Ystävällisen levollisesti kysyi hän:
-- Mikset sinä ole puhunut meille jommallekummalle, lapseni?
Äitikin kävi nyt kiinni ja sanoi hiljaa:
-- Sinä tiedät kuinka me rakastamme lapsiamme, me, jotka olemme eläneet
niin yksinämme -- ja, saahan sen sanoakin, varsinkin sinua, Mildrid;
sillä sinä olet ollut meille kallein.
Mildrid ei enää tuntenut sijaa, missä istui.
-- Me emme luulleet, että sinä niin jättäisit meidät.
Tämän sanoi isä. Vaikka sanat tulivat hiljaa, niin eivät ne silti
sattuneet heikommin.
-- En minä jätä teitä, kangersi Mildrid.
-- Älä puhu sellaista, sanoi isä nyt entistä vakavammin, -- sillä sinä
olet jo jättänyt meidät.
Mildrid tunsi, että se oli totta eikä kuitenkaan totta; mutta hän ei
osannut sitä selvittää. Äiti sanoi:
-- Mitä hyötyä siitä nyt on ollut, että me olemme eläneet lastemme
kanssa rakkaudessa ja jumalanpelvossa? Ensimäisessä koettelemuksessa --
hän ei tyttären takia tahtonut sanoa enempää. Mutta nyt ei Mildrid enää
jaksanut kestää:
-- Minä en jätä teitä... minä en tahdo tuottaa teille surua... minä
vain en voinut...ei, minä en voinut! hän heittäytyi pöytää vastaan
käsivartensa varaan ja nyyhkytti.
Kumpikaan vanhemmista ei saanut lisätyksi soimauksen sanaa katumukseen,
jota hän näytti tuntevan. Sentähden oli tuvassa hiljaista. Tätä
hiljaisuutta olisi voinut kestää kauan, mutta Hans Haugen tunsi
vuorella istuessaan, että nyt Mildrid tarvitsi apua. Metsästäjän
tarkka silmä oli nähnyt tytön heittäytyvän pöytää vastaan ja hän
karkasi pystyyn. Pian kuuluivat hänen keveät askeleensa eteisestä.
Hän koputti, kaikki nostivat katsettaan, mutta kukaan ei sanonut:
"sisään!" Mildrid nousi puoleksi, kasvot hehkuivat kyynelten takaa; ovi
avautui, Hans seisoi koirineen, pyssyineen keskellä ovea, kalpeana,
mutta levollisena. Hän kääntyi sulkemaan, koira tuli häntää heiluttaen
Mildridin luo. Hans oli liiaksi ollut muissa ajatuksissa huomatakseen,
että koira seurasi.
-- Hyvää päivää, sanoi hän.
Mildrid painui takaisin istumaan, veti syvältä henkeään ja katsoi
häneen kuin vapautuneena; hänen pelkonsa, hänen paha omatuntonsa oli
poissa, hän _oli oikeassa_, niin, _hän oli_ oikeassa -- tulkoon nyt,
mitä Jumala tahtoo antaa.
Kukaan ei ollut vastannut tulijan tervehdykseen eikä kukaan pyytänyt
häntä peremmälle.
-- Minä olen Hans Haugen, sanoi hän hiljaa, laski pyssyn alas ja jäi
seisoessaan pitelemään siitä kiinni. Vanhempien vaihdettua katsetta
pari kertaa jatkoi hän, kamppaillen: -- minä seurasin Mildridiä tänne.
Sillä jos hän on tehnyt hullusti, niin on syy minun.
Täytyihän jotakin sanoa, äiti katsoi isään, ja tämä sanoi vihdoin, että
se oli tapahtunut heidän tietämättään eikä Mildrid osannut selittää,
miten se oli tapahtunut. Mutta Hans vastasi, ettei hänkään osannut sitä
selittää.
-- Minä en ole mikään poikanulikka, sanoi hän, -- sillä minä olen
28 vuoden vanha, ja kuitenkin se tapahtui niin, etten minä, joka en
koskaan ole pitänyt kenestäkään, siitä hetkestä, jolloin hänet näin,
enää osannut ajatella mitään muuta maailmassa. Jos hän olisi sanonut
"ei", -- niin, en tiedä -- mutta senjälkeen minusta varmaan ei olisi
ollut paljon mihinkään.
Hiljainen, suora tapa millä hän tämän lausui, teki hyvän vaikutuksen.
Mildrid vapisi siinä istuessaan, sillä hän tunsi, että tämä pani asiat
toiseen valoon. Hans seisoi lakki päässä, sillä täällä laaksossa ei
vieraan ollut tapana ottaa lakkia päästään sisään tullessaan, mutta nyt
hän ehdottomasti otti sen päästään, ripusti pyssynpiipulle ja piteli
käsiään sen päällä. Siinä pojassa oli jotakin, joka ehdottomasti vaati
kohteliaisuutta.
-- Kun Mildrid on niin nuori, sanoi äiti, -- niin ei kukaan meistä
ollut ajatellut, että hän ryhtyisi sellaisiin.
-- Se on ehkä totta, mutta olenhan minä sitten sitä vanhempi, vastasi
Hans, -- eikä minun talouteni ole suuri, ei se niin paljon kysy voimia
-- ja apua minulla on yllin kyllin.
Vanhemmat katsoivat toisiinsa, Mildridiin, häneen.
-- Onko tarkoitus, että hän seuraisi sinua kotiisi? kysyi isä
epäluuloisena, melkeinpä hiukan ivallisesti.
-- On, vastasi Hans, -- minä en kosi taloa.
Hän punastui, samaten Mildrid. Jos talo olisi vaipunut maan alle,
eivät vanhemmat olisi voineet hämmästyä enemmän kuin he hämmästyivät
sitä, että taloa ylenkatsottiin -- ja Mildridin vaikeneminen osoitti,
että hän oli samaa mieltä. Tämä nuorten päätös asetti joka tapauksessa
vanhemmat jonkun verran ulkopuolelle ratkaisua. He tunsivat nöyryytystä.
-- Sinähän sanoit, ettet jättäisi meitä, huomautti äiti hiljaa
nuhdellen, ja se sattui.
Mutta Hans riensi hänen avukseen.
-- Jättäisi teitä? Täytyyhän jokaisen lapsen, joka menee naimisiin,
jättää vanhempansa! -- Hän hymyili ja lisäsi ystävällisesti: -- eihän
matka ole pitkä, täältä on vähän enemmän kuin kolme neljännespenikulmaa
Haugeniin.
Mutta eiväthän asiat tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan riipu
sanoista: ajatukset kulkevat omia teitään, niistä riippumatta.
Nuorten päätös teki, että vanhemmat tunsivat olevansa hylätyt ja
petetyt. Kyllähän he sen tiesivät, että Haugenilla hyvin tultiin
toimeen: matkustajat olivat antaneet paikalle mainetta, siitä oli
puhuttu lehdissäkin, mutta Haugen pysyi kuitenkin Haugenina ja oli se
sentään liikaa, että _Mildrid_, heidän rakkain lapsensa, tekisi suvun
retken takaisin Haugeniin! Jotkut toiset olisivat ehkä tällaisten
asianhaarojen vallitessa suuttuneet, mutta nämä molemmat toivoivat vain
kaikessa hiljaisuudessa pääsevänsä eroon siitä mistä eivät pitäneet. He
vaihtoivat sentähden merkitsevän katseen, ja isä sanoi sävyisästi:
-- Tässä on liian paljon asioita yhtaikaa, me emme vielä voi antaa
vastausta.
-- Ei, sanoi äitikin, -- me emme olleet odottaneet saavamme kuulla niin
suurta uutista -- eikä sillä tavalla.
Hans odotti hiukan ennenkuin sanoi:
-- Mildridin olisi ensin pitänyt kysyä vanhemmiltaan. Mutta kun ei
kumpikaan meistä tietänyt koko asiasta ennenkuin oli myöhäistä. Sillä
lailla se nimittäin tapahtui. Me emme sitten osanneet muuta kuin tulla
paikalla kun se oli tapahtunut, molemmat, ja sen me teimme. Te ette saa
katsoa asiaa liian ankarasti.
Tämän perästä ei heidän menettelystään oikeastaan osannut sanoa mitään,
ja Hansin levollinen käytös teki sen vieläkin todemmaksi. Isä huomasi
kuin huomasikin, ettei hän voinut pitää puoliaan Hansia vastaan, niin
vähän itseluottamusta kuin hänellä oli, ja sentähden hän kaikin voimin
koetti päästä irti asiasta.
-- Me emme tunne sinua, sanoi hän ja katsoi vaimoonsa, -- meidän täytyy
ajatella asiaa.
-- Niin, se on varmaan parasta, arveli Randi, -- sillä täytyyhän meidän
tuntea se, jolle annamme lapsemme.
Mildrid tunsi loukkauksen näissä sanoissa, mutta katsoi rukoillen
Hansiin.
-- Se on totta, vastasi Hans ja rupesi kiertelemään pyssyä toisessa
kädessään, -- vaikken luule paikkakunnalla olevan montakaan paremmin
tunnettua kuin minä. Mutta ehkä joku on puhunut minusta pahaa?
Hän nosti heihin katseensa. Mildridiä hävetti vanhempien puolesta, ja
nämä tunsivat ehkä itsekin herättäneensä epäluuloa, jota eivät olleet
tahtoneet.
-- Ei, me emme ole kuulleet sinusta mitään pahaa, sanoivat he sentähden
molemmat yhtaikaa, ja äiti riensi lisäämään, että he todellakaan eivät
tunteneet häntä, sillä he olivat niin harvoin kuulleet mitään Haugenin
väistä.
Hän ei tarkoittanut pahaa, mutta vasta kun sanat olivat päässeet
hänen huuliltaan, huomasi hän, ettei sitä olisi pitänyt sanoa, ja hän
huomasi sekä miehestään että Mildridistä, että he olivat samaa mieltä.
Vastausta täytyi jonkun aikaa odottaa.
-- Jollei Tingvoldin suku ole kuullut mitään Haugenin väistä, niin ei
syy ole meidän, sillä me olemme olleet köyhiä ihmisiä viime vuosiin
asti.
Nämä harvat sanat sisälsivät soimauksen, jonka he kaikki kolme
tunsivat oikeutetuksi pohjaa myöten. Mutta miehen ja vaimon mieleen ei
milloinkaan ollut juolahtanut, arkoina ja oman surunsa vallassa kun
olivat eläneet, että he tässä olivat laiminlyöneet velvollisuuden.
Eivät he koskaan, ennenkuin nyt, olleet ajatelleet, ettei köyhien
sukulaisten Haugenilla olisi pitänyt kärsiä heidän onnettomuuksiensa
takia, sillä olivathan he aivan syyttömät. He katselivat hämillään
toisiinsa ja jäivät sitten istumaan kukin haaralleen, todella
häpeissään. Hans oli lausunut sanat ystävällisesti, vaikka emännän
vastaus oli varmaankin häntä ärsyttänyt. Molemmat tunsivat sentähden,
että mies heidän edessään mahtoi olla kelpo ihminen ja että tässä oli
kaksinkerroin hyvityksen varaa. Sentähden virkkoi isä: -- Anna meille
vähän enemmän aikaa; etkö sinä voi jäädä tänne syömään kanssamme? Niin
voimme hiukan puhua.
-- Tule peremmälle istumaan, lisäsi äiti. Molemmat nousivat.
Hans laski pyssyn lakkineen käsistään ja astui sinne, missä Mildrid
istui. Tyttö nousi paikalla, hän ei itsekään tietänyt miksi. Äiti
sanoi, että hänellä oli asiaa keittiöön ja läksi. Isä näytti haluavan
tehdä seuraa, mutta Mildrid ei tahtonut olla yksin Hansin kanssa niin
kauan kuin vanhemmat eivät olleet antaneet suostumustaan, joten hän
läksi toista ovea kohti. He näkivät hänen sitten astuvan pihan poikki
isoäidin luo. Silloin ei isäntä voinut jättää Hansia yksin, joten hän
palasi ja istuutui.
Molemmat miehet juttelivat sekalaisista asioista, ensinnä
metsästyksestä ja yhteisistä toimistaan tunturilla kesämajoissa,
niiden tuottamista ansioista j.n.e. Sitten he siirtyivät Haugeniin
ja sikäläisiin matkustavaisiin ja maanviljelykseen, ja kaikesta sai
sen käsityksen, että Haugenilla nyt elettiin hyvin ja että siellä
oli sangen vilkasta. Äiti kulki päivällisaskareissaan edestakaisin,
joten hän usein kuunteli, ja molemmista vanhuksista saattoi nähdä,
että he arkailtuaan vähitellen olivat käyneet turvallisemmiksi, sillä
kysymykset olivat tulleet tuttavallisemmiksi.
Huomattiin kuinka sivistyneesti Hans käyttäytyi päivällispöydässä.
Hän istui seinän luona, ihan vastapäätä äitiä ja Mildridiä. Isä istui
päässä kunniasijalla. Väki oli syönyt keittiössä, jossa heidän itsensä
muuten oli tapana syödä väen kanssa, mutta asia kyllä oli niin,
etteivät he tänään mielellään tahtoneet näyttää Hansia. Pöydässä tunsi
Mildrid, että äiti katsoi häneen, kun Hans hymyili. Hän oli nimittäin
niitä ihmisiä, joiden kasvot ovat vakavat, mutta jotka hymyillessä
käyvät hyviksi. Monta tällaista asiaa liitti Mildrid itsekseen siihen
summaan, jonka tahtoi saada kokoon. Mutta niin turvattomalta hänestä
kuitenkin tuntui, että jännitys huoneessa kävi hänelle liian suureksi,
joten hän puolestaan halusi päästä pois ja läksi aterian jälkeen taasen
isoäidin luo.
Miehet menivät nyt kävelemään maille, kuitenkin katsoen, etteivät
joutuneet sinne, missä työväki oli, tai että isoäiti saattoi heidät
nähdä. Myöhemmin istuutuivat he tupaan, ja silloin oli äitikin valmis
ja saattoi olla mukana. Vähitellen kävi keskustelu tutunomaisemmaksi,
kuten odottaa sopi, ja ajan kuluessa (tosin ei ennenkuin likempänä
iltaa) uskalsi äiti pyytää häntä kertomaan, miten hänen ja Mildridin
oikein oli käynyt. Eihän Mildrid itse ollut osannut antaa mitään
tietoja. Ehkäpä lienee äiti kysynyt asiaa naisellista uteliaisuuttaan,
mutta Hansille oli kysymys tavattoman tervetullut.
Hans ei kertonut heidän ensi kohtaamisestaan, sillä sitä hän ei
voinut, mutta laveasti ja syvän iloisena kertoi hän eilispäivästä,
Beretistä, joka pikamarssissa nouti hänet sentähden, että Mildrid virui
sieluntuskissa vanhempien takia. Ja kun hän pääsi Mildridiin itseensä
ja kuvasi hänen pakoansa vanhempien luo ja kuinka hänen, sekä hengen
että ruumiin puolesta näännyksissä, oli täytynyt levätä ja vaipua
hyljättynä ja onnettomana uneen, -- silloin tunsivat vanhukset taasen
lapsensa. Ja melkeinpä he mielestään, varsinkin äiti, jo olivat olleet
liian ankarat.
Mutta kertoihan poika, kertoessaan Mildridistä, tietämättään itsestään,
sillä Hansin rakkaus Mildridiin loisti hänen joka sanastaan ja
tuotti vanhemmille iloa. Hanskin tunsi sen lopulta ja ilostui, ja
vanhukset, jotka olivat tottumattomat tällaiseen tasaiseen suoruuteen
ja miehekkyyteen, olivat todella onnelliset. Tämä onnen tunne nousi
nousemistaan, joten äiti ehdottomasti tuli hymyillen kysyneeksi:
-- Olette jo taitaneet päästä häihin asti -- ennenkuin meiltä
kummaltakaan on kysytty?
Isä hymyili hänkin, edistääkseen kysymystä ja Hans vastasi, koska
tilaisuus sattui, hiljaa hyräillen yhtä morsiusmarssin säettä:
"Viulu soi, viulu soi, kiire on mun ja sun!"
-- ja hymyili; mutta kääntyi vaatimattomuuttaan samassa puhumaan
muusta. Kerran hän tuli katsoneeksi Randiin ja näki, että hän oli ihan
kalpea. Heti paikalla hän huomasi tehneensä hullusti tuomalla mieleen
tuon nuotin, ja juuri nyt. Endrid katseli säikähdyksissään vaimoansa,
jonka mielenliikutus kasvamistaan kasvoi, kunnes se joutui sellaiseen
käyntiin, ettei hän voinut olla huoneessa, vaan nousi ja läksi.
-- Kyllä minä nyt tein hullusti, sanoi Hans peloissaan.
Isäntä ei vastannut. Ihan onnettomana nousi Hans lähteäkseen perässä
pyytämään anteeksi, istuutui kuitenkin taas ja vakuutti, ettei ollut
tarkoittanut mitään pahaa.
-- Ethän sinä voinut tietää sitä, vastasi Endrid.
-- Etkö sinä voi lähteä hänen perässään hyvittämään sitä!
Hän oli saanut sellaisen luottamuksen tuohon mieheen, että hän uskalsi
pyytää tätä. Mutta Endrid vastasi:
-- Ei, antaa hänen olla yksin nyt, minä tunnen hänet.
Hans, joka hiljan oli luullut olevansa ihan toiveittensa perillä, tunsi
nyt syöksyneensä pettymyksen kuiluun eikä rauhoittunut, vaikka isä
kärsivällisesti ponnisti siihen suuntaan. Koira auttoi häntä, tullen
heidän luokseen, sillä Endrid kyseli lakkaamatta siitä ja kertoi sitten
laveasti koirasta, joka hänellä oli ollut ja jota hän oli tarkasti
seurannut, kuten yksinäisten ihmisten tapa on.
Mutta Randi oli mennyt ulos ovesta ja istuutunut paadelle. Tyttären
aikomus sai aikaan, että morsiusmarssi vielä voimakkaammin törmäsi
yhteen hänen muistojensa kanssa. _Hän_ ei ollut, kuten tytär,
antautunut miehelle, jota rakasti. Hänen morsiusmatkansa häpeä oli
siis ollut oikeutettua, sillä hän ei ollut rehellisenä istunut
sulhasensa rinnalla. Häpeä ja suru ja lasten menettäminen, pitkien
vuosien kärsimykset ja taistelut pääsivät taasen valloilleen.
Kaikki, mitä hän oli lukenut ja rukoillut päästäkseen vapaaksi tästä
tuskasta, oli siis ollut tehotonta. Hänen mielensä myrskysi mitä
kiivaimmassa kapinassa! Se että tämä vielä saattoi tapahtua hänelle,
paiskasi hänet epätoivoisen syvään itsesoimaukseen. Hän tunsi taasen
pitäjäläisten pilkkaavan hänen valheellista morsiusmatkaansa, hän kävi
taasen ruoskimaan omaa viheliäisyyttään: ettei hän silloin saanut
hillityksi itkuaan eikä nyt muistojaan -- että hän hillittömyydellään
oli asettanut vanhempansa väärään valoon, tuhonnut oman terveytensä
ja senkautta surmannut molemmat lapsensa -- ja kaiken tämän aikana
teeskennellyt jumalisuutta, jota ei hänessä ollut, sillä sen hän nyt
tiesi! Oi, ettei hän ollut päässyt pitemmälle! Hän tunsi olevansa niin
kurja, niin kurja, ettei uskaltanut nostaa silmiään Jumalan puoleen,
sillä kuinka hän olikaan pettänyt itseään ja Häntä! Mutta minkätähden,
täytyi hänen kysyä itseltään -- minkätähden juuri nyt herättää kaikkea
sitä pahuutta, joka oli kietoutunut hänen sielunsa ympäri? Kadehtiko
hän Mildridiä? Kadehtiko hän omaa tytärtään! Ei, sen hän tunsi -- ja
hän alkoi taasen nousta! Päinvastoin tyttären piti sovittaa hänen
oma syntinsä, se oli ihana ajatus! Saattoivatko lapset sen tehdä?
Saattoivat. Niin totta kuin he ovat meidän tekomme, saattoivat he
sen tehdä, sillä sen totuuden, joka oli Mildridissä, oli toki äiti
heikkoudessaan kasvattanut. Mutta päästäkseen siitä osalliseksi täytyi
hänen itsensä olla mukana katumassa, kiittämässä! -- Ja ennenkuin Randi
tiesikään, osasi hän taas rukoilla, syvästi nöyrtyneenä ja särjetyin
sydämin taipua Herransa eteen, joka taasen oli osoittanut hänelle, mitä
hän oli ilman Häntä. Armoa hän rukoili, rukoili, kuten se rukoilee,
joka rukoilee henkensä puolesta, sillä nyt sai hän elämän uudelleen,
sen hän tunsi! Nyt oli velka pyyhitty pois, tämä oli ollut viimeinen
tilinteko, se oli vain niin valtavasti vaikuttanut häneen. Ja hän nousi
ja nosti silmänsä, kyynelten valuessa alas kasvoja; hän tunsi olevansa
hyvä; yksi oli, joka oli ottanut tuskan hänen sydämestään! Eikö hän
usein ennenkin ollut tuntenut tätä! Ei, ei milloinkaan kuten nyt, vasta
nyt oli voitto voitettu! Ja hän läksi astumaan ja tunsi taas olevansa
oma itsensä! Jotakin oli katkennut, joka tähän asti oli sitonut; joka
liikkeessä hän sen tunsi, että nyt hän oli vapaa sekä sielun että
ruumiin puolesta! -- Jos hänen, lähinnä Jumalaa, oli kiittäminen
tytärtään tästä, niin piti toki tyttären saada nauttia onneaan täysin
määrin! Hän tuli isoäidin tuvan porstuaan, mutta huoneessaolijat eivät
tunteneet hänen askeleitaan. Hän kävi kääkään ja avasi, ikäänkuin hän
olisi ollut toinen.
-- Mildrid, tule tänne! sanoi hän, ja Mildrid ja isoäiti katsoivat
toisiinsa; sillä eihän se ollut hän. -- Mildrid riensi hänen luokseen:
mitä oli tapahtunut? Äiti tarttui hänen käsivarteensa, sulki oven hänen
perässään, joten he olivat yksin, ja heittäytyi sitten hänen kaulaansa
ja itki ja itki itkemistään, syleillen häntä väkevänä ja autuaana.
Ja rakkautensa nostamana saattoi Mildrid sydämestään antaa hänelle
takaisin hellyyttä. -- Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua! kuiskasi
äiti.
Molemmat miehet tuvassa näkivät heidän käsi kädessä tulevan pihan
poikki ja niin nopeaan, että he rupesivat aavistamaan Jotakin. Ovi
avautui ja molemmat naiset astuivat sisään ja peremmälle. Mutta
sensijaan että olisi antanut tyttärensä Hansille tai sanonut jotakin
isälle tai hänelle, veti Randi ainoastaan vielä kerran tyttären
rintaansa vastaan ja puhkesi uudestaan tulvehtivan liikutuksen
valtaamana huudahdukseen:
-- Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua!
Hetken perästä istuivat he kaikki neljä isoäidin tuvassa. Vanhus oli
tullut iloiseksi. Olivathan nuoret pitkien aikojen kuluessa kertoneet
hänelle kuka Hans Haugen oli, ja hän käsitti paikalla tämän liiton
poikansa ja miniänsä elämän sovitukseksi. Elämänhaluisen vanhuksen
mielestä Hans Haugen sitäpaitsi oli niin kaunis! He viipyivät kaikki
hänen luonaan ja päivä päättyi siihen, että isä virren perästä luki
rukouskirjasta paikan, joka alkoi näin: "Herra on ollut talossamme!"
* * * * *
Heidän vastaisesta elämästään otan vain kaksi päivää ja kummastakin
vain muutamia hetkiä.
Ensimäinen oli nuorten hääpäivä. Inga, Mildridin orpana, joka nyt
itse oli naimisissa, oli saapunut puettamaan morsianta. Pukeminen
tapahtui yliskamarissa; vanha kirstu, jossa suvun morsiushopeita,
kruunua, vyötä, huivia, solkia ja sormuksia säilytettiin, oli otettu
esiin. Isoäiti säilytti sen avainta, hän oli itse mukana avaamassa ja
Beret seurasi adjutanttina. Mildrid oli jo pukeutunut morsiushameeseen
ja kaikkiin omiin koreuksiinsa, kun nämä komeudet (jotka Beret ja
isoäiti edellisellä viikolla olivat kiilloittaneet) raskaina ja
hohtavina tulivat päivänvaloon. Kappale kappaleelta niitä koetettiin.
Beret piteli morsiamelle peiliä. Vanhus kertoili kuinka moni hänen
suvustaan juhlapäivänään oli kantanut näitä hopeita, mutta kaikista
onnellisimpana hänen oma äitinsä, Aslaug Haugen. Samassa kajahti ulkoa
heidän korvaansa suvun vanha morsiusmarssi; kaikki yliskamarissa
pysähtyivät, kuuntelivat, riensivät ovelle katsomaan, mikä oli.
Ensimäinen jonka he näkivät, oli Endrid, morsiamen isä. Hän oli nähnyt
Hans Haugenin ja hänen sisarustensa ajavan taloa kohti. Harvoinpa
Endrid sai tavallisuudesta poikkeavan päähänpiston -- mutta tällä
kertaa hänen mieleensä juolahti, että heidät olisi vastaanotettava
suvun morsiusmarssilla. Hän toimitti pelimannit ulos ja marssin
soimaan; ja siellä hän sitten seisoi heidän joukossaan, yliskamarin
ulkopuolella, kädessä hääoluella täytetty hopeatuoppi. Muutamia muita
oli liittynyt hänen seuraansa. Hans ja hänen uskolliset sisarensa
ajoivat kaksilla rattailla pihaan, ja saattoi nähdä, että vastaanotto
vaikutti heihin.
Tuntia myöhemmin pantiin morsiusmarssi taasen soimaan, se tapahtui
silloin, kun morsian ja sulhanen ja morsiamen vanhemmat ja isoäiti ja
Beret ja sulhasen sisaret parittain, pelimannit etunenässä, astuivat
ulos noustakseen rattaille. Joskus sattuvat meidän elämässämme kaikki
enteet yhteen, ja niin läksi morsiussaatto tänään Tingvoldista
säteilevässä kevätilmassa. Kirkolla oli sellainen kansanpaljous,
ettei kukaan muistanut missään tilaisuudessa moista nähneensä. Nämä
pitäjäläiset tunsivat kaikki suvun tarinan ja millä tavalla se liittyi
marssiin, joka riemuiten helisi aurinkoisessa ilmassa, värähdellen yli
morsiamen ja sulhasen iloisen saaton.
Ja koska kaikkien ajatukset yhtyivät tässä samassa asiassa, valitsi
pappi vihkiäistekstin, joka antoi hänelle tilaisuuden selittää, miten
lapset ovat meidän elämämme kruunu, joka säteilee _meidän_ kunniaamme,
meidän kehitystämme, meidän työtämme.
Kirkosta lähtiessä pysähtyi Hans oven edustalle. Hän sanoi jotakin;
taivaallisessa onnessaan ei morsian sitä kuullut, mutta hän aavisti
sen. Sulhanen tahtoi, että hän katselisi Ole Haugenin hautaa, joka oli
niin runsaiden kukkien peitossa. Morsian teki niin ja he kulkivat pois
ihan hänen hautapatsaansa ohi. Vanhemmat perässä.
Toinen hetki heidän elämästään, jonka johdamme mieleemme, on se,
jolloin Endrid ja Randi ensi kertaa isovanhempina kävivät heitä
tervehtimässä. Hans oli kuin olikin ajanut tahtonsa läpi, että
vastanaineet muuttivat Haugeniin, vaikka hänen olikin täytynyt luvata
ottaa Tingvold, kun eivät vanhemmat kerran enää jaksaneet tai tahtoneet
sitä pitää ja vanha isoäiti oli kuollut. Koko tästä vierailusta koskee
meitä kuitenkin yksi ainoa asia: se, että kun Randi hyvän vastaanoton
ja kestityksen perästä istui sylissään tyttärensä pieni tytär,
rupesi hän kiikuttamaan sitä ja hyräilemään morsiusmarssia. Tytär
löi hämmästyksissään kätensä yhteen, mutta hillitsi itsensä samassa
hetkessä ja vaikeni. Hans kehoitti Endridiä juomaan lisää, mutta tämä
kieltäytyi. Se oli kummaltakin puolelta vain tekosyy, jonka nojalla he
pääsivät vaihtamaan silmäyksen.