läähätti niin ettei saanut vastatuksi. -- Istutaan vähän! sanoi Hans ja
veti tyttöä luokseen. -- Tule! ja tyttö istuutui hänen rinnalleen.
Tyttö kävi, mikäli mahdollista, vieläkin punaisemmaksi eikä katsonut
häneen. Hän läähätti niin, että olisi luullut hänen menehtyvän:
-- Minun on niin jano, oli ensimäinen, minkä hän sai suustaan. He
nousivat taasen, ja Hans katseli ympärilleen, mutta likellä ei ollut
mitään puroa.
-- Meidän täytyy mennä vähän kauemma, siellä on puro, sanoi hän. -- Ei
sinulle tekisi hyvääkään juoda ihan nyt.
Hän istuutui taasen ja Beret kivelle hänen eteensä.
-- Minä juoksin koko matkan tänne, sanoi Beret puolustuksekseen. -- Ja
sitten en tänään ole syönyt päivällistä, lisäsi hän hetken perästä; --
enkä liioin nukkunut yöllä, jatkoi hän taasen.
Sensijaan että olisi lausunut jotakin valittavaa, sanoi Hans reippaasti:
-- Sitten kai ei Mildridkään ole syönyt mitään päivällistä tänään,
ehkeikä liioin nukkunut yöllä?
-- Mildrid ei nukkunut edellisenäkään yönä eikä hän ole syönyt, sen
minä olen nähnyt, niin, -- hän mietti hiukan -- hyvin pitkään aikaan.
Hans nousi.
-- Joko sinä nyt jaksat lähteä eteenpäin?
-- Kyllä kai.
Ja Hans otti häntä kädestä ja rientomarssi alkoi taasen. Vähän ajan
päästä hän huomasi, ettei tyttö jaksanut jatkaa tätä kyytiä, silloin
hän riisui takin yltään, antoi sen tytölle ja nosti hänet syliinsä ja
kantoi häntä. Tätä ei Beret millään olisi sallinut. Mutta Hans kantoi
häntä niin köykäisesti, ja Beret piteli kiinni hänen kauluksestaan,
häneen itseensä ei hän uskaltanut koskea. Hetken perästä hän arveli
levänneensä tarpeeksi; kyllä hän jo taas jaksaisi kävellä. Hans laski
hänet maahan, otti itse takkinsa ja ripusti sen pyssyn päähän -- ja
sitten sitä mentiin. Purolle he hiukan pysähtyivät lepäämään ennenkuin
Beret joi. Kun hän nousi, hymyili Hans ja katsoi häneen: -- Oletpa sinä
kaunis pieni tyttö. Oli jo ilta, kun he pääsivät perille. Beret haki
turhaan sekä karjakartanolta että tunturin syrjältä, huudot hukkuivat
kaukaisuuteen ja molemmat pelästyivät, kun Hans huomasi, että koira
nuuhisteli jotakin. He riensivät katsomaan: se oli Mildridin huivi.
Hans antoi paikalla koiralle merkin, että se etsisi sitä, jonka huivi
oli -- ja koira menemään. He seurasivat sitä tunturin poikki toiselle
puolelle, siis alas Tingvoldiin päin. Olisiko hän lähtenyt kotiin?
Beret kertoi ajattelemattomasta kysymyksestään ja sen seurauksista,
ja Hans vastasi, että kyllä hän sen käsitti. Beret rupesi itkemään.
Lähteäkö nyt häntä hakemaan vai ei? Beret kehoitti: "Mennään, mennään!"
hän oli ihan suunniltaan. Ensin heidän täytyi poiketa naapurin
karjakartanolle saadaksensa sieltä jonkun apumiehen pitämään huolta
karjasta. Heidän vielä puhuessaan tästä ja kaiken aikaa seuratessaan
koiraa näkivät he sen pysähtyvän ja kääntyvän katsomaan, häntää
heiluttaen. He karkasivat sinne ja siellä makasi Mildrid.
Hän makasi käsivartensa varassa, kasvot puoleksi kanervikkoon
käännettyinä. He astuivat hiljaa hänen luokseen, koira nuoli hänen
kättään ja poskeaan, hän siveli kasvojaan ja muutti asentoa, mutta
nukkui nukkumistaan.
-- Anna hänen vain nukkua! kuiskasi Hans, -- ja mene sinä karjaa
vastaan, minä kuulen kellot... Beret oli jo menossa, mutta Hans tuli
perässä; -- ota mukaasi ruokaa, kun palaat, kuiskasi hän.
Sitten hän asettui vähän matkan päähän Mildridistä, kutsui koiran
luokseen, komensi sen makaamaan ja istui ja piteli sitä kiinni
estääkseen sitä haukahtamasta, jos lintu tai muu eläin sattuisi
kulkemaan ohi.
Ilta oli pilvinen, tunturit ja vuorenharjat häämöttivät harmaina;
ympärillä vallitsi hiljaisuus; ei kuulunut edes pikkulinnun piipatusta.
Hans istui tai oli pitkänään, käsi koiran selällä. Mitä oli puhuttava,
kun Mildrid heräsi, siitä hän pian oli selvillä. Tulevaisuuden
taivaalla ei ollut pilveäkään; hän lepäsi huolettomana ja katseli ylös
korkeuteen. Hän tiesi, että heidän tapaamisensa oli ihme; Jumala itse
oli heille sanonut, että heidän piti vaeltaa yhdessä elämän läpi.
Hänen ajatuksensa askartelivat taasen morsiusmarssissa; ilo värisi
hiljaa hänen sielussaan, siihen hän sulki ajatukset.
Kello saattoi olla yli kahdeksan, kun Beret palasi, tuoden ruokaa
mukanaan. Mildrid ei vielä ollut herännyt. Beret asetti kantamuksen
maahan, katseli heitä hetkisen, istuutui sitten itse, mutta kappaleen
matkan päähän muista. Taasen he odottivat runsaan tunnin ja sinä aikana
nousi Beret usein, jottei vaipuisi uneen. Kymmenen tienoissa heräsi
Mildrid. Hän käännähteli muutamia kertoja, avasi vihdoin silmänsä,
näki missä makasi, nousi sitten istumaan ja näki toiset. Hän oli vielä
unenhorroksissa, joten ei selvään käsittänyt missä oli ja mitä näki,
kunnes Hans nousi ja hymyillen likeni. Silloin tyttö ojensi molemmat
kätensä häntä vastaan. Hans istuutui hänen viereensä.
-- Nyt sinä olet nukkunut, Mildrid.
-- Niin, nyt minä olen nukkunut.
-- Nyt sinun on nälkä.
-- Niin, minun on nälkä, -- ja Beret toi ruuan. Hän katseli ruokaa ja
katseli heitä. -- Nukuinko minä kauan? kysyi hän.
-- Jotakuinkin. Kello on kai nyt yhdeksän -- katso aurinkoa!
Vasta nyt näytti kaikki muistuvan Mildridin mieleen.
-- Oletteko istuneet täällä kauan?
-- No -- emme; mutta syö nyt! -- Mildrid rupesi syömään. -- Olit
varmaan matkalla laaksoon? kysyi Hans hiljaa, pistäen päätään likemmä.
Mildrid punastui.
-- Olin, kuiskasi hän.
-- Huomenna, kun oikein olet nukkunut tarpeeksesi, menemme sinne
molemmat.
Mildridin silmät kiinnittyivät hänen silmiinsä -- ensin suurina ja
hämmästyneinä, sitten hymyillen ja täynnä kiitosta; mutta hän ei
sanonut mitään. Senjälkeen hän näytti virkoavan; hän kysyi Beretiltä,
missä hän oli ollut, ja Beret kertoi käyneensä noutamassa Hansia ja
Hans kertoi loput. Mildrid söi ja kuunteli ja selvää oli, että hän
vähitellen joutui entisen lumouksen valtaan. Häntä huvitti suuresti
kuulla, että koira oli löytänyt hänet ja nuollut hänen kasvojaan ilman
että hän oli herännyt. Koira istui juuri ahneena seuraten jokaista
palaa, jonka hän otti. Hän rupesi jakamaan ruokaansa sen kanssa.
Heti kun hän oli lopettanut, läksivät he hitaasti karjakartanoa
kohti ja vähän ajan perästä oli Beret nukkumassa. Kahden istuutuivat
he oven ulkopuolelle. Rupesi sataa tuhuttamaan, mutta katto ulkoni
niin kauas, etteivät he sitä huomanneet. Sumu sakeni karjakartanon
ympärillä, he istuivat kuin lumotussa piirissä. Oli luonnollisesti
pikemmin pimeä kuin valoisa. Sanat tulivat hiljaa, ja joka sana
teki heitä toisilleen tutummiksi. Ensi kertaa saattoivat he puhua
keskenään. Hans pyysi Mildridiltä kauniisti anteeksi, ettei ennemmin
ollut muistanut kuinka toisellaisen Mildridin täytyi olla kuin hänen
ja että hänellä oli vanhemmat, joiden kanssa täytyi neuvotella.
Mildrid tunnusti pelänneensä ja sanoi, ettei hän ollut siitä hetkestä,
jolloin oli tavannut Hansin, ollut oma itsensä, jopa hän oli unohtanut
vanhemmatkin. Varmaan hänellä oli enemmänkin sanomista, mutta hän ei
tahtonut puhua loppuun. Mutta heidän vapisevassa ilossaan puhui kaikki,
hiljaisimpaan hengitykseen asti. Ensimäinen herkkä sielun siirtyminen
sieluun sai alkunsa; muilla se tavallisesti käy ensi syleilyn edellä
ja valmistaa sitä; näillä se tuli jälkeenpäin. Ensimäiset arat
kysymykset hiipivät hämärään ja ensimäiset arat vastaukset tulivat
takaisin. Hentoina kuin henget, pehmeinä kuin untuvat putosivat sanat
ja liitelivät sellaisina takaisin. Vihdoin sai Mildrid rohkeutta
hiljaa ja varovasti kysyä, eikö hän Hansista ollut usein käyttäytynyt
kummallisesti. Hans vakuutti, ettei hänen mielestään, ei kertaakaan.
Eikö hän ollut pannut merkille, että hän eilen koko heidän tapaamisensa
ajan oli vaiennut? Ei, Hans ei ollut pannut sitä merkille. Eikö
hänen mielestään (Mildrid ei pitkiin aikoihin tahtonut saada sitä
sanotuksi, mutta vihdoin hän sen sanoi, kasvot käännettyinä poispäin
ja kuiskaamalla) hän ollut liian pian ollut suostuvainen? Ei, Hans oli
vain ajatellut, miten kauniisti se oli tapahtunut. Mutta mitä hän siitä
ajatteli, että Mildrid oli itkenyt ensimäisellä kerralla? Niin, silloin
ei Hans ollut sitä ymmärtänyt, mutta nyt hän sen kyllä käsitti -- ja
hän iloitsi siitä, että Mildrid oli sellainen kuin oli.
Kaikki nämä vastaukset tekivät Mildridin niin onnelliseksi, että
hänelle tuli tarve olla yksin. Ja kun Hans arvasi tämänkin, nousi hän
hiljaa ja pyysi häntä lähtemään levolle. Mildrid nousi hänkin. Hans
nyökytti päätään ja läksi hitaasti latoon, missä hänen piti nukkua,
mutta Mildrid riensi sisään, riisuutui ja vasta vuoteessa pani hän
kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa -- oi kuinka hän Häntä kiitti,
kiitti Häntä Hansista, hänen rakkaudestaan, hänen alttiudestaan, hänen
kauneudestaan. Hänen sanansa eivät riittäneet. Sitten hän kiitti
Jumalaa kaikesta, kaikesta, näiden kahden päivän tuskastakin, sillä
kuinka suureksi se olikaan tehnyt ilon! -- hän kiitti tunturilla
kokemastaan yksinäisyydestä, ja rukoili Jumalaa saattamaan hänet siitä
pois ja vanhempien luo -- käänsi sitten taas ajatuksensa Hansiin ja
kiitti hänestä, oi, miten kiittikään!
Kun hän aamulla tuli ulos -- Beret nukkui vielä --, seisoi Hans jo
pihamaalla. Koira oli saanut selkäänsä, se oli hätyyttänyt peltokanaa
ja makasi nyt luimistellen maassa. Kun Hans näki Mildridin, päästi hän
koiran pinteestä, se karkasi häntä vastaan ja Mildridiä vastaan, se
haukkui ja tervehti ja ilmaisi täydellisesti heidän omaa aamunvaloisaa
onneaan. Hans auttoi Mildridiä ja poikia aamuaskareissa, ja kun he
vihdoin ruokapöydässä istuivat, oli Beretkin noussut. Joka kerta kun
Hans katsoi Beretiin, punastui tyttö, ja kun Mildrid ruuan jälkeen
piteli kiinni hänen kellonperistään puhellessaan hänen kanssaan,
kiirehti Beret ulos. Häntä oli vaikea löytää, kun heidän piti lähteä.
-- Kuule Mildrid, virkkoi Hans, kun he olivat päässeet vähän matkaa
tielle, tuli likemmä ja asteli hiljaa, -- olen ajatellut jotakin,
jota en eilen saanut sinulle sanotuksi... Hänen äänensä kuului niin
vakavalta, että tyttö katsahti häneen; hän puhui hitaasti ja häneen
katsomatta: -- minä tahtoisin pyytää, että sinä -- jos Jumala suo
meidän molempien saada toisemme -- häiden jälkeen seuraat minua kotiini.
Mildrid lensi punaiseksi ja vastasi vihdoin vältellen:
-- Mitä isä ja äiti siihen sanovat? Hans asteli hetkisen ennenkuin
puhui.
-- Arvelin, ettei heistä olisi niin väliä, kunhan me molemmat vain
olemme yksimieliset.
Ensi kertaa hän sanoi jotakin, joka koski Mildridiin. Hän ei vastannut.
Hans tuntui odottavan häntä ja lisäsi vihdoin lujemmin:
-- Minä tahtoisin, että me molemmat olisimme yksiksemme, -- tottuisimme
toisiimme.
Nyt Mildrid alkoi paremmin ymmärtää häntä; mutta hän ei osannut
vastata. Hans asteli entiseen tapaansa hitaasti ja häneen katsomatta;
nyt hän vaikeni kokonaan. Mildridiä ahdisti ja hän katsahti Hansiin
tutkistellen. Silloin oli Hans ihan kalpea.
-- Mutta Hans! huusi tyttö ja pysähtyi itse tietämättään.
Hans pysähtyi hänkin, vilkaisi Mildridiin ja sitten pyssyyn, jonka oli
laskenut maahan ja jonka piippua nyt kieritteli käsissään:
-- Etkö sinä voi seurata minua kotiin? Ääni oli hillitty, mutta katse
tähtäsi avoimena ja lujana.
-- Kyllä minä voin! riensi tyttö vastaamaan. Hänen silmänsä pysyivät
rauhallisina Hansin silmissä, punastus lehahti miehen kasvoille, hän
siirsi pyssyn vasempaan käteen oikeasta, jonka ojensi tytölle.
-- Kiitos! kuiskasi Hans ja painoi lujasti Mildridin kättä.
He jatkoivat matkaa.
Sitä ainoaa ajatusta, jonka tyttö tästä sai, punoi hän mielessään ja
vihdoin ei hän enää voinut pitää sitä omana tietonaan:
-- Sinä et tunne vanhempiani. Hans asteli hetkisen ennenkuin vastasi:
-- En -- mutta kun sinä seuraat minua kotiini, opin heidät tuntemaan.
-- He ovat niin hyvät, lisäsi Mildrid.
-- Niin olen kuullut kaikkien sanovan.
Hans sanoi sen varmasti, mutta kylmästi.
Ennenkuin Mildrid ehti mitään ajatella tai sanoa, alkoi Hans kertoa
omasta kodistaan, sisaruksistaan, köyhyydestään, josta he työllä olivat
itsensä nostaneet, sisartensa kunnollisuudesta, uskollisuudesta,
hilpeydestä, matkustajista ja heidän tuottamastaan työstä, majoista ja
varsinkin siitä uudesta rakennuksesta, jota hän ryhtyisi rakentamaan,
heitä varten. Mildridin piti nyt saada käsiinsä kaikki johto, mutta
myöskin tarpeellinen apu, niin, jokainen tulee kantamaan häntä
käsillään, ennen kaikkea hän, Hans! Hänen puhuessaan olivat he
ruvenneet kävelemään nopeammin, Hans puhui lämpöisesti, tuli likemmä
Mildridiä ja asteli vihdoin käsi tytön kädessä.
Se oli totta: hänen rakkautensa kotiinsa ja omaisiinsa teki Mildridiin
vaikutuksen, ja tuntematon veti puoleensa. Mutta jollakin lailla tässä
asiassa tehtiin väärin hänen sydämellisen hyviä vanhempiaan kohtaan.
Mildrid alkoi siis taasen:
-- Kuule, Hans, äiti, ja varsinkin isä, ovat vanhempaa väkeä, he
ovat kärsineet paljon -- he tarvitsevat apua; he ovat paljon saaneet
ponnistella ja -- hän joko ei tahtonut tai ei voinut sanoa enempää.
Hans asteli hitaammin ja katseli häneen hymyillen.
-- Mildrid, tarkoitatko että he ovat määränneet talon sinulle?...
Mildrid punastui, mutta ei vastannut. -- No -- niin -- hätä keinon
keksii. Jos he tahtovat meitä avukseen, niin on _heidän_ pyydettävä
meitä.
Hän lausui sen ystävällisesti, mutta Mildrid kyllä tunsi mitä siinä
piili. Arkana ja tottuneena antamaan muiden ajatuksille enemmän arvoa
kuin omilleen taipui hän. Mutta hetken perästä tulivat he niin kauas,
että näkivät Tingvoldin allansa. Ja silloin kääntyivät tytön silmät
talosta häneen, ikäänkuin ilmaisten, että talo itse puhuu puolestaan!
Suuret, vaaleat mäkitasangot metsäseppeleen ympäröiminä, rakennukset
hiljaisina, mutta suurina ja tukevina auringossa, joka paistoi puolelta
terältä -- kaikki tämä näytti ihanalta. Alempana päilyi laakso, joki
kiemurteli kohisten sen läpi; tasangolla ja toisella tunturirinteellä
oli talo talon vieressä ja tällä puolella niinikään talo talon
vieressä; mutta ei yksikään, ei ainoakaan ollut Tingvoldin kaltainen,
niin rehevä, niin sorea silmälle, ei yksikään uinunut niin oman
kotoisuutensa kätkössä ja samalla hohtaen joka taholle! Kun Mildrid
huomasi näköalan tenho voiman Hansiin, punastui hän ilosta.
-- Niin, vastasi hän, sillä olihan tyttö kysynyt --, niin, se on
totta, Tingvold on kaunis talo; tuskin sillä on vertaa... Hän
hymyili ja kumartui: -- mutta minä pidän sinusta, Mildrid, enemmän
kuin Tingvoldista -- ja ehkäpä sinäkin pidät minusta enemmän kuin
Tingvoldista? -- Kun hän katseli asiaa siltä kannalta, niin eihän hän
voinut muuta kuin vaieta. Muuten oli Hans niin iloisen näköinen ja
hän istuutui ja Mildrid hänen viereensä. -- Nyt minä laulan sinulle
jotakin, kuiskasi Hans.
Tyttö ilostui.
-- En ole koskaan kuullut sinun laulavan, sanoi hän.
-- Et, et ole kuullut, ja vaikka siitä huhutaan, niin älä luule, että
se on ihmeellistä, sillä ei minun laulussani ole muuta taikaa kuin se,
että nyt tunnen, että minun _täytyy_ laulaa.
Ja hetkisen istuttuaan mietteissään lauloi hän tytölle hääretken,
lauloi sen suvun morsiusmarssin nuotilla. Hän lauloi sen ihan hiljaa,
mutta sellaista riemua äänessä ei tyttö milloinkaan ollut kuullut! Talo
oli hänen silmiensä edessä, talo, josta heidän piti lähteä, hän seurasi
tietä silmillään sillalle asti ja yli joen, seurasi sitten tietä talon
toisella puolella kirkolle, koivikkoon, kummulla olevaan kirkonkylään.
Kuva ei paistanut, sillä päivä ei ollut kirkas, mutta se sopi parhaiten
yhteen hänen sieluunsa painuneen hiljaisen kuvan kanssa; sillä kuinka
monta sataa kertaa hän ajatuksissaan olikaan tehnyt tämän retken, hän
vain ei ollut tietänyt kenen kanssa! Sanat ja sävel lumosivat hänet;
omituisen lämmin, hiljainen ääni avasi hänen syvimmän kätkönsä; hänen
silmänsä olivat kyyneliä täynnä, mutta hän ei itkenyt, hän ei myöskään
hymyillyt; käsi Hansin käden päällä hän istui ja katseli, vuoroin
häntä, vuoroin maisemaa, ja kun kotipiipusta samassa nousi ensimäinen
sauhu päivällispadoille sytytettäessä pesää, kääntyi hän ja viittasi
sinne. Hanskin oli lopettanut ja jäi katselemaan.
Hetken perästä he taas olivat matkalla koivumetsän läpi ja Hansilla oli
aika työ saada koira pysymään hiljaa. Mildridin sydän alkoi lyödä. Hans
sopi hänen kanssaan, että hän pysyttelee likeisyydessä, mutta Mildrid
menee yksinään sisään. Hans kantoi tytön rämeisten paikkojen yli ja hän
tunsi, että tytön käsi oli polttavan kuuma.
-- Älä ajattele mitä sinun pitää sanoa, kuiskasi hän, -- anna sen vain
tulla itsestään.
Mildrid ei päästänyt ääntäkään vastaukseksi, ei hän liioin katsonut
Hansiin. He joutuivat nyt pois metsästä, joka tässä kasvoi suuria,
totisia mäntyjä; hiljaa he olivat astelleet sen läpi, ja Hans oli
kuiskaten kertonut kuinka Mildridin isoisän isä kosi hänen tätiään
Aslaugia; ne olivat vanhoja, ihmeellisiä juttuja, joita Mildrid
kuunteli vain puolella korvalla, mutta jotka kuitenkin vahvistivat
häntä, -- he joutuivat nyt metsästä niittyjen ja peltojen heleyteen,
ja silloin vaikeni Hanskin. Mildrid katsoi häneen ja hänen pelkonsa
oli niin suuri ja ilmeinen, että hänen tuli ihan paha olla. Hän ei
löytänyt avukseen ainoaakaan sanaa, asia oli liiaksi hänen omansa. He
astuivat rinnan; pieni pensaikko peitti heitä talonväen silmiltä. Kun
he tulivat niin kauas, että Hansin mielestä Mildridin täytyi jatkaa
matkaa yksinään, vihelsi hän hiljaa koiralle, ja sitä piti Mildrid eron
merkkinä. Hän seisahtui ja näytti niin hyljätyltä ja onnettomalta, että
Hansin täytyi kuiskata:
-- Minä rukoilen täällä sinun puolestasi, Mildrid -- ja sitten minä
tulen, kun sinä tarvitset.
Mildrid kiitti silmillään, mutta vain puolittain, sillä hän ei voinut
ajatella eikä nähdä selvästi. Ja sitten hän läksi. Heti kun hän tuli
pensaiden toiselle puolelle, saattoi hän nähdä suoraan päärakennuksen
suureen tupaan, jopa ihan sen läpi, sillä tuvassa oli ikkunoita
molemmin puolin, sekä metsään että kylään päin. Hans päätti, koira
vierellään, istuutua likimmäisten pensaiden taakse, hän näki siis
kaiken mitä tuvassa oli yhtä hyvin kuin Mildrid; mutta nyt oli tupa
tyhjänä. Kerran Mildrid kääntyi katsomaan taakseen, kun hän tuli ladon
kohdalle; silloin nyökkäsi Hans hänelle päätään. Hän kiersi ladon
kulman -- ja tuli pihamaalle.
Siellä oli kaikki vanhassa, tavallisessa järjestyksessä ja siellä
oli hiljaista. Muutamia kanoja käveli ladon sillalla. Aitanseinää
vastaan oli siitä, kun hän viimeksi kävi kotona, nostettu haasiapuita,
muuta muutosta ei hän huomannut. Hän aikoi kääntyä oikealle,
isoäidin tuvalle, -- pelko varmaan pyysi tätä lykkäystä vanhempien
kohtaamisesta, -- mutta kahden rakennuksen välissä, havutukin luona,
seisoi hänen isänsä panemassa kirveeseen vartta. Hänen yllään oli
kudottu takki, housunkannattimet päälläpäin. Hän oli paljain päin,
ohuet pitkät hiukset heilahtivat eteenpäin tuulessa, joka juuri alkoi
käydä laaksosta. Hän näytti siinä työssään terveeltä, miltei iloiselta,
niin että hänen näkemisensä antoi Mildridille rohkeutta. Isä ei
huomannut häntä, niin hiljaa ja arasti hän käveli hiekkatietä. Hän
kuiskasi:
-- Hyvää päivää!
Isä katseli häneen hetkisen hämmästyksissään.
-- Rakas lapsi, sinäkö se oletkin? Onko jotakin tapahtunut? lisäsi hän
nopeasti ja tutkisteli Mildridin kasvoja.
-- Ei, vastasi tyttö ja punastui hiukan. Mutta isän silmät pysyivät
suuntautuneina hänen silmiinsä, eikä hän nostanut niitä. Isä laski
kirveen kädestään:
-- Mennään sisään äidin luo, sanoi hän. Matkalla kyseli hän
kaikenlaista karjakartanon asioista ja sai tyydyttävät tiedot. Nyt
näkee Hans meidän menevän sisään, ajatteli Mildrid kun he tulivat ladon
ja aitan väliseen solaan. Heidän päästyään tupaan, meni isä keittiön
ovelle ja avasi oven. -- Tule sisään, äiti, sanoi hän ovesta, --
Mildrid on tullut kotiin.
-- Hyvät ihmiset, onko jotakin tapahtunut? vastattiin keittiöstä.
-- Ei, vastasi Mildrid isän takaa ja tuli itsekin näkyviin, meni sitten
äidin luo, joka istui kuorimassa perunoita pataan. Äiti katsoi nyt
vuorostaan yhtä tutkivasti Mildridiä kuin äsken isä, ja vaikutus oli
sama. Randi nousi, laskettuaan vadit käsistään, meni toisella puolen
olevalle ovelle, puhui sinne, palasi sitten, riisui keittiöesiliinan,
pesi kätensä ja tuli esiin. Kaikki läksivät tupaan.
Tunsihan Mildrid vanhempansa, joten hän tiesi näiden valmistusten
merkitsevän, että he odottivat jotakin epätavallista. Hänellä ei
ennestäänkään ollut paljoa rohkeutta, ja se väheni yhä. Isä istuutui
kunniasijalle, siis ihan viimeisen kylänpuoleisen ikkunan ääreen. Äiti
oli istuutunut samalle penkille, mutta likemmä keittiötä. Mildrid
istuutui etu- eli pitkälle penkille pöydän eteen. Siitä saattoi Hans
nähdä hänet; hän saattoi niinikään nähdä isän kasvot, mutta tuskin
äitiä.
Äiti kyseli, kuten vasta isä, karjakartanon asioita, sai samat tiedot
ja vähän lisää; sillä hän kyseli tarkemmin. Vaikka kummaltakin puolen
silminnähtävästi koetettiin venytellä keskustelua, oli aine pian
tyhjennetty. Sitä seuraavan äänettömyyden aikana katselivat molemmat
vanhemmat Mildridiin. Tämä väitteli ja kyseli paikkakunnan uutisia.
Vaikka tätä aihetta venyteltiin niin kauan kuin suinkin, loppui
_sekin_. Sama hiljaisuus, sama odottava silmäys tyttäreen. Mildridillä
ei ollut enempää kysymistä, mutta hän rupesi kädenlappeellaan
silittämään penkkiä, jolla istui.
-- Oletko ollut isoäidin luona? kysyi äiti. Häntä alkoi peloittaa.
Ei, Mildrid ei ollut käynyt isoäidin luona, se merkitsi että tyttärellä
oli erityistä asiaa _tänne_. Nyt ei juuri käynyt odottaminen kauempaa.
-- Olihan minulla sellaistakin, jota minä olen velvollinen sanomaan,
pääsi häneltä vihdoin, kasvojen kaiken aikaa vaihtaessa väriä ja
silmien tähdätessä maahan.
Vanhemmat katselivat huolestuneina toisiinsa. Mildrid nosti päätään
suurin, rukoilevin katsein.
-- Mikä on, lapseni? sanoi äiti puolestaan peloissaan. -- Minä olen
kihloissa, sanoi Mildrid painaen alas päänsä ja purskahti itkuun.
Kovempaa iskua ei tähän pieneen piiriin olisi voinut langeta! Kalpeina,
äänettöminä katselivat vanhemmat toisiinsa. Arka, hiljainen Mildrid,
jonka sävyisästä luonteesta ja tottelevaisuudesta vanhemmat niin
usein ennen olivat kiittäneet Jumalaa, oli kysymättä heiltä neuvoa ja
heidän tietämättään ottanut tärkeimmän askeleen elämässä, joka myöskin
ratkaisi vanhempien menneisyyden ja tulevaisuuden. Mildrid tunsi
samassa hetkessä joka ajatuksen, joka heidän mielessään liikkui, ja
pelko salpasi itkun. Lempeästi, hitaasti kysyi isä:
-- Kenen kanssa sitten, lapseni? Pitkän äänettömyyden perästä tuli
vastaus kuiskaten:
-- Hans Haugenin kanssa.
Siinä tuvassa ei kai ollut mainittu mitään nimeä tai tapahtumaa
Haugenista yli kahteenkymmeneen vuoteen. Vanhempien silmillä katsoen
oli Haugenista tullut tähän taloon paljasta pahaa. Mildrid ymmärsi
taasen heidän ajatuksensa. Hän istui liikkumattomana, odottaen
tuomiotaan. Mutta isä virkkoi taasen lempeästi ja hitaasti:
-- Emme tunne tätä miestä -- en minä enempää kuin äitisikään. Emme
myöskään ole tietäneet, että _sinä_ hänet tunsit.
-- Minä en myöskään ole tuntenut häntä, sanoi Mildrid.
Hämmästyneet vanhemmat katsoivat toisiinsa.
-- Kuinka tämä sitten on tapahtunut? Äiti teki tämän kysymyksen.
-- Niin, sitä en itsekään tiedä, sanoi Mildrid.
-- Mutta, rakas lapsi, toki ihmisen pitää osata itsensä hallita!
Mildrid ei vastannut.
-- Me ajattelimme sinusta, lisäsi isä sävyisästi, -- että saisimme
luottaa sinuun.
Mildrid ei vastannut.
-- Mutta kuinka se tapahtui? toisti äiti kiihkeämmin --, täytyy sinun
toki se tietää.
-- Ei, minä en tiedä sitä... tiedän vain, etten voinut sille mitään, en
voinut... ja hän piteli molemmin käsin kiinni penkistä.
-- Herra siunaa ja varjele, mikä sinulle sitten silloin tuli?