Tänään on sunnuntai. Gertrude tulee avaamaan ikkunaluukut.
— Neidin täytyy nousta jo. Kohta soitetaan messuun. Tänään täytyy
lähteä hiukan aikasemmin herra d'Astinin takia.
Clara pukeutuu, koettaen unhottaa edellisen illan mieltä järkyttävät
vaikutelmat.
— Tahdon palavasti rukoilla jumalaa, hän ajattelee, ja hän on antava
minulle anteeksi... Noissa kirjeissä oli kauheita asioita... Kaikkia
kohtia en ymmärrä... Tuo nainen ei ollut hänen vaimonsa, mutta hänelle
piti syntyä lapsi, ja silloin... Oi jumala, jumala, armahda minua!
Clara menee alakerrokseen. Hän on nukkunut hyvin. Hänen ihonsa on
raikas ja tuore väriltään. Rouva d'Ellébeuse ei rakkaan tyttärensä
ulkomuodosta huomaa mitään tavatonta, Gertrude tuo virsikirjat ja heti
senjälkeen lähdetään kirkkoon.
Herra d'Astin kulkee hitaasti. Joka askeleelta tekee puujalka kaaren
ilmassa. Itse hän laskee leikkiä kömpimisestään.
— Ei auta juosta, täytyy vaan ajoissa laittautua matkaan, sanoo
sadunkertojakin... Ah, pikku Clarani...
Huolimatta ruumiinviastaan on herra d'Astin hyvin miellyttävä. Harmaan,
korkean hatun alta pistää esiin häikäisevän valkoinen kihara, joka
korvan luona kiertyy pehmeästi ylöspäin. Hänen kaulansa, jonka ympäri
muoto silkkiliina on kierretty kolmeen kertaan, on asennoltaan pysty ja
uljas. Ruohonkarvainen kävelytakki sujuu huolellisesti pitkin vartaloa;
housut ovat samanväriset ja ainoassa jalassa on kiiltonahkakenkä, jota
peittää osaksi vihreä säärystin.
Herra d'Ellébeuse on puettu pitkään, miehustalta tiukkaan takkiin.
Hänen käsivarteensa nojaa rouva d'Etanges, joka on puettu harmaaseen
norsunluunkarvaisilla pilkuilla siroteltuun pukuun. Valkoisilla
hapsilla on musta pitsiliina.
Rouva d'Ellébeusen päässä on riisinoljista tehty, kalpeankeltaisilla
ja heleillä nauhoilla, merenruoholla ja perunankukilla [feuillages des
eaux et de tubéreuses] koristettu hattu. Hänen pyöreitä hartioitaan
verhoo pehmeä pitsihuivi.
Päivä on yhtä leuto ja kirkas kuin eilinenkin; metsä tuntuu olevan
sunnuntai-asussa.
Vaatimaton kirkko on tulvillaan pyhää valoa. Herra pastori on juuri
tullut alttarin ääreen. Hänen messukasukkansa on kirjailtu vihreillä
palmunlehdillä ja kultaisilla kukanterillä.
Naiset polvistuvat. Herra d'Astin ja herra d'Ellébeuse toimittavat
rukouksensa seisaaltaan, käsivarret ristissä.
Clara kumartuu syvään ja hymisee itsekseen pyhän Tuomas Akvinolaisen
rukouksen:
— »Oi, sinä joka niin suuresti minua rakastat, Jeesus, totinen Jumala,
kätketty minun silmiltäni, kuule kun minä huudan puoleesi!
»Tee minulle katkeraksi jokainen ilo, joka ei ole sinusta,
mahdottomaksi jokainen työ, joka ei ole sinun kunniaksesi,
sietämättömäksi jokainen lepo, joka ei ole sinun suomasi!
»Oi Jeesus, sinä käsittämätön hyvyys, anna minulle sydän, joka on
täynnänsä rakkautta sinuun, sydän, jota ei mikään näky tai ääni voi
kääntää pois sinun puolestasi; sydän, joka on uskollinen ja luja, joka
ei koskaan horju eikä väsy; voittamaton sydän, joka jokaisen myrskyn
jälkeen on valmis taisteluun; vapaa sydän, jota ei mikään orjuuta
eikä viettele; oikeamielinen, vanhurskas sydän, joka ei koskaan eksy
harhateille.
»Pitäköön sinun orjantappurakruunusi piikit minun mieleni alituisessa
katumuksen tilassa! Vuodattakoon sinun armosi minun päälleni lahjojaan
tässä vainon ajassa! Täyttäköön sinun kunniasi minut autuuden ilolla,
jahka saavun kotimaahan! Amen.»
Hän avaa messukirjansa, mutta hänen on mahdoton tarkkaavaisena
seurata sen rivejä. Hän ajattelee taas noita järkyttäviä kirjeitä,
setä Joachimia, Laurea... Laura Lopezia. Niin, hän se on, jonka nimi
on piirretty hautakiveen tuolla ulkona kirkkotarhassa. Hän se on. Ja
äkkiä puhkee siitä sekavien tunteiden vyyhdistä, joka hänen mielessään
on kuohunut sitte eilisillan, esiin intohimoinen myötätunto tuota
kuollutta naisparkaa kohtaan. Clara d'Ellébeuse kuiskaa ajatuksissaan:
Laure... Laure raukka... Laura... Dolora... Doloriba... Niin hän
hurmaantuneessa mielentilastaan lainaa tuolle tuntemattomalle
lemmenuhrille sen nimen, joka kuuluu surevalle Neitsyelle,
jumalanäidille...
Herra pastori nousee saarnatuoliin ja hänen saarnatessaan kansan
murteella, antaa Clara katseensa harhailla pitkin kuulijakuntaa.
Oikealla, vihkivesiastian luota keksii hänen silmänsä nuoren miehen,
Roger Fauchereusen, erään hänen pensionikumppaninsa veljen.
Tämän Lia Fauchereusen vanhemmat asuvat lähiseudulla, puolentoista
peninkulman päässä Balansunista, Piilipuulinnassa. Se on vanha
herraskartano, jonka edustalla on mahtava pihamaa, missä tepastelee
kokonaisia parvia riikinkukkoja. Pitkä piilipuu ja tammi-käytävä johtaa
ylös linnan edustalle. Herra ja rouva Fauchereuse käyvät harvoin
vieraissa. Rouva Fauchereuse sairastaa ajottaista synkkämielisyyttä,
joka toisinaan antaa hänen omaisilleen aihetta levottomuuteen. Herra
Fauchereuse on sivistynyt ja älykäs maalaisjunkkari, hän on nuorempana
harjoittanut lääketieteellisiä opintoja Montpellierissä. Olematta
ammattilääkäri voi hän siis antaa armeliasta apuaan ympäristön
köyhille, kiireisissä tapauksissa auttaa ystäviäänkin. Herra
d'Ellébeuse, joka silloin tällöin tapaa hänet ja pitää paljon herra
Fauchereusesta — johon myötätuntoon tämä ei suinkaan ole vastaamatta —
ja valittaa että hän niin harvoin voi nauttia tämän seurasta. Mutta Lia
Fauchereuse saa toisinaan isältään luvan seurata puutarhuria kaupunkiin
ja silloin tavallisesti molemmat nuoret ystävättäret tapaavat toisensa
ja seurustelevat muutamia tunteja, kunnes puutarhuri taas paluumatkalla
noutaa Lian. Joskus, mutta hyvin harvoin, Roger Fauchereuse tekee
sisarelleen seuraa d'Ellébeusien luo.
Roger oleskelee vain loma-ajat kotonaan. Hän on opiskellut Parisissa
lakitiedettä. Hän on miellyttävä nuori mies, jolla on kirjallisia
taipumuksia ja ne ne pitävät hänet suurimman osan vuodesta
pääkaupungissa.
Clara punastuu huomatessaan hänet. Roger on metsästyspuvussa, hänen
pitkähköt ruskeat hiuksensa ovat kammatut jakaukselle ja korvallisilla
ne nousevat laineeksi. Profiili on hienopiirteinen. Mustat silmät omat
yht'aikaa vilkkaat ja lempeät. Pitkä ja solakka hän on. Kaula, jonka
ympäri on kiedottu valkea silkkiliina, kohoo sarjana kapeiden hartioin
välistä.
— — Hän on varmaan metsästellyt täälläpäin, koska hän on poikennut
Balansunin kirkkoon, ajattelee Clara itsekseen.
Ulosmennessään kohtaa Roger d'Ellébeusit. Herra d'Ellébeuse sanoo
ojentaessaan hänelle kätensä:
— Miten jaksatte, Roger? Mistäpäin tuuli nyt puhaltaa, kun näemme
teidät täällä?
— Me ajoimme pari tuntia sitten jänistä, mutta haihduimme jäljiltä.
Muuan koiristani eksyi jonnekin Castétis'in puoleen. Toinen pikööreistä
lähti sitä etsimään ja toinen odottaa muiden koirien kanssa majatalolla.
Naisetkin tulevat nyt tervehtimään.
— Hyvää huomenta, herra Roger, sanoo rouva d'Ellébeuse. Miten voivat
rakkaat vanhempanne? Tyttäreni valittaa että Lia on hänet aivan
unhottanut.
— Äitini ei ole jaksanut oikein hyvin viime aikoina. Lia ei voi silloin
paljon liikkua kotoa. Nyt on äitini taas tuntuvasti parempi ja toivon
että Lia piankin voi tulla teitä tervehtimään.
— Entä te, Roger? kysyy herra d'Ellébeuse. Miksette tule nyt käymään
meillä?
— Ei minulla ole mitään vastaan, hyvä herra d'Ellébeuse... Ellen
häiritse...
— Ei suinkaan, ei suinkaan... Teidän täytyy jäädä meille.
Tallirakennuksessa on tilaa koirillenne... Olette meillä yötä ja
aamulla lähdemme yhdessä metsästämään... Huoneessanne on oleva
Lamartinen teokset, joten tulette varmasti viihtymään. Lähetän
palvelijani heti ilmoittamaan vanhemmillenne missä olette, hän voi
samalla tuoda koirat linnaan.
Roger kiittää hymysuin. Pieni seurue vaeltaa nyt puhellen pitkin
lehtokujia.
Mieliala suuruksella on hilpeä, Clara kuuntelee ihastuneena kaikkea
mitä Roger sanoo. Hän puhuu matalalla äänellä, hitaasti. Hänen
ajatuksensa ovat niin omintakeisia. Ja hän tietää kertoa niin paljon
Pariisista. Hän käy usein Lamartinen perheessä; runoilijan suosion on
hän saavuttanut varhain kypsyneellä kyvyllään ja hienolla olennollaan.
Silloin tällöin katsoo hän hymyillen Claraan, puolittain niinkuin
lapseen, puolittain niinkuin nuoreen tyttöön. Ja Clara unohtaa
pelkonsa, setä Joachimin kirjeet, kaiken tuon eilisen... Varmaankin
siksi että rukoilin niin palavasti messussa, hän ajattelee.
— Herra Fauchereuse, sanoo herra, d'Astin, muutamia kuukausia sitten
luin eräästä parisilaisesta aikakauslehdestä katkelman runosta, jonka
olitte sepittänyt erääseen häätilaisuuteen. Minusta oli vahinko ettei
runo ollut siinä kokonaisuudessaan.
— Jos te panette siihen runoon jotain arvoa, herra d'Astin, voin
helposti...
— Minulla on se runo, sanoo Clara punehtuvin poskin.
— Mitä! Sinullako, pikku salamyhkäilijä! huudahtaa herra d'Astin.
— Sain sen Lialta ja jäljensin sen runovihkooni.
— Suuruksen jälkeen tuot runovihkosi tänne, lapseni, sanoo rouva
d'Etanges. Minua ilahuttaa että sinulla on halu kerätä sointuvaan
muotoon puettuja kauniita ajatuksia.
— Tuon pienen runon luin julki herra de la Mirandière'n häissä,
päivää ennen hänen lähtöään Roomaan. Hän on ensimäisiä nuorista
lakimiehistämme ja määrättiin äskettäin lähetystönsihteeriksi Ikuiseen
kaupunkiin. Jotkut kadehtijat olivat huomaavinaan runossa, paitsi
sitä sydämellistä ystävyyttä, jota olen tahtonut siinä tulkita, rumia
viittauksia eräiden tunnettujen puoluemiesten kyvyttömyydestä. Herra
de Lamartine, joka oli läsnä noissa häissä, otti puolustaakseen minua.
Muutamat kauniit naiset lausuivat minulle kohteliaisuuksia runoni
johdosta ja vielä samana iltana tuli se henkilö, joka oli minua enin
moittinut, Englannin lähetystön illanvietossa onnittelemaan minua ja
juomaan lasinsa terveydekseni...
Clara d'Ellébeuse on pelkkää ihailua. Miten ylpeä täytyneekin Lian olla
moisesta veljestä!
Hänen kätensä omat hienot kuin naisen ja hän katselee niin
ystävällisesti Claraan. Clara on aivan päästään pyörällä. Rogerilla
on erikoinen tapa hymyillä, voisi luulla että hän vain tekee pilaa
pienestä tytöstä... Clara muistaa kaikki kerrat, jolloin hän on
kohdannut Rogerin... Ensimäinen oli sinä tiistaina, jolloin koko
pensione oli huvimatkalla Paussa... Silloin ajoi Roger vaunuissa ja
hänen rinnallaan istui hienosti puettu nainen. Ah, miten kaunis hän
oli!... »Suuri vaaleanpunainen hattu... Hän nojasi huolettomasti
vaunujen patjoihin. Hänen pukunsa oli jonkunlaista musliinia, siinä
oli lohenkarvaisia pilkkuja... Kuka hän oli? Kuka? Ehkä joku Parisin
ylhäisistä naisista, joka oli tullut vartavasten hoitamaan Rogeria...
jos tämä sairastuisi...
... Kaikki runoilijat ovat sairaita ja kauniit naiset hoitelevat
heitä... Kreolittaret rakastavat heitä; maatessaan riippumatoissaan
juurten kukkien varjossa nämä kuiskailevat itsekseen heidän
säkeitään... Joskus ehkä Roger Fauchereusekin matkustaa Antilleille.
Siellä vietetään juhlia, tanssijaisia. Hän kohtaa ehkä nuoren tytön,
joka on niinkuin Laura... Ei, ei niinkuin Laura!... Niinkuin minä?
Ei, sillä hänhän on tummaverinen... Metsässä valaisee neekeri heille
lyhdyllään tietä, niinkuin _Paul ja Virginiassa_... Aamulla heidät
vihitään kirkossa. Hän on seisova paljaat käsivarret ojennettuna
ruusupensaan yli... Ja ruohossa on sinisiä heinäsirkkoja...
Suuruksen jälkeen mennään ulos terassille.
He istuutuvat kaikki kehään. Köynnöksissä surisevat ampiaiset, kellot
soivat toiseen messuun. Mustat valmut pihamaan nurmikolla painavat
helteessä teränsä alas.
— Lapseni, sanoo rouva d'Ellébeuse Claralle, nyt voit käydä noutamassa
runovihkosi, jossa on herra Fauchereusen runo.
Clara menee huoneeseensa. Hän avaa vihkonsa siitä kohtaa, jossa Rogerin
säkeet ovat. Siinä on merkkinä kuivattu orvokki. Sen hän ottaa pois.
Mutta varresta ja kukan keskuksesta on jäänyt keltaisenvihreä tahra ja
sen koettaa Clara raappia näkymättömiin, mutta ei onnistu. Hän kastaa
nenäliinansa nurkan ja hieroo sillä, mutta tahra vain levenee siitä.
Hänelle käy kuten ritari Siniparran vaimolle kävi avaimien suhteen. Hän
palaa muiden luo, kädessään vihko jonka hän avoimena ojentaa Rogerille.
Kun kaikki vaikenevat, tämä lukee:
Franz de la Mirandière'lle
hänen hääpäivänään.
Kun merta sinihohtavaista myöden
Sun purtes liukuu, laineen laitaan lyöden.
Päin päivänrantaa, maata oranssein,
Ah, sinne missä koittaa onnes hempein
Sua seuratkohon lyyrastani lempein
Ja sydän-sointuvaisin sävelein!
Roger on päässyt pitkän runonsa loppuun.
— Kaunista, ah, miten kaunista! huudahtavat rouva d'Ellébeuse ja rouva
d'Etanges yhteen ääneen. Herra d'Ellébeuse nyökkää hänkin hyväksyvästi
päätään, kasvoillaan juhlallinen ilme. Mutta herra d'Astin nousee
paikaltaan, ojentaa kätensä Roger Fauchereuselle ja sanoo vedet
silmissä:
— Nuori mies, teidän ajatuksenne eivät ole minun ajatuksiani. Minä
kuulun menneeseen vuosisataan. Mutta sallikaa minun sanoa, että teillä
on kaunis tulevaisuus edessänne.
Roger Fauchereuse on hänkin noussut seisaalle. Tuo hieman pakotettu
arvokkuus hänen ryhdissään on ihastuttava. Hän antaa vihon takaisin
Claralle seisten suorana tiukasti istuvassa metsästyspuvussaan, käsi
sivulla, pää hieman kenossa, katse kulkien etäisillä kukkuloilla.
Terassille kuuluu hiljainen hyminä vespermessusta; kaukana kylässä
soivat kirkonkellot.
Clara d'Ellébeuse on vaiennut koko ajan. Koskaan ennen hän ei ole
tuntenut sisässään semmoista onnenlähdettä, ellei ehkä ensi kerran
päästessään ripille. Muita sinäkin päivänä myrkyttivät tunnonvaivat
hänen ilonsa. Hän muistaa että juuri kun hänen piti lähteä, messuun
säikähtyi hän sitä ajatusta että oli edellisenä yönä juonut vettä.
Ennenkun hän yhtyi tovereihinsa, uskoi hän huolensa äidilleen, joka
hymyillen lähetti hänet papin rauhoitettavaksi. Hän muistaa niin
elävästi tuon pyhän päivän. Siitä on viisi vuotta. Hänen kiharoilla
hiuksillaan oli silloin valkoisista ruusuista tehty seppele,
yllään hänellä oli tyllinauhoilla koristettu kaulus ja valkea.
Messukirjaansa, jonka kansi on norsunluusta, oli hän kerännyt kaikki ne
konfirmatsionikuvat, jotka oli saanut ystävättäriltään. Jokaisen kuvan
takasivulla oli omistus: »_Rakkaalle CClaralleni, muistoksi elämämme
ihanimmasta päivästä_»; »Ystävälleni Clara d'Ellébeuselle, siksi kunnes
tapaamme toisemme kotimaassa Jumalan tykönä»; Parhaimmalle ystävälleni
Claralle, tämän onnellisen päivän muistoksi.» Ja näissä kuvissa näkyi
palavia sydämiä, kultaisia kalkkeja, joista ehtoollisleipä kohosi
kultaisen sädekimpun ympäröimänä; pyhimyksiä, jotka heittäytyivät
kasvoilleen pitkäisen tulen leimahtaessa; Pyhä Neitsyt, joka piti
Jeesuslasta sylistään ja paljaalla jalallan tyynesti rikkipolki
käärmeen pään; polvistuvia rippilapsia, joille arvokkaannäköinen,
pitkäkiharainen pappi jakoi ehtoollista.
— ... Minä olin valkoisessa puvussa, ajattelee Clara. Valkoisessa
puvussa ollaan ripille päästessä ja morsiamena...
Tänään on hän todella onnellinen. Hän voi karkoittaa kaikki mustat
ajatukset luotaan. Setä Joachimin ja Lauran tarina muistuu mieleen vain
jostain kaukaa, sumun takaa. Se on kuin surullinen uni ja kuitenkin
se tuntuu niin kultaiselta. Hän nousee, vie runovihon huoneeseensa ja
palaa takaisin terassille. Sieltä siirrytään pian salonkiin. Roger
Fauchereuse laulaa tuntehikkaalla äänellään, kitaralla säestäen, erään
Loïsa Puget'n uusista romansseista: _Kun sa palaat luoksein_.
Muuan herra d'Ellébeusen palvelijoista tulee ilmoittaman että
eksynyt koira on löydetty ja viety talliin ja että herra Rogerin
laukku on saapunut. Hänen omaisensa, joille on toimitettu sana, ovat
sen lähettäneet. Herra d'Ellébeuse seuraa nuorta runoilijaa tälle
määrättyyn huoneeseen ja sanoo lähtiessään:
— Rakas Roger, olkaa täällä kuin kotonanne. Älkää antako minkään
häiritä itseänne.
— Kiitän teitä. Minun on kirjoitettava pari kirjettä.
— Täällä tapaatte kaikki mitä tarvitsette.
Päivällispöytään ilmestyy Roger Fauchereuse vihreässä tiukassa
frakissa, jossa hänen vartalonsa esiintyy entistä solakampana;
säärykset ovat samaa väriä kuin housut. Puhutaan huomisesta
metsästysretkestä ja päätetään, että Clara pääsee mukaan. Ja jottei hän
liiaksi väsyisi, asetetaan hänet passiin jonkun tammen luo metsään.
Keskustelu katkeaa, kun herra d'Astin nousee lähteäkseen. Hänen
vaununsa odottavat portaiden edessä. Hän sanoo kaikille hyvästi.
Jälellejääneet näkevät raskaiden umpivaunujen vierivän pois pitkin
lehtokujaa, jossa päivän viime säteet leikittelevät. Vaunut katoavat,
mutta näkyvät jälleen magnoliapuiden luona, joista joku raskas terttu
irtaantuu ja satelee valkoisina lehtinä hevosten päälle.