Alhaison lapsi.
Kello viiden aikaan iltapäivällä välähteli valtamaantiellä mökkien
välissä sininen päivänvarjostin, keltainen, sinisillä nauhoilla
koristettu olkihattu ja mantelinkarvainen, niinikään sinisellä
koristettu puku: neiti Jadwiga oli iltapäiväkävelyllä. Hänen rinnallaan
asteli serkku Wiktor.
Neiti Jadwiga oli ihana immyt, hänestä sopi todella sanoa että hänen
hiuksensa ovat mustat kuin yö, silmät taivaan siniset ja iho valkea
kuin maito. Tavattoman aistikas, siro ja huolellinen puku vielä enensi
hänen kauneuttaan, muodostaen hänen ympärilleen ikäänkuin sädekehän.
Hänen sorja, neitseellinen vartalonsa näytti miltei leijailevan
ilmassa, kun hän liikkui. Toisessa kädessään piti neiti Jadwiga
päivänvarjostinta, toisella kädellään kantoi hän hamettaan, jonka alta
näkyi valkean alushameen rimssu ja somat pienet, unkarilaisiin
nyörikenkiin puetut jalat.
Herra Wiktor joka asteli hänen rinnallaan oli hänkin kaunis kuin kuva,
vaikka hänen vaalea tukkansa liehui suurena kiharaisena pörrönä ja
vaikka parta olikin vasta alulla.
Tuossa ihmisparissa hehkui terveys, nuoruus, ilo, onni; heistä
molemmista henki tuo korkeampi, pyhäisempi elämä, joka pyrkii kohoamaan
lentoon eikä tyydy yksin näkyväiseen maailmaan, vaan nousee ajatusten
ja kaihojen ja suurten ihanteiden maille, tai painuu kultaisten ja
säteilevien ja suloisten unelmien mereen.
Keskellä töllejä, talonpoikien ja heidän lastensa rinnalla, keskellä
koko tätä arkipäiväistä ympäristöä näyttivät he molemmat vierailta
olennoilta, jotka ovat kotoisin jostakin toisesta taivaankappaleesta.
Ja suloiselta tuntui tietää ettei tämän komean, kehittyneen ja
runollisen ihmisparin ja tuon arkipäiväisen, harmaan todellisuuden
orjuuttaman ja melkein eläimistyttämän kyläkansan välillä ole mitään
yhteistä. Heidän välillään ei todellakaan ollut mitään yhdyssidettä, ei
ainakaan mitään henkistä. He astelivat rinnan, jutellen runoudesta ja
kirjallisuudesta, kuten herrasmiehen ja herrasnaisen sopii. Kylän
karkeapukuiset miehet ja vaimot eivät olisi ymmärtäneet edes heidän
sanojaan ja kieltään. Eikö ole suloista sitä ajatella? myöntäkää pois
vaan, hyvät herrasväet!
Tämän uljaan parin keskustelussa ei ollut mitään sellaista jota ei jo
olisi kuultu satoja kertoja. He lensivät kirjasta kirjaan, niinkuin
perhonen lentää kukkasesta kukkaseen. Mutta tuollainen keskustelu ei
koskaan tunnu turhalta eikä arkipäiväiseltä, kun keskustelet rakkaan
henkilön kanssa. Keskustelu on silloin vain loimena, johon oman
sielusi, omien tunteittesi ja ajatustesi kultaiset kukat kutoutuvat, ja
joka silloin tällöin kehittyy avaamaan teränsä kirkkaaksi kuin valkean
ruusun terä. Tuollainen keskustelu kohoaa kuin lintu ilmoihin, kohti
sinistä korkeutta, se imeytyy kiinni hengen maailmaan ja nousee
ylöspäin, ylöspäin niinkuin humala nousee pitkin riukuansa. Tuolla
kapakassa juopottelee alhaiso, puhellen raa'asti raa'oista asioista,
nämät kaksi tulevat muilta mailta, purjehtivat laivalla, josta Gounod
laulaa:
"Sen masto on elfenluusta,
Jossa silkkinen lippu liehuu,
Ja ruori on puhdasta kultaa."
Mainittakoon vielä että neiti Jadwiga harjoituksen vuoksi oli päättänyt
panna serkkunsa pään pyörälle. Ja sellaisten asianhaarojen vallitessa
on aina paras puhella runoudesta.
-- Onko neiti lukenut Elyn[15] viimeisen kirjan? kysyi nuori herra.
-- Tiedättekö, herra Wiktor, huudahti neiti Jadwiga, -- minä jumaloin
Elyä. Kun häntä luen, tuntuu minusta siltä kuin kuulisin ihanaa soittoa
ja ehdottomasti tulen sovittaneeksi mielialaani Ujejskin[16] runon:
"Päällä pilven leijaan
Aamun kultakyliin,
Kyyneleenä syliin
Haihdun siinnon seijaan;
Tyyntyy tuulten juoksu,
Orvokkien tuoksu
Täyttää avaruuden;
Liitän käden käteen,
Liidän lailla säteen
Ääriin kaukaisuuden..."
-- Oi! keskeytti hän äkkiä, -- tiedän varmaan että rakastuisin häneen,
jos tuntisin hänet. Me ymmärtäisimme varmaan toisemme.
-- Onneksi hän on naimisissa! virkkoi herra Wiktor kuivasti.
Neiti Jadwiga painoi päätään hiukan alas, pusersi kokoon hymyilevät
huulensa, jotta poskiin syntyi kuoppaset, katsahti syrjästä herra
Wiktoriin ja kysyi:
-- Miksi te sanotte "onneksi"?
-- Onneksi kaikille niille, joille elämä ei sitte enään tarjoaisi
mitään viehätystä.
Näitä sanoja lausuessaan herra Wiktor oli hyvin synkännäköinen.
-- Oi, nyt te luulette minusta liian hyvää!
Herra Wiktor palasi lyriikkaan.
-- Te olette enkeli, neiti...
-- No... vai niin... puhutaan sitte jostakin muusta. Te siis ette pidä
Elystä?
-- Rupesin inhoamaan häntä pari minuuttia sitte.
-- Olettepa te aika mörökölli. Olkaa nyt niin ystävällinen ja ruvetkaa
taas hyvälle tuulelle ja sanokaa minulle, kuka teidän lempirunoilijanne
on.
-- Sowinski,[17] mutisi herra Wiktor jurosti.
-- Ja minä häntä suorastaan pelkään. Ivaa, verta, tulta... rajuja
purkauksia!
-- Ne eivät minua laisinkaan peloita.
Näitä sanoja lausuessa näytti herra Wiktor niin sotaiselta, että koira
joka oli juossut tielle, peloissaan ja häntä koipien välissä pakeni
kotimökkiinsä.
He olivat nyt tulleet rapatun talon kohdalle, jonka ikkunasta loisti
pukinparta, pysty nenä ja heleänvihreä kaulaliina, mutta he
seisahtuivat vasta kun tulivat soman pienen talon luo, jonka seinät
olivat villin viiniköynnöksen peitossa. Taemmat ikkunat olivat lammelle
päin.
-- Katsokaapa kuinka soma talo! Se on ainoa runollinen paikka koko
Pässinpäässä.
-- Mikä talo se on?
-- Siinä oli ennen lastentarha. Kylän lapset saivat siellä oppia
lukemaan, kun vanhemmat olivat vainiolla. Isä antoi vartavasten
rakentaa talon siihen tarkoitukseen.
-- Mitä siellä nyt on?
-- Viinatynnöreitä...
Näitä ajatuksia ei jatkunut sen pitemmältä, sillä nyt he tulivat
suurelle lätäkölle, jossa rypi muutamia sikoja eli niitä elukoita,
"jotka syystä kantavat nimeänsä likaisuutensa vuoksi." Päästäkseen
lätäkön sivuitse täytyi heidän kulkea Rzepowan mökin ohi.
Rzepowa istui ovella, halkotukin päällä. Hänen kyynärpäänsä nojasivat
polviin ja pää oli käsien varassa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja
ikäänkuin kivettyneet, verestävät silmät tuijottivat sameina kauvas
pois; niissä ei kuvastunut mitään ajatusta.
Rzepowa ei edes huomannut tulijoita, mutta neiti huomasi hänet paikalla
ja huudahti:
-- Hyvää iltaa, Rzepowa.
Rzepowa nousi, tuli likemmä ja kumarsi syvään neiti Jadwigalle ja herra
Wiktorille. Kyyneleet valuivat hiljaa alas hänen poskiaan.
-- Mikä teidän on, Rzepowa? kysyi neiti.
-- Voi kultainen marjaseni, voi punertava aamuruskoni, ehkä Jumala itse
on sinut lähettänyt luoksesi! Lohduta sinä minua hädässämme!
Rzepowa kertoi nyt hänelle asiat alusta loppuun asti, itkeä nyyhkytti
kaiken aikaa ja suuteli vähäväliä neidin käsiä, tai oikeastaan
hansikkaita, jotka vallan tahri kyynelillään. Neiti joutui kovin
hämilleen; hänen kauniisiin kasvoihinsa syntyi levoton ilme, hän ei
käsittänyt mitä tehdä. Vihdoin hän virkkoi, hiukan epävarmana:
-- Mitä neuvoa minä teille voisin antaa, hyvä Rzepowa? Minun on teitä
hyvin sääli .. Minä todellakaan en voi antaa teille mitään neuvoa.
Mutta jos menisitte isän luo... ehkä isä... Niin, no hyvästi nyt,
Rzepowa...
Näin sanottuaan nosti neiti Jadwiga mantelinkarvaista hamettaan niin
korkealle, että kenkien yläpuolelta välähti valkeat, siniraitaiset
sukat. Neiti Jadwiga ja herra Wiktor jatkoivat matkaansa.
-- Jumala sinua, ihanainen kukka, siunatkoon! huusi Rzepowa heidän
jälkeensä.
Neiti Jadwiga oli käynyt surulliseksi ja herra Wiktor oli huomaavinaan
kyyneleitä hänen silmissään. Karkoittaakseen hänen suruaan rupesi herra
Wiktor puhumaan Kraszewskista ja muista pienemmistä kaloista
kirjallisuuden meressä. Keskustelu kävi pian vilkkaaksi ja koko tuo
"ikävä tapaus" unohtui.
-- Kartanoon! virkkoi Rzepowa äkkiä itsekseen. -- Sinnehän minun
kaikista ensiksi olisikin pitänyt mennä. Kylläpä minä, vaimo raukka,
olenkin ollut tyhmä!