä
että olette itkenyt. Olkaa nyt kiltti. Minä pidän teistä.
Clara kastaa pienen nenäliinansa korvoon, päivänpaisteessa
kimaltelemaan veteen ja kostuttaa sillä silmäluomiaan. Kas niin, nyt se
on ohi.
Yksi ajomiehistä ilmestyy koirien kanssa tielle. Herra d'Ellébeuse ja
molemmat toiset tulevat heti jälestä kantaen kahta jänistä, jotka on
ammuttu Castélis'n kulmalla.
— Minä ne kellistin! Te ette tullutkaan mukaan, Roger? Se oli
jännittävää ajoa.
— Minä?... En, minua hiukan väsytti. Ja sitte on minulla ollut täällä
viehättävää seuraa.
— Entä sinä, rakas lapseni?
— Minä... isä kulta, minä olen tyytyväinen...
— Hyvä. Siis lähdemme kotiinpäin.
Ja he painuvat alas peltoaukealle.
Pensaista lentelee säikähtyneinä rastaita. Muuan laskeutuu tielle.
— Ammappas tuo!
Clara nostaa hitaasti pyssynsä, tähtää, mutta ei laukaise. Lintu lentää
tiehensä. Clara purskahtaa nauruun:
— Se oli niin sievä, isä!...
Mutta äkkiä kääntää hän pyssynsä tohti ruukkua, joka on erään lyhteen
päällä, laukasee ja ruukku hajoaa kappaleiksi. Nauraen hän sanoo:
— Minulla on jäljellä yksi panos! Herra Roger, mihin minä sen ammun?
— Ilmaan, minun lakkiini!
— Ei, se on liian kaunis siihen.
— Ampukaa, minä tahdon... Siitä tulee minulle muisto. Yks kaks kolme!
Se osui!
Clara on oikein ylpeä. Lakissa on haulinreiät.
— Mutta tämähän kävi hyvin, huutaa Roger. Se oli ennen hieman liian
painava päässäni! Te teitte minulle oikean palveluksen... Lialta olisi
mennyt kolme neljännestä ennenkuin hän olisi tuon tehnyt neulallansa...
Clara punastui ilosta. Sillä Rogerin kädessä on hän huomannut ne kukat,
joita hän oli poiminut ja heittänyt Rogerin jalkoihin.
* * * * *
Roger lähti samana iltana, jättäen nuoren tytön sieluun onnen niin
leudon ja kuulaan kuin on päivän kultainen kimmellys syyskuun
iltapuolena. Hänen sydämensä aukenee kuin kypsä hedelmä. Hän etsii
yksinäisyyttä puiston käytävillä ja lehtimajoissa. Setä Joachimin ja
tämän morsiamen tarina ei hänestä tunnu enää niin järkyttävältä eikä
niin surulliselta. Hän voi nyt rauhallisesti sitä ajatella.
— Siihen tapaan elettiin ennen aikaan siirtomaissa, hän sanoo
itselleen, kiihkeätä ja intohimoista elämää.
Hän ei tunne lähemmälti sitä elämää, hän ei edes ymmärrä mitä nuo
sanat, joita hän käyttää, merkitsevät, mutta hän loihtii salaisen
mielikuvituksensa silmien eteen uhkeita saaria, joissa paraillaan
villiviini ja likvidambit [ambrapuut] koreilevat syksyn väriloistossa,
hehkuen kuin ne räikeät pippurihedelmät, joita Gertrudilla on
tapana ripustaa vinninikkunoihin. Hän näkee itsensä ja Rogerin
tanssijaisissa Antilleilla tahi jossain muualla, sillä sielläpäin
on muitakin paikkoja, joilla on yhtä sointuva nimi: Florida,
Louisiana tahi etelä-Carolina, jota muuan nuori merenkulkija kuvaa
_Perhekuvalehdessä_. Siellä puhkee kapinoita, sokeriviljelykset
pistetään tuleen ja uskollinen orja kantaa kokospalmun latvaan nuoren
valtiattarensa, jonka kapinalliset tahtovat tappaa...
Nämä unelmoimiset vahvistavat Claran uskonnollista tunnetta. Kaikki
hänen tunnonvaivansa ovat hävinneet. Jumala on vain ääretön hyvyys.
Näinä vielä helteisinä päivinä on kirkko kuin varjoisa, viileä
pääskysenpesä. Hän menee sinne usein omasta tarpeestaan, mutta hän
ei enää rukoile jumalalta anteeksi syntejään. Hänen rukouksensa on
vain sanatonta hartautta, värisemä kiitosuhri, joka kohottaa hänet
haltioimisen huipulle. On kuin hän kietoisi Pyhän Neitsyen jalkojen
ympäri sielunsa ylistyslaulun. Eräänä päivänä messussa, juuri silloin
kun sakramentti kohotetaan, täytyy hänen väkisin karkoittaa mielestään
nämä säkeet Rogerin runosta, jotka alati juoksevat hänen mieleensä:
Ah, sinne missä koittaa onnes hempein
Sua seuratkohon lyyrastani lempein
Ja sydän-sointuvaisin sävelein!
Eräänä iltapäivänä tulee Lia vieraisille.
Voitko ajatella, rakas Lia, sanoo Clara, että veljesi tässä taannoin
sai meidät ihan haltioihin lukemalla erään runonsa... Lukeeko hän usein
teille siellä kotona runojaan?
— Eipä juuri, Clara kulta, sitä kunniaa hän ei meille suo usein ja
muuten...
— Mitä muuten?
— Roger sanoo, etteivät kaikki sovi nuorten tyttöjen korville.
— Etkö koskaan ole nähnyt jotakuta senlaisista runoista?
— Sinäpäs olet utelias!... No, olen kerran. Se oli runo eräälle
naiselle.
Mitä siinä sanottiin?
— En muista enää tarkkaan... Siinä puhuttiin hänen pyöreistä
olkapäistään...
— Luuletko että Roger oli nähnyt ne jossain tanssijaisissa?
— Niin varmaan, pikku tyhmeliini! Varmaankin tanssijaisissa...
Clara ei kysele sen enempää. Hän vaipuu ajatuksiin, muistuttelee
jälleen mieleensä sen kauniin naisen, jonka hän kerran näki vaunuissa
Rogerin rinnalla, hänen, jolla oli suuri vaaleanpunainen hattu.
— Lapset, huutaa rouva d'Ellébeuse, tulkaa nyt ottamaan välipalaa.
Molemmat ystävättäret menevät ruokasaliin istuutuen toisiaan vastapäätä.
Sijoittuessaan paikoilleen, he hymyilevät toinen toiselleen hiukan
hämillään, lapselliseen ja tyytyväiseen tapaan tuolla viattomalla,
hyvällä, melkein hiukan surumielisellä hymyllä, jolla kaksi
pensioonikumppanusta kohtaa toisensa ulkopuolella luostarin.
Clara on pukeutunut täti Aménaïden lahjoittamaan pukuun ja hänen
kiharansa valuvat olkapäille kuin vaaleat käpertyneet pyökkilastut.
Lia Fauchereuse on ystävätärtään tummempi, hän on solminut hiuksensa
päälaelle ja niskassa solmun vasemmalla puolen on musta samettiruusuke.
Lialla on mustat, hiukan manteliin vivahtavat silmät kuten
veljellään. Hänen nenänsä on hyvin käyrä, suu pieni ja pyöreä. Hän on
liljankarvaisessa puvussa, jossa on kaksi leveätä rimssua, alushameet
ovat kankeiksi tärkätyt ja housujen lahkeet ulottuvat kenkiin saakka.
Pitsikaulus peittää kaulaa ja samaten pitsillä reunustetut hihat ovat
niin lyhyet että hänen kapeat, ruskeat käsivartensa jäävät paljaiksi.
Ohuet silkkiset puolihansikkaat antavat hänen käsilleen hiukan
vanhanjärkevän ulkonäön. Hän hymyilee yhä ystävättärelleen nostaessaan
lusikallaan tummanpunaisia vadelmia lautaseltaan.
Rouva d'Ellébeuse menee omaan huoneeseensa. Tytöt syövät ääneti,
suuri seinäkello lyö neljä. Silloin tällöin nousee Clara
tarjoilemaan vieraalleen. Hän on itse kirjoittanut kaksi pientä
ruokalistaa: _vadelmia, rypäleitä, omenia, persikoita, suklaahuttua,
aprikoosisylttyä, hillottuja pomeransseja, mantelimaitoa_. Äkkiä
purskahtavat molemmat nauruun; riikinkukko on lentänyt avoimelle
ikkunalle ja levittelee siinä itsensä viuhkaksi.
Aterian jälleen Clara ja Lia menevät nurmikolle heittämään rengasta.
Kun toinen heittää, odottaa toinen sääri eteenpäin ojennettuna, pää
kenossa ja käsivarsi ilmassa siepatakseen renkaan lennosta.
— Mennään, kanakoppiin katsomaan ovatko kanat munineet. Mennäänkö?
sanoo Clara äkkiä.
Heinistä löytyy todella kolme lämmintä munaa, ne viedään riemukulussa
Gertrudille, joka on iloisesti hämmästyviään. Sitten vaeltelevat
ystävättäret käsikkäin puiston varjoisella käytävällä.
— Oletko kuullut jotain Almaïde de Fleureuilistä?
— Oh, Clara kulta, sanoo Lia, tiedätkö Roger näki toissapäivänä
vihossani muutamia Almaïden värssyistä.
— Mitä hän sanoi?
— Hän sanoi: nämä omat hyvin kiihkomielisen nuoren tytön sepittämiä.
— Eikö mitään muuta?
— Hän sanoi vielä: Ystävättäresi Clara d'Ellébeuse puhui minulle tästä
neiti Almaïde de Fleureuilistä... Mutta se mitä ystävättäresi sanoi oli
tuhannen kertaa kauniimpaa kuin Almaïden värssyt.
— Ah — rakas Lia, ja sitten?...
— Sitten kysyin häneltä, mitä sinä olit sanonut.
— Mitä hän vastasi?
— Että olit kertonut vanhasta puutarhasta.
— Siinäkö kaikki? Clara on silminnähtävästi levoton.
— Niin, siinä kaikki.
—... Niin niin, minä kerroin eräästä vanhasta puutarhasta.
— Mistä puutarhasta?
— Siitä suljetun talon puutarhasta.
— Suljettu talo? Mikä se on?
— Se on muuan huvila Noarrieu-metsässä.
— Kuka siinä asuu?
— Ei kukaan, se on kylmillään. Mutta kerran, kauan sitten asui siinä...
— Kuka?
— Eräs sairas ulkomaalainen nainen, niin luulen...
— Hui, katsos tuota viheriäistä sisiliskoa!
— Sillä on sininen pää...
— Oh, nyt kuulen vaunujen kolinan tieltä. Se on meidän voutimme ja
minun täytyy pian lähteä... Voi, Clara kulta, tämä aika oli niin
lyhyt...
— Me emme saa nähdä toisiamme ennenkuin luostarissa! Loma-aika on kohta
lopussa.
— Voi miten ikävää, rakas... Ja Roger matkustaa myös ylihuomenna...
Minä jään aivan yksin... Kirjoitatko minulle joskus?
— Kirjoitan. Mutta sinun täytyy myös. Lupaatko?
— Lupaan, lupaan.
* * * * *
Suloinen suvi tekee loppuaan. Jokainen rientävä päivä tempasee myrskyn
huokaillessa lehtiä puiden kruunuista ja sammuu sateen kohinaan. Clara
käyttää iltapäivät herbariokasviensa järjestämiseen ja tutkimiseen.
Neulan kärjellä erottaa hän toisistaan ja laskee huolellisesti heteet.
Tämä on Spirea [mesiangervo], joka tuoksuu mantelille ja rakastaa
kosteita niittyjä. Tämä on scrophularia aquatica [rantasyyläjuuri],
jota kasvaa vedessä, ja tämä on kitkeruoho [syysmyrkkylilja], joka
on vahingollinen karjalle ja joka pienenä punaisena silmänä valvoo
ruohomaita. Tämä on kärpäsloukku, joka kasvaa suoturpeilla ja
alituisesti kimaltelee hopeisesta kasteesta, jonka vuoksi se on saanut
nimen Rossolis. Tuo on taas Gentiana [kellokatkero] tummansinisine
kellokukkineen, tämä on herkkäkantainen kanerva ja tuo surullinen
meirami, jonka kukat omat hilpeitä ja hyvältä tuoksuvia ja avautuvat
rajuilman lähestyessä ja tämä tässä on tavallinen salvia, jonka nimi
merkitsee terveellistä yrttiä ja melissa, jota mehiläiset rakastavat.
Clara d'Ellébeuse lukee kasvitieteen oppikirjastaan, jonka alkulehdellä
on kukilla koristettu Neitsyt Maarian kuva, muutamia säkeitä
tuntemattoman runoilijan runosta:
Melissa, sun tuoksusi kutsuu
Jo kaukaa mehiläisparven!
Sun luonasi lepää perho
Kun aukaset hunajasarven.
Sitten sulkee hän kirjan ja ajattelee paluumatkaansa pensioniin. Hän
ahtaa matka-arkkunsa kaikenlaisia pikkuesineitä. Pieneen lippaaseen
järjestää hän kaikki ne kirjeet jotka loma-aikana on saanut
ystävättäriltään. Lajitellessaan niitä lukee hän ne uudestaan. Tässä
on muuan kirje Victoire d’Étremontilta, joka monella »rakas Clara»
-huudahduksella ja huutomerkillä kertoo miten hänen vanhemman sisarensa
sulhanen eräällä huviretkellä oli pää edellä pudonnut veteen ja miten
hänet ongittiin ylös ja miten hänen kengissään ja taskuissaan oli ollut
liejua ja että hänellä ei ollut toisia vaatteita ja että oli hassua
nähdä Edmée'n itkeä kollottavan ja hienolla batistinenäliinallaan
pyyhkivän sulhastaan. Tämä toinen kirje on Blanche de Percivalilta,
joka katkerasti valittaa, ettei Sylvie Laboulaye, heidän yhteinen
ystävättärensä, ole muistanut häntä rivilläkään. »Semmoinen kiittämätön
olento!» huudahtaa hän kirjeen lopussa. Rose de Liméreuil, joka taas
on kirjoittanut tämän, on lukenut paljon kirjoja. »Minua on kaikkein
enin viehättänyt, sanoo hän, muuan rouva Dervalin kertomuksista, jossa
eräs nuori mies, jota luullaan erääksi toiseksi mieheksi pelastuu
pukeutumalla pyöveliksi ja löytää morsiamensa eräästä vankikopista
vallankumouksen hirmuhallituksen aikana».
Äkkiä rypistää Clara silmäkulmiaan. Hänhän oli unohtaa
nenäliinarasiaansa setä Joachimin kauheat kirjeet! Hän avaa laatikon ja
pistää nuo molemmat kirjeet toisten väliin ja lukitsee jälleen lippaan
kätkien avaimen koulumanttelinsa sisätaskuun.