Alhaison lapsi.
Kun Rzepa pääsi sikolätistä, niin meni hän suoraa päätä kapakkaan, eikä
kotiinsa. Tunnettu asia on, että kun talonpoikaa painaa huoli, niin hän
juo. Kapakasta läksi hän, saman ajatuksen johtamana kuin Rzepowakin,
herra Skorabiewskin luo ja teki siellä tyhmyyksiä.
Mies joka on juovuksissa ei tiedä mitä hän puhuu. Rzepa oli kiivas ja
kun hän sai kuulla saman minkä Rzepowa oli kuullut sekaantumattomuuden
periaatteesta, niin ei hänen juro, talonpoikainen järkensä tietysti
ymmärtänyt mitään koko tuosta valtioviisaasta periaatteesta. Talonpojan
tapaan antoi hän raa'an vastauksen ja heitettiin ulos ovesta.
Kun hän palasi mökilleen, kertoi hän itse vaimolleen:
-- Olin kartanossa.
-- Etkä saanut aikaan mitään.
Rzepa iski nyrkkinsä pöytään.
-- Kärventää minä tahtoisin ne kirotut koirat!
-- Puhu hiljemmin, hurjapää! Mitä herra sanoi sinulle?
-- Käski menemään päällikön puheille. Hitto hänet...
-- Pitää sitte lähteä Aasinkorvaan.
-- Aasinkorvaan minä lähdenkin, sanoi Rzepa kiireesti, -- ja näytän
heille, että tulen toimeen ilman heitä.
-- Älä mene sinä, mies rukka, oma rakkaani, anna minun mennä. Sinä
siellä joisit, käyttäytyisit sopimattomasti ja vaan pahentaisit asian.
Alussa Rzepa pani vastaan, mutta heti iltapäivällä hän läksi kapakkaan
"tappamaan mielensä matoa." Sama tapahtui taas seuraavana päivänä.
Hänen vaimonsa ei enään osannut ajatella minnekään päin, vaan heitti
kaikki Jumalan haltuun ja läksi keskiviikkona Aasinkorvaan, lapsi
sylissä.
Hevosta tarvittiin sinä päivänä työssä, hänen täytyi siis käydä
jalkaisin. Hän läksi hyvissä ajoin, sillä Aasinkorvaan oli runsaasti
kolme peninkulmaa. Hän toivoi tiellä tapaavansa hyviä ihmisiä, jotka
sallisivat hänen istuutua rattailleen, mutta ei tullut vastaan ketään.
Kello yhdeksän aikaan hän väsyneenä istuutui metsänlaitaan, söi
leipäpalasen ja pari munaa, jotka oli pannut pieneen koppaan evääkseen
ja jatkoi sitte matkaansa. Aurinko rupesi jo paahtamaan. Vihdoin
saavutti hänet Herszek, Ovisalvan maitotalouden vuokraaja, joka
häkkirattailla oli kuljettamassa hanhia kaupunkiin. Rzepowa pyysi häntä
ottamaan rattailleen.
-- Jumal' avita, hyvä Rzepowa, vastasi Herszek, -- tässä on jo
sellainen kuorma, että hevonen tuskin jaksaa vetää minuakaan. Mutta
otan kuitenkin, jos annatte guldenin.
Rzepowa muisti nyt köyttäneensä huivinsa kulmaan vain kuudenäyrin
rahan. Hän tarjosi sitä paikalla juutalaiselle, mutta tämä virkkoi:
-- Vai kuusi äyriä? Sellaista rahaa ei kukaan viitsi maastakaan nostaa,
mikäs raha se on! Ehei!
Ja tämän sanottuaan hän tarttui ohjaksiin ja ajoi eteenpäin. Auringon
paahde kävi yhä polttavammaksi, virtoina valui hiki pitkin Rzepowan
ruumista, mutta hän koetti vaan rientää eteenpäin ja saavuttikin jo
tunnin kuluttua Aasinkorvan.
Joka vähänkin osaa maantiedettä, tietää, että Pässinpään puolelta
tullessa Aasinkorvaan, täytyy kulkea sen kirkon ohitse, joka nykyään on
reformeeratun seurakunnan hallussa. Tässä kirkossa kuuluu joskus olleen
merkillinen Jumalan Äidin kuva ja sentähden istuu sen ulkopuolella
vielä nytkin joka sunnuntai kadun täydeltä kerjäläisiä, veisaten
hengellisiä lauluja. Näin arkipäivänä ei kirkkoaitauksen sisäpuolella
näkynyt kuin yksi ainoa kerjäläinen, mutta hän pisti paikalla
rääsyjensä alta esiin paljaan jalan, jossa ei ollut varpaita ja
ojentaen kätensä, jossa piteli kenkämusterasian kantta, lauloi:
"Oi, tahraton sa taivahainen,
Sa puhdas, pyhä, jumalainen!"
Kun hän huomasi jonkun astuvan ohitse, lakkasi hän laulamasta, mutta
tyrkkäsi jalkaansa vieläkin ulomma ja huusi ikäänkuin olisi ollut
nylkijöiden käsissä:
-- Hyvät ihmiset! Kurja raajarikko rukoilee apua! Antakoon armollinen
Herra Jumala teille kaikkea hyvää tässä maailmassa!
Kun Rzepowa huomasi hänet, irroitti hän rahan huivinsa kulmasta, meni
hänen luokseen ja kysyi:
-- Voittekos antaa takaisin viisi äyriä?
Hän olisi tahtonut antaa vain yhden äyrin, mutta kun kerjäläinen oli
saanut koko rahan hyppysiinsä, puhkesi hän puhumaan: "Jollette te raski
antaa Herralle Jumalalle kuutta äyriä, niin ei Herra Jumalakaan anna
teille apuaan. Ja menkää nyt tiehenne, ennenkuin tästä suutun."
-- Tapahtukoon sitte Jumalan tahto! virkkoi Rzepowa ja jatkoi
matkaansa.
Kun hän saapui torille, niin hän vasta oikein pelästyi. Aasinkorvaan
oli kyllä ollut helppo löytää, mutta vielä helpommin Aasinkorvassa
eksyi. Ei se kaupunginmatka ole leikintekoa! Vieraassa kylässäkin jo
täytyy kysyä, missä tuttava asuu, entä sitte tällaisessa Aasinkorvassa!
"Ihan minä täällä eksyn kuin metsässä", mietti Rzepowa. Ei ollut muuta
neuvoa kuin kysyä ihmisiltä. Pian hän löysi komisariuksen asunnolle,
mutta siellä ilmoitettiin komisariuksen lähteneen virkamatkoille.
Päällikköä neuvottiin hakemaan piirivirastosta. Mutta missä se
piirivirasto sitte on? No, jo nyt olet tyhmä, vaimo parka! Missä se
olisi jollei Aasinkorvassa! Missäs muualla.
Hän rupesi siis etsimään Aasinkorvan piirivirastoa. Vihdoin hän näkee
edessään hirveän palatsin ja sen edustalla lukemattomia kuormia,
vankkureita ja juutalaisten puoteja. Rzepowa tuli siihen käsitykseen,
että kaupungissa paraikaa on suuret messut. "Missäs täällä on
piirivirasto?" kysyi hän frakkiin puetulta herralta ja kumarsi syvään.
"Tuossahan se on edessäsi." Nainen rohkaisi mieltään ja astui
palatsiin. Nyt hän näki joukottain käytäviä, vasemmalla ovia ja
oikealla ovia ja etempänä taas yhä uusia ovia ja jokaisessa ovessa oli
joku kirjoitus. Rzepowa siunasi itsensä ja avasi arasti, hyvin hiljaa
ensimmäisen oven. Hän tuli suureen tupaan, josta osa oli erotettu
ristikolla niinkuin kirkossa.
Ristikon takana istui herra, kiiltävät napit frakissa ja kynä korvan
takana. Ristikon etupuolella oli lukematon joukko kaikellaisia herroja
ja he maksoivat maksamistaan sille herralle joka oli frakissa. Hän taas
poltti paperossia ja kirjoitti kuitteja, joita antoi herroille. Joka
otti kuitin, se meni pois. Ensin Rzepowa ajatteli, että täällä täytyy
maksaa ja pahoitteli jo että oli antanut pois rahansa. Hyvin peloissaan
hän vihdoin astui ristikolle. Mutta kukaan ei edes katsahtanut häneen.
Hän odottaa odottamistaan; kuluu melkein tunti, toisia tulee, toisia
menee, kello naksuttaa ristikon takana -- hän yhä vaan seisoo
odottamassa. Vihdoin tyhjentyi huone eikä uusia kävijöitä enään tullut.
Virkamies istuutui pöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan. Rzepowa
rohkaisi nyt mieltään:
-- Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!...
-- Kuka siellä?
-- Armollinen päällikkö!...
-- Tämä on kassa.
-- Armollinen päällikkö!
-- Tämä on kassa, sanon minä.
-- Ja entä päällikkö?
Virkamies viittasi kynän toisella päällä oveen.
-- Tuolla.
Rzepowa tuli taaskin käytävään. Täälläkö? Niin, mutta missä täällä?
Ovia oli suuri määrä, mistä mennä? Vihdoin hän edestakaisin virtaavan
ihmisjoukon keskellä huomaa talonpojan seisomassa, piiska kädessä.
Hänen luokseen hän suuntaa askeleensa.
-- Vaari kulta...
-- Mitä tahdotte?
-- Mistäs olette?
-- Sikomäestä.
-- Missäs täällä on päällikkö?
-- En minä vaan tiedä.
Rzepowa teki saman kysymyksen eräälle herralle, jonka nutussa oli
kiiltäviä nappia, vaikkei se ollutkaan frakki, ja jonka hihat
kyynärpäiden kohdalta olivat rikki, mutta tämä ei kallistanut korvaansa
sinnepäinkään, vastasi vaan:
-- Ei minulla ole aikaa.
Rzepowa meni siitä ovesta joka ensinnä eteen sattui. Raukka ei nähnyt
että ovella oli kirjoitus: "henkilöiltä jotka eivät kuulu virastoon on
pääsy kielletty." Hän ei kuulunut virastoon, mutta hän ei myöskään
ollut nähnyt kirjoitusta.
Hän tuli suureen, tyhjään huoneeseen. Penkillä ikkunan alla makasi
joku. Ovi seuraavaan huoneeseen oli auki, univormuihin ja frakkeihin
puettuja herroja kulki siellä edestakaisin.
Rzepowa likeni miestä joka oli penkillä pitkänään. Hän ei pelännyt
häntä, sillä hän näytti olevan yhteistä kansaa ja hänen saappaansa
olivat rikki.
Rzepowa kosketti häntä olkapäähän.
Mies hypähti ylös, näki naisen ja huusi paikalla:
-- Ei tänne saa tulla!
Rzepowa läksi kiireen kautta ulos ja mies sulki oven hänen jälkeensä.
Nyt hän kolmannen kerran tuli samaan käytävään. Hän istuutui jonkun
oven eteen ja päätti kärsivällisesti odottaa siinä vaikka maailman
loppuun asti. "Täytyyhän toki jonkun kysyä minulta asiaani", mietti
hän. -- Hän ei itkenyt, mutta hänen piti kehnätä silmiään, sillä niitä
syhytti. Hän tunsi että koko käytävä ja kaikki ovet alkavat pyöriä
hänen silmissään.
Ihmisiä kulki hänen ohitsensa, mikä oikeaan, mikä vasempaan; ovet
läjähtelivät, ihmiset keskustelivat. Oli sellainen hälinä että olisi
luullut olevansa markkinoilla.
Vihdoin Jumala sentään armahti Rzepowaa. Siitä ovesta jonka edessä hän
istui, tuli komea aatelisherra, jonka hän joskus oli nähnyt Ovisalvan
kirkossa; ohi astuessaan tuli hän tuupanneeksi Rzepowaa ja kysyi
silloin:
-- Miksi te tässä istutte, vaimo? Ketä te haette?
-- Päällikköä...
-- Täällä tavataan kamreeri eikä päällikkö.
Aatelisherra osoitti ovea käytävän päässä.
-- Tuolla missä tuo vihriä taulu näkyy, ymmärrättekö? Mutta älkää nyt
menkö hänen luokseen, sillä nyt hänellä on työtä, ymmärrättekö? Vaan
odottakaa täällä, hänen täytyy tulla tästä.
Aatelisherra poistui, mutta Rzepowa katseli hänen jälkeensä ikäänkuin
hän olisi pitänyt häntä suojelusenkelinään.
Kauvan sai hän vielä odottaa, vihdoin sentään ovi, jossa oli se vihriä
taulu, avautui naristen; vanhanpuoleinen sotaherra tuli käytävään ja
alkoi kiireesti astua ulko-ovea kohden. Voi, heti paikalla saattoi
nähdä että se oli päällikkö, sillä sekä oikealta että vasemmalta
karkasi ihmisiä hänen luokseen ja Rzepowakin saattoi kuulla heidän
huudahduksiaan: "korkeasti kunnioitettu herra päällikkö!" "Sananen
vain, herra päällikkö!" "Armollinen herra päällikkö!" Mutta hän ei
ottanut niitä korviinsa, astui vaan eteenpäin. Kun Rzepowa hänet näki,
musteni kaikki hänen silmissään. "Tapahtukoon Jumalan tahto!" ehti hän
ajatella ja heittäytyen polvilleen keskelle käytävän permantoa, kädet
ristissä, sulki hän tien päälliköltä.
Päällikkö seisahtui katselemaan; kaikki ihmiset kerääntyivät Rzepowan
ympärille.
-- Mikä on? kysyi päällikkö.
-- Kaikkein ylhäisin päällik...
Hän ei voinut jatkaa; häntä peloitti niin että ääni takertui kurkkuun:
kieli kankeni puupulikaksi.
-- Mitä?
-- Oi, oih, tahtovat... sotamieheksi.
-- Tahtovatko teitä sotamieheksi? Mitä? kysyi päällikkö.
Ympärillä seisovat purskahtivat nauruun, sillä he tahtoivat pitää
päällikköä hyvällä tuulella, mutta päällikkö huomautti heille heti:
-- Hiljaa, hiljaa, pyydän!
Hiukan malttamattomana virkkoi hän sitte Rzepowalle:
-- Sanokaa pian asianne. Minulla ei ole aikaa.
Mutta herrojen nauru oli vienyt Rzepowalta viimeisenkin rohkeuden.
-- Burak! Rzepa! Rzepa! Burak, voi...! sammalsi hän samana
sekamelskana.
-- Hän on varmaan juovuksissa, huomautti eräs katselijoista.
-- Häneltä on kieli jäänyt kotiin, sanoi toinen.
-- Mitä te tahdotte? kysyi päällikkö entistä kärsimättömämpänä. --
Oletteko juonut?
-- Oi Jeesus, Maria! huusi Rzepowa epätoivoissaan, tuntien viimeisen
pelastuksen ankkurin luisuvan käsistään. -- Kaikkein armollisin
päällikkö...
Päälliköllä oli todellakin paljon työtä, sillä sotamiesluettelojen
kirjoittaminen oli jo alkanut ja piirikunnassakin oli paljon asioita
hoidettavana. Eihän tuon naisen kanssa sitäpaitsi voinut puhua.
Päällikkö kohautti olkapäitään.
-- Sitä viinaa, sitä viinaa! lausui hän. -- Ja nainen on nuori ja
kaunis.
Sitte hän kääntyi Rzepowan puoleen ja hänen äänensä oli sellainen, että
Rzepowa olisi tahtonut vaipua maan alle.
-- Kun nyt selviät, niin esitä asiasi oman kuntasi tuomioistuimelle,
esittäköön tuomioistuin sen sitte minulle!
Päällikkö jatkoi kiireesti matkaansa ja herrat häärivät taas hänen
ympärillään, huudahdellen: "korkeasti kunnioitettu herra päällikkö!"
"Sananen vain, herra päällikkö!" "Armollinen herra päällikkö!"
Käytävä tyhjeni, kaikkialla vallitsi hiljaisuus, ainoastaan Rzepowan
lapsi rupesi kitisemään. Vaimo heräsi kuin unesta, nousi, nosti lasta
ja rupesi hyräilemään sille. Hänen äänensä tuntui niin ihmeellisen
vieraalta.
-- Aa! aa! aa!
Hän astui ulos talosta. Taivas oli peittynyt pilviin, metsän reunalla
salamoi.
Ilma oli tukahduttavan raskas.
En koetakaan kuvata mitä Rzepowan mielessä liikkui, kun hän kulki
reformeeratun kirkon sivutse, paluumatkalla Pässinpäähän. Jos neiti
Jadwiga joutuisi sellaiseen tilaan, niin minä paikalla kirjoittaisin
jännittävän romaanin, jolla pakoittaisin itsepintaisimmatkin
positivistit uskomaan, että maailmassa vielä löytyy ihanteellisuutta.
Mutta neiti Jadwigassa kehittyisi jokainen vaikutus itsetietoiseksi;
hänen sielunsa epätoivoiset liikkeet olisivat esitettävät vastaavalla
epätoivolla ajatuksissa ja sanoissa; ne tulisivat siten erittäin
dramaatisiksi. Tämä tila: olla avuttomana, neuvottomana, ylivoiman
murskaamana, tuntea haikeaa, syvää epätoivoa, olla lehtenä keskellä
myrskyä, tietää ettei tule mitään pelastusta, ei taivaasta eikä maan
päältä -- tämä tila olisi varmaan saanut neiti Jadwigan sepittämään
innostuneen yksinpuhelun. Eikä minun olisi muuta tarvinnut kuin panna
se paperille, niin olisin tullut kuuluisaksi mieheksi. Entä Rzepowa?
Kun yksinkertainen kansa kärsii, niin se vaan kärsii ja kärsii. Rzepowa
kärsi kohtalon kovissa käsissä niinkuin lintu kituu ilkikurisen lapsen
kynsissä. Hän asteli ajatuksiin vaipuneena, tuuli kiidätti häntä, hiki
valui hänen otsaltaan ja pitkin ruumista. Vain kun kipeä lapsi välistä
rupesi aukomaan suutaan ja läähättämään, ikäänkuin sinä hetkenä
sammuakseen, puheli hän sille: "Jasek, pikku kultaseni, oma lintuseni!"
ja painoi äidilliset huulensa lapsen polttavalle poskelle.
Hän oli astunut reformeeratun kirkon ohitse ja kulki jo kaukana,
maalaisvainioilla, kun hän äkkiä seisahtui, sillä juopunut mies tuli
häntä vastaan.
Pilviä kerääntyi kerääntymistään taivaalle, ne näyttivät ennustavan
rajuilmaa; tuontuostakin salamoi, mutta mies ei siitä välittänyt. Hän
leikitteli takkinsa liepeillä, antaen niiden lepatella tuulessa, työnsi
lakin toiselle korvalleen, hoippui vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle
ja lauloi:
Mari juoksi
Tarhan luoksi,
Minä takaa
Naurishakaan.
Keppi kävi jalkaan,
Mari huutaa alkaa:
uu, uu!
Nähdessään Rzepowan, avasi hän sylinsä ja huusi:
-- Tule tänne, henttu!
Hän oli jo tulemaisillaan halailemaan, mutta Rzepowa pakeni tiepuoleen.
Mies perässä, mutta juopuneena ei hän päässyt pitkälle, ennenkuin teki
kuperkeikan. Hän nousi paikalla, mutta ei enään ajanut takaa, heitti
vaan kivellä perässä, jotta ilma vinkui. Rzepowan otsaan koski, maailma
musteni hänen silmissään ja hän vaipui polvilleen. Mutta samassa muisti
hän lapsensa ja alkoi juosta pakoon. Vasta ristin viereen hän pysähtyi
ja uskalsi katsoa taakseen: mies oli jo puolen virstan päässä ja kulki
hoippuen kaupunkiin päin.
Äkkiä tunsi hän kaulallaan jotakin kummallisen lämmintä. Hän koetti
kädellään, katseli sitte sormiaan ja huomasi niiden olevan veressä.
Hänen silmissään musteni, hän vaipui tiedotonna maahan.
Kun hän heräsi, huomasi hän nojaavansa ristiin. Kaukaa likenivät
Oscieszynin kääsit ja niissä istuivat nuori herra Oscieszynski ja
kartanon kotiopettajatar.
Herra Oscieszynski ei tuntenut Rzepowaa, mutta Rzepowa oli nähnyt hänet
kirkossa; sentähden päätti hän juosta kääsejä vastaan ja rukoilla, että
he Jumalan tähden ottaisivat edes lapsen mukaansa ennen rajuilman
tuloa. Hän nostautui pystyyn, mutta ei voinut kävellä.
Nuori herra oli jo ajanut kohdalle ja huomannut tuntemattoman naisen
ristin juurella:
-- Vaimo, vaimo, huusi hän hänelle, -- istukaa!
-- Jumala teitä...
-- Maahan, maahan tietysti!
Hehei! nuori herra Oscieszynski oli aika hulivili. Koko ympäristö hänet
tunsi, sillä hän teki pieniä kepposia jokaiselle joka tiellä vastaan
tuli. Kun Rzepowa oli saanut osansa, jatkoi hän matkaansa. Rzepowan
korviin kuului selvästi sekä hänen että kotiopettajattaren nauru; sitte
hän näki kuinka he rupesivat suutelemaan toisiaan. Vihdoin he kääsineen
päivineen hävisivät kaukaiseen hämärään.
Rzepowa jäi yksin. Eipä turhaan sanota sananlaskussa, että "naista ja
kilpikonnaa et saa tapetuksi kirveelläkään." Tunnin perästä hän taas
nousi ylös ja vaikka jalat huojuivat, niin hän kulki eteenpäin!
-- Mitä tämä lapsi rukka, tämä kultainen pääskynen on tehnyt, hyvä
Jumala? virkkoi hän tuontuostakin, painaen lasta rintaansa vastaan.
Mutta äkkiä hänet valtasi kuumehoure ja hän rupesi lavertelemaan kuin
juopunut.
-- Tyhjänä on töllissä kehto ja minun kultani otti pyssyn ja läksi
sotaan.
Tuuli riisti myssyn hänen päästään; hänen kauniit hiuksensa
hajaantuivat olkapäille ja jäivät liehumaan tuuleen. Äkkiä leimahti
salama: ukkonen jyrähti niin likellä että tulikiven haju tuntui.
Rzepowa istuutui ja hänen tajuntansa palasi. "Ja sana tuli lihaksi!"
huudahti hän ja katseli taivasta, raivoisaa, armotonta, hirmuista...
"Joka korkeimman suojeluksessa istuu", alkoi hän laulaa vapisevalla
äänellä. Pahaa ennustava, vaskenkarvainen kajastus putosi pilvistä
maahan. Rzepowa tuli metsään, mutta metsässä tuntui vielä pimeämmältä
ja kauheammalta. Ajottain ei kuulunut muuta kuin kohinaa, oli kuin
hongat kauhistuksissaan, valtaavalla kuiskeella olisivat kuiskanneet
toisilleen: "mitä tästä tulee! Oi, auta Jumala!" Sitte kaikki taas
hiljeni, mutta äkkiä oli metsän syvyydestä kuuluvinaan ääni. Rzepowan
pintaa karmi. Varmaan siellä nyt peikko nauraa taikka paholainen
tanssittaa väkiään. "Kunhan ei olisi metsää, kunhan ei olisi metsää!"
ajatteli hän itsekseen. "Mutta metsän takana on mylly ja myllärin
mökki!" Hän läksi nyt juoksemaan, pannen liikkeelle viimeiset voimansa
ja työläästi vetäen ilmaa kuivaan suuhunsa: Taivas oli avannut kaikki
sulkunsa hänen päänsä päällä: rakeensekaista vettä tuli kuin saavista
kaatamalla; tuuli puhalsi sellaisella voimalla, että hongat taipuivat
maahan saakka; metsä oli sumun, höyryn ja sadeaaltojen vallassa; tietä
ei näy missään, puut kiertelevät pitkin maata, narisevat ja humisevat;
oksat taittuvat rasahdellen. On pilkkosen pimeä yö.
Rzepowa tunsi käyvänsä kovin voimattomaksi.
-- Auttakaa! ihmiset! huusi hän heikolla äänellä, mutta kukaan ei
kuullut. Tuuli ajoi äänen takaisin kurkkuun ja tukahdutti hengityksen.
Rzepowa tunsi, ettei hän pääse edemmäksi.
Hän otti huivin hartioiltaan, riisui röijynsä, esiliinansa, kaikki
miltei paitaan asti, ja kääri lapsen niihin. Sitte hän nelinryömin
laahautui itkuraidan alle, jonka oli huomannut likeisyydessä, laski
lapsen oksien suojaan ja heittäytyi maahan sen viereen.
-- Jumala! ota haltuusi minun sieluni! kuiskasi hän hiljaa.
Ja sulki silmänsä.
Rajuilmaa kesti vielä jonkun ajan, mutta vihdoin tyyntyi. Oli jo pimeä;
repaleisten pilvien lomista alkoi pilkoittaa tähtiä. Itkuraidan alta
häämöitti Rzepowan ruumis, liikkumattomana.
-- Soh! kuului äkkiä ääni pimeydestä.
Hetken perästä erottautui jo rattaiden räminää ja loiskintaa, kun
hevosen jalat astuivat vesilätäkköihin.
Herszek, Ovisalvan maitotalouden vuokraaja oli myynyt hanhensa
kaupungissa ja palasi nyt kotiin.
Kun hän äkkäsi Rzepowan, laskeusi hän alas rattailtaan.