Aïciritz. Balasun, Ranska.
Kuorella on useita leimoja ja sinettejä. Claran valtaa kova
mielenliikutus; hänen korvansa soivat. Hän istuutuu, kehittää auki setä
Joachimin kirjeen, lukee päivämäärän ja yhteen menoon koko kirjeen:
Artibonite, Pointe-à-Pitren luona, 12 p:nä kesäk. 1805.
Rakas Hector! Kiitos että niin pian lähetitte minulle pohjapiirroksen
siihen pieneen maataloon, jota tulee olemaan Lauran asuntona. Kaikki
se mitä sanotte talosta on minulle mieleen, varsinkin että huvila
ei ole kostea, sillä sitä ei siedä kreolitar, joka ei koskaan ole
käynyt ulkopuolella synnyinsaariaan, Antilleja. Teidän kuvauksenne
paikasta on oikein houkutteleva. Tuo syrjäinen asunto, lähellä kylää,
joilla minä vietin nuoruuteni on varmaan sopiva tälle sielulle, jota
elämä on raadellut. Luulen muuten muistavani huvilan. Eikö se ole se,
jota meillä oli tapana sanoa _suljetuksi taloksi_? Eikö se sijaitse
pienellä kummulla, lähellä Noarrieuta? Siinä lähellä on kaivo, jonka
luona seisoin usein passissa jäniksiä metsästäessämme.
Mitä sanotte puutarhasta miellyttää minua niinikään. Laura rakastaa
kauniita kukkia. Kun hän myöskin pitää linnuista, olisi kovin
ystävällistä, jos antaisitte Balansunin maalaispoikien pyydystää
muutamia häkkilintuja Lauralle. Teikäläisiä lintuja ei kylläkään voi
verrata näihin tropiikkimaan lintuihin, mutta osaavathan punatulkku,
tikli ja hamppuvarpunen nekin laulaa miellyttävästi.
Ystävättäreni on epätoivoissaan kun hänen täytyy jättää
Pointe-à-Pitre. Hänen tuskaansa lisää vielä se seikka etteivät hänen
omaisensa saa tietää, onko hän elävä vai kuollut. Olen luvannut
hänelle että te jonkun Lontoossa olevan ystävänne kautta tulette
toimittamaan Antilleille menevään postilaivaan kirjeen, jonka hän
kirjoittaa vanhemmilleen rauhoittaakseen heitä.
Laure lähtee salaisesti täältä Saint-Pierre de la Martiniqueen,
jossa hän 30 p:nä tätä kuuta nousee Aimable Elisa-laivaan. Pyydän
teitä yhdessä tohtori Campagnollen kanssa olemaan häntä vastassa
Pauillac-sur-Girondessa, johon laiva poikkee. Tarkoitus on että Laura
Balansunin ja Noarrieun uteliaiden silmissä esiintyy potilaana,
jonka muuan teidän ystävistänne on lähettänyt sinne rauhalliselle
maaseudulle tohtori Campagnollen hoidettavaksi.
Pyydän teitä, rakas Hector, ilmoittamaan kirjeessä, paljonko olen ja
vastedes tulen olemaan teille velkaa tästä kaikesta.
Pyydän teitä niinikään pitämään huolen niistä matka- arkuista, jotka
lähetän täältä Val-d’Or -laivassa, samassa, jossa tämä kirjekin
tulee perille. Tullikäsittelyn vuoksi osotan ne Bordeauxiin. Yksi
arkuista sisältää Lauran vaatetarpeita, liinavaatteita, joista
tässä on luettelo, pukuja j.n.e. sekä kallisarvoisen kitaran, jota
ystävättäreni on mestari käsittelemään.
Sen rommin, jonka lähetän teille samalla, tulee teidän pisara
pisaralta juoksuttaa toiseen astiaan. Siitä menee sillä tavalla paljon
hukkaan, mutta mikä jää jäljelle on oleva harvinaisen hyvää.
Olen teille iäti kiitollinen, rakas Hector, veljellisestä
ystävyydestänne!
Toinen kirje kuului:
Artibonite, Pointe-à-Pitren luona, 7 p:nä jouluk. 1805.
Kiitän, rakas Hector, niistä lähemmistä tiedoista, jotka annatte
rakkaan Laurani kuolemasta. Tahdon tietää totuuden, oli se miten
kamala tahansa. Käteni vapisee kirjoittaessani näitä rivejä. Kymmenen
yötä olen itkenyt ja rukoillut Kaikkivaltiaalta anteeksi varomatonta
tekoani, jolla syöksin hautaan suloisimman olennon mitä maa on
kasvattanut. Ah, miksi en kuullut ystävättäreni rukouksia ja seurannut
häntä Ranskaan? Minkätähden menetti hän luottamuksensa minuun? Voi
minua onnetonta! Nyt en voi muuta kuin kyynelissä katuen elää loput
siitä julmasta elämästä, jonka vain uskontoni estää minua omin käsin
katkaisemasta.
Sanotte ettette huomannut mitään erikoista Laurassa hänen viime
päivinään, lukuunottamatta hiukan suurempaa surumielisyyttä. Mutta
surullisena muistan hänet aina. Tässäkin, tällä autiolla verannalla,
jolla tätä kirjoitan ja jossa ennen vietimme monta pitkää iltahetkeä,
ei minun koskaan onnistunut saada häntä oikein ilostumaan. Hän
kiinnitti vain minuun tuskan täyttämät silmänsä, joista puhui kuin
salainen aavistus ennenaikaisesta kuolemasta. Vain silloin hänen
mielensä keveni, kun neekerinaiset toivat hänelle kolibreja ja kukkia.
Kun muistelen tätä kaikkea alkaa sydämeni sykkiä kiihtyvässä tahdissa
tai tahtoo pysähtyä, niinkuin haluaisi se seurata hautaan rakasta
Lauraani.
Mutta mistä sai hän sen opiumin, joka löydettiin hänen yöpöydältään.
Voiko semmoisia vaarallisia myrkkyjä saada ilman lääkärin määräystä?
Vaan mitä sanotaankaan! Jos hän oli päättänyt kuolla, ei mikään voinut
estää tätä kohtaloa toteutumasta. Tuon kauhean täytyi tapahtua.
Jääköön tämä tuskallinen salaisuus meidän keskiseksi. Se mitä maailma
kutsuu häväistysjutuksi, et saa tahria hänen kallista muistoaan. Vain
tohtori Campagnolle ja te tiedätte mitä tässä surullisessa draamassa
on tapahtunut. Tunnen hänen sydämensä. Siihen voi luottaa. Hän on
vaikeneva, sillä joskin lääkärillä on ihmisiä kohtaan velvoituksia,
on hänellä vielä korkeampia velvoituksia jumalaa kohtaan. Joka,
siitä olen varma, on oleva armollinen Laurelle. Jos rangaistus
kuolintavasta, jonka kristillinen oppimme tuomitsee on kohtaava
jotakuta, tulee sen kohdata minua, joka olen syyllinen niin tässä kuin
tulevassa elämässä.
Onneton tyttöni epäili minun rakkauttani. Hän ajatteli että se
surunlapsi, jota hän kantoi kohdussaan, tuottaisi minulle huolia
ja ikävyyksiä ja että olin lähettänyt hänet maanpakoon Ranskaan
enemmän siinä itsekkäässä mielessä että sillä raivolla pääsisin
synnytyksen aiheuttamista ikävyyksistä kuin pelastaakseni hänet siitä
häväistyksestä, jonka hänen tilansa täällä olisi hänelle tuottanut.
Minkätähden en ilmaissut hänelle niitä isäntunteita, jotka kuitenkin
täyttivät sydämeni onnella! Minkätähden on luonto antanut minulle
tämän itsepäisen umpimielisyyden, joka eräänlaiseen ylpeyden kuoreen
kätkee tunteellisesti värähtelevän sydämen? Miksi en perinpohjin
selvittänyt rakastetulleni että vain huolenpito hänen maineestaan
— tässä kaupungissa, jossa hänen perheensä on niin huomattavassa
asemassa — sai minut lähettämään hänet niin kauas luotani? Kellään
ei täällä ollut aavistusta että Laure oli Ranskassa. Antonio Lopez,
hänen veljensä, on pannut toimeen etsiskelyjä, mutta ilman tulosta.
Joku salainen aavistus sanoi kuitenkin hänelle että minä olin jollakin
tavalla syypää Lauren katoamiseen. Todistusten puutteessa ja asemani
tähden täällä ei hän kuitenkaan voinut ilmiantaa minua oikeudelle.
Silloin haki hän riitaa kanssani ja te tiedätte miten surullisesti
meidän kaksintaistelumme päättyi, kun minä huolimatta siitä että
ammuin umpimähkään tahtomatta edes haavoittaa vastustajaani, ammuin
puhki hänen toisen silmänsä ja iäksi pilasin hänen ulkonäkönsä.
Epäilikö Laura minun lupaustani palata Ranskaan mennäkseni siellä
naimisiin hänen kanssaan? Sitä en tiedä. Mutta jokainen kysymys, jonka
teen itselleni hänen kuolemansa johdosta, täyttää mieleni kauhulla
ja omantunnonvaivoilla. Lähetin hänet teidän luoksenne kun tiesin
että hän teistä voisi saada uskollisen ystävän, joka tukisi häntä
hänen vaikeassa tilassaan. Voi, rakas Hector, pyydän että hautaatte
Lauran siihen kirkkomaahan, joka kerran tulee kätkemään minunkin
ruumiini. Tahdon että minun ikuisesti kihlattu morsiameni on lepäävä
lähellä d'Ellébeusejä, joiden vanhan nimen tahdoin antaa hänellekin.
Ellei veljeni Tristan olisi kuollut, pyytäisin teitä ilmaisemaan
hänelle tämän surullisen salaisuuden, sillä tahdon että sukuni on
oikeudenmukaisesti tuomitseva tekojani. Jos kuolen täällä, pyydän että
te veljenpojalleni Henrille, joka nyt on 3-vuotias, heti kun hän tulee
täysi-ikäiseksi, kertoisitte kenen olen haudannut sinne kirkkotarhaan
ja samalla niistä olosuhteista, joissa se on tapahtunut.
Ja nyt, lepää rauhassa sinä rakkaan Laurani autuas henki! Olkoon
Kaikkivaltias sinulle armollinen! Sinä liian kiihkeän rakkauteni
kallis uhri! Yksin jään minä tänne maan päälle hautomaan suruani ja
omantunnonvaivaani, koska et katkeran yksinäisyyteni iloksi jättänyt
minulle edes syleilymme kovaonnista hedelmää!
Painan teidät rintaani vasten, rakas Hector! Kyyneleet estävät minua
pitemmälti jatkamasta.
Joachim d'Ellébeuse.
Kun Clara on päässyt tämän kirjeen loppuun, mustenee kaikki hänen
silmissään. Korvissa humisee ja ihossa tuntuu kylmä hiki. Hän aikoo
nousta mutta vaipuukin pyörtyneenä nojatuolin viereen. Vähitellen palaa
humina, mutta tällä kertaa jo hiljaisempana. Kun hän herää tajuihinsa,
täyttää hänet joku pehmeä mielihyvän tunne. Hän on yhä yksin ja
ymmärtää nyt. Hän kastaa sokeripalan formeliittirohtoihin, jota on
yöpöydällä ja nielasee sen... Kerran ennenkin, pienenä ollessaan, on
hän pyörtynyt... Kirjeet hän kääri huolellisesti kokoon, kätkee ne
lippaaseensa ja paneutuu sänkyynsä vaipuen pian rauhalliseen uneen,
jota kestää aamuun asti.