Yöllinen rankkasade on kastanut koko puiston. Mutta sadevesi kuivuu
ja aurinko kimmeltelee niin väkevästi puiden lehdillä että silmiä
häikäisee. Clara vaeltelee edestakaisin pähkinäkäytävällä. Maassa on
oravien jäleltä pähkinänkuoria. On semmoinen viileä, läpikuultava aamu,
joka tietää kuumaa päivää.
Clara odottaa pientä aasia, jonka puutarhuri paraillaan hänelle
satuloitsee. Se on nyt valmiina. Hän taittaa vihreän vitsan ja nousee
kivipenkiltä aasin selkään ohjaten sitä ristikkoporttia kohti. Siellä
hän kääntyy Noarrieu-metsään vievälle tielle. Mispelipuista satelee
viileitä pisaroita hänen niskaansa. Aasi juoksee ravia. Clara heiluu
sinne tänne, väliin täytyy hänen tarttua kädellään olkihattuun, joka
on pudota. Nyt on hän metsänreunassa, jonka pensaissa kimaltelee
hämähäkinverkkoja. Kuuluu lorina puroista, jotka vielä ovat tulvillaan
yöllisestä sateesta. Harakat nauravat, närhi huutelee.
Mutta metsän sisässä vallitsee hiljaisuus; ainoa ääni lähtee korkeista
sanajaloista, kun ne kahahtavat pienen aasin kylkeen. Täällä on
viileä hartaus, jota kestää koko päivän, kuumimpinakin tunteina,
jolloin maissi naksahtelee helteisellä pellolla. Erään kastanjan
juurella, jossa on pieni päivänpaistama smaragdinkarvainen pälvi,
kasvaa katkeroja. Niiden tummansiniset kellokukat houkuttelevat Claraa
pysähtymään, hän laskeutuu maahan poimimaan niitä ja liittääkseen ne
päivänkakkaroiden ja narsissien joukkoon hattunsa kiehkurassa, jota
koristaa valkea nauharuusu.
Hän istuutuu puun juurelle ja nivoessaan kukkia yhteen ajattelee hän
suruisasti loma-ajan päättymistä ja palaamistaan synkkään luostariin.
Hän näkee suuren luostaripihan, jolla oppilaat juoksevat vapaatuntinaan
lokakuisena päivänä, jolloin kylmä, läpitunkeva viima kahistelee
plataanien lehtiä.
Hän ei koskaan ole voinut kotiutua luostaripensioniin. Ja
hirveimpiä ovat ne päivät, jolloin hän saa tavata äitinsä luostarin
vierashuoneessa. Hänen kotikaipuunsa on eron hetkellä niin tuskallinen
että hän mieluummin olisi kokonaan näkemättä äitiään kun tähän
näkemisen iloon aina liittyy mieltämyrkyttävä tunne pikaisesta
erosta. Kun tuo puolituntinen on kulunut loppuun, kello soi ja äidin
ja tyttären täytyy sanoa jäähyväiset toisilleen, palaa hän surun
runtelemin sydämin jälleen pulpettinsa ääreen ja kätkee pienen
pronssisen Neitsyt Maarian kuvan juurelle, joka seisoo kirjoista
tehdyllä alttarilla, ne makeiset, jotka isoäiti on hänelle lähettänyt.
Hän ei voi maistaa niitä samana iltana ja vielä seuraavana päivänä ne
jättävät hänen kielelleen katkeran maun, kyynelmaun, jota hänellä on
tapana itsekseen sanoa: _erohetken tuoksuksi_.
— Miten tyhmää että minä jo etukäteen ajattelen kaikkea tätä, sanoo hän
itsekseen.
Ja hän seuraa silmillään koppakuoriaista, joka juuri on lennosta
asettunut hänen jalkansa luo.
On jo aika palata kotiin, varsinkin jos hän aikoo ratsastaa suuren
maantien kautta. Hän nousee aasin selkään ja antaa sen ravata takaisin
läpi metsän.
Hänen ajatuksensa kulkevat aasin kavioiden tahdissa, ne kiertelevät
jälleen setä Joachimin ja hänen morsiamensa ympärillä. Clara
d'Ellébeuse näkee unta tästä salaperäisestä Lauresta. Tökö, tökö, tökö
— tuku, tuku, tuku — tokö, tuku — ääntelevät pienen aasin kaviot... Ah,
miten mielelläni tahtoisin nähdä sen kaukaisen maan, jossa Laure eli...
Ja hän lausuu siinä metsätiellä nämä säkeet Anaïs Ségalas'n runosta,
jota on _Runokirjassa nuorille tytöille_:
Sun neekerparves verkon levittää:
Ei moskitos sua lähestyä saa,
Ja silmäs kirkkaat, hieno poskipää
Ne peittyy harsopilven valkeen taa!
Yön tullen kun sa palaat majahas,
Ei jalkaa liikuttaa sun tarvis lain!
Kuin ruhtinatar lepäät verkossas,
On silkki kevyt peittonasi vain.
— — Mutta nämä säkeet eivät ole hänestä niin kauniit kuin nuoren Roger
Fauchereusen, erään perheen ystävän, sepittämät runot.
Clara on jälleen ristikkoportilla; hän näkee äitinsä ja herra d'Astinin
käyskentelevän suuressa lehtokäytävässä. Äiti on hänestä viehättävä.
Hän on kuin akvarelli _Eläviä kukkia_ -nimisessä kirjassa. Karkeista
olkipalmikoista tehty hattu, joka koristaa päivänkakkarakiehkura on
kehyksenä hänen sileälle, ruskealle tukalleen, kirkkaille silmilleen
ja raikkaille poskilleen. Hän on puettu valkoiseen punapilkullliseen
musliinihameeseen ja pitelee ilmassa vihreätä päivänvarjoa. Clara
hyppää maahan, kurkottaa otsansa suudeltavaksi, ensin äidille, sitten
perheen vanhalle ystävälle.
— Lapseni, olitteko kaukanakin? kysyy herra d'Astin.
— Ratsastin halki Noarrieu-metsän ja palasin maantien kautta.
— Sepä oli pitkä kierros. Ah, miksen voi tehdä teille seuraa? Minulla
on jäljellä vanha intohimoni aamuratsastuksiin ja metsäteihin, mutta
mihinkä minä tämmöisenä pääsen. Jos nousisin hevosen selkään täytyisi
minun tyytyä yhteen kannukseen... Surullinen ritari, eikö totta,
varjelemaan teitä vaaroilta...
Clara hymyilee ja jatkaa matkaansa. Rouva d'Ellébeuse jää osottamaan
herra d'Astinille suuria kauniita päivännoutoja, jotka pistävät päänsä
esiin kyökkitarhan aidan takaa.
— Hyvää huomenta, isoäiti. Mitä sinä luet, isoäiti?
— Luen lapseni hyvin hauskaa kertomusta...
Ja isoäiti ottaa silmälasit päästään selittääkseen tarkemmin.
— Luen, lapsukaiseni, hyvin hauskaa kertomusta eräästä melkein
tuntemattomasta merenkulkijasta. Tämä todella urhea mies purjehti
maan ympäri pienessä veneessä. Hän tuli hindujen maahan, erääseen
kaupunkiin, jossa apinat olivat herroina. Kukaan ei voinut apinoille
mitään, sillä ne puhalsivat ruokopillillä vastustajainsa silmille
eräänlaisia ryytijauhoja...
— Sepä on hauska kertomus, isoäiti, sinun kertomuksesi on todella
hanska... Kuule, isoäiti. Alalaatikko sinun lippaassasi on auki.
Unohditko lukita sen, isoäiti?...
— En, lapseni. Isäsi kävi juuri ottamassa siitä muutamia papereita,
jotka hän aikoo jättää herra d'Astinille.
— Mitä papereita, isoäiti?
— Luulen että ne olivat muutamia kirjeitä Guadeloupesta... Mutta ne
asiat eivät kuulu meille, lapseni. Meneppäs nyt pukeutumaan suurukselle.
Clara lähtee isoäitinsä huoneesta ja nousee portaita kulmat rypyssä.
... Minkätähden herra d'Astinin pitää saada nämä Guadeloupen paperit?
hän ajattelee. Ne paperit ovat varmaan setä Joachimin kirjeet... Näiden
kirjeiden tulee jäädä perheen haltuun... Miksi herra d'Astin vie ne
pois?... Minä en tahdo että ne viedään pois... Viekö hän myös sen
kauniin kuvan Lauresta?
Nuoren tytön sydäntä kuristaa syvä suru ja katkeruus. Hän ei koskaan
ole saanut lukea näitä kirjeitä. Hän on vain nähnyt ne päältäpäin
joskus kun isoäiti on avannut laatikkonsa. Mutta hän pitää kiinni
näistä kellastuneista papereista, koska setä Joachimin muotokuva
riippuu hänen huoneensa seinällä ja koska setä Joachim oli kihloissa
kauniin Lauren kanssa... Mutta hänhän ei voi estää isäänsä antamasta
noita kirjeitä herra d'Astinille... Onhan hän hullu, kun ajattelee
jotain semmoista... Kuinka hän tohtisi...
Hän pukeutuu ajattelematta mitä tekee. Tieto siitä; että setä Joachimin
kirjeet ehkä iäksi joutuvat pois talosta, käy hänen omalletunnolleen.
Hänhän oli niin onnellinen kaksikymmentä minuuttia sitten, palattuaan
ratsastusretkeltään. Nyt on se ilo myrkyttynyt. Hän ei pääse enää
päähänpistostaan. Kuitenkin hän kampaa itsensä, pukeutuu hienoon
musliinihameeseensa ja ennenkuin lähtee huoneesta katsoo kauan setä
Joachimin kuvaa ja heittää sille lentosuukkosen.
Ovi herra d'Ellébeusen huoneeseen on avoinna. Clara näkee isänsä
istuvan kirjoituspöytänsä ääressä; hänen edessään on useita
kirjenippuja. Jotkut nipuista omat suljetut sinetöityyn kääreeseen,
toiset vain sidotut nauhalla yhteen, muutamat kirjeet ovat vielä
irtonaisia. Claralle selviää äkkiä mitä isä siinä toimittelee. Hän
salaa sisäisen levottomuutensa ja sanoo:
— Hyvää huomenta, isäkulta, nukuitko hyvin viime yönä?
— Hyvin, lapseni. Näet että tässä paraillaan selvittelen
liikepapereitani. Muutama sinetti vielä... Mutta jääkööt iltapäivään,
koska soitetaan jo toistamiseen suurukselle.
Clara laskeutuu alakerrokseen. Äiti, isoäiti ja herra d'Astin ovat jo
salongissa. Kun herra d'Ellébeuse astuu salonkiin sanoo herra d'Astin:
— Rakas ystävä, olen varmaan tuottanut teille paljo vaivaa kun pyysin
teitä järjestämään nuo kirjeet; suothan anteeksi?
— Mitä puhuttekaan, herra d'Astin. Teidän pyyntönnehän oli aivan
kohtuullinen! Minun olisi pitänyt jo aikasemmin palauttaa teille nämä
Joachim-raukan kirjeet. Tulette olemaan syvästi liikutettu kun luette
ne uudelleen... Tehän jätitte ne minulle vain säilytettäväksi siksi
aikaa kun olitte tuolla pitkällä matkallanne ja minun olisi aikoja
sitten pitänyt antaa ne teille takaisin.
Aterian aikana istuu Clara hiljaa, koettaen peitellä sitä mitä hänen
sisässään liikkuu. Hän on syövinään peläten että joku huomautus
vanhempien puolelta saisi hänen mielentilansa puhkeamaan ilmi.
Kun kukaan ei huomaa, antaa hän lautasellaan olevan ruokansa
Robinson-koiralle, joka istuu tuolin vieressä. Hän kuulee vain
epäselvästi mitä pöydässä keskustellaan.
Kahvi tarjotaan ulkona terassilla, tulpaanipuun varjossa. Clara kulkee
alas portaita, ohi riikinkukon. Hänen ajatuksensa kiertelevät yhä samaa
asiaa:
—... Kirjeet ovat setä Joachimin kirjoittamia; siis niiden tulisi
kuulua meille. Mutta mahdoton on niitä pidättää kun isä kerran jättää
ne nyt herra d'Astinille... Koskahan herra d'Astin lähtee?
Paljaat käsivarret ristissä selän takana kiertää hän hitaasti ympäri
linnan. Kasvot suuren _Clarisse Harlow_ olkihatun alla omat suunnatut
miettivinä maahan. Kaksi kiharaa on eronnut muista riippuen irrallaan.
—... Jospa voisin saada omakseni edes kaksi, kolme setä Joachimin
kirjettä. Olisiko kovin väärin ottaa ne tuosta irtonipusta?... Varmaan
olisi... Se olisi häpeällistä varkautta... jonka voisin tunnustaa
rippi-isälle, kun palaan takaisin kouluun... Vaan voiko tehdä väärin ja
saada anteeksi, jos _etukäteen_ lupaa itselleen, tunnustaa rikoksensa
_perästäpäin_?
Hän kulkee vanhaa muuria myöten, joka kokonaan on muratin peitosta,
tekee vielä toisen kierroksen ja palaa samaa tietä pinttyneen
mielikuvansa ajamana, omantunnontuskien ja kirjeiden anastamishalunsa
vaivaamana.
— Clara, huutaa hänelle rouva d'Ellébeuse, mene ottamaan vaippasi. Me
lähdemme pienelle ajeluretkelle... Palatessamme voisit vilustua.
Clara liitää ylös portaita. Hän kulkee ohi isänsä huoneen. Ovi
sinne on avoinna, paperit ovat yhä siellä pöydällä. Hän epäröi,
menee huoneeseen, palaa takaisin, menee uudelleen, sulkee silmänsä
ja avaa ne jälleen. Hän on yksin. Äkkiä sieppaa hän umpimähkään
pari kirjettä, yhden kummastakin jo järjestetystä mutta vielä
sinetöimättömästä pakasta ja pakenee huoneeseensa. Kirjeet kätkee hän
nenäliinalippaaseensa. Sitten polvistuu hän ja rukoilee jumalalta
anteeksi..
Ajoretki pitkin vuoren rinteitä luikertelevaa tietä on ihastuttava,
mutta Clara ei voi siitä nauttia ja iltapäivä on hänestä kauhean pitkä.
Vasta kotiin tultua on hänen hiukan parempi olla kun hän vielä on
kestänyt neljännestunnin pelkoa ja jännitystä isänsä huoneeseen mentyä.
Hänen mielensä kevenee vihdoin kun herra d'Ellébeuse palaa salonkiin
käsissään kymmenkunnan sinetöityä kirjepakkaa ja sanoo:
— Kas tässä, rakas d'Astin. Kirjeenne ovat nyt järjestetyt.
Iltapäivä on pitkä ja yksitoikkoinen. Kuten edellinen ilta on tämäkin
täynnä jälkikesän lauhkeutta ja sen hiljaisuutta, joka ulkoa virtaa
linnan salonkiin, häiritsevät vain puksipuisten nappulain kopahdukset
shakkilautaan.
Kello kymmeneltä nousee Clara huoneeseensa ja vetää siellä esiin
molemmat kirjeet piilopaikastaan. Ne ovat karkeata, kellastunutta
paperia, jota tomu ja kosteus ovat tahrineet. Toinen päällekirjoitus on
päällekirjoitus on kirjoitettu hyvin sievistelevällä käsialalla. Osote
on molemmissa sama. Punaisilla ja mustilla painokirjaimilla luetaan
siinä:
Guadeloupe, le Havren kautta.
Ja kauniilla kaltevalla käsialalla kirjotettuna:
Rosina-laivan mukana.