1805.
* * *
Vaalea yö kohoaa idästä ja sulkee syliinsä taivaan, yksi noista
leudoista öistä, jolloin lampunvalo houkuttelee luokseen juuria
hyttysiä joen rannoilta.
Myöhäinen päivällinen on syöty. Herra d'Astin, joka on päättänyt
jäädä linnaan huomiseksi, pelaa shakkia herra d'Ellébeusen kanssa.
Rouva d'Etanges ja hänen tyttärensä istuvat koruompeluksiensa
ääressä. Clara seisoo kädet selän takana ikkunan luona katsellen
puistoon, jossa varjot häilyvät puiden lehdistöissä. Hänen mielessään
on joku outo ahdistus, jota hän ei ymmärrä. Hän ei tunne itseään
täysin onnelliseksi. Alituisesti, tämmöisenäkin rauhallisena iltana
kuin tämä, asuu hänen sielussaan pelko, joka näkyy kuuluvan itse
onneenkin. Kun Clara d'Ellébeuse oli pieni tyttö ja hän oli saanut
nuken, joka täytti hänen mielensä ilolla, heitti hän sen äkkiä luotaan
kenenkään käsittämättä mikä tähän muutokseen oli syynä. Hän kävi
synkäksi, katseli nukkea rypistetyin kulmin eikä enää koskenut siihen.
»Oikullinen lapsi!» sanoi rouva d'Etanges. Mutta se ei ollut sitä. Vaan
kun hän oli saanut sen mitä oli enin toivonut ja iloitsi siitä keksi
hän äkkiä jonkun vähäpätöisen, mutta auttamattoman vian, jommoisen
voi löytää kaikesta tässä maailmassa. Tuossa sahajauhoilla täytetyssä
vaaleanpunaisessa kankaassa, jonka piti kuvata nuken ruumista, oli hän
huomannut jonkun pienen tahran, jota ei millään saanut pois. — Minun
nukkeni ei ole virheetön, hän ajatteli. Vahinko ettei minulle valittu
jotain toista nukkekaupasta. Ottaisin minkä toisen tahansa...
Ja nyt kun leikkikalujen aika on ohi, nytkin niinä hetkinä, jolloin
hän oli onnellisin, nimittäin noustessaan rippituolista kun hän oli
saanut synnit anteeksi, ja sydämessään tunsi uuden hyvän tahdon, heräsi
äkkiä muisto, tunto siitä synnistä jonka hän oli unohtanut. Se oli aina
suurin synneistä. Oliko hän vain unohtanut sen? Eikö hän ehkä tahallaan
ollut salannut sitä rippi-isältään? Tämä epäilys häntä kalvaa. Hän ei
tiedä miten asia on. Mutta voiko hän vakuuttaa unohtaneensa sen? Jos
ei, on hän kadotettu. Kun hän on päässyt tästä levottomuudesta, herää
joku tunne vaivaamaan häntä, antamatta hänelle rauhaa unissakaan,
joissa hänestä usein tuntuu kuin hän tukehtuisi tai päätä huimaisi.
»Se tulee hermoista, lapseni!» sanoo routaa d'Ellébeuse. Ja Gertrude
valmistaa hänelle tyynnyttävää iltajuomaa.
— Shakkimatti! sanoo herra d'Astin herra d'Ellébeuselle, joka hymyilee.
Clara kääntyy, kaula kenossa, kauniit valkoiset käsivarret ristissä
selän takana. Hänkin hymyilee kiharoittensa keskellä ja katselee peliä.
Tuntematta sen sääntöjä pitää hän noista kiiltävistä nappuloista, jotka
liukuvat pitikin shakkilautaa, joka on kuin ruudukas linnanlattia. Hän
istuutuu lampun luo ja avaa pöydällä olevan kirjan.
Se on Bretonin _Kiina pienoiskoossa_, jonka herra d'Astin on
lahjoittanut vanhalle ystävälleen herra d'Ellébeuselle. Clara
katselee kuvia, jotka liittyvät teenkorjuuta käsittelevään lukuun.
Vaaleanpunaisia apinoita kapuaa ylös vuorelle, jonka luona juoksee
joki. Yksi apinoista istuu teepuun juurella ravistaen sitä raivoisasti
kahdella kädellä. Ja oksilta sataa lehtiä ja kukkia, joita kerää
maassa olema kiinalainen leveissä oranssinkeltaisissa housuissa,
pystynokkaisissa tohveleissa, päässään suuri olkihattu alasriippuvin
reunoin. Vähän matkan päässä istuu muuan apina, käsissään valkoiset
hansikkaat, imemässä jotain hedelmää.
Clara d'Ellébeuse sulkee kirjan. Kello lyö kymmenen. Hän sanoo hyvää
yötä suudellen kaikkia, pyytää Gertrudilta kynttilänsä ja menee
yläkerrassa olevaan huoneeseensa.
Yksin hänen on helpompi olla. Ei niin, ettei hän viiihtyisi rakkaitten
vanhempiensa seurassa, mutta yksinäisyys ja mietiskely rauhoittavat
hänen tunteellista sieluaan.
»Lapseni», sanoo hänelle usein Ursulanluostarin pappi, »teidän huolenne
johtuvat liiallisesta herkkätuntoisuudesta. Teillä on pelokas omatunto,
mutta se todistaa teissä hyvää tahtoa».
Clara d'Ellébeuse lukee rukouksensa, sitten riisuutuu hän hitaasti,
suurella häveliäisyydellä, peläten liian kauan tarkata sitä mikä
verhoutuu täti Aménaïden hameeseen. Hän arvelee ettei ole luvatonta
katsella käsivarsiaan, jotka koko päivän ovat paljaina, mutta ettei
hänen pidä katsoa eikä koskettaa muuta ruumistaan paitsi senverran kuin
on ihka välttämätöntä.
Hän paneutuu sänkyynsä, sammuttaa kynttilän messinkisellä
sammuttajalla, mutta ei pääse heti uneen. Tänä hetkenä tuntuu kuin
ryömisi hänen sielunsa kokoon, yhteen sykkyrään. Ja nyt näkee
hän ajatuksissaan kaikki vielä paremmin kuin mitä hän on nähnyt
todellisilla silmillään. Hän ajattelee hieman d'Astinia ja sitä mitä
tämä on sanonut setä Joachimista ja hänen morsiamestaan Lauresta, hän
ajattelee sitä salaperäisyyttä, joka ympäröi heidän muistoaan. Sitten
näkee hän itsensä kulkemassa puistossa. Suljettujen silmäluomiensa
alla näkee hän selvästi viettävän pihanurmen portaiden edessä, sitten
jalavanlatvan, sitten joukon bamburuokoja, harmaan kiviuurnan varjoisan
käytävän päässä, ... ja nukkuu.