Eräänä päivänä oli Astrid käymässä miniän luona; hän näki pi

E-text prepared by Tapio Riikonen and Tuula Temone

MORSIUSMARSSI

Kirj.

BJÖRNSTJERNE BJÖRNSON

Suomentanut Maila Talvio

Porvoossa,

Werner Söderström Oy,

1922.

Viime vuosisadalla asui eräässä Norjan suurimmista tunturilaaksoista

pelimanni, joka myöhemmin jossain määrin on siirtynyt kansantaruun.

Useita sävellä ja lauluja väitetään hänen tekemikseen; toiset hän

tarun mukaan oli kuullut maahisilta, yhden itse pirulta, yhden hän oli

tehnyt pelastaakseen henkensä j.n.e. Yksi hänen marsseistaan on käynyt

kuulummaksi muita; sillä sen tarina ei päättynytkään, kun hän kuoli,

vaan alkoi vasta oikein sen jälkeen.

Pelimanni _Ole Haugenilla_, joka eleli köyhänä torpparina korkealla

tunturin juurella, oli tytär _Aslaug_, ja tämä oli perinyt isänsä

mainion pään ja niinikään sävelet -- jollei juuri soittona, niin koko

olennossaan: sillä hän oli keveä ja reipas puheessaan, laulussaan,

käynnissään ja tanssissaan ja hänellä oli, kuten koko suvulla,

omituisen pehmeä ääni. Palasipa pitkiltä matkoilta nuori mies,

_Tingvoldin_ vanhan perintötilan kolmas poika. Kaksi hänen vanhempaa

veljeään oli hukkunut tulvaan ja hänen piti nyt saada talo. Hän tapasi

kerran Aslaugin suurenpuoleisissa häissä ja mieltyi häneen. Siihen

aikaan oli vielä kuulumatonta, että niin vanhan ja suuren suvun poika

kosisi Aslaugin säätyistä ja arvoista tyttöä. Mutta tämä poika oli

ollut kauan poissa ja hän antoi vanhempiensa tietää, että hän kyllä

tulee toimeen maailmalla -- ja jollei hän täällä kotona saa mitä

tahtoo, niin vähät koko talosta. Hänelle ennustettiin yleisesti, että

sellainen välinpitämättömyys sukua ja suvun kotia ja kontua kohtaan

kostaisi itsensä. Sanottiin niinikään, että tämä mahtoi olla Ole

Haugenin vaikutusta -- jopa sellaisten voimien avulla, joita kaikkien

ihmisten tulisi pelätä.

Ole Haugen kuului nimittäin sillaikaa kun taistelu kävi pojan ja

vanhempien välillä, olleen oivallisella tuulella. Mutta kun voitto

oli saatu, oli hän sanonut jo tehneensä heille morsiusmarssin; eikä

se enää koskaan voisi hävitä Tingvoldin suvusta; mutta Herra varjele

sitä morsianta, joka ei aja sen soidessa kirkkoon yhtä iloisena

kuin Haugenin torpantyttö! -- Tässä olivat ihmiset vainunneet pahaa

vaikutusta.

Niin kuuluu tämä monien muiden kaltainen tarina. Mutta tarinaa todempaa

on, että siellä, kuten niin monella tunturiseudulla, vielä tänäkin

päivänä tavataan elävä soiton ja laulun tunto, ja että se niinä aikoina

lienee ollut vieläkin suurempi. Se ei voi säilyä ilman että joku vaalii

ja enentää perittyä aarretta ja siinä suhteessa oli Ole Haugen varmaan

verraton.

Vielä tietää tarina, että kuten Ole Haugenin morsiusmarssi oli

onnekkain, minkä he olivat kuulleet, niin oli morsiusparikin, joka ensi

kertaa sen sävelien soidessa ajoi kotiin ja jota se saattoi kirkon

ovelle ja _siellä_ vihkimisen päätyttyä vastaanotti, onnellisin pari,

mitä oli nähty. Ja vaikka Tingvoldin suku aina oli ollut komeaa sukua

ja vaikka se tästä puoleen kävi vieläkin komeammaksi, niin tarina

varmasti piti siitä kiinni, että tämä pari vei voiton kaikiksi ajoiksi.

Siirrymme nyt tarinasta lujemmalle pohjalle; sillä Ole Haugenin

mukana kuolevat tarinat; hänen jälkeensä alkaa historia. Se kertoo,

että marssista tuli toisenlainen perintökappale kuin kaikista muista,

joita harvoin käytetään; sillä tätä _käytettiin_. Marssia näet

rallatettiin, hoilotettiin, vihellettiin, puhallettiin ja soitettiin

Tingvoldissa asuinhuoneista talleihin, pelloilta takamaille asti;

ja tämän marssin tahtiin kiikuttivat äiti, isä, lapsentyttö ja muut

palvelijat käsivarsillaan ainoaa lasta, minkä isäntäväki sai, ja

marssin oppi lapsi heti ensi eleittensä ja sanojensa jälkeen. Lapsen

nimi oli Astrid. Suvussa oli säveliä, eikä suinkaan vähimmin tässä

pienessä, vilkkaassa tytössä, joka pian osasi mestarillisesti laulaa

marssia, vanhempiensa voitonhuutoa, suvun lupausta. Ei ollut ensinkään

ihmeellistä, että hän suureksi tultuaan itse tahtoi valita armaansa.

Ehkäpä liioiteltiin Astridin kosijain määrää; mutta oli totta tai ei,

niin pääsi tuo rikas, käytökseltään hieno tyttö yli kolmannenkolmatta

ikävuotensa eikä vielä ollut kihloissa. Silloin saatiin ilmi syy!

Äiti oli monta vuotta sitten ottanut maantieltä taloon vikkelän

mustalaispojan; tai eihän hän ollut mikään mustalaispoika, mutta

siksi häntä sanottiin ja varsinkin sanoi äiti, kun ihmeekseen kuuli

Astridin ja hänen siellä ylhäällä takamailla menneen kihloihin ja nyt

rallattavan toisilleen morsiusmarssia, tytön aitankatolta ja pojan

ylhäältä nurmijyrkänteeltä. Poika joutui pian pois talosta; sillä nyt

nähtiin, ettei kukaan ankarammin pitänyt kiinni "suvun" kunniasta kuin

entinen torpantyttö. Ja isän täytyi ajatella ennustusta, kun hän itse

oli rikkonut suvun perintötavat: suku näkyi jo naivan maantieltä,

mihin tämä päättyisikään? Paikkakunnan tuomio ei ollut lempeämpi.

Mustalaispoika -- Nuutti hänen nimensä muuten oli -- oli antautunut

kauppa-alalle, varsinkin harjoittamaan karjakauppaa ja joka mies tunsi

hänet. Hän oli ensimäinen sillä paikkakunnalla, jopa kauempanakin,

joka ryhtyi asiaan oikein suuressa mitassa. Hän aukaisi tämän uran ja

hankki siten niiden seutujen tuotteille parempia hintoja ja monelle

yksityiselle pääomia. Mutta kieltää ei voi, että syntyi juopottelua

ja tappeluja, missä hän vain kulki, ja yksin siitä ihmiset puhuivat;

sillä hänen merkitystään kauppamiehenä eivät he vielä ymmärtäneet. Kun

Astrid oli 23 vuoden ikäinen tulivat asiat kuitenkin sille kannalle,

että joko täytyi talon joutua pois suoranaisen sukuhaaran käsistä,

tai kauppiaan joutua sukuun; sillä oman naimisensa kautta olivat

vanhemmat kadottaneet sen siveellisen mahdin, joka tässä tapauksessa

ehkä olisi voinut pakottaa. Astridin tahto tapahtui: reipas, iloinen

Nuutti ajoi eräänä kauniina päivänä mahdottoman saaton seuraamana

hänen kanssaan kirkkoon. Suvun morsiusmarssi, isoisän mestarinäyte

loi hohdettaan yli saaton, ja sulhanen ja morsian istuivat ikäänkuin

olisivat hiljaa laulaneet mukana, sillä he näyttivät hyvin iloisilta.

Ihmiset ihmettelivät, että vanhemmatkin näyttivät iloisilta. He olivat

kuitenkin tehneet niin kauan ja sitkeää vastarintaa.

Häiden jälkeen otti Nuutti haltuunsa talon ja vanhukset joutuivat

muonalle. Mutta se oli niin iso, ettei kukaan käsittänyt miten

Nuutti ja Astrid tulivat toimeen; sillä talo tosin oli suurin

paikkakunnalla, mutta ei suinkaan hyvin hoidettu. Eikä siinä kyllä:

otettiin kolminkertainen työvoima ja panemalla likoon niillä seuduin

kuulumattomia summia, järjestettiin kaikki uuteen uskoon. Nuutille

ennustettiin varmaa perikatoa. Mutta "mustalaispoika", joksi häntä

vieläkin sanottiin, pysyi yhtä reippaana ja hänen hyvä tuulensa oli

aikoja sitten tarttunut Astridiin. Ennen niin hento ja hiljainen

tyttö oli nyt käynyt tukevaksi, lihavaksi emännäksi. Vanhemmat olivat

toivehikkaita. Vihdoinkin käsittivät ihmiset Nuutin tuoneen Tingvoldiin

sitä mitä ei kenelläkään ennen ollut siellä ollut, _liikepääomaa!_

Lisäksi oli hänen kiertävä elämänsä antanut hänelle paljon kokemusta

ja opettanut, miten rahoja oli käytettävä, miten pidettävä työväkeä

ja palvelijoita hyvässä kunnossa ja reippaalla mielellä, joten, kun

12 vuotta oli kulunut, Tingvoldia ei enää olisi tuntenut entisekseen.

Rakennukset olivat toiset, irtaimisto kolminkertainen ja kolme

kertaa paremmassa kunnossa ja Nuutti itse pitkässä verkatakissa,

merenvahapiippu suussa ja illoin totilasin ääressä kapteenin,

papin ja nimismiehen seurassa. Astrid ihaili Nuuttia, pitäen häntä

viisaimpana ja parhaimpana miehenä maailmassa ja kertoili itse, että

Nuutti joskus nuoruudessaan oli tapellut ja juonut vain sentähden,

että huhu peloittaisi Astridia; "sillä Nuutti oli aika viisas

velikulta!" Vaimo noudatti kaikessa hänen mieltään, paitsi vaatteiden

ja tapojen muuttamisessa; hän tahtoi pysyä talonpoikaistavoissa

ja talonpoikaispuvussa. Nuutti antoi kaikkien muiden elää kuinka

he tahtoivat, ja niin eivät he siitäkään riitaantuneet. Hän eli

omissa oloissaan ja vaimo palveli häntä. Se tapahtui muuten kaikessa

vaatimattomuudessa; sillä Nuutti oli liian viisas elääkseen

rehentelevästi tai komeasti. Toiset sanoivat hänen ansaitsevan

kortinpeluulla ja tämän maineen ja siitä johtuvien suhteiden tuottavan

_enemmän_ kuin hän kulutti; mutta se lienee ollut paljasta panettelua.

Heillä oli monta lasta, joiden historia ei kuulu meihin; mutta

vanhimman pojan, Endridin, jonka piti periä talo, piti tietysti

myöskin viedä sen kunniaa eteenpäin. Hän oli reipas, niinkuin koko

suku; mutta hänen, päänsä riitti vain kotitarpeeksi, kuten usein näkee

käyvän hyvin runsaslahjaisten vanhempien lasten. Isä pani sen merkille

varhain ja päätti korvata puutteen erinomaisella kasvatuksella.

Lapset saivat sentähden kotiopettajan ja täysikasvaneeksi päästyä

pantiin poika maanviljelyskouluun, yhteen niistä, jotka juuri silloin

rupesivat pääsemään parempaan vauhtiin, ja joutui myöhemmin kaupunkiin.

Hän palasi kotiin hiljaisena, hiukan rasittuneena nuorukaisena ja

kaupunkilaistapoja hänessä oli vähemmin kuin olisi uskonut ja isä oli

toivonut. Endrid nimittäin ei yleensä ollut hyvä oppimaan.

Tätä poikaa silmäilivät sekä kapteeni että pappi, joilla molemmilla oli

uskomaton määrä tyttäriä -- ja jos he siitä syystä kohtelivat Nuuttia

yhä huomaavaisemmin, niin he suuresti erehtyivät; sillä Nuutti halveksi

siinä määrin naimakauppaa köyhän kapteenin- tai rovastintyttären

kanssa, jota ei oltu kasvatettu emännöimään suuressa talossa, ettei hän

edes huolinut vaivautua varoittamaan poikaa. Hänen ei tarvinnutkaan

sitä tehdä; poika huomasi yhtä hyvin kuin hänkin, että suku kaipasi

nousua muussa suhteessa kuin vaurastumisessa ja että se nyt tarvitsi

verta jostakin iän ja maineen puolesta tasa-arvoisesta suvusta. Mutta

onnettomuudeksi tuli poika käyttäytyneeksi hiukan nurinkurisesti

ollessaan niillä retkillä, joten ihmisissä heräsi epäluulo. Siitä olisi

kai sentään vielä selviydytty; mutta hän joutui siihen _huutoon_,

että hän ajatteli hyviä naimakauppoja, ja kun se huuto vain pääsee

liikkeelle, niin arkailee talonpoika. Endrid huomasi sen pian itse;

sillä vaikkei hän ollutkaan erittäin terävä, niin hän sensijaan oli

hyvin herkkävaistoinen. Hän käsitti, ettei se suinkaan parantanut hänen

asemaansa, että hän tuli kaupunkilaistamineissa ja herrastellen. Ja

kun tässä pojassa pohjalta oli paljon hyvää, niin sai loukattu ylpeys

aikaan, että hän vähitellen heitti pois sekä kaupunkilaisvaatteet

että kaupunkilaiskielen ja rupesi työmieheksi isänsä äärettömälle

maatilalle. Isä huomasi kaikki -- jopa ennenkuin poika itsekään huomasi

-- ja pyysi, ettei äiti olisi tietävinään. Sentähden eivät he pojalle

puhuneet mitään naimisista, kukaan ei kiinnittänyt muulla tavalla

huomiota muutokseen, joka hänessä tapahtui, kuin niin, että isä aina

hellemmin uskoi hänelle suunnitelmiansa talouden hoidosta ja muista

toimista ja vähitellen jätti taloudenhoidon kokonaan hänen haltuunsa.

Hän ei sitä katunut.

Niin eli poika kunnes oli 31 vuoden vanha, kartutti isänsä omaisuutta

ja omaa kokemustaan ja varmuuttaan. Koko tänä aikana ei hän ollut

tehnyt pienintäkään yritystä kosia ketään tyttöä paikkakunnalta tai

ulkopuolelta ja vanhemmat alkoivat vakavasti pelätä, että hän kokonaan

oli heittänyt sen mielestään. Mutta sitä ei hän ollut tehnyt.

Naapuritalossa eleli hyvissä varoissa eräs paikkakunnan parhaita

sukuja, joka monta kertaa oli nainut Tingvoldinkin suvusta. Siellä

kasvoi tyttö, jota Endrid oli katsellut siitä asti kun tyttö oli pieni

lapsi; nähtävästi hän kaikessa hiljaisuudessa oli katsonut hänet

itselleen, sillä tuskin puoli vuotta siitä kun tyttö pääsi ripille,

kosi hän. Tyttö oli silloin 16 vuoden vanha ja hän 31. Randi -- se oli

tytön nimi -- ei heti ollut selvillä mitä hän vastaisi tähän; hän meni

kysymään vanhemmilta, mutta he jättivät sen kokonaan hänen itsensä

päätettäväksi. He arvelivat, että Endrid oli kelpo mies ja varoihin

nähden paras, minkä tyttö näillä mailla saattoi saada. Ikäero oli suuri

ja hänen täytyi itsensä päättää uskaltaisiko hän lähteä siihen suureen

taloon ja hänelle äkkioutoihin oloihin. Tyttö kyllä huomasi vanhempien

mieluummin toivovan hänen suostuvan kuin kieltävän; mutta hän pelkäsi

todella. Silloin läksi hän Endridin äidin luo, josta hän aina oli

pitänyt. Hän arveli äidin tietävän asian, mutta näki ihmeekseen, ettei

äiti tietänyt mitään. Äiti ilostui niin, että hän kaikin voimin neuvoi

häntä suostumaan.

-- Minä autan sinua, sanoi hän. -- Ei isä tahdo mitään erotettavaksi

itselleen: hänellä on omansa eikä hän tahdo, että lapset toivoisivat

hänen kuolemaansa. Toimitetaan heti jako kaikkien kesken ja se vähä,

millä me tästä puoleen elämme, saadaan jakaa sitten, kun me olemme

poissa. Siitä sinä voit nähdä, ettei tässä meidän tähtemme tarvitse

joutua pulaan.

Niin, tiesihän Randi, että Astrid ja Nuutti olivat hyviä ihmisiä.

-- Ja poika, jatkoi Astrid, -- on hyvä ja ymmärtäväinen.

Niin, sen Randi kyllä itsekin oli kokenut, ei hän sitä pelännyt

ettei tulisi toimeen hänen kanssaan -- kunhan hänellä itsellään vain

riittäisi voimia!

Pari päivää myöhemmin oli asia päätetty, ja jos Endrid oli iloissaan,

niin kyllä olivat hänen vanhempansakin; sillä tämä oli arvossa pidetty

perhe, ja olihan tyttö niin kaunis ja ymmärtäväinen, ettei koko

paikkakunnalla ehkä siinä suhteessa ollut parempaa tarjolla. Häät,

joista vanhukset kummaltakin puolen neuvottelivat, päätettiin pitää

juuri ennen syksyä, sillä mitäpä tässä odottamaankaan.

Paikkakunta ei kuitenkaan ottanut uutista ensinkään siltä kannalta kuin

molemmat asianosaiset. Oltiin sitä mieltä, että nuori, korea tyttö oli

"myynyt itsensä". Hän oli niin nuori, että tuskin tiesi mitä naiminen

onkaan, ja viisas Nuutti oli hoputtanut poikaa ennenkuin tyttö vielä

oli kosimiseen kypsä. Jonkun verran sai nuori tyttö näistä kuulla,

mutta Endrid oli niin hellä ja osoitti rakkauttaan niin hiljaisella,

miltei nöyrällä tavalla, ettei hän tahtonut purkaa, mutta oli kuitenkin

vähän kylmä. Olivathan molempien vanhemmatkin kuulleet yhtä ja toista,

mutta eivät olleet mistään tietävinään.

Häät tahdottiin viettää suurellisesti, ehkäpä juuri puheiden

uhalla, ja samasta syystä ei Randikaan ollut sitä vastaan.

Nuutin seurustelutoverit, rovasti, kapteeni ja nimismies suurine

perheineen olivat hekin kutsutut ja aikoivat olla mukana saattamassa

kirkkoon. Siitä syystä ei Nuutti halunnut pelimannia -- se oli

liian vanhanaikaista ja talonpoikaista; mutta Astrid tahtoi, että

suvun marssi saattaisi heidät kirkkoon ja sieltä takaisin kotiin;

olivathan he itse olleet niin onnelliset sen sävelten soidessa, että

nyt mielellään tahtoivat kuulla sen uudelleen rakkaiden lastensa

juhlapäivänä. Nuutti ei harrastanut runoutta ja sen semmoista; hän

antoi vaimon määrätä. Morsiamen vanhemmille annettiin siis viittaus,

että he saattoivat tilata pelimannit ja pyydettiin vanhaa marssia, joka

oli ollut unohduksissa jonkun aikaa sentähden, ettei tämä osa sukua

ollut harrastanut laulua.

Hääpäivänä oli onnettomuudeksi rankka syyssade. Pelimannien täytyi

panna viulut peittoon, kun olivat soittaneet talosta, eivätkä he

ottaneet niitä esiin ennenkuin olivat päässeet niin pitkälle, että

kuulivat kirkonkellot. Silloin täytyi pienen pojan seisoa takana

rattailla pitämässä sateenvarjoa heidän päällään ja sen alla istuivat

he kyyristyneinä ja vetää vinguttivat. Marssi ei tällaisessa ilmassa

soinut, niinkuin odottaa sopikin, eikä morsiussaattokaan joka

seurasi, näyttänyt iloiselta. Sulhanen istui sulhashattu jalkojen

välissä ja öljyhattu päässä, ja hänen yllään oli suuri nahkatakki, ja

sateenvarjoa hän piteli morsiamen suojana, joka, huivi huivin päällä,

varjellakseen kruunua ja muuta komeuttaan, oli enemmän heinäru'on

kuin ihmisen näköinen. Niin tulivat rattaat rattaiden perässä,

miehet läpimärkinä, naisväki huppuun peitettynä; se oli kuin mikäkin

loihdittu saatto, jossa ei erottanut ainoitakaan tuttuja kasvoja,

ainoastaan käpristyneitä, yhteen sullottuja villa- ja nahkakääröjä.

Tavattoman runsaslukuisen yleisön, joka seisoi odottamassa suurta

morsiusjoukkoa, täytyi nauraa, alussa hillitysti, mutta sitten yhä

äänekkäämmin ja äänekkäämmin aina uusien rattaiden tullessa perille.

Sen suuren rakennuksen luona, jossa saaton piti astua rattailta

korjailemaan koreitaan kirkonmenoja varten, seisoi kaupustelija,

lystikäs mies nimeltä Aslak, heinärattailla, jotka oli ajettu syrjään

kuistinnurkalle. Hän huusi juuri kun morsianta nostettiin rattailta:

-- Ei mutta herran kiesus, mahtaako se Ole Haugen antaa tänään

morsiusmarssinsa soida! Hih!

Joukko nauroi -- useimmat sentään salaa; sitä paremmin se tuntui, mitä

kaikki ajattelivat ja tahtoivat salata.

Kun he saivat huivit morsiamen yltä, näkivät he, että hän oli valkoinen

kuin lakana. Hän itki, koetti nauraa, mutta itki taas -- ja äkkiä hänet

valtasi sellainen tunne, ettei hän lähde kirkkoon! Sen sekamelskan

aikana, joka sitten seurasi, täytyi hänet panna vuoteeseen viereiseen

huoneeseen, sillä hän sai sellaisen itkunpuuskan, että he pelästyivät.

Hänen kunnianarvoisat vanhempansa olivat hänen luonaan, ja kun hän

rukoili, ettei hänen tarvitsisi mennä kirkkoon, sanoivat he, että hän

saattoi tehdä mielensä mukaan. Silloin hän näki Endridin. Mitään niin

onnetonta ja avutonta ei hän koskaan ollut nähnyt, sillä hänelle oli

heidän aikomuksensa ollut täyttä totta. Hänen rinnallaan seisoi hänen

äitinsä; hän ei sanonut mitään, ja kasvot olivat liikkumattomat. Mutta

kyynel kyyneleen perästä vieri alas näitä kasvoja ja silmät pysyivät

suunnattuina Randin silmiin. Silloin nousi Randi kyynärpäidensä varaan,

katseli hetkisen suoraan eteensä, itkua niellen.

-- Ei, sanoi hän, -- minä menen kirkkoon.

Hän heittäysi taasen taapäin ja itki hetkisen katkerasti; mutta sitten

hän nousi ja lisäsi, ettei hän enää tahtonut soittoa, ja hänen tahtoaan

noudatettiin. Mutta soittamasta kielletyt pelimannit eivät parantaneet

asiaa, kun tulivat kansan joukkoon.

Surullinen morsiussaatto kulki nyt kirkkoon. Tosin sade teki, että

sulhanen ja morsian saattoivat peittää kasvonsa joukon uteliaisuudelta,

kunnes he pääsivät kirkkoon; mutta itse he tunsivat olevansa kuin

kujanjuoksussa ja arvasivat, että heidän suuri seurueensa harmitteli

joutuneensa viekotelluksi tällaiseen pilkanpitoon.

Kuuluisan pelimanni _Ole Haugenin_ hauta oli ihan kirkonoven luona.

Kaikessa hiljaisuudessa oli se tullut rauhoitetuksi alueeksi: joku

suvusta oli pannut siihen uuden ristin, kun vanha juuresta oli

lahonnut. Risti oli ylhäältä pyörän muotoinen, Ole itse oli niin

määrännyt. Hauta sijaitsi aurinkoisella paikalla, siellä kasvoi

kihisemällä kedonkukkia. Jokainen kirkkomies, joka kerran oli seisonut

tällä haudalla, oli joltakin tuttavalta kuullut, että eräs herra,

joka valtion kustannuksella oli keräillyt kasveja ja kukkasia näissä

laaksoissa ja niitä ympäröivillä tuntureilla, oli tältä haudalta

tavannut kukkia, joita saa muuten hakea penikulmien päästä. Tämä teki,

että talonpojat, jotka muuten välittivät vähät siitä, mitä sanoivat

"rikkaruohoksi", jonkinlaista uteliasta iloa, ehkäpä myöskin uteliasta

arkuutta tuntien katselivat näitä kukkia; toiset kukkasista olivat

harvinaisen kauniit. Mutta kun morsiuspari astui tästä ohi, huomasi

Endrid, joka piteli Randin kättä, että tämä vavahti; sillä hänestä

tuntui, että Ole Haugen tänään oli käynyt kummittelemassa. Heti

senjälkeen rupesi hän taasen itkemään, tuli siis itkien kirkkoon ja

itkien hänet talutettiin penkkiin. Sellaisena ei miesmuistiin yksikään

morsian ollut tähän kirkkoon tullut.

Hän tunsi siinä istuessaan antavansa vahvistuksen huhulle, että hän

todella oli myynyt itsensä. Kauhea häpeä, minkä se tuotti vanhemmille,

teki, että hän hetkiseksi kylmeni ja saattoi pidättää itkunsa.

Mutta alttarin juurella joku papin sana taasen pani hänen tunteensa

liikkeelle ja paikalla tulvivat kaikki tämän päivän kokemukset hänen

mieleensä; hetkiseksi tuntui hänestä siltä, ettei hän enää koskaan voi

katsoa ihmisiä silmiin, kaikkein vähimmin vanhempiaan.

Kaikki jatkui samaan tapaan, ja sentähden mainittakoon vain, ettei

hän päivällisillä saattanut istua pöydässä, ja kun hänet houkutuksin

ja pyynnöin oli saatu illallispöytään, turmeli hän juhlamielen ja

oli saatettava vuoteeseen. Häät, joiden piti kestää monta päivää,

lopetettiin samana iltana. "Morsian on tullut kipeäksi", sanottiin.

Vaikkei kukaan niistä, jotka sen sanoivat tai kuulivat, sitä uskonut,

oli se kuitenkin ihan totta. Hän ei enää ollut terve eikä hän tullut

terveeksi. Ja seuraus tästä oli, että heidän ensimäinen lapsensa

oli kivuloinen. Tietysti ei vanhempien hellyys siitä vähentynyt

että he molemmat ymmärsivät tavallaan itse olevansa syypäät lapsen

kärsimyksiin. He eivät seurustelleet kenenkään muun kanssa kuin tämän

lapsen; kirkkoon he eivät lähteneet, he olivat käyneet ihmisaroiksi.

Kaksi vuotta salli Jumala heidän iloita tästä lapsesta; mutta sitten

Hän otti senkin.

Heidän ensimäinen selvä ajatuksensa tämän iskun jälkeen oli, että

he olivat pitäneet lapsesta liian paljon; sentähden olivat he sen

kadottaneet. Ja kun he sitten saivat toisen lapsen, eivät he tahtoneet

uskaltaa kiintyä siihen. Mutta lapsi, joka sekin alussa tuntui

sairaalta, virkosi ja kävi paljon reippaammaksi kuin edellinen, joten

tila kävi heille vastustamattomaksi. Heille koitti uusi, puhdas ilo; he

saattoivat unohtaa mitä oli tapahtunut, kun he olivat lapsen luona. Kun

lapsi oli kahden vuoden vanha, otti Jumala senkin.

Muutamat ihmiset ovat surun valittuja. Juuri ne, jotka mielestämme

vähimmin sitä tarvitsevat. Mutta nämä voivat myöskin rehellisimmin

julistaa uskon ja kieltäymisen asiaa. Nämä molemmat olivat aikaisin

yhdessä etsineet Jumalaa; tästälähin kohtasivat he toisensa ainoastaan

Hänen luonaan. Elämä Tingvoldissa oli kauan ollut hiljaista, nyt se oli

kuin kirkossa ennen papin tuloa. Työ jatkui keskeytymättä, mutta töiden

lomassa viettivät aviopuolisot aina yhdessä pienen hartaushetken,

jolloin he kohtasivat kadottamansa haudan tuolla puolen. Se ei

muuttanut asiaa, että Randi pian toisen tappion perästä sai tyttären;

molemmat kuolleet olivat olleet poikia eikä tyttö siitäkään syystä

ollut vanhemmille mieluinen. Sitäpaitsi eivät he tietäneet saisivatko

he pitää hänet. Mutta ilo ja terveys, joita äiti oli nauttinut ennen

viimeisen pojan kuolemaa, olivat tulleet lapsen osaksi, jota hän

kantoi; pian nähtiin, että se oli harvinaisen vilkas lapsi, äidin

kauneus uinui siinä umpussaan. Kiusaus valtasi taasen nuo molemmat

yksinäiset ihmiset, heidän teki mieli antautua toivomaan ja iloitsemaan

lapsesta; mutta ratkaiseva toinen vuosi ei vielä ollut saavutettu, ja

kun se saavutettiin, tuntui heistä siltä kuin he vain olisivat saaneet

lykkäystä. He eivät uskaltaneet.

Molemmat vanhukset olivat pysytelleet hyvin syrjässä. Eipä noiden

kahden mieleen tarttunut lohdutus eikä toisten ilo. Nuutti oli

sitäpaitsi liian maailmallisesti vilkas jaksaakseen kauan istua

suruhuoneessa tai säännöllisesti tullakseen hartaudenharjoituksiin.

Sentähden muutti hän ruukille, jonka omisti ja joka tähän asti oli

ollut vuokralla; nyt otti hän sen omiin käsiinsä ja pani siellä kaikki

niin hauskaan ja hienoon kuntoon armaalle Astridilleen, että tämä,

joka kuitenkin mieluimmin olisi ollut Tingvoldissa, pysyi siellä missä

Nuutti oli ja nauroi hänen kanssaan sensijaan että olisi itkenyt lasten

kanssa.

Eräänä päivänä oli Astrid käymässä miniän luona; hän näki pienen

Mildridin ja huomasi, että lapsi kulki ihan yksikseen; äiti tuskin

uskalsi koskea häneen. Ja hän näki, kun isä tuli sisään, hänen

kohtelevan omaa ainoaa lastaan yhtä surumielisen pidättyvästi. Hän

salasi ajatuksensa; mutta kun hän palasi kotiin oman rakkaan Nuuttinsa

luo, kuvasi hän tälle miten hullusti asiat Tingvoldissa olivat; siellä

oli nyt heidän paikkansa. Pieni Mildrid tarvitsi jonkun, joka uskalsi

iloita hänestä; sillä siinä lapsessa oli suvulle kasvamassa hieno,

kaunis olento. Hänen vilkas intonsa tartutti Nuutin, molemmat vanhukset

panivat kokoon kamppeensa ja muuttivat kotiin.

Mildrid joutui siis isovanhempien luo, ja molemmat vanhukset opettivat

vanhempia rakastamaan häntä. Mutta kun Mildrid oli viiden vuoden vanha,

saivat he vieläkin tyttären, jolle antoivat nimen _Beret_ ja sentähden

pysytteli Mildrid enimmäkseen vanhuksien luona.

Nyt uskalsivat pelästyneet vanhemmat taasen ruveta uskomaan elämään!

Siihen vaikutti osaltaan myöskin muuttunut mieliala heidän ympärillään.

Toisen lapsen kuoleman jälkeen näkivät ihmiset aina, että he olivat

itkeneet, mutta ei koskaan heidän itkevän; heidän surunsa oli ihan

hiljainen.

Kaunis, jumalinen elämä Tingvoldissa oli kiinnittänyt palvelijat

paikoilleen, ja sieltä kuului paljasta kiitosta talonväestä. He

rupesivat itsekin tuntemaan tätä kaikkea. Sekä sukulaiset että ystävät

rupesivat käymään heitä tervehtimässä ja kävivät yhä, vaikkeivät

Tingvoldin väet käyneetkään vastatervehdyksellä.

Mutta kirkolla eivät he vieläkään olleet käyneet sitten hääpäivän. He

kävivät ehtoollisella kotona ja pitivät itse hartaudenharjoituksensa.

Mutta toisen tyttären tultua maailmaan teki heidän mieli itse olla

kummeina, ja ensi kerran uskalsivat he lähteä kirkolle. Silloin kävivät

he yhdessä lastensa haudoilla, silloin astuivat he yhdessä, sanoitta ja

liikutuksetta Ole Haugenin haudan ohi ja koko kirkkoväki osoitti heille

kunnioitusta. Mutta yksinäistä elämää he yhä jäivät elämään, ja hurskas

hiljaisuus ympäröi heidän taloaan.

Täällä isoäidin luona lauloi pieni Mildrid eräänä päivänä

morsiusmarssia. Suuresti pelästyneenä pysähdytti vanha Astrid työnsä ja

kysyi, mistä kummasta hän sen oli oppinut. Lapsi vastasi oppineensa sen

häneltä.

Vanha Nuutti, joka oli huoneessa, purskahti iloiseen nauruun; sillä

tiesihän hän, että Astridin oli tapana hyräillä sitä, kun hän istui

työtä tekemässä. Mutta nyt pyysivät molemmat, ettei pieni Mildrid

koskaan vanhempien kuullen laulaisi sitä. Lapsihan aina kysyy: "miksi?"

Mutta hän ei kysymyksiinsä saanut vastausta. Silloin hän kuuli uuden

paimenpojan eräänä iltana puita hakatessaan laulavan sitä. Sen hän

kertoi isoäidille, joka niinikään oli sen kuullut; mutta tämä vain

vastasi:

-- Hoh, hän ei tule täällä pitkäikäiseksi!

Ja seuraavana päivänä hän todella sai lähteä. Hänelle ei sanottu mitään

syytä, mutta hän sai palkkansa ja matkapassit. Mutta Mildrid joutui

sellaiseen jännitykseen, että isoäidin täytyi koettaa kertoa hänelle

morsiusmarssin tarinaa. Kahdeksanvuotias tyttönen käsitti sen hyvin,

ja mitä ei hän silloin käsittänyt, selveni hänelle myöhemmin. Marssin

vaikutus hänen lapsuutensa elämään kävi suuremmaksi kuin mikään muu

oli ollut tai tuli olemaan; se laski perustuksen hänen suhteelleen

vanhempiinsa.

Lapsi vaistoaa uskomattoman aikaisin, kuka ihminen on onneton, ja

osaa olla myötätuntoinen. Mildrid tunsi, että vanhempien luona piti

olla hiljaista. Sitä lakia ei ollut vaikea noudattaa; sillä he olivat

niin lempeät, puhuivat niin lakkaamatta, mutta hiljaa, hänelle lasten

suuresta taivaassa olevasta ystävästä, että siitä valui taikahohde

huoneeseen. Mutta morsiusmarssin tarina opetti häntä liikuttavasti

ymmärtämään, mitä vanhemmat olivat saaneet kokea. Katkerat muistot hän

varovasti sivuutti ja osoitti pidätettyä, mutta harrasta rakkautta

kaikkeen siihen, minkä uskalsi heidän kanssaan jakaa, nimittäin

heidän jumalanpelkoonsa, totuudentuntoonsa, hiljaisuuteensa ja

työteliäisyyteensä. Sitä mukaa kuin Beret kasvoi, oppi hän saman; sillä

naisen kasvattajakutsumus on hereillä heti lapsuudesta.

Isovanhempien luona pumppusi se elämä, joka ei saanut puhjeta

esiin kotona. Siellä laulettiin ja tanssittiin, siellä leikittiin

ja kerrottiin satuja. Ja niin jakaantui sisarten aika kasviniässä

kahtaalle: toisaalla oli se syvä hellyys, jota he tunsivat

raskasmielisiä vanhempiaan kohtaan hiljaisessa kodissa, toisaalla

taas iloinen elämä isovanhempien luona; mutta sellaisessa sovinnossa

se jaettiin, että vanhemmat kehoittivat heitä lähtemään vanhusten luo

huvittelemaan ja vanhukset taas käskivät heitä menemään kotiin ja

olemaan "oikein kilttejä tyttöjä".

Kun noin 12-16 ikäinen tyttö ottaa 7-11 vuotiaan sisaren uskotukseen,

saa hän häneltä takaisin suurta hellyyttä. Mutta pikkutyttö käy siinä

tavallisesti liian kehittyneeksi. Mildrid taas joutui voiton puolelle

ollessaan samalla kertaa anteeksiantajana, lohduttajana, neuvojana ja

vastaanottajana ja sellaisena hänen osalleen lankesi vanhempien ja

isovanhempien hiljainen ilo.

Ei ole mitään kertomista ennenkuin Mildrid pääsi viidenteentoista

ikävuoteensa; sillä silloin kuoli vanha Nuutti äkkiä ja helposti.

Välimatkaa siitä, kun hän istui tuvassa pilaa puhumassa, siihen kun hän

makasi ruumiina, oli tuskin ensinkään.

Isoäidin parasta iloa senjälkeen oli pitää Mildridiä jalkainsa juuressa

pienellä lapsenjakkaralla, kuten heidän tapansa oli ollut siitä asti

kun Mildrid oli pieni, ja silloin joko itse kertoa Nuutista tai saada

Mildrid hyräilemään morsiusmarssia. _Sen_ sävelissä näki Astrid Nuutin

voimakkaan, tumman pään kohoavan Mildridin lapsuudesta; sen sävelissä

saattoi hän seurata Nuuttia pihan poikki nurmikkojyrkänteille, kun

hän paimenessa puhalsi marssia; sen sävelissä ajoi hän kirkkoon

hänen rinnallaan; sen sävelissä heräsi hänen reipas, viisas kuvansa

kirkkaimmin elämään! Mutta Mildridin sielussa rupesi marssi elämään

uudella tavalla. Laulaessaan isoäidille kysyi hän itseltään:

soitetaanko sitä joskus minulle?

Siitä hetkestä, jolloin kysymys oli herännyt, kasvoi se; marssia

ympäröi hiljaa sädehtivä onni. Hän näki morsiuskruunun välkkyvän sen

auringonpaisteessa, se avasi pitkän, valoisan tien tulevaisuuteen.

Kuusitoistavuotiaana hän kysyi itseltään: ajanko minä itse joskus sen

sävelten soidessa ja isä ja äiti minun jälessäni, ohi kansan, joka

hymyilee, astunko minä iloisena rattailta siellä, missä äiti itki,

kuljenko minä Ole Haugenin kukkivan haudan ohi alttarille säihkyvän

iloisena, niin että isä ja äiti saavat hyvitystä!

Tämä oli ensimäinen ajatusten sarja, jota hän ei uskonut Beretille.

Vähitellen niitä tuli useampia. Beret, joka nyt oli kahdennellatoista

vuodellaan, huomasi kyllä jääneensä enemmän yksin, mutta hän ei

oikein käsittänyt, että hänet vähitellen oli jätetty ulkopuolelle

sentähden, että eräs toinen oli saanut hänen oikeutensa. Se oli

kahdeksantoistavuotias, vasta kihlattu Inga, heidän orpanansa

naapuritalosta. Kun Beret näki heidän, käsivarret kiedottuina toistensa

ympäri, kuten nuorten tyttöjen on tapana, kuiskutellen ja hymyillen

astelevan vainioiden poikki, saattoi hän paiskautua pitkälleen ja itkeä

mustasukkaisuuttaan.

Mildrid kävi rippikoulua; siellä hän oppi tuntemaan samanikäisiä

ja jotkut heistä tulivat sunnuntaisin Tingvoldiin. He pysyttelivät

ulkona pihalla tai isoäidin luona. Olihan Tingvold ollut sellainen

paikka, jonne ei nuorisolla ollut pääsyä, mutta jonne sen teki mieli.

Sinne ei kuitenkaan nytkään tullut muita kuin sellaisia, jotka olivat

tavoiltaan sävyisiä; sillä kieltää ei saattanut, että Mildridin

luonteessa oli jotakin hillittyä, joka veti puoleensa vain harvoja.

Siihen aikaan viljeli paikkakunnan nuoriso ahkeraan laulua. Sellainen

ei koskaan ole satunnaista; mutta se on ajoittaista ja näillä ajoilla

on taas aina esilaulajansa. Näiden joukossa oli, kumma kyllä, nytkin

eräs Haugen-suvun jäsen. Kansassa, jossa kerran, vaikkapa monta sataa

vuotta sitten, miltei joka mies ja nainen laulussa on hakenut ja

löytänyt ilmaisun sille, mikä voimakkaimpana liikkui heidän elämässään

ja ajatuksissaan, ja jotka omassa keskuudessaan pystyivät luomaan

runoja tunteenpurkauksiensa kannattimiksi, -- siellä ei laulun taito

milloinkaan voi kuolla, vaan toisessa tai toisessa kyläkunnassa sen

vielä täytyy elää ja se on helposti herätettävissä sielläkin, missä

ei sitä enää kuulu. Mutta tällä paikkakunnalla oli runoiltu paljon

ja paljon laulettu miesmuistien aikoina; ei syyttä eikä suotta Ole

Haugen ollut syntynyt juuri täällä. Hänen poikansa poika oli taasen

saanut sävelen lahjan. Ole Haugenin poika oli ollut niin paljon

nuorempi kuin se tytär, joka naitiin Tingvoldiin, että tämä naituna

oli ollut hänen kumminaan. Monivaiheisten kohtalojen perästä oli hän

hyvin vanhana miehenä saanut isänsä pikkutilan tunturilla ja silloin

vasta, kumma kyllä, mennyt naimisiin. Hänellä oli monta lasta, niiden

joukossa poika, jonka nimeksi pantiin _Hans_ ja tällä tuntui olevan

isoisän lahjat, ei kuitenkaan oikeastaan viulunsoittoon, vaikka hän

soitti, vaan paremmin laulamaan vanhoja lauluja ja osittain sepittämään

uusia. Mieltymystä näihin vain lisäsi se, että niin harvat tunsivat

häntä itseään, vaikka hän eli ihan heidän keskellään. Niin, ei ollut

montakaan, jotka olivat hänet nähneet. Asian laita oli se, että

hänen vanha isänsä oli ollut pyssymies eivätkä hänen poikansa vielä

olleet suuret, kun vanhus jo istui mäellä opettamassa pieniä poikiaan

lataamaan ja tähtäämään. Hänen ilonsa kuului olleen tavaton, kun

pojat kiväärillä kykenivät ansaitsemaan metsään ampumansa ruudin ja

haulit. Tähän tulokseen sai hän tyytyä. Heidän äitinsä kuoli pian

hänen jälkeensä ja lasten täytyi tulla aikaan omin neuvoin ja he

tulivatkin. Pojat metsästivät ja tytöt hoitivat taloa tunturilla.

He herättivät huomiota, kun joskus näyttäytyivät laaksossa; mutta

se ei tapahtunut usein, sillä talvisin ei heillä ollut tietä, joten

he tyytyivät tekemään kylään vain välttämättömät retket saadakseen

riistan kuljetetuksi pois tai myydyksi, ja kesäisin pitivät he

tuntureilla vieraita. Talo sijaitsi korkeammalla kuin kaikki muut talot

laaksossa; se oli kuuluisa puhtaasta tunturi-ilmastaan, joka parantaa

rintatautisia ja hermostuneita paremmin kuin mikään tähän asti tunnettu

parannuskeino; sentähden oleskeli siellä joka vuosi talon täydeltä

väkeä kaupungista ja ulkomailta. He rakensivat useampia huoneita,

mutta kaikki täyttyivät. Köyhistä, jopa surkean köyhistä ihmisistä oli

tämä sisarusperhe tällä tavoin kohonnut varallisuuteen. Seurustelu

kaikkien noiden vieraiden kanssa oli painanut heihin omituisen leiman;

jopa osasivat he jonkun verran vieraita kieliäkin. Hans oli monta

vuotta sitten ostanut talon sisaruksiltaan, joten kaikki kulki hänen

nimissään; hän oli tähän aikaan 28 vuoden ikäinen.

Tingvoldilla oleviin sukulaisiin ei kukaan heistä ollut pistänyt

jalkaansa. Endrid ja Randi Tingvold tosin eivät olleet sitä päättämällä

päättäneet, mutta he eivät kärsineet tunturiväkien nimeä mainittavan

enempää kuin he kärsivät marssia. Lasten köyhä isä oli sattumalta

saanut tietää sen ja sentähden oli _Hans_ kieltänyt sisaruksiaan

menemästä sinne. Mutta Tingvoldin tytöt, jotka pitivät laulusta,

ikävöivät häntä suuresti ja häpesivät, että vanhemmat vieroivat

sukulaisiaan. Uusien naistuttavien ollessa koolla puheltiin ja

kerrottiin talossa Hans Haugenista ja hänen sisaruksistaan enemmän kuin

mistään muusta.

Tänä kauniina laulun ja seurustelun aikana pääsi Mildrid ripille

noin 17 vanhana. Hetkinen sitä ennen oli kaikki ollut hiljaista,

hetkinen jälkeenpäin niinikään. Mutta kevääksi, tai oikeammin

kesäksi piti hänen, kuten kaikkien tyttöjen ripille päästyä, lähteä

elukkain hoitajaksi karjakartanolle. Hän iloitsi sanomattomasti.

Hänen ystävättärensä Ingan, joka oli kihloissa, piti olla

naapurikarjakartanolla.

Beretin piti päästä mukaan karjakartanolle ja Mildridin kaipaus

tarttui häneenkin. Mutta kun he pääsivät karjakartanolle ja kaikki

uutuus valtasi koko Beretin mielen, niin oli Mildridissä yhä sama

levottomuus. Karja ja maitotalous panivat kyllä reippaaseen työhön,

-- mutta hän ei tietänyt miten hän saisi kulumaan sen pitkän ajan,

joka jäi yli. Tuntikausia viipyi hän Ingan luona ja kuuli hänen

kertovan sulhasestaan, mutta ei sitten moneen päivään tahtonut mennä

hänen luokseen. Kun Inga tuli häntä tervehtimään, oli hän iloinen

ja ystävällinen, ikäänkuin olisi katunut uskottomuuttaan -- mutta

kyllästyi pian taas häneen. Beretin kanssa hän puhui harvoin, ja usein,

kun Beret puhutteli häntä, ei hän saanut muuta vastausta kuin "kyllä"

ja "ei". Beret seurasi itkien karjaa ja lyöttäytyi paimenten pariin.

Mildrid tunsi, että heidän suhteensa jollakin lailla oli särkynyt;

mutta hän ei parhaimmallakaan tahdollaan saanut sitä ehyeksi.

Eräänä päivänä istui hän tunturilla likellä karjatarhaa. Muutamat

vuohet olivat päässeet pujahtamaan karkuun pikkukarjasta ja hänen

täytyi pitää niitä silmällä. Oli lämmin aamupäivä, hän istui varjossa

ylänteen alla, joka kasvoi nuorta metsää ja koivua; hän oli heittänyt

röijyn yltään ja ottanut kutimensa. Hän odotti Ingaa. Hänen takanaan

kahisi. "Tuolla hän tulee", ajatteli hän ja nosti silmänsä.

Mutta melu kävi niin suureksi, että Inga tuskin saattoi saada aikaan

sellaista, pensaita poljettiin maahan ja katkottiin. Mildrid kalpenee

ja nousee -- ja näkee jotakin karvaista ja sen alta jotakin kiiltävää;

se mahtoi olla karhunpää! Hän tahtoisi huutaa, mutta ei saa suutaan

auki; hän tahtoisi juosta, mutta ei pääse paikalta. Silloin se

karvainen kohosi kokonaan pystyyn, se oli pitkä, harteva mies, päässä

karvainen lakki ja kädessä pyssy. Hän pysähtyi kuin naulittuna

pensaikkoon ja jäi tyttöön katsomaan. Terävä silmäys, joka paikalla

muutti ilmettä -- hän astui muutamia askelia eteenpäin ja seisoi tuossa

tuokiossa hänen rinnallaan. Joku kosketti tytön jalkaa, hän huudahti;

se oli hänen koiransa, jota hän ei ollut nähnyt ennenkuin nyt.

-- Hui, virkkoi hän, -- minä luulin melkein, että karhu rytisytti

pensaita, sentähden minä pelästyin.

Hän koetti hymyillä.

-- Eikä niinkään suotta, sanoi mies ja hän puhui huomattavan hiljaa; --

Kvas ja minä olimme juuri karhun jäljillä, mutta nyt ne menivät meiltä

-- ja jos _minua_ seuraa jokin varjo-olento, niin se varmaan on karhu.

[Vanha usko, että jokaista ihmistä seuraa varjo-olento (näkymättömänä

eläimenä, joka ilmaisee hänen luonteenominaisuuksiansa), on vielä

yleinen talonpoikien kesken Norjassa.]

Hän hymähti. Tyttö katsoi häneen. Mikä mies tämä olikaan? Pitkä,

harteva; silmät vaihtoivat alituiseen väriä, joten hän ei saattanut

katsoa niihin, ja sitten mies seisoi liian likellä, kuin maasta

nousseena pyssyineen, koirineen päivineen; tyttö tunsi halua sanoa:

"mene pois luotani!" mutta sensijaan hän astui pari askelta taaksepäin

ja kysyi:

-- Kuka sinä olet? sillä häntä peloitti todella.

-- Hans Haugen, vastasi mies hajamielisenä; sillä hän seurasi koiraa,

joka nähtävästi taasen oli päässyt karhun jäljille. Hän kääntyi

kiireesti tytön puoleen sanoakseen hyvästi; mutta kun hän nyt katsoi,

näki hän tytön seisovan edessään polttavan punaisena: kasvot, kaula,

rinta olivat polttavan punaiset. -- Mitä kummaa! sanoi hän ihmeissään.

Tyttö ei tietänyt minne joutuisi, juoksisiko tiehensä, kääntyisikö pois

vai istuutuisiko. -- Kuka sinä olet? kysyi mies. Mutta vielä kerran

valahtivat veret tytön kasvoille; sillä jos hän sanoi hänelle nimensä,

niin hän sanoi hänelle kaikki tyyni. -- _Kuka sinä olet?_ kysyi mies

vielä kerran, ikäänkuin kysymys olisi ollut luonnollisin maailmassa

ja toki vastauksen arvoinen; -- eikä tyttö voinut kieltää, hän häpesi

itseään ja vanhempiaan, että he olivat laiminlyöneet oman sukunsa,

mutta nimi oli lausuttava.

-- Mildrid Tingvold, kuiskasi hän ja purskahti itkuun.

Totta oli, että Hans tieten tahtoen tuskin oli tervehtinyt Tingvoldin

väkeä. Mutta se, mikä nyt tapahtui, oli ihan toista kuin hän oli

ajatellut; hän katseli tyttöä suurin silmin. Hänen mieleensä

välähti jokin muisto, että tytön äiti niin oli itkenyt kirkossa

vihkimäpäivänään. Ehkäpä se on sukuominaisuus, ajatteli hän ja pyrki

siitä eroon.

-- Anna minulle anteeksi, jos olen peloittanut sinua, sanoi hän ja

läksi koiran perässä; kiireesti sitä mentiin ylös tunturinsyrjää.

Kun tyttö uskalsi nostaa silmänsä, oli mies juuri päässyt harjalle

ja kääntyi katsomaan häneen. Sitä kesti vain silmänräpäyksen, sillä

samassa rupesi koira haukkumaan toisella puolella, hän hypähti pystyyn,

otti kiväärin ja lähti menemään. Mildrid seisoi vielä tuijottamassa

sinne missä hän oli seisonut, kun laukaus pelästytti hänet. Olisiko

se ollut karhu? Olisiko se ollut häntä niin likellä? -- Ja sentiensä

tyttö kapusi sinne minne _hän_ hiljan oli kavunnut ja seisoi siellä,

missä hän oli seisonut, varjostaen kädellä kasvojaan auringolta ja --

ihan oikein: puoleksi pensaikon peitossa oli Hans kyyristyneenä suuren

karhun ääressä! Ennenkuin hän tiesikään oli hän hypännyt miehen luo:

mies hymyili häntä vastaan ja kertoi, mutta kaiken aikaa matalalla,

pehmoisella äänellä, miten he olivat tulleet kadottaneeksi jäljet,

vaikka karhu oli täällä; hän kertoi minkätähden ei koira ollut voinut

vainuta karhua ennenkuin oli ihan sen kintereillä -- ja tämän aikana

oli tyttö unohtanut itkun ja arkuuden ja mies vetänyt esiin veitsen;

hän tahtoi heti nylkeä sen. Liha ei kelvannut tähän vuodenaikaan, hänen

piti heti kuopata se; mutta nahan hän tahtoi ottaa mukaansa. Ja tyttö

piteli kiinni ja hän nylki; sitten juoksi hän karjakartanolle hakemaan

hänelle kirvestä ja lapiota ja vaikka hän pelkäsi karhua ja vaikka se

haiskahti pahalta, jäi hän häntä auttamaan, kunnes työ oli suoritettu.

Päivällisen aika oli jo mennyt ohi ja vieras itse tarjoutui syömään

tytön kanssa. Hän pesi sekä itsensä että koiran, mistä oli aika työ,

ja valmistuttuaan tuli hän istumaan tytön luo maitoaittaan; sillä

_hän_ ei häpeäkseen vielä ollut valmis. Mies puheli kaikennäköisistä,

hauskasti ja luontevasti, mutta hyvin matalalla äänellä, kuten ihmiset

tavallisesti tekevät, jotka paljon oleskelevat yksikseen. Mildrid

vastasi niin niukasti kuin taisi; mutta kun hän istui pöydässä Hansia

vastapäätä, ei hän saanut syödyksi eikä puhutuksi, joten usein

oli äänetöntä. Kun tyttö oli valmis, kääntyi vieras jakkarallaan,

pani piippunysäänsä tupakkaa ja sytytti sen. Hänkin oli käynyt

harvasanaisemmaksi ja vähän ajan perästä hän nousi.

-- Minulla on pitkä matka kotiin, sanoi hän, ja ojentaessaan kätensä,

lisäsi hän vieläkin hiljemmin: -- istutko sinä joka päivä samassa

paikassa kuin tänään? Hän piteli kättä hetken ajan, ikäänkuin vastausta

odottaen. Tyttö ei uskaltanut nostaa silmiään, saatikka sitten vastata.

Silloin tunsi hän Hansin painavan voimakkaasti hänen kättään: --

kiitos tästä päivästä! sanoi hän hiljaa ja ennenkuin tyttö vielä oli

ehtinyt koota ajatuksensa, näki hän hänen jo, karhuntalja olalla, pyssy

kädessä, koira vierellään poistuvan kanervikon poikki. Hän näki hänet

taivasta vastaan; sillä tunturit olivat syrjällä. Kevyt, voimakas

käynti vei häntä nopeasti poispäin. Tyttö läksi ulos ja katseli hänen

jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut.

Vasta nyt huomasi hän sydämensä sykkivän niin, että hänen täytyi

pusertaa kätensä sitä vastaan. Hetkisen perästä oli hän nurmikolla

pitkänään, pää käsivarren varassa -- ja tarkan tarkkaan kertasi

hän mielessään päivän tapahtumat. Hän näki Hansin sukeltavan esiin

pensaikosta yläpuolellaan, hän näki hänen hartevana, silmät lakkaamatta

vaihtaen väriä, seisovan ihan edessään; hän tunsi hänen voimansa ja

oman pelkonsa ja häpeällisen itkunsa; hän näki hänet kukkulan harjalla

aurinkoa vastaan, hän kuuli laukauksen, hän oli polvillaan hänen

edessään hänen nylkiessään karhua, hän kuuli uudelleen joka sanan,

jonka Hans lausui; ja miehen matala ääni, joka soi niin luottavalta,

että häneen koski, kun hän sitä ajatteli -- hän kuuli sen jakkaralta

lieden edestä, jonka ääressä hän keitti, ja pöydän luota syödessään;

hän tunsi, ettei hän enää kauemmin uskaltanut katsoa häntä silmiin

ja hän tunsi viimein hänkin saaneensa Hansin hämilleen, koska hänkin

vaikeni. Hän tunsi hänen vielä kerran puhuvan, kun hän tarttui hänen

käteensä, ja hän tunsi käden puristuksen -- se tuntui aina hänen

jalkaansa asti! Hän näki hänen menevän pois kanervikon poikki, menevän,

menevän! -- Palaako hän koskaan? Ei hänen, Mildridin, käyttäydyttyä

sillä tavalla -- mahdotonta! Kuinka voimakkaalta, kauniilta,

itsetietoiselta kaikki oli näyttänyt hänessä! -- ja kuinka tyhmää ja

raukkamaista vieraasta oli täytynyt kaiken olla Mildridissä! Niin,

raukkamaisesti hän oli käyttäytynyt, alkaen ensi huudosta, kun koira

tuli, häpeänpunaan ja itkuun asti -- kömpelöstä avusta, jota hän

oli hänelle antanut, aina ruokaan asti, jota hän ei ajoissa saanut

valmiiksi! Ja ettei hän saanut suustaan vastausta, ei edes silloinkaan

kun vieras häneen katsoi! Ja kun hän sitten vihdoin kysyi istuiko hän

joka päivä täällä ylänteen alla -- ettei hän silloin osannut kieltää,

sillä eihän hän joka päivä istunut ylänteen alla! Eikö hänen, Mildridin

vaitiolo ollut kuin hiljaista pyyntöä, että hän katsoisi häneen? --

Eikö hänen kurjaa avuttomuuttaan täytynyt käsittää samalla tavalla?

-- -- Oi kuinka häntä hävetti! hänen ruumistaan poltti, varsinkin

kasvoja, jotka hän kaivoi yhä syvemmälle ja syvemmälle nurmeen -- ja

sitten hän taasen loihti esiin koko kuvan, hänen ihanuutensa ja oman

surkeutensa, ja sitten häpeän entistä voimakkaampana!

Vielä kun kellojen kalkatus ilmoitti karjan tulevan, makasi hän

paikoillaan, mutta riensi nyt työhön. Tullessaan näki Beret heti, että

jotakin oli tapahtunut; sillä Mildrid teki nurinkurisia kysymyksiä ja

antoi nurinkurisia vastauksia ja käyttäytyi yleensä niin oudosti, että

Beret monta kertaa pysähtyi häneen katsomaan! Ja kun heidän oli syötävä

illallista ja Mildrid sanoi, ettei jaksa syödä, ja sensijaan asettui

ulkopuolelle istumaan, puuttui vain, että Beretin korvat olisivat

taipuneet taapäin jotta hän täydellisesti olisi muistuttanut vainuavaa

metsäkoiraa. Beret söi ja riisuutui -- he nukkuivat samassa vuoteessa

-- ja kun ei Mildridiä kuulunut, meni Beret hiljaa useampaan kertaan

katsomaan, istuiko sisar vielä paikoillaan ja oliko hän yksinään.

Istui, siellä hän istui ja yhä yksin. Kello tuli 11, se tuli 12, se

tuli 1, ja Mildrid istui ulkona eikä Beret nukkunut. Hän oli kuitenkin

nukkuvinaan, kun Mildrid vihdoin tuli, ja Mildrid liikkui niin

hiljaa, niin hiljaa; mutta sisar kuuli hänen huokaavan, kun hän oli

päässyt vuoteeseen, hän kuuli hänen niin raskaasti lukevan tavallisen

iltarukouksensa, hän kuuli hänen kuiskaavan:

-- Oi, auta minua tässä asiassa, rakas, rakas Jumala!