unta, kuuli niinikään sisaren turhaan hakevan makuuasentoa: milloin hän
kääntyi toiselle, milloin toiselle kyljelle. Vihdoin hän näki hänen
aivan masennuksissa työntävän syrjään peitteen ja asettuvan, kädet
pään alla ja silmät selkosen selällään, tuijottamaan eteensä. Enempää
ei hän nähnyt eikä kuullut, sillä hän nukkui nyt. Kun hän seuraavana
aamuna heräsi, ei sisar enää ollut vuoteessa. Hän karkasi ylös; aurinko
oli jo korkealla, karja aikoja sitten päästetty laitumelle. Hän näki
ruuan jätettynä pöytään, söi kiireesti ja meni ulos ja tapasi Mildridin
täydessä työssä; mutta hän näytti niin surkastuneelta. Beret sanoi
kyllä paikalla löytävänsä karjan ja lähtevänsä sen perässä. Toinen ei
vastannut, vaan katsoi häneen ikäänkuin kiittääkseen. Beret mietti
hetkisen ja läksi.
Mildrid katsahti ympärilleen; hän oli yksinään. Silloin hän riensi
panemaan maitopyttyjä kuntoon, muut saivat jäädä silleen. Hän peseytyi
ja kampasi hiuksensa ja kiiruhti aittaan muuttamaan vaatteita, otti
kutimensa ja läksi ylänteelle.
Hänessä ei ollut uuden päivän voimia, sillä hänhän tuskin oli nukkunut
ensinkään eikä vuorokauteen syönyt paljon mitään. Hän kulki kuin
yhtämittaisessa unessa, ja tuntui siltä kuin ei hän pääsisi selvyyteen
ennenkuin tuli sille paikalle, missä eilen oli istunut.
Mutta tuskin oli hän istuutunut ennenkuin ajatteli: jos hän tulisi ja
tapaisi minut täällä, mitä hän ajattelisi? Ehdottomasti hän nousi.
Silloin hän näki hänen koiransa ylänteellä; se seisahtui ja katsoi
häneen, juoksi alas ja likeni häntää heilutellen. Kaikki tytön veret
pysähtyivät. Tuolla! Tuolla hän pyssyineen seisoi auringossa, aivan
kuin eilen; hän oli tänään tullut toista tietä! Hän hymyili tytölle,
viipyi hetkisen epäröiden, kapusi sitten alas ja seisoi pian hänen
edessään. Tyttö oli päästänyt pienen parahduksen ja sitten vaipunut
istualleen. Hän ei koko voimallaan päässyt pystyyn, sukankudin putosi,
hän käänsi pois kasvonsa. Vieras ei puhunut. Mutta tyttö kuuli
hänen laskeutuvan nurmelle ihan hänen eteensä, silmät kiinni hänen
silmissään, ja koiran hän näki toisella puolen katselemassa herraansa.
Tyttö tunsi, että vaikka hän istui poispäin kääntyneenä, saattoi vieras
nähdä hänen punastuksensa, hänen silmänsä, hänen kasvonsa. Hänen nopea
hengityksensä kiihoitti tytön hengitystä; tyttö luuli tuntevansa
hänen hengityksensä kädellään; mutta hän ei uskaltanut liikahtaa. Hän
ei olisi suonut hänen puhuvan, ja kuitenkin oli hirveää, että hän
vaikeni. Täytyihän hänen nähdä miksi tyttö siinä istui ja suuremmassa
häpeässä kuin hänen häpeänsä ei kukaan liene ollut. Mutta hän ei
ollut tehnyt oikein kun tuli ja vielä enemmän väärin hän teki, kun
nyt istui tuossa. Samassa tartuttiin tytön toiseen käteen ja jäätiin
pitämään siitä kiinni, sitten toiseen, hänen _täytyi_ siinä hiukan
kääntyä -- ja hyvänä ja voimakkaana veti poika häntä sekä käsin että
silmin puoleensa. Tyttö luisui maahan hänen viereensä niin, että hänen
päänsä painui vierasta vastaan. Hän tunsi vieraan toisella kädellään
sitaisevan hiuksiaan, mutta hän ei uskaltanut nostaa katsettaan.
Koko hänen käytöksensä oli syvästi arvoton -- ja niin hän purskahti
katkeraan itkuun!
-- Niin, itke sinä vain, kyllä minä nauran! sanoi vieras; -- sillä
se mitä meille on tapahtunut, on sekä itkun että naurun arvoista!
mutta hänen äänensä värisi. Ja nyt hän kuiskasi tytön korvaan, että
hän eilen lähdettyään hänen luotaan alituiseen oli tullut häntä
vain likemmä. Ja tämä voima oli käynyt niin väkeväksi, että kun hän
tuli tunturimökilleen, ei hän muuta voinut kuin heittää saksalaisen
matkustajan oman onnensa nojaan ja lähteä tuntureille. Ja kaiken yötä
hän osaksi oli istunut, osaksi kävellyt tunturivuorilla; aamiaisen
hän oli haukannut kotona, mutta sitten taas liikkeelle. Hän oli 28
vuoden vanha eikä siis mikään pikkupoika; mutta sen hän vain tunsi,
että joko täytyy tämän tytön tulla hänen omakseen tai muuten ei käy
ensinkään. Hän suuntasi askeleensa eiliseen paikkaan, ei hän tullut
häntä tapaamaan, vaan ainoastaan hetkiseksi istumaan itsekseen. Tytön
nähdessään hän ensin pelästyi, mutta sitten hän ymmärsi, että tytön
laita varmaan oli sama kuin hänen, ja samassa se oli päätetty asia,
että hänen täytyi koettaa onneaan. Ja kun hän huomasi, että tytön laita
todella oli sama kuin hänen, niin -- niin, sitten -- ja hän nosti
ylös tytön pään eikä tyttö enää itkenyt ja miehen silmissä oli suuri
loisto ja tytön täytyi katsoa niihin ja hän punastui ja painui alas.
Mutta mies puhui taasen, kuiskaavalla, pehmoisella äänellä. Aurinko
paistoi puunlatvoista, nurmikkorinteiden yli, koivut värisivät heikossa
tuulessa, lintujen lavertelu sekaantui puron lirinään, joka juoksi
riutassa heidän vierellään. Miten kauan he siinä istuivat toistensa
seurassa, siitä ei kukaan pitänyt laskua; mutta koira heidät molemmat
peloitti. Se oli monta kertaa kierrellyt heitä ja aina paneutunut
takaisin paikoilleen; mutta nyt se haukkuen hyppäsi alaspäin. Molemmat
karkasivat pystyyn ja seisoivat hetkisen kuuntelemassa. Mutta ei
kuulunut mitään. He katsoivat taas toisiinsa, ja silloin nosti mies
hänet syliinsä. Häntä ei milloinkaan oltu kannettu, paitsi lapsena,
ja siinä oli jotakin, joka teki hänet avuttomaksi. Tuo mies oli hänen
turvansa, hänen tulevaisuutensa, hänen ikuinen onnensa, hänen täytyi
seurata tunnettaan. He eivät puhuneet, molemmat vain pitelivät kiinni
toisistaan. Hän kantoi tytön sinne missä he ensinnä olivat istuneet;
istuutui ja laski hänet hellävaroen vierelleen. Tyttö painoi päänsä
syvemmälle alas ja poispäin, jottei hän näkisi miestä nyt kun tämä oli
niin huumaantuneena. Mies aikoi juuri kääntää häntä puoleensa, kun ihan
heidän edestään kuului hämmästynyt huudahdus:
-- Mildrid!
Se oli Inga, joka oli seurannut koiraa. Mildrid karkasi ylös, hän
katsahti ystävättäreen silmänräpäyksen ajan, astui sitten hänen
luokseen, kiersi toisen käden hänen kaulaansa ja laski päänsä hänen
olalleen. Inga sulki hänet syliinsä.
-- Kuka hän on? kuiskasi hän, ja Mildrid tunsi vapisevansa, mutta ei
liikahtanut. Tiesihän Inga kuka hän oli, sillä Inga tunsi hänet; mutta
hän ei uskaltanut uskoa omia silmiään! Silloin tuli Hans likemmä.
-- Minä arvelin sinun tuntevan minut, sanoi hän tyynesti, -- minä olen
Hans Haugen.
Kuullessaan hänen äänensä nosti Mildrid päätään. Hans ojensi kätensä ja
Mildrid tuli ja otti sen ja katseli ystävätärtään, kasvoilla kainouden
ja ilon tumma punerrus.
Hans otti pyssynsä ja sanoi hyvästi, kuiskaten Mildridille:
-- Käsität, että minä pian palaan, kun näin on käynyt!
Tytöt seurasivat häntä karjakartanolle ja näkivät hänen kulkevan samaa
tietä kuin eilen. He seisoivat katsellen niin kauan kuin saattoivat
nähdä; Mildrid nojasi Ingaan ja Inga tunsi, ettei hänen nyt sopinut
liikkua eikä puhua. Mutta kun Hans kääntyi näkymättömiin, painoi
Mildrid päänsä Ingan olalle.
-- Älä kysy minulta mitään, sanoi hän, -- sillä minä en voi sitä kertoa.
Hetkisen he seisoivat siinä vieretysten ja sitten he läksivät
aittaan. Sillä Mildrid muisti jättäneensä kaikki työt kesken ja Inga
auttoi häntä. Työn aikana eivät he paljoa puhelleet eivätkä missään
tapauksessa muusta kuin työstä.
Mildrid pani pöytään päivällistä, mutta sai vain hiukan syödyksi,
vaikka tunsi olevansa sekä ruuan että unen tarpeessa. Inga jätti hänet
niin pian kuin suinkin, hän näki, että Mildridin tuli olla yksin. Ingan
mentyä Mildrid paneutuikin pitkäkseen ja oli juuri nukkumaisillaan.
Vielä kerran hän kuitenkin tahtoi muistella jotakin, jota Hans päivän
tapahtumien aikana oli sanonut ja joka oli kauneinta. Siinä hän tuli
kysyneeksi, mitä hän siihen vastasi. Ja samassa hänelle selveni, ettei
hän ollut sanonut sanaakaan -- ei koko heidän tapaamisensa aikana
sanaakaan! Hän nousi istumaan sänkyyn. Hanskaan varmaan ei ollut
astunut monta askelta yksinään, ennenkuin hän sen huomasi -- ja mitä
hän ajattelikaan? Että Mildrid oli ihminen, joka kulki tahdottomana,
unissaan! Miten hän aikojen kuluessa saattaisi tuntea kiintymystä
häneen? Vasta päästyään hänen luotaan Hans olikin saattanut keksiä
pitävänsä hänestä -- Mildrid vapisi ajatellessaan mitä hän tänään
keksisi. Hän istuutui taasen majan ulkopuolelle, kuten eilen.
Mildridhän oli koko ikänsä tottunut pitämään itseään silmällä; hän
oli liikkunut niin arkaluontoisissa olosuhteissa. Sentähden ei hän
missään, mitä tämän vuorokauden aikana oli tehnyt, havainnut arvokasta
käytöstä tai harkittua ajatusta, tuskinpa kunniallisuuttakaan. Hän ei
seurustelusta tai kirjoista tuntenut mitään tällaista; hän katseli
asiaa talonpojan silmin eikä kenelläkään ole ankarampia vaatimuksia.
Ihmisen tulee tukahuttaa tunteensa, kunniallista on viivyttää sen
ilmaisemista. Hän, joka ennen muita koko elämänsä oli tehnyt niin ja
sentähden nauttinut kaikkien kunnioitusta, hän oli yhtenä ainoana
päivänä antautunut miehen haltuun, jota ei hän koskaan ennen ollut
nähnyt! Aikaa myöten täytyi tämän miehen mitä syvimmin halveksia häntä!
Ja kun ei siitä saanut puhutuksi edes Ingallekaan -- niin mitä se
mahtoikaan olla?
Kun Beret, ensimäisten karjankellojen kuuluessa kaukaa, palasi kotiin,
tapasi hän sisaren kuin hengettömänä makaamassa aitan edessä. Hän jäi
paikoilleen, kunnes Mildridin täytyi nostaa päätään ja katsoa häneen.
Mildridin silmät olivat itkettyneet, koko ilme kärsivä. Mutta ilme
muuttui, kun hän katsoi Beretiin; sillä Beret näytti kiihtyneeltä.
-- Mikä sinua vaivaa? puhkesi hän puhumaan.
-- Ei mikään! vastasi Beret ja jäi niin taukoamatta katsomaan
Mildridiin, että tämän täytyi painaa silmänsä maahan, kääntyä ja
nousta ylös töihinsä. He eivät kohdanneet ennenkuin illallisruualla,
jonka ääressä istuivat vastapäätä toisiaan. Kun ei Mildrid itse
saanut syödyksi kuin pari lusikallista, silmäili hän silloin tällöin
hajamielisenä toisiin, ja varsinkin Beretiin, joka ei näyttänyt tulevan
koskaan kylläiseksi. Hän ei syönyt, hän ahmi kuin nälkäinen koira.
-- Etkö sinä tänään ole saanut ruokaa? kysyi Mildrid.
-- En, vastasi Beret ja jatkoi syömistään.
Hetken perästä kysyi Mildrid taas:
-- Etkö sinä ole ollut paimenten mukana?
-- Ei, vastasivat sekä hän että molemmat paimenet.
Heidän läsnäollessaan ei Mildrid tahtonut kysyä enempää ja myöhemmin
ei hänen oma sairas mielensä sallinut hänen urkkia sisaren asioita,
sitäpaitsi ei hän katsonut olevansa kyllin arvokas sitä tekemään. Tästä
tuli vain lisä niihin kalvaviin soimauksiin, joita hän, yhä uusia
iskuja jaellen, yksitellen kuljetti sielunsa läpi viettäessään siinä
iltaa ja yötä paikallaan aitan ulkopuolella.
Ei tuonut veripunainen ilta eikä jäänharmaa yö rauhaa eikä unta. Tämä
lapsi raukka ei ikinä ennen ollut nähnyt hätää. Oi kuinka hän rukoili!
Hän lopetti ja hän alkoi uudelleen, hän luki rukouksia, joita osasi
ja hän rukoili omin sanoin ja aivan näännyksissään hän vihdoin tuli
vuoteeseen. Siellä kokoontui sydän taasen ylen täyteen, mutta hänellä
ei enää ollut voimia; hän saattoi vain toistaa:
-- Auta minua! Rakas Jumala, oi auta minua! -- ja sitä hän toisteli,
milloin hiljaa, milloin ääneen! sillä hän taisteli siitä, päästäisikö
hän hänet irti, vai ei. Samassa hän pelästyi niin että päästi huudon!
Sillä Beret oli salaman nopeudella noussut polvilleen ja kumartunut
hänen puoleensa.
-- Kuka hän on? kuiskasi hän, hänen suuret silmänsä iskivät tulta
ja kuumat kasvot ja lyhyt hengitys osoittivat suurta mielenkuohua.
Mildrid, oman sieluntuskansa murjomana, sekä henkisesti että
ruumiillisesti näännyksissä, ei saanut vastatuksi; hän säikähti niin,
että oli purskahtamaisillaan itkuun.
-- Kuka hän on? uhkasi toinen likempänä hänen kasvojaan. -- Ei enää
hyödytä sitä salata; minä näin teidät tänään koko ajan!
Mildrid piteli käsiä päänsä päällä kuin suojanaan, mutta Beret kävi
niihin kiinni ja painoi ne alas:
-- Kuka hän on, sanon minä! -- hän katsoi häntä suoraan silmiin.
-- Beret, Beret! vaikeroi toinen, -- olenko minä koskaan ollut sinulle
muuta kuin hyvä siitä asti kun sinä olit pieni? Miksi sinä olet minulle
niin kova, nyt kun minun on vaikea olla?
Beret päästi irti kädet, sillä sisar itki. Mutta Beretin hengitys
poltti ja rinta oli kuin särkymäisillään.
-- Onko se Hans Haugen? kuiskasi hän. Syntyi henkeä pidättävä
äänettömyys.
-- On, kuiskasi sisar vihdoin itkien. Silloin veti Beret vielä kerran
alas hänen kätensä. Hän tahtoi nähdä hänen silmänsä.
-- Mikset sinä ole sanonut sitä minulle, Mildrid? kysyi hän entisessä
polttavassa innossaan.
-- Beret, enhän minä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen. Ja heti kun minä
hänet näin, annoin itseni hänelle; sehän se minua kiusaa niin että
luulen kuolevani!
-- Etkö sinä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen? huusi Beret suurimman
hämmästyksen, jopa epäilyksen vallassa.
-- En eläissäni, vastasi Mildrid lujasti. -- Voitko käsittää sellaista
häpeää, Beret!
Mutta silloin karkasi Beret hänen kimppuunsa; otti häntä kaulasta ja
suuteli häntä.
-- Mildrid kulta, Mildrid kulta, kuinka se on kaunista! kuiskasi hän
ilosta kipinöiden.
-- Kuinka se on kaunista! toisti hän ja suuteli häntä, -- ja kuinka
minä tulen pitämään suuni kiinni, Mildrid! hän pusertui häntä vastaan
ja nousi sitten taas. -- Entäs sinä, joka luulit etten minä osaisi
pitää suutani kiinni! Ja hän kävi äkkiä surulliseksi. -- Ettenkö minä
osaisi pitää suutani kiinni, kun on kysymys sinusta, Mildrid!... Hän
itki. -- Miksi sinä viime aikoina olet unohtanut minut? Miksi sinä olet
ottanut Ingan minun sijaani? Oi, minkä surun sinä oletkaan minulle
tuottanut! Kun sinä tietäisit, Mildrid, miten minä pidän sinusta! ja
hän painoi pään sisartaan vastaan. Mutta nyt suuteli sisko vuorostaan
_häntä_ ja sitten hän vakuutti, ettei ollut ajatellut asiaa ennenkuin
nyt eikä hän enää koskaan syrjäytä häntä ja hän uskoo aina kaikki
hänelle, joka on niin hyvä ja rehellinen -- ja hän taputteli häntä
taasen. Beret nousi uudelleen polvilleen; hänen täytyi nähdä sisaren
silmät kesäyön valossa, jota aamu jo alkoi punaella. -- Mildrid, kuinka
hän on kaunis! kuului hänen ensimäinen säteilevä huudahduksensa. --
Miten hän tuli? Miten sinä ensin näit hänet? Mitä hän sanoi? Kuinka se
tapahtui?
Ja Mildrid kertoi nyt sisarelle mitä hän muutamia tunteja sitten piti
mahdottomana kertoa kenellekään ihmiselle; silloin tällöin keskeytti
Beret hänet karkaamalla hänen kaulaansa ja painautumalla häntä vastaan;
mutta Mildrid sai siitä vain lisää kertomisen intoa; he itkivät ja he
nauroivat; uni oli ihan mennyt heidän mielestään; sillä lailla tapasi
heidät aurinko, toisen pitkänään tai kyynärpäätään vastaan nojaten,
oman tarinansa valtaamana, toisen polvillaan hänen edessään, suu
puoli-avoinna, säkenöivin silmin ja silloin tällöin riemun vallassa
karkaamassa sisaren kaulaan.
Yhdessä he nousivat ja yhdessä he tekivät työt ja saatuaan ne pois ja
näön vuoksi syötyään pukeutuivat he yhdessä Hansia vastaanottamaan.
Täytyihän hänen pian tulla! Molemmat he pyhä vaatteissaan istuutuivat
ylänteen alle ja Beret näytti Mildridille, missä hän eilen oli maannut;
koira oli usein ollut hänen luonaan. Toisen sisaren kertomus seurasi
toisen kertomusta, ilma olikin tänään niin kaunis, vain muutamia pilviä
taivaalla. He olivat pian puhelleet yli sen ajan, jolloin Hansia
saattoi odottaa; mutta he jatkoivat yhä keskusteluansa ja unohtivat
odotuksensa, samassa taasen muistaakseen sen, ja Beret hypähti pari
kertaa harjanteelle tähystelemään; mutta ei häntä näkynyt eikä
kuulunut. Molemmat kävivät malttamattomiksi ja Mildrid äkkiä niin
suuressa määrin, että Beret pelästyi. Hän koetti selvitellä, ettei Hans
ollut oma herransa; kaksi päivää oli saksalaisen täytynyt kalastaa ja
ampua ja valmistaa ruokaa yksinään, eihän sitä _enää_ voinut jatkua
kolmatta, ja Mildrid huomasi siinä olevan jotakin perää.
-- Mitä sinä luulet isän ja äidin sanovan tähän? virkkoi Beret,
johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle. Samana hetkenä, jolloin hän
oli sen sanonut, katui hän sitä. Mildrid kalpeni ja jäi tuijottamaan
Beretiin, joka puolestaan tuijotti sisareen. Eikö Mildrid ollut
tätä ajatellut ennenkuin nyt? Oli; mutta kuten ajatellaan jotakin
kaukaista. Pelko siitä mitä Hans Haugen mahtoi hänestä uskoa, häpeä
omasta heikkoudesta ja tyhmyydestä oli niin kahlehtinut hänet, että
hän oli työntänyt syrjään kaiken muun. Nyt kävi päinvastoin: vanhemmat
valtasivat äkkiä koko hänen ajatuksensa! Beret koetti taasen lohduttaa.
Kunhan he näkevät Hansin, myöntävät he Mildridin tehneen oikein; ja
eiväthän he tahdo tehdä _sitä_ onnettomaksi, joka on ollut heidän
ilonsa; isoäiti auttaa hänkin puolestaan Mildridiä; ei kenelläkään
ihmisellä ole mitään sanomista Hans Haugenista, eikä Hans hellitä! --
Tämä kaikki suhisi Mildridin korvien ohitse, mutta hän ajatteli muuta,
ja saadakseen oikein punnita asiaa pyysi hän Beretiä toimittamaan
päivällistä. Beret läksi hitaasti hänen luotaan ja kääntyi monta kertaa.
Mutta Mildrid punnitsi tätä: sanonko sen heti isälle ja äidille? Hän
oli elänyt nämä päivät hirvittävässä jännityksessä, ja nyt kasvoi
kysymys vuoreksi. Hänestä tuntui, että hän tekee syntiä, jos nyt
vastaanottaa hänet. Hänen ei olisi pitänyt mennä kihloihin ilman
vanhempien suostumusta; mutta hän ei ollut voinut sitä auttaa. Ja
kun se kerran oli tapahtunut, niin nyt paikalla vanhempien luo!
Hän nousi, hänen silmänsä loistivat. Mikä oli oikein, se oli heti
tehtävä. Ennenkuin Hans taas seisoi tässä, oli hänen ehdittävä
puhua vanhempiensa kanssa. Eikö niin? kysyi hän äänettömästi ja oli
kuulevinaan vastauksen: "Niin!" vaikkei kukaan vastannut. Hän kiiruhti
karjakartanolle sanomaan sitä Beretille, mutta Beret ei ollut aitassa
eikä karjakartanolla.
-- Beret! huusi hän. -- Beret -- Beret!
Kaiku vastaili kaikilta tahoilta; mutta Beretiä ei näkynyt missään.
Hän juoksi ja etsi sisarta joka paikasta, mutta löytämättä. Ennen hän
oli ollut kiihdyksissään, nyt hän säikähti. Beretin suuret silmät
ja kysymys: "mitä luulet isän ja äidin sanovan tähän?" suurenivat
suurenemistaan. -- Eihän Beret toki liene mennyt heidän luokseen? Se
olisi kyllä hänen tapaistaan! Vilkasluontoisena tahtoi hän paikalla
saada asian ratkaistuksi ja toimittaa Mildridille lohdutusta.
Varmaan hän oli mennyt! -- Mutta jos Beret tulee hänen sijastaan,
niin vanhemmat varmaan ymmärtävät kaikki väärin -- ja Mildrid
lähti kiireesti menemään kylää kohti. Päästyään tielle, kävi hän
entistä kiireemmin, yhä kasvavan jännityksen ajamana. Hän ei sitä
huomannut, päässä vain kohisi, rintaa ahdisti eikä hengitys tahtonut
riittää. Hänen täytyi hiukan istuutua lepäämään. Mutta hän ei voinut
levätä istuallaan, hänen täytyi paneutua pitkäkseen. Hän heittäytyi
käsivartensa päälle ja nukkui siihen.
Kahteen päivään ja yöhön hän tuskin oli nukkunut tai syönyt ja millä
voimalla se oli vaikuttanut lapsen sieluun ja ruumiiseen, joka tähän
asti oli levollisesti ja säännöllisesti syönyt ateriansa ja nukkunut
yönsä vanhempiensa hiljaisessa kodissa -- sitä ei hän ymmärtänyt.
Mutta Beret ei ollut lähtenyt heidän vanhempiensa luo, vaan suoraa
päätä hakemaan Hans Haugenia. Hänellä oli pitkä matka ja tie vei
osittain tuntemattomien seutujen läpi, ensin metsän reunaa myöten ja
sitten korkeammalle, tunturitasankojen poikki, missä ei ollut aivan
turvassa pedoilta, se oli hiljan nähty. Mutta hän meni vain, sillä
Hansin täytyi tulla, muuten Mildridin kävi ihan huonosti; eihän hän
enää tuntenut omaa sisartaan!
Hän oli terve ja iloinen, sisaren tarina seurasi väikkyen mukana. Hans
Haugen oli etevin kaikista mitä hän maailmassa tiesi, ja Mildridin piti
saada etevin! Se ei ensinkään ollut ihme, että Mildrid paikalla meni
hänelle, niinkuin ei sekään ollut ihme, että hän ihastui Mildridin
nähdessään. Jolleivät vanhemmat tahtoneet käsittää tätä, niin tehkööt
mitä tahtovat, ja Hans ja Mildrid saavat väkipakolla ottaa onnensa,
kuten hänen isoisänsä isä ja myöskin hänen isoisänsä oli tehnyt -- ja
Beret rupesi hyräilemään suvun morsiusmarssia. Se raikui riemuiten yli
autioiden tunturivuorten ja haihtui puolipilviseen päivään. Harjalle
päästyään hän pysähtyi ja huusi hurraata. Siitä seisomapaikaltaan näki
hän vain kylän äärimmäisen ja korkeimman osan; tältä puolen näkyi
ainoastaan viimeinen metsänlaita, sitten kanervikkoa ja siitä, missä
hän seisoi, yksin kiviä ja kivilaattoja, kuin jähmettynyttä aallokkoa.
Alas aallokkoa hän lensi, läpi kepeän ilman. Hän tiesi tunturimajan
olevan sen lumitunturin suuntaan, jonka huippu nousi yli muiden, ja
hetken perästä hän käsitti, ettei hänellä enää ollut matkaa pitkältä.
Saadakseen tietää oikean suunnan nousi hän suurelle, irtonaiselle
kivelle ja näki silloin ihan allaan tunturijärven. Oliko se maja vai
kivi, se minkä hän näki järven luona, sitä ei hän saattanut päättää,
sillä toisinaan se oli maja, toisinaan kivi. Mutta tunturijärven
luona hänen majansa piti olla. Täällä se varmaan oli, sillä tuolla
kiersi vene niemenkärkeä! Veneessä istui kaksi miestä; varmaan hän
ja saksalainen! Tyttö sentiensä alas! Mutta se mikä oli näyttänyt
likeiseltä, olikin kaukana ja hän sai juosta ja juosta. Se jännitti.
Olihan tavattava Hans Haugen.
Hans Haugen istui aivan turvallisena veneessä saksalaisen kanssa,
tietämättä minkä sekamelskan oli matkaansaattanut. Itse puolestaan
ei hän milloinkaan ollut pelännyt. Hän oli vain iloissaan ja istui
sepittämässä sanoja morsiusmarssiin.
Ei hän ollut mikään erinomainen runoilija. Mutta jotakin hän sai kokoon
heidän kirkkomatkastaan ja kohtaaminen metsässä antoi joka värssyyn
toisinnon. Hän vihelteli ja kalasteli ja piti erinomaisen hauskaa,
saksalainen kalasti hänkin ja jätti hänet rauhaan.
He kuulivat nyt rannasta huhuamista ja molemmat, sekä hän että
parrakas saksalainen nostivat päätään ja näkivät tytön viittoilevan.
He keskustelivat hetkisen ja sousivat maihin. Hans hyppäsi rannalle
ja kytki veneen kiinni ja kumpikin kantoi pyssyjä, vaatteita, kaloja
ja kalanpyydyksiä. Saksalainen meni suoraan majalle, kun taas Hans
kantamuksineen likeni Beretiä, joka seisoi syrjässä kivellä.
-- Kuka sinä olet? kysyi hän.
-- Beret, Mildridin sisar, vastasi tyttö.
Hans punastui ja tyttö samoin. Mutta samassa Hans kalpeni.
-- Onko jotakin tapahtunut?
-- Ei, ei muuta kuin että sinun pitää tulla. Hän ei voi olla yksin nyt.
Hetkisen Hans seisoi ja katsoi häneen. Sitten hän kääntyi ja meni
majalle. Saksalainen oli jäänyt ulkopuolelle ripustamaan pyydyksiä.
Hans teki nyt samoin heidän puhellessaan. Siitä asti kun Beret rupesi
huhuamaan, oli kaksi koiraa majassa ulvonut täyttä kurkkua. Miehet
menivät yhdessä sisään, mutta heidän avatessaan ovea syöksyivät
molemmat koirat ulos, sekä Hansin että saksalaisen, mutta molemmat
komennettiin ankarasti takaisin sisään. Hiljeni ja kesti kauan
ennenkuin Hans tuli ulos. Mutta silloin hän oli toisissa vaatteissa
ja pyssyjä koira olivat mukana. Saksalainen seurasi häntä ulos. Ja
siellä he antoivat toisilleen kättä, ikäänkuin olisi ollut kysymys
pitempiaikaisesta erosta. Hans tuli heti Beretin luo.
-- Voitko sinä kävellä nopeasti? kysyi hän.
-- Voin, se on varma se.
Ja Hans läksi kävelemään ja tyttö juoksemaan, koira edellä.
Kun ei Hans ollut voinut muuta ajatella kuin että Mildrid iloitsisi
heidän kihlauksestaan yhtä turvallisena kuin hänkin, tuli tämä
sanoma hänelle uusien ajatusten tuojana. Tietysti tyttö oli levoton
vanhemmista! Tietysti häntä myöskin peloitti se kiire, millä kaikki
oli tapahtunut. Luonnollisesti! Nyt hän ymmärsi tämän niin hyvin, että
häntä suuresti ihmetytti, kuinka ei hän ennemmin ollut sitä ymmärtänyt,
-- ja nyt kävelemään! Olihan ensi tapaaminen Mildridin kanssa häneenkin
tehnyt salahyökkäyksen vaikutuksen; mitä sitten tuo lapsi, hiljainen
ja ujo kuin hänen vanhempiensa koti, mahtoikaan ajatella joutuessaan
myrskyyn? -- Ja Hans piti kiirettä.
Tämän rientomarssin aikana oli Beret yrittänyt juosta rinnalla, kasvot,
mikäli mahdollista, häneen kääntyneinä. Silloin tällöin oli Hans
vilaukselta nähnyt hänen suuret silmänsä ja hehkuvat poskensa; mutta
ajatukset olivat tehneet hänen ympärilleen liian taajan piirin, hän
ei ollut nähnyt häntä selvään eikä lopuksi huomannut häntä ensinkään.
Hän kääntyi, tyttö oli hyvän matkaa hänen takanaan, mutta ponnisti
eteenpäin minkä jaksoi. Hän oli ollut liian ylpeä tunnustamaan, ettei
hän kestänyt tätä marssia. Mutta kun Hans nyt pysähtyi odottamaan
kunnes tyttö hengästyksissään ehti perässä, oli hänellä kyyneleet
silmissä.