Oli valoisa ja hiljainen maaliskuun aamu kun Clara d'Ellébeuse teki
lopun elämästään. Taivas oli läpikuultava kuin helmikiille simpukassa;
muutamia kepeitä hattaroita haihtui ja hävisi ikisinertävään
avaruuteen. Lukemattomia lintuja lauloi plataanien paljailla oksilla
ja oleanteripensaat kukkivat parhaillaan. Kukot kiekuivat taloissa ja
toiset vastasivat kaukaa. Pihamaat kiilsivät kasteesta ja keväästä
kuului joka puolella ensimäinen epämääräinen kohina, joka nousi
oraspeltojen vehreydestä. Siellä täällä puistossa paistoivat magnolian
kukkaterät kuin punaiset liekit oksilla. Nurmikolla hohti vuokkoja ja
väriseviä lehtiä. Heleänkeltaisia esikkoja, orvokkeja ja leinikkejä
koristi pensaspyöryläin pientareita. Etäisyydssä väreilivät Pyrenean
vuorten siintävät lumihuiput.
Rouva d'Ellébeuse astui tyttärensä vuoteen ääreen. Clara oli ollut jo
muutaman päivän reippaampi ja tänään näytti siltä kuin tahtoisi hän
nousta jalkeille.
— Oletko nukkunut, lapseni?
— Tuntuu kuin olisin parempi, äiti kulta.
— Tahdotko lämmintä vettä niin käsken Gertrudin tuoda?
— Tahdon, äiti kulta.
Rouva d'Ellébeuse riensi huoneesta ja heittäytyi, toivosta riemuiten,
polvilleen ristiinnaulitun kuvan eteen.
Kun Gertrude oli mennyt, pesi ja kampasi Clara itsensä huolellisesti.
Hän suori puupuikon avulla paksut kiharansa. Sitten jakoi hän hiuksensa
kahteen yhtä suureen kimppuun, jotka palmikoitsi huolellisesti.
Senjälkeen otti hän varovasti nenäliinalippaasta molemmat kirjeet,
jotka hän oli taas kätkenyt sinne ja poltti ne kamiinissa seisten
koko ajan vieressä. Hetkeksi kiinnitti hän silmänsä setä Joachimin
kuvaan seinällä ja laskeutui senjälkeen tuskin kuuluvin askelin
kirjastoon. Nurkassa oli kaappi, jossa rouva d'Etanges säilytti kaikkia
niitä rohtoja, jotka kuuluvat kotiapteekkiin maalla. Jokaisen pullon
tai rasian reunaan oli rouva d'Etangen vanhanaikaisella käsialalla
kirjoitettu lääkkeen nimi: Rikkihappoista eetteriä, Opiumia, Arnikaa,
j.n.e.
Clara avasi kaapin ottaen sieltä opiumipullon.
Se tuli häneen äkillisenä päähänpistona. Ajatus ei ollut kypsynyt
vielä kymmenen minuuttia aikaisemmin, kun hän poltti vielä Joachimin
kirjeet. Ehkä se oli seuraus kirjeiden polttamisesta, jatkoa siihen
ajatusketjuun, joka sillä hetkellä oli katkennut. Hänestä tuntui kaikki
luonnolliselta välttämättömältä. Kaikki oli hänelle kaukaista niinkuin
hänen oma ruumiinsa. Hänen tietoisuutensa oli halpaantnut, Hän otti
pullon ja kätki sen rinnalleen.
Hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään mielenliikutusta. Kirjaston
ikkunasta näki hän juuren osan, puistosta. Siellä oli muuan varjoisa,
kostea paikka, jossa hänellä oli tapana aivan pienenä leikkiä
_puutarhuria_. Nyt hän sen muisti. Akaasian alla istutti hän ruusuja
säännöllisiin riveihin ja kastoi sitten taimia pienellä vihreällä
ruiskukannulla, jonka oli saanut nimipäivälahjaksi isältään. Hän muisti
että hänellä oli ollut tapana kysyä:
»Isoäiti, annammeko nyt sataa?» Jo kun ruiskukannuun oli kaadettu vähän
vettä piteli hän sitä ilmassa niin että muutamia pisaroita lankesi
heleille kukkalehdille. Silloin säikähytti puiden latvoista kuulunut
kohina hänet niin että hän jätti kannunsa ja riensi isoäidin avoimeen
syliin. Hänen askeleensa olivat silloin vielä epävarmat, niinkuin
lapsella, joka juuri on oppinut kävelemään.
Nämä muistot viilsivät hänen sydäntään. Hän koetti pidättää
kyyneleitään, tuntui kuin olisi hän sisäisesti tukehtunut. Oli
kuin sielu olisi tahtonut ilmaa. Käsillään hän paineli mustan
pensionipukunsa alla olevaa pulloa, josta levisi hieno viileys hänen
pieniin rintoihinsa.
Hän tuli ulos puistoon. Siellä näki hän isänsä, joka tytärtään
huomaamatta läksi metsälle Robinsonin kanssa. Hän hidastutti
askeleitaan katsoen epävarmoin silmin alas hameensa liepeeseen.
Sanomaton kauhu vääristi hänen suutaan. Hänestä tuntui kuin olisi hänen
ruumiinsa alkanut paisua. Hän ajatteli äitiään, ajatteli Rogeria ja
karkotti heidät taas mielestään...
Nyt oli hän kirkkotarhassa, perhehaudan ja Lauran haudan välissä.
Valkoiset hyasintit kukkivat.
Hän lankesi polvilleen ottaen pullon pukunsa alta ja aukasi sen.
Vasemmalla kädellään piteli hän haudan rautaristikosta. Sitten sulki
hän silmänsä ja tyhjensi pullon yhdellä siemauksella. Eikä enää noussut.
Niin kuoli Clara d'Ellébeuse, seitsemäntoista vuoden ikäisenä,
kymmenentenä päivänä maaliskuuta kahdeksantoistasataa
neljäkymmentäkahdeksan.
Rukoilkaa hänen puolestaan.
Loppu.