Alhaison lapsi.
Kartanon kuistia kierteli upea viiniköynnös, sieltä näkyi piha ja
poppelikuja. Kesäisin oli herrasväellä tapana juoda iltapäiväkahvit
tällä kuistilla. Siellä he istuivat nytkin ja heidän vierainaan oli
lääninrovasti Ulanowski, pappi Czyzyk ja viinakontrolööri Stolbicki.
Herra Skorabiewski, lihavahko mies, kasvot punaisina, suuret viikset
pystyssä, istui tuolilla, polttaen piippua. Rouva Skorabiewski kaasi
kahvia, kontrolööri joka oli skeptikko, teki pientä pilaa vanhasta
lääninrovastista.
-- No, eikö rovasti nyt olisi hyvä ja kertoisi siitä kuuluisasta
tappelusta, virkkoi kontrolööri.
Rovasti nosti kätensä korvan taa ja kysyi:
-- Häh?
-- Tappelusta! toisti kontrolööri, ääntään korottaen.
-- Tappelustako? huusi rovasti ja alkoi, ikäänkuin hänen mieleensä nyt
olisi muistunut jotakin, soperrella itsekseen ja tuijottaa ylöspäin:
kontrolöörin kasvot olivat jo naurun asennossa ja kaikki odottivat
kertomusta, jonka olivat kuulleet satoja kertoja ja johon he kuitenkin
aina houkuttelivat ukkoruhjan.
-- No niin, alkoi lääninrovasti, -- minä olin vielä silloin apulaisena
ja rovastina oli pappi Gladysz... se sama pappi Gladysz, joka
rakennutti sakariston uudelleen... Rauha hänen tomuilleen!... Heti
messun päätyttyä virkan minä hänelle: kuulkaapas rovasti? Ja hän
vastaa: mitä? Minä luulen että nyt siitä tulee jotakin, sanon taasen.
Ja hän vastaa: niin, minustakin näyttää että sieltä tulee jotakin.
Katsomme ikkunasta: tuulimyllyn takana kulkee jo miehiä ratsain,
marssii jalkaväkeä, tulee lippuja, tykkiä. Minä paikalla ajattelemaan:
mitähän toiselta puolen tulee? Lampaitakohan? ajattelen; ei sieltä
lampaita tule vaan ratsuväkeä. Kun sitte huomaavat toiset, niin
huutavat: seis! Ja vastaiselta puolen huudetaan kanssa: seis! Samassa
karkaa metsästä ratsuväkeä, toiset oikealle, toiset vasemmalle, toiset
toisten perässä. Vasta nyt he huomaavat, että jo nyt paha perii, sillä
päällekarkaajat tulevat. Samassa he rupeavat ampumaan ja vuoren
takanakin taas välkkyy jotakin. Mitä rovasti näkee? kysyn, ja rovasti
vastaa: näen että tuolla jo lataavat tykkejään ja pyssyjään; toiset
yrittävät joelle; toiset tekevät vastarintaa; jo joutuvat
käsikahakkaan; milloin ovat voiton, milloin tappion puolella. Melua!
savua! jo käydään kiinni painetteihin! Nyt minusta jo tuntui siltä kuin
toiset olisivat olleet tappiolla. Rovasti, virkan, jo nuo nyt ovat
lyödyt! Hän vastaa: niin minustakin! Tuskin olin sanat lausunut, kun ne
lyödyt karkasivat pystyyn ja ne toiset heidän niskaansa: sitte ne
hukuttivat toisiaan, tappelivat ja ottivat vangiksi. Minä ajattelen:
nyt se loppuu... mutta mitä vielä! niin... sanon, juuri sillä lailla!
Ukko heilautti kättään, painui syvälle nojatuoliin ja unohtui
mietteisiinsä. Hänen päänsä vaan heilui tavallista kiivaammin ja silmät
loksahtelivat kovasti.
Kontrolööri nauroi ihan katketakseen.
-- Kunnianarvoisa rovasti, lausui hän, -- kutka sitte oikeastaan
tappelivat ja missä ja koska?
Rovasti nosti käden korvan taakse.
-- Häh?
-- Minä kuolen nauruun! huusi kontrolööri herra Skorabiewskille.
-- Tahdotteko sikarin?
-- Tai ehkä kahvia?
-- En voi... minä nauran...
Skorabiewskin herrasväki nauroi kohteliaisuudesta kontrolööriä kohtaan,
vaikka heidän, kuten sanottu, joka sunnuntai täytyi kuulla sama juttu.
Mieliala kuistilla oli hilpeimmillään, kun äkkiä parvekkeen alta kuului
arka, hiljainen ääni:
-- Ylistetty olkoon!
Herra Skorabiewski nousi, likeni kaidepuuta ja kysyi:
-- Kuka siellä?
-- Minä, Rzepowa.
-- Mitä nyt?
Rzepowa kumarsi niin syvään kuin hän lapsi sylissä suinkin taisi.
-- Tulin rukoilemaan pelastusta, armollinen herra, ja neuvoa!
-- Hyvä Rzepowa, antakaa minun nyt edes sunnuntaina olla rauhassa,
keskeytti herra Skorabiewski äänellä josta saattoi päättää, että hän
milloin hyvänsä viikolla on valmis auttamaan Rzepowaa. -- Näettehän
sitäpaitsi että minulla nyt on vieraita. Enhän minä toki teidän
tähtenne voi jättää heitä.
-- Kyllä minä odotan.
-- No odottakaa sitte. Valitettavasti minä en voi jakaa itseäni
kahtia...
Ja tämän sanottuaan lihava herra Skorabiewski meni takaisin kuistille.
Rzepowa vetäytyi puutarhan aidan luo ja jäi sinne nöyrästi odottamaan.
Kauvan hän saikin odottaa. Herrasväet juttelivat iloisesti, raikas
nauru kuului Rzepowankin korviin. Omituisesti se hänen sydäntään
vihlasi, sillä hän ei ollut naurutuulella. Myöhemmin palasi neiti
Jadwiga herra Wiktorin kanssa kotiin ja kaikki läksivät sisään.
Vähitellen likeni aurinko laskuaan. Passaripoika Jasiek, jota herra
Skorabiewskin oli tapana kutsua "erääksi", tuli kuistille kattamaan
teepöytää. Hän muutti toisen pöytäliinan, asetti kupit pöydälle ja
laski lusikat lautasille, jotta kilisi. Rzepowa odotti odottamistaan.
Hänen päähänsä lensi ajatus että ehkä olisi paras lähteä kotiin ja
palata myöhemmällä, mutta hän pelkäsi tulevansa liian myöhään. Hän
istuutui siis nurmeen aidanvierustalle ja rupesi imettämään lastaan.
Lapsi söi ja meni sitte uneen, mutta sen uni oli levotonta, sillä se ei
koko päivänä ollut ollut terve. Rzepowakin tunsi vuoroin kylmän,
vuoroin kuuman väristyksen kulkevan ruumiinsa läpi, kiireestä
kantapäähän asti. Tuontuostakin häneen tuli kuin suonenveto, mutta hän
ei välittänyt siitä, vaan odotti kärsivällisesti. Alkoi hämärtää ja kuu
nousi taivaalle. Teepöytä oli jo katettu, mutta herrasväet viipyivät
sisällä, sillä neiti soitti pianoa. Rzepowa rupesi rukoilemaan "Jumalan
enkelin" rukousta ja ajatteli sitte herra Skorabiewskiä, joka pelastaa
hänet. Tosin ei hän käsittänyt millä tavalla, mutta hän tiesi että
herra on herra ja herra tuntee sekä komisariuksen että päällikön; eihän
hänen tarvitse muuta kuin parilla sanalla selittää, miten kaikki on
tapahtunut, niin Jumalan avulla asiat kääntyvät parhaiten päin. Ja jos
Zolzikiewicz tai herrastuomari paneekin vastaan, niin kyllä herra
tietää, mistä oikeatta on etsittävä. "Herra on aina kohdellut kansaa
hyvästi ja armollisesti", ajatteli Rzepowa, "ei hän minuakaan heitä."
Hän oli oikeassa: herra Skorabiewski oli todella ihmisystävällinen
mies. Hänen mieleensä muistui että herra aina oli ollut Rzepallekin
ystävällinen ja että hänen, Rzepowan äiti vainaja oli imettänyt neiti
Jadwigaa. Nämät ajatukset rauhoittivat hänen sydäntään. Hän oli saanut
odottaa jo pari tuntia, mutta se oli hänestä niin luonnollista, ettei
hän siihen kiinnittänyt mitään huomiota. Herrasväki palasi nyt
kuistille. Rzepowa näki viiniköynnöksen lehtien lomitse neiti Jadwigan
hopeakannusta kaatavan teetä tai "sellaista hyvänhajuista vettä, joka
on niin makeata suussa että kielensä tahtoo niellä", kuten Rzepowan
äiti vainaja oli sanonut. Kaikki herrasväet joivat teetä, puhelivat ja
nauroivat iloisesti. Nyt vasta tuli Rzepowa ajatelleeksi, että
herrassäätyläisten elämässä sentään aina on enemmän onnea kuin rahvaan
elämässä ja kyyneleet alkoivat taasen valua alas hänen poskipäitään,
hän ei itsekään tietänyt miksi. Mutta pian väistyivät kyyneleet toisen
tunteen tieltä, sillä "eräs" kantoi juuri kuistille höyryävää
ruokavatia. Rzepowa muisti äkkiä, että hänen on nälkä, sillä
päivällistä ei hän ollut saanut maistaakaan ja aamulla oli hän ehtinyt
juoda vain hiukan maitoa.
-- Voi, kun antaisivat edes luun kalvettavakseni! ajatteli hän
itsekseen ja hän tiesi varmaan, että olisi annettu luu ja lihaakin,
mutta hän ei uskaltanut pyytää, sillä hän ei tahtonut häiritä,
varsinkin kun oli vieraita; siitä olisi herra voinut suuttuakin.
Vihdoin loppui illallinen; kontrolööri läksi paikalla matkaan ja puolen
tunnin kuluttua istuutuivat molemmat papit kartanon vaunuihin. Rzepowa
näki herran auttavan lääninrovastia ajopeleihin, hän arveli siis
sopivan hetken nyt tulleen ja likeni kuistia.
Vaunut läksivät liikkeelle. "Jos sinä kaadat siellä lammikon luona",
huusi herra kuskille, "niin saat selkääsi!" Sitte hän katseli taivasta,
nähtävästi voidakseen päättää, kummoinen ilma huomenna tulisi, ja
huomasi vihdoin pimeästä Rzepowan vaalean hameen.
-- Kuka siellä?
-- Rzepowa.
-- Vai tekö! Puhukaa nyt sitte pian asianne, sillä on jo myöhäistä.
Rzepowa kertoi taaskin kaikki tyyni; herra kuunteli piippua poltellen
ja virkkoi vihdoin:
-- Rakas ystävä! auttaisin teitä mielelläni, jos voisin, mutta minä
olen tehnyt sen pyhän lupauksen, etten sekaannu kunnan asioihin.
-- Minä tiedän sen, armollinen herra, sanoi Rzepowa vapisevalla
äänellä, -- mutta ajattelin kuitenkin, että ehkä armollinen herra
armahtaa minua!
Hänen äänensä katkesi äkkiä.
-- Hyvähän se olisi, huudahti herra Skorabiewski, mutta mitä minä
saatan tehdä? Enhän minä teidän tähtenne voi rikkoa sanaani enkä liioin
matkustaa päällikköä puhuttelemaan, sillä hän moittii minua jo
muutenkin siitä, että alituisesti vaivaan häntä omilla asioillani...
Onhan teidän kunnassanne tuomioistuin ja jollette sieltä saa apua, niin
tiedättehän tien päällikön luo yhtä hyvin kuin minäkin. Mitä minun nyt
pitikään sanoa, hyvä ystävä? Niin, no Jumalan haltuun nyt!
-- Jumala teitä palkitkoon! pääsi raskaasti vaimon huulilta ja hän
kumarsi syvään kartanon herran edessä.