VI.

Alhaison lapsi.

Toivottavasti lukija nyt on täydelleen käsittänyt miellyttävän

sankarini suunnitelman ja osaa antaa sille sen arvon. Herra

Zolzikiewicz piti jo Rzepaa ja hänen vaimoaan nutistettuina. Rzepan

kirjoittamisesta sotilasluetteloihin ei olisi ollut mitään hyötyä,

mutta juttu oli käynyt aika monimutkaiseksi senkautta, että Rzepa oli

saatu juotetuksi juovuksiin, itse vapaaehtoisesti allekirjoittamaan

kontrahdin ja ottamaan vastaan rahat. Suotuisten asianhaarojen

vallitessa saattoi herra Zolzikiewicz toivoa saavansa näytellä mainion

osansa loppuun asti. Herrastuomari joka olisi ollut valmis maksamaan

pojastaan kahdeksansataa ruplaa, s.o. kaikki "säästetyt kolikkansa",

suostui tähän tuumaan ilolla, varsinkin koska Zolzikiewicz vaati

itselleen ainoastaan kaksikymmentäviisi ruplaa koko vaivasta.

Zolzikiewicz oli yhtä vaatimaton kuin hän oli nerokas. Ei se ollut

rahanhimo joka sai hänet jakamaan "kansliakulut" Burakin kanssa. Minun

täytyy tunnustaa, että herra Zolzikiewicz alituisesti oli velkaa

Aasinkorvan räätälille Srulille, joka puetti koko ympäristön "Parisin

viime muodin mukaan."

Mutta koska tässä nyt olen alkanut tehdä tunnustuksia, niin voinpa

ilmoittaa syynkin, miksi herra Zolzikiewicz pukeutui niin

huolellisesti. Osaksi se tietysti johtui hänen esteetillisen tunteensa

vaatimuksista, mutta oli siihen toinenkin syy. Herra Zolzikiewicz oli

rakastunut. Älkää sentään luulko Rzepowaa hänen lempensä esineeksi.

Rzepowaa hänen, kuten hän itse sanoi, teki vaan mieli hiukan

"maistella." Ei! herra Zolzikiewiczissä liikkui paljon laajempia ja

monimutkaisempia tunteita. Arvelen että jolleivät lukijat, niin ainakin

lukijattaret jo tietävät, ettei näitten ihanain tunteitten esineenä

saattanut olla kukaan muu kuin neiti Jadwiga Skorabiewski. Monasti, kun

hopeinen kuu nousi taivaalle, oli herra Zolzikiewioz ottanut

käsihanurinsa, jota hän taitavasti osasi soittaa, istuutunut penkille

asuntonsa seinustalla, luonut katseensa kartanoon päin ja surumielisen,

hiukan sorahtelevan soittokoneen säestyksellä hyräillyt:

"Ah, päivät ikävässä

Ma kuljen itkevässä;

Öin tuskiin sydän turtuvi,

Murheesen toivo murtuvi."

Ääni kajahteli kartanoa kohti läpi kesäyön runollisen hiljaisuuden.

Hetkisen perästä herra Zolzikiewicz jatkoi:

"Oi sukulaiset ankarat,

Miks' nuorukaisen surmaatte?"

Sille joka luulee herra Zolzikiewicziä ylenmäärin tunteelliseksi, voin

muuten vakuuttaa että hän erehtyy. Tämän suuren miehen luonne oli ihan

liian järkevä ollakseen tunteellinen. Ainoastaan unissa hän kuvitteli

neiti Jadwigaa Isabellaksi ja itseään Serranoksi tai Marforiksi. Mutta

koskeivät unelmat olleet yhtäpitävät todellisuuden kanssa, niin tämä

rautainen mies kerran tuli antaneeksi ilmi tunteensa. Se tapahtui

eräänä iltana, kun hän halkoliiterin luona näki kuivumaan ripustettuja

alushameita, jotka hän tunsi Jadwigan omiksi, koska niissä oli

kirjaimet J.S. sekä kruunu. Sanokaa, hyvät ystävät, kuka tällaisessa

tilaisuudessa olisi jaksanut hillitä itseään? Hän ei koettanutkaan,

vaan astui lähemmä ja alkoi tulisesti suudella yhtä alushametta. Mutta

sen näki palvelustyttö Malgoska ja hän juoksi paikalla sisään

kantelemaan, että "herra kirjuri niistää nenäänsä neidin

alushameeseen." Onneksi ei kukaan uskonut hänen sanojaan ja niin herra

kirjurin tunteet yhä pysyivät salassa maailmalta.

Toivoiko hän sitte todellakin? Älkää panko pahaksi, hyvät herrasväet,

mutta hän toivoi todellakin! Monasti kun hän kartanoa likeni, kuuli hän

sisällisen äänen, tosin heikosti, mutta lakkaamatta kuiskaavan

korvaansa: "entäs jos neiti Jadwiga tänään päivällistä syödessä polkee

varpaitasi pöydän alatse...?"

-- Viis lakeerisaappaistani! lisäsi hän ja hänen mielessään liikkui

ylevyys, jota ainoastaan rakastunut voi tuntea.

Herra Breslauerin kustantama teos oli herättänyt hänessä uskon

tuollaisten poljentojen mahdollisuuteen. Mutta neiti Jadwiga ei

laisinkaan polkenut hänen varpaitansa. Päinvastoin -- niin, kuka

käsittää naisen mielen? -- hän katseli häntä samalla katseella, jolla

hän katseli aitaa tai kissaa tai lautasta tai jotakin muuta esinettä.

Ja mies raukka mietti päänsä halki, miten hän saisi impyen huomion

heräämään. Kuinka monasti hän oli sitonut kaulaansa uskomattoman

heleävärisen huivin tai vetänyt jalkaansa satumaisen kaunisraitaiset

housut ja ajatellut: "kyllä hän nyt huomaa!" Yksin Srulkin, tuodessaan

hänelle uusia vaatteita, oli monasti sanonut: "no, tällaisissa

tamineissa kelpaa jo mennä kosimaan vaikka kreivin tytärtä." Mitä

kanssa! Hän tulee päivällisille ja neiti Jadwigakin astuu huoneeseen,

puhtoisena, neitseellisenä, ylpeänä kuin kuningatar. Hänen pukunsa

rimssuineen ramssuineen kahisee; hän istuutuu, ottaa hienojen

hyppystensä väliin lusikan, mutta ei katsokaan!

-- Eikö hän toki käsitä, mitä tämä minulle maksaa! miettii herra

Zolzikiewicz epätoivoissaan.

Mutta hän ei sittenkään lakannut toivomasta. "Kunhan tästä pääsee

alireviisoriksi", mietti hän. "Sitte on aina asiaa kartanoon.

Alireviisorista ei ole pitkä matka reviisorin virkaan! Sitte sopii

hankkia ajopelit ja hevoset... ja kyllä se jo sitte ojentaa ainakin

kätensä pöydän alatse..." Herra Zolzikiewicz teki näiden pöydänalaisten

merkkien nojalla vielä paljon johtopäätöksiä, mutta jääkööt nämät

sydämen salaisuudet nyt ilmiantamatta.

Herra Zolzikiewiczin monipuolisuutta ja runsaita luonnonlahjoja

todistaa sekin, että hänen sydämeensä aivan helposti mahtui sekä

ihanteellinen rakkaus neiti Jadwigaan että tuo niinkutsuttu

"maistelemisenhalu", jonka Rzepowa hänessä herätti. Rzepowa oli

kieltämättä kaunis nainen, mutta ei Pässinpään kylän Don Juan

kuitenkaan ikinä olisi viitsinyt nähdä hänestä tällaista vaivaa, jollei

tuon naisen kummallinen ja hävytön itsepintaisuus olisi häntä

ärsyttänyt. Talonpoikaisnainen tekee itsepintaisesti vastarintaa -- ja

kenelle? Hänelle! Se on julkeata ja kuulumatonta, mutta sen kautta käy

Rzepowa hänen silmissään viehättäväksi, kuin itse kielletty hedelmä.

Kyllä se nainen sen ohessa ansaitsee aika läksyt ja ne päättää kirjuri

hänelle antaakin. Kahakka Mustin kanssa vielä lujittaa hänen

päätöstään. Hän tietää, että hänen uhrinsa koettaa puolustaa itseään,

sentähden ehdottaa hän vapaaehtoista sopimusta Rzepan ja herrastuomarin

välillä; tämän toimenpiteen kautta Rzepa vaimoineen päivineen, ainakin

näennäisesti, joutuu hänen armoihinsa.

Rzepowan mielestä eivät asiat laisinkaan vielä olleet hukassa, vaikka

käräjiltä olikin palattu tyhjin toimin. Seuraava päivä oli sunnuntai,

piti siis lähteä messuun Ovisalpaan, kuten tavallisesti. Hän päätti

samalla käydä kysymässä neuvoa papilta. Heitä oli kaksi pappia: toinen

lääninrovasti Ulanowski, mutta hän oli jo niin vanha, että silmät

vanhuuttaan olivat pullahtaneet pystyyn kuin kalalla ja pää keikkui

kaiken aikaa kahden puolen; hänen luokseen Rzepowan siis ei kannattanut

mennä. Mutta hänen apulaisensa, pappi Czyzyk[13] oli hyvin hurskas ja

ymmärtäväinen mies, hän voi varmaan antaa hyviä neuvoja ja lohduttaa.

Rzepowa olisi tahtonut lähteä matkaan ajoissa, jotta jo ennen messua

olisi saanut puhua pappi Czyzykin kanssa, mutta hänen täytyi ensin

saada pois tieltä sekä omat että miehensä työt, sillä Rzepa istui

sikolätissä. Ennenkuin hän siis oli puhdistanut mökkinsä, ruokkinut

hevosen, siat ja lehmän, valmistanut aamiaisen ja lennättänyt sen

sikolättiin Rzepalle, oli aurinko jo niin korkealla, että hän huomasi

mahdottomaksi ehtiä kirkolle ennen messua.

Jumalanpalvelus olikin jo alkanut, kun hän tuli kirkolle. Naiset,

puettuina viheriöihin röijyihin, istuivat hautausmaalla, kiireesti

panemassa jalkaansa kenkiä, joita olivat kantaneet käsissään. Rzepowa

teki niinkuin hekin ja astui sitte kirkkoon. Pappi Czyzyk oli juuri

saarnassa ja rovasti, baretti päässä, istui tuolilla alttarin vieressä,

loksotellen silmillään ja huojuttaen päätään omalla omituisella

tavallaan. Evankeliumin luettuaan rupesi pappi Czyzyk -- en muuten

käsitä mistä syystä -- puhumaan keskiaikaisista uskonlahoista ja

selittämään oppilapsilleen, miltä kannalta heidän tulee katsoa noita

uskonlahkoja sekä paavin niitä vastaan tähtäämää bullaa Ex stercore.

Sitte hän kaunopuheisesti ja suurella innolla varoitti lampaitansa,

etteivät he jotka ovat yksinkertaisia ja köyhiä niinkuin taivaan linnut

ja juuri sentähden Jumalalle rakkaita, kuuntelisi kaikellaisia vääriä

viisaita, oppineita ja yleensä saatanallisen ylpeyden sokaisemia

ihmisiä, jotka kylvävät ohdakkeita nisujen sijasta ja niittävät

kyyneleitä ja syntiä. Sitte hän sivumennen mainitsi Condillac'in,

Voltairen, Rousseaun ja Ochorowiczin,[14] tekemättä muuten mitään eroa

näitten miesten välillä, ja teki lopulta perinpohjaisesti ja

yksityiskohtia myöten selkoa niistä erilaisista tuskista, joihin

paatuneet tuomitaan tulevassa maailmassa. Mutta Rzepowan oli äkkiä

vallannut ikäänkuin uusi henki. Hän ei ymmärtänyt mitä pappi Czyzyk

puhui, mutta hän ajatteli, että hän "mahtaa puhua hyvin kauniisti,

koska huutaa niin että hiki virtana valuu otsasta ja koska ihmisraukat

huokaavat niinkuin viimeisiä henkiään päästäisivät rinnasta." Jo loppui

saarna ja messu alkoi. Oi, kuinka hartaasti Rzepowa raukka rukoili, hän

rukoili hartaammin kuin koskaan ennen ja sydämessä rupesikin heti

tuntumaan helpommalta.

Vihdoin tuli juhlallinen hetki. Valkeana kuin kyyhkynen otti rovasti

Kaikkeinpyhimmän Sakramentin alttarikaapista, kääntyi seurakunnan

puoleen ja piteli vapisevin käsin, ihan likellä kasvojaan,

monstranssia, joka loisti auringon kirkkaudella. Jonkun aikaa hän

seisoi silmät suljettuina, pää kumarassa ja vaipuneena syviin

mietteisiin, mutta alkoi sitte laulaa: "Pyhää Sakramenttiamme...!"

Ja pauhuna yhtyi häneen heti kansa, veisaten sadoin äänin:

"Pyhää sakramenttiamme

Polvistuin me kumarramme."

Virsi vyöryi niin voimakkaana, että ikkunaruudut tärisivät; urut

pauhasivat, kellot soivat ja kilisivät; kirkon edustalla pärisi rumpu,

pyhä savu kiiri sinertävinä pilvinä korkeutta kohti ja ikkunasta loisti

aurinko, värjäten savukiemurat taivaankaaren karvaisiksi. Keskellä

pauhua, savua, valoa ja äänten hyminää loisti nyt Kaikkeinpyhin

Sakramentti, jota pappi milloin nosti, milloin laski. Valkea vanhus,

joka piteli monstranssia, oli kuin taivaallinen ilmestys, joka

savupilviin verhottuna loisti ja valoi autuutta ja lohtua kaikkiin

sydämiin, kaikkiin hurskaisiin mieliin. Tuo autuus ja suuri rauha

johdattivat Rzepowankin kidutetun sielun Jumalan siipien suojaan.

"Jeesus, joka asut kätkettynä Kaikkeinpyhimpään Sakramenttiin", huusi

onneton nainen, -- "Jeesus, älä hylkää minua kurjaa!" Ja hänen

silmistään vuosi kyyneltulva, mutta hän ei enään itkenyt samalla

tavalla kuin herrastuomarin edessä, vaan hänen kyyneleensä olivat

suuret kuin karpalot, suloiset vuodattaa ja täynnä rauhaa. Rzepowa

heittäysi polvilleen kaikkivaltiaan Jumalan eteen ja painoi otsansa

permantoa vastaan. Vihdoin ei hän enään itsekään tietänyt, mitä hänelle

tapahtui. Tuntui siltä kuin taivaan enkelit olisivat nostaneet hänet

maasta ja vieneet, ikäänkuin hän olisi ollut kuiva lehti vaan,

taivaaseen asti, ijäiseen onneen, jossa ei ole herra Zolzikiewicziä, ei

herrastuomaria eikä sotilasluetteloja, vaan ainainen aamun koi ja

keskellä sitä punertavaa koita Jumalan istuin ja ympärillä sellainen

kirkkaus, että silmiä häikäisee, ja kokonaisia enkelilaumoja valkeine

siipineen...

Rzepowa viipyi kauvan siinä permannolla. Kun hän nousi, oli messu jo

loppunut ja kirkko tyhjeni tyhjenemistään; savupilvet kiertelivät jo

katon rajalla; viimeiset kirkkomiehet astuivat jo ovesta ja alttarilta

sammutteli vanha kirkonpalvelija kynttilöitä. Rzepowa läksi pappilaan

puhumaan apulaisen kanssa.

Pappi Czyzyk oli paraikaa päivällisellä, mutta hän nousi heti, kun

kuuli, että joku itkettynyt nainen tahtoo häntä puhutella. Pappi oli

vielä nuori, hänen kalpeat kasvonsa olivat tyynet, otsa oli valkea,

korkea, ja huulilla lempeä hymy.

-- Mitä te tahdotte, ystäväni? kysyi hän hiljaisella, sointuvalla

äänellä.

Rzepowa kumarsi syvään ja rupesi sitte kertomaan asiaansa. Vähäväliä

hän purskahti itkuun tai suuteli papin käsiä. Vihdoin hän loi mustat

silmänsä pappiin ja lausui:

-- Oi armollinen herra, tulin kysymään teiltä neuvoa.

-- Ette ole tullut turhaan, ystäväni, vastasi pappi Czyzyk lempeästi,

-- mutta minä voin antaa vain yhden neuvon. Uhratkaa Jumalalle kaikki

tuskanne: Jumala koettelee uskovaisiaan, koettelee kovastikin, kuten

Jobia, jonka pakottavia haavoja koirat nuolivat, tai Asariasta, jonka

hän teki sokeaksi. Mutta Jumala tietää mitä hän tekee ja uskollisiaan

hän voi palkitakin. Pitäkää sitä onnettomuutta joka on kohdannut

miestänne Jumalan rangaistuksena hänen suuresta synnistään

juopumuksesta ja kiittäkää Jumalaa siitä että hän, rankaisemalla tässä

elämässä, ehkä armahtaa häntä kuoleman jälkeen.

Rzepowa katsoi häneen mustilla silmillään, kumarsi syvään ja läksi pois

hiljaa, sanaakaan sanomatta.

Mutta matkalla hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi kurkusta

kuristettu.

Hän olisi tahtonut itkeä, mutta ei voinut.