Clara d'Ellébeuse herää kiharoittensa keskellä ja haukottelee vasten
paljasta poveaan. Hän on vaalea ja pyöreäkasvoinen, hänen silmänsä ovat
samanväriset kuin taivas kauniilla ilmalla.
Aurinko, noiden menneitten lomapäivien aurinko, leikkii itäisen ikkunan
hienoilla verhoilla, jotka omat kukallista karttuunia ja joille ulkoa
lankee tulpaanipuun varjo.
Kello on kahdeksan. Puhdas aamuvalo siivilöityy huoneeseen ja
päivänsäteet tapaamat siniseltä, iloiselta tapetilta Joachim
d''Ellébeusen, Claran sedän, muotokuvan.
Tyttö haukottelee vuoteessaan, venyttelee ja ajattelee itsekseen:
Minkähänlainen oli setä Joachim? Olikohan se talo Point-à-Pitressä,
jossa hän kuoli, kauniskin? Se pieni, tuolla lippaassa oleva
miniatyyrikuva, jonka isoäiti on minulle näyttänyt, esittää hänen
morsiantaan. Hänen nimensä oli Laure. Hän oli silloin kaunis kiiltävän
mustine kiharoineen, valkoisessa vihreänraitaisessa musliinipuvussaan
ja kaulassaan korallinauha... Lepääköhän hän sedän rinnalla
haudassa?... Setä kaatui kaksintaistelussa. Niin on herra d'Astin
kertonut... Olikohan Laure kauniimpi kuin äiti?
Clara d'Ellébeuse pukeutuu, sitten lukee hän aamurukouksensa. Talo
herää. Portaat narahtelevat. Vestibyylistä kuuluu kanarialintujen
liverryksiä. Clara laskeutuu ruokasaliin ja ottaa hedelmämaljakosta
rypäletertun, jonka marjat paistavat hänen kädessään.
— Kello on jo yhdeksän, sanoo hän itsekseen. Äiti on varmaan messusta
tullessaan poikennut jonnekin...
Suuri seinäkello, joka kuvaa jalavien ympäröimää kirkkoa lyö
yhdeksän juhlallista lyöntiä. Kellolla, joka on sovitettu pieneen
sievään kellotorniin, on lempeä sointu. Päivällistunnilla ja illalla
muistuttaa sen lyönti angelus-soittoa. Puiden alla näkyy paimentyttö ja
paimenpoika sekä muutamia lampaita.
— He puhuvat keskenään nuo kaksi, ajattelee Clara, ja heidät vihitään
tuossa pienessä kappelissa. Tulevatko he onnellisiksi? Varmaan he
tulemat! Mutta koska he ovat vain taulussa eivät he tosiaan mene
naimisiin keskenään...
Hän sovittaa päähänsä suuren aurinkohattunsa, jonka reunaa kiertää
kiehkura päivänkakkaroita ja narsisseja ja menee ulos portaille.
Kasteesta kimaltelevalla ruohokentällä tepastelee riikinkukko hitaasti
keinuttaen kaulaansa.
— Riikinkukko on ylpeyden perikuva, ajattelee Clara. Minä olen ylpeä,
sanoo pastori pensionissamme. Mutta eihän kaikkien nimi otetaan
d'Ellébeuse! Kas tuolla tulee äiti!
—Lapseni, sanoo rouva d'Ellébeuse, kun hän on suudellut tytärtään
otsalle, tänään pitää sinun pukeutua täti Aménaïdelta saamaasi
hameeseen. Herra d’Astin on lähettänyt sanan, että hän tulee käymään
meillä. Hän on täällä jo vähän ennen kahtatoista. Kello yksitoista
vaihdat siis hametta, tyttöseni.
Rouva d'Ellébeuse nousee linnan portaita ja Clara kääntyy puutarhaan.
Hän vaeltaa siellä ohi tummien vadelmapensaiden ja suippojen, kauniiden
omenapuiden. Ruusun lehdellä tapaa hän kultapintaisia koppakuoriaisia.
Ilma väreilee sinisenä pensasaitojen yllä. Mutta se hiljainen onni,
joka koko aamun on asunut nuoren tytön sielussa, vaihtuu siksi
aavistuksentapaiseksi surumieliseksi, joka valtaa mielen tämmöisinä
kirkkaina, kultasina päivinä.
Äkkiä, ilman mitään erikoista aihetta, tuntee hän omantunnonvaivoja.
Jumalani, Jumalani, hän kuiskaa itsekseen, armahda minua! Minulla on
ollut pahoja ajatuksia. Mihinkä joutuisinkaan, jos nyt äkkiä kuolisin!
Olenko valmis astumaan Jumalani kasvojen eteen? Minulla on ollut rumia
ajatuksia setä Joachimista ja hänen morsiamestaan Lauresta. Minä
ajattelin, istuiko hän sedän sylissä silloin kun he olivat kihloissa...
Ja synnin pelko, tämä sielun piina, jonka kauheuden vain oikeauskoinen
katolilainen täysin tajuaa, raatelee nyt Claran hentoa sielua. Hän on
tullut hedelmätarhan päähän, hän avaa lehtimajan luona olevan vihreän
portin ja astuu suuren puiston varjoisalle käytävälle. Siellä kasvaa
ailanthus, laakeripuu ja vaahtera. Lehvien alla vallitsee eräänlainen
hämärä, vaikka mätäkuun aurinko paraillaan lähettää valovirtansa yli
puiden latvojen.
Kohta on Clara vaeltanut puistonkin halki ja tullut ristikkoportille,
jossa d'Ellébeuse suvun soikea vaakuna näkyy ruostuneitten
ranskalaisten liljojen keskellä. Ja kun hän näin on päässyt
ulkopuolelle linnan alueen, kulkee hän kuivuudesta haljennutta
metsätietä, jonka varsilla kasvaa sanajalkoja. Jostain kuuluu
linnunnokan koputus puun kuoreen, sisilisko kiitää poikki tien ja
sirkka lakkaa äkkiä laulustaan.
Tätä tietä päästään vanhalle kappelille. Tullakseen sinne käy Clara
läpi kirkkotarhan, jonka kumpuja koristavat neilikat puksipuut,
orvookit, tomunkarvaiset mintut ja ne yrtit joita kutsutaan
kastemaljoiksi, koska kosteus kerääntyy niiden koveroille lehdille.
Clara d'Ellébeuse astuu kappeliin. Häntä puistattaa sen viileys. On
kuin sadepisaroita valuisi pitkin hänen lämmintä ruumistaan. Sillä
murattien ja tiilien suojaama temppeli säilyttää kuin vesiruukku
viileytensä palavimmassakin päivänpaisteessa.
Alttari on kaunis ja yksinkertainen; sitä valaisee pari suipporuutuista
ikkunaa joiden edessä hohtaa talonpoikaistapaan huolellisesti tärkätty
verho. Alttarikaapin kummallakin puolen on kolme suurta kullattua
kynttiläjalkaa.
Vasemmalla, muurin syvennyksessä on Neitsyt Maarian kuva ja oikealla
samanlaisessa syvennyksessä seisoo Pyhä Jooseppi. Heidän jalkojensa
juuressa on silmää ilahuttamassa pieniä kullattuja ja vihreitä vaaseja,
täynnä yksinkertaisia ketokukkia. Keskellä kirkkoa, katkenneen pilarin
päässä on koverrettu kivi, joka muistuttaa kalkkia; siinä on vihkivesi.
Kappelin hämärässä se näyttää mustalta. Lehterin alla, joka on kuin
tallin seime, näkyy rippituoli vihreän kankean taftiverhon peitossa.
Tässä rauhanmajassa ei ole holvattua kattoa, ainoastaan puinen laki,
mikä on sivelty taivaansinisellä laastilla.
Clara d'Ellébeuse polvistuu rukoukseen.
Jumalani, hän kuiskii itsekseen, varjele minua pahoista ajatuksista.
Minä tahdon olla pieni puhdassydäminen tyttö. Käännä uteliaisuus pois
minun sydämestäni. Älä anna minun tahtoa lukea setä Joachimin kirjeitä,
jotka omat isoäidin lippaassa. Minun mieleni on ahdistuksessa. Pyhä
Neitsyt, rukoile meidän puolestamme! Älä anna minun joutua helvettiin.
Ah, Jumalani, miten olen onneton... Pelkään kadotusta. Hyvä Jumala,
älä erota minua äidistä ja isäkullasta. Anna meidän kaikkien päästä
taivaaseen. Armahda meitä!
Hän notkistaa polvensa alttarin edessä, ristii silmänsä, [tekee
ristinmerkin] kastaa sormenpäänsä vihittyyn veteen ja käy ulos
kappelista.
Hetken seisoo hän häikäistynä portailla, kaukana, tummien metsäisten
kukkulain takana väreilevät Pyreneiat väkevässä valovirrassa.
Clara kulkee jälleen läpi kirkkotarhan. Tuossa on d'Ellébeusien
perhehauta: Bernard d'Ellébeuse, 1690. Jean d'Ellébeuse, 1715. Jean
d'Ellébeuse, 1780. Elisabeth d'Ellébeuse, 1781. Tristan d'Ellébeuse,
1804. Amélina d'Ellébeuse, 1620. Ja monta muuta d'Ellébeusiä...
Lähellä niitä on yksinäinen kumpu, jolla kukkii kimppunen noita
heleitä, sametinpehmeitä kukkia, jota joskus erehdyksessä luullaan
tavalliseksi belladonnaksi, koska sen latinalainen nimi on _Amaryllis
belladonnœæ_. Kiveen on kaiverrettu vain nämä sanat:
Laura Lopez 1805.
Clara ei ole koskaan saanut selville kuka tämä nainen oikeastaan on
ollut, hänelle on sanottu että siinä lepää muuan perheen ystävä. Hän
rakastaa tätä hautaa, jota isoäiti vaalii ja jolle hän on istuttanut
punaisia liljoja, hän rakastaa tuon tuntemattoman muistoa, josta
jälellä ei ole muuta kuin suloiselta sointuva nimi...
Laura Lopez... Se kuulosti melkein, samalta kuin Laure, joka oli setä
Joachimin morsiamen nimi.
Nuori tyttö vaipuu jälleen ajatuksiin:
Minkähänlainen on Pointe-à-Pîtren kirkkotarha, jossa se _toinen_ Laure
ja tämän sulhanen, setä Joachim, lepäävät. Pointe-à-Pitre on minusta
samanlainen kuin se puupiirros Perhekuvalehdessä... Siellä kasvaa
ryydilletuoksuvia metsiä, joissa neekerit vaeltavat. Minkälainen
oli Laure? Varmaankin Korkeakasvuinen. Hän liikkui hitain askelin.
Suutelevatko he toisiaan?...
Clara punastuu äkkiä ja karkoittaa luotaan nämä ajatukset. Hän jatkaa
matkaansa, pää hiukan eteenpäin kumarassa, kuusitoistavuotiaan
viehättävä, hiukan kömpelö sulo kaikissa liikkeissään. Hän palaa kotiin
hedelmätarhan kautta ja noustessaan linnan portaita hymyilee hän
puutarhurille, joka kädessään kantaa salaatinkupuja.
Isoäiti kirjailee kuvaompeluaan. Isä istuu lähellä piippuaan poltellen.
Ja Robinson, perheen koira, nukkuu kiehkurana kiviportaalla, häntä
kuonoa vasten.
— Hyvää huomenta, isoäiti! Hyvää huomenta isä- kulta. Ja he suutelevat
toisiaan.
— Onnistiko sinua tänään metsässä, isäkulta?
— Onnisti niinkin. Mene ruokahuoneeseen, niin näet. Mutta kiiruhda,
sillä herra d’Astin on kohtapuolin täällä.
Gertrude näyttää Claralle parin sieviä peltopyitä, joilla on punaiset
jalat ja kiiltävät, ruosteenruskeat ja mustat höyhenet, pehmeitä kuin
silkki.
Clara nousee yläkerrokseen pukeutuakseen toiseen pukuun. Hän palmikoi
uudelleen paksut, kullankarvaiset hiuksensa, kiertää ja silittää niitä
puksipuisen puikon avulla. Hän verhoo viileän ruumiinsa musliinipukuun,
joka on täti Aménaïden lahja. Taivaansininen vyö valuu alas hänen
korkealta miehustaltaan. Ja aina jalkoihin saakka piirtyy vaatteen
alla hänen vartalonsa kuin taiteilijan siveltimen jäleltä. Hopeiset
käädyt tavoittelevat hentoja rintoja. Paljaissa käsivarsissa on pienet
kuoppaset, jotta näyttävät hymyilevän. Ja suukin hymyilee, alihuuli
heleänpunaisena, täyteläisenä, pieni piirtonen keskellä. Ja nenäkin,
joka on voimakas ja hienosti muodostunut sekä heikosti kaartuu
ylöspäin. Samoin kapea, korkea otsa ja korvat, jotka omat melkein liian
pienet ja kätkeytyvät ruuvikiharoitten joukkoon.
Kun hän on palannut muiden joukkoon, sanoo vanha rouva d'Ellébeuse:
— Nyt olet sievä, lapseni. Ja tulit oikeaan aikaan, sillä joku soittaa
portilla. Se ei voi olla kukaan muu kuin herra d'Astin.
Mennään ulos.
Kello on kaksitoista. Kuumuus väreilee yli sinisten ja mustien
jalavalehdistöjen, joista tunkeutuu sirkan sirittävä ääni. Ilma läikkyy
ja höyryää. Ohi kulkee lämmin tuulenhenki, joka kantaa mukanaan
puutarhan raskaita tuoksuja.
Clara seisoo suorana portailla, toinen sääri eteenpäin ojennettuna ja
tämä koulutyttö-asento on niin luontevan viehättävä että se vaikuttaa
kuin luonnonkuva. Tulee ajatelleeksi juoksevaa vettä, johon päivä
paistaa tahi kirsimarjaa, jota lintu paraillaan nokkii...
Pitkin lehtikäytävää, kukkalavojen välitse vyöryvät hiljalleen herra
d'Astin vaunut pysähtyen avopyörylään lähelle tulpaanipuuta, jota
bignonia-köynnökset kiertävät alasriippuvine keltaisine ja punaisine
kukkineen.
Markiisi d'Astin astuu vaivaloisesti ulos vaunusta, sillä hänellä
on puujalka. Nojaten keppiinsä heilahuttaa hän hattuaan ilmassa.
Hän on kookas. Hänen valkoiset lainehtivat hiuksensa muistuttavat
tulpaania. Tiukasti istuva takki kapenee miehustaa kohti ja leviää
jälleen kankeana kuin krinoliini. Nyt hän nousee portaita nojautuen
herra d'Ellébeusen käsivarteen, tervehtii naisia, jotka odottavat
häntä portaiden yläpäässä ja kulkee heidän seurassaan salonkiin. Hänen
äänensä on lempeä. Istuutuessaan hän sanoo:
— Puujalkani ei ole antanut minulle rauhaa kahteen viikkoon. Sillä on
taas leinipäänsä...
Ja isoäiti d'Etanges vastaa hymyillen lapsenhymyään:
— Aivan kuten minun oikealla kädelläni... Se on nyt ollut turvoksissa
kymmenen päivää...
— Hitto vie! Mutta teidän kätenne ei kuitenkaan ole mikään puukalikka.
Te voitte ojentaa sen minulle... Entä mitä sanoo tämä kaunis lapsonen.
Hän katselee Claraa, joka istuu vastapäätä kaihtimen edessä.
Kaihtimella nähdään kirjailtuja puita ja keltaisia hedelmiä, joiden
alla paimentytöt ja -pojat lepäävät nurmikolla. Siinä nähdään myös
hirvenjahti. Hirvi ui yli puron, jossa kasvaa vaaleanpunaisia
sorsanputkia. Koirat puhaltavat sen kintereillä, kieli roikkuen suusta.
Taaempana nurmikolla näkyy kaksi ratsastajaa kolmikolkkaisissa hatuissa
ja metsästystorvet sivuilla. Puut kauniine hedelmineen kohoavat
valkealta taustalta, puro ja puut ovat sinisiä. Maisema kuvaa varmaan
kultaista päivänlaskua syyskuussa. On kuin näkisi jalavien värähtelevän
tuulessa ja kuin niiden latvat kertoisivat kesän haihtuvasta ilosta. Ja
tätä kaihdinta vastaan piirtyvät nyt Claran kiharat keskellä hedelmiä,
jotka ovat pyöreitä ja ihania kuin granaattiomenat ja kuvaavat
persikoita.
Hän ei vastaa, hän hymyilee hämillään, viehättävänä. Ja äidin
puuttuessa puheeseen hänen puolestaan liikkuu tuhat ajatusta hänen
sileän otsansa takana. Hän ajattelee miksi hän oikeastaan ujostelee
herra d'Astinia, vaikka hän jo kauan, kauan on tuntenut tämän, aina
pienestä lapsesta saakka. Kuitenkin oli herra d'Astin saanut hänet
pelkäämään kertoessaan joskus matkastaan Kiinaan ja lähetyssaarnaajien
piinasta siellä. Hänpä juuri on lahjoittanut ne molemmat kauniit
värilliset puupiirrokset, joista toinen esittää _Ylhäistä
mongoolilaista naista, toinen Keisarin vanhinta tytärtä_... Kiina
on kauhea maa, siellä piinataan kristittyjä, maa, jota ajatellessa
kuvottaa ja tuntee samaa inhottavaa hajua kuin avatessa tuon arkun
tuolla, joka lemuaa kamferille ja pippurille. Pahanhengen valtakunta on
Kiina!
Ei, paljon mieluummin haluaa hän, Clara, nähdä Guadeloupe-saaret,
jossa kiltit neekerittäret ovat halukkaat kääntymään katolisuuteen
ja jossa setä Joachim ja hänen morsiamensa Laure rakastivat toisiaan
kukkien keskellä... Mutta herra d'Astin on hyvin hyvä pienelle
ystävättärelleen; äskettäin lahjoitti hän tälle rannerenkaan, sitä
lajia, jota juuri nyt on muodista ja joka muistuttaa kaleerivankien
käsikahletta: kultainen ketju, jonka päässä on pallo. Herra d'Astin oli
setä Joachimin paras ystävä, mutta harvoin hän tästä puhuu...
Vaan juuri tänään, kun on sijoituttu ruokasaliin, osuu keskustelu setä
Joachimiin. Siihen antaa aiheen krassista tehty kaunis kukkalaite, joka
on keskellä pöytää.
— Rakas Henri, lausuu herra d'Astin, muistan että niillä päivällisillä,
jotka isänne veli piti päivää ennen lähtöään Ameriikkaan, oli
pöytä koristeltu tuohon tapaan. Ne olivat iloiset päivälliset
Brasilialaisessa ravintolassa Bordeauxissa. Me tyhjensimme maljan
toistemme tulevien rakkauksien onneksi. Minä en silloin aavistanut
että hänen rakkautensa esine tulisi saamaan niin traagillisen lopun
ja yhtävähän että minun surulliseksi tehtäväkseni, Kiinasta palattua,
jäisi haudata tänne, tähän maahan, hänen rakas Lauransa...
Herra d'Astin vaikenee. Hän on unhottanut nuoren tytön läsnäolon. Rouva
d'Ellébeusen hymy muistuttaa häntä siitä.
Hän vaihtaa ainetta ja sanoo:
— Teidän puutarhassanne kasvaa kauniita melooneja.
— Maa on hiekkaperäistä, vastaa rouva d'Ellébeuse
... Mutta eikö tämä laji tunnu teistä tutulta? Se on kasvatettu niistä
siemenistä, jotta te kuusi vuotta sitten ystävällisesti meille annoitte
ja jotka kerroitte saaneenne erään kiinalaisen runoilijan tyttäreltä...
— Mandariinin tyttäreltä, niin, sehän on yhdentekevä. Nyt olen
iäkäs vanhapoika enkä tunne enää entisiä meloonejani... Enkä edes
mandariinieni tyttäriä, pelkään minä...
Clara d'Ellébeusen kulmien väliin on muodostunut ryppy. Markiisin sanat
setä Joachimista omat saaneet hänen sisässään mullistuksen aitaan.
Hän toistaa itsekseen: Hän sanoi: palattuani Kiinasta... hautasin
minä tänne, tähän maahan hänen rakkaan Lauransa... Hänelle oli siis
valehdeltu? Laura oli siis kuollut täällä. Missä? Tässäkö talossa?...
Mutta silloinhan ei setä Joachimin morsian ollutkaan nimeltään Laure,
koska markiisi kutsui häntä Lauraksi, samalla nimellä, joka on tuossa
salaperäisessä hautakivessä? Minkätähden?... Kuinka?... Minkätähden oli
isoäiti sanonut näyttäessään hänelle miniatyyrikuvaa: Tämä on neiti
Laure, isäsi sedän Joachimin morsian.
— Missä he kuolivat, isoäiti? oli hän kysynyt. — Kaukana täältä;
Pointe-à-Pitressä. — Mutta silloinhan ei ollut totta että he elivät
siellä?... Oli, koska kirjeissä kerran seisoo _Guadeloupe_... Hän
sanoi: minä hautasin hänet tänne.
— Sinähän et syö, lapseni, huomauttaa rouva d'Ellébeuse.
Clara vastaa:
— Olen hiukan väsynyt, äiti kulta. Ja hän juo hiukan vettä saadakseen
ruokahalua.
Mutta kun ympärilläolijat jälleen jatkavat keskusteluaan, iskee hän
yhä syvemmälle mieleensä: hän _hautasi_ tänne, tähän maahan rakkaan
Lauransa.
Hän näkee ajatuksissaan uudestaan kirkkotarhan, missä kastemalja,
ruusunkarvainen belladonna ja tomunharmaa minttu kasvavat. Hän
muistaa eräässä varjoisassa nurkkauksessa nähneensä pari kypsää
tomaattia, joiden siemenet tuuli on kuljettanut jostain läheisestä
talonpoikaistalosta. Ja hän lukee jälleen orjantappurain keskeltä
hautakirjoituksen: