V.

Pässinpään lakiasäätävä eduskunta ja sen johtavat miehet.

Seuraavana päivänä oli kylässä käräjät. Koko pitäjän lautamiehet olivat

saapuneet paikalle, paitsi herrat aatelismiehet, joista muutamat olivat

lautamiehinä piirikunnassa. Koska he eivät tahtoneet erota suuresta

yleisöstä, noudattivat he englantilaista, s.o. sekaantumattomuuden

politiikkaa, jota kuuluisa valtiomies John Bright niin suuresti oli

ylistänyt. N.s. "sivistynyt" luokka ei siltä ollut vaikuttamatta kunnan

kohtaloihin. Jos jollakin "sivistyneistä" sattui olemaan asiaa

käräjiin, niin hän istunnon edellisenä päivänä kutsui luokseen herra

Zolzikiewiczin; sivistyksen edustaja tarjosi hänelle nyt viinaa ja

sikareja ja asia pohdittiin pohjia myöten. Päivällisaikaan kehoitettiin

herra Zolzikiewicziä ystävällisesti jäämään päivälliselle. "Istukaa

toki syömään, herra Zolzikiewicz, istukaa!" sanottiin hänelle.

Ja herra Zolzikiewicz istuutui, mutta seuraavana päivänä kertoi hän

ikäänkuin sivumennen herrastuomarille: "olin eilen päivällisillä

Miedzizsewskillä, Skorabiewskillä tai Oscierzynskillä. Kyllähän minä

ymmärrän yskän: talossa on tytär...!" Päivällispöydässä herra

Zolzikiewicz koetti käyttäytyä niin hienosti kuin suinkin, hän koetti

syödä mitä eriskummallisimpia ruokalajeja samalla tavalla kuin näki

muiden niitä syövän, eikä hänen käytöksestään pitänyt kenenkään

huomata, että tutunomainen kohtelu herrasväen puolelta oli hänelle

hyvin mieluinen.

Hän oli mies joka tiesi hienon maailman tavat ja joka ei koskaan

joutunut hämilleen. Hän ei milloinkaan kadottanut mielenmalttiaan, vaan

sekaantui rohkeasti keskusteluun, muistellen joko "tuota kelpo

komisariusta" tai "tuota erinomaista tirehtööriä", jonka kanssa hän

"eilen tai tässä tuonnoin" pelasi yhden kopeekan tikkiä. Sanalla

sanoen: Zolzikiewicz koetti kaikin voimin näyttää, että hän ja

Aasinkorvan piirikunnan johtavat miehet ovat likeisissä väleissä

keskenään. Tosin hän huomasi, että herrasväet hänen kertoessaan vähän

oudosti painuivat katselemaan lautasiaan, mutta hän ajatteli

että tapa sen vaatii. Monasti häntä myöskin oli hämmästyttänyt se,

ettei aatelinen isäntä, päivällisen päätyttyä, odottanut hänen

hyvästijättöään, vaan itse tuli taputtamaan häntä olalle ja sanomaan:

"no, jääkää hyvästi nyt, herra Zolzikiewicz!" mutta hän arveli taaskin

että tapa hienossa seurassa sen vaati. Kun hän sitte hyvästi sanoessaan

painoi talon herran kättä, tapasi hän aina siitä jotakin kilisevää.

Paikalla hän pusersi kokoon sormensa ja raapaisten aatelisherran

kämmentä, koppasi siitä kilisevän kappaleen. Mutta samalla ei hän

koskaan unohtanut lisätä: "voi, hyvä herra, ei sitä nyt olisi ensinkään

tarvittu!... Tuohon käräjäjuttuun nähden taas ei herran ensinkään

tarvitse huolehtia."

Näin erinomaisella johdolla ja katsoen herra Zolzikiewiczin

synnynnäisiin lahjoihin, olisivat kunnan asiat varmaan käyneet

erinomaisessa järjestyksessä, jos herra Zolzikiewicz vaan aina olisi

esiintynyt ja selittänyt tuomioistuimelle, miten asianomaista juttua on

käsiteltävä oikeuden kannalta. Mutta hän korotti äänensä kuuluville

vaan muutamissa erityisissä tapauksissa: sellaiset jutut joita ei

edeltäkäsin oltu valmistettu kilisevillä kolikoilla, jätti hän

tuomioistuimen omaan harkintaan ja istui, niitä käsiteltäessä,

levollisena paikallaan, suureksi levottomuudeksi lautamiehille, jotka

silloin tunsivat olevansa aivan päättömät.

Aatelisista eli tarkemmin sanoen herroista, otti ainoastaan muuan herra

Floss, Pikkuedistyksen kartanon pehtori, lautamiehenä osaa kunnan

asioihin. Mutta siitä sai hän osakseen yleistä paheksumista. Aatelisto

huomautti, että hän tietysti on "punainen", kuten saksalainen nimi

Floss'kin jo osoittaa, ja talonpojat, arvaten oman erityisen

talonpoikaisen asemansa, väittivät itsepintaisesti, ettei herran sovi

istua samalla penkillä talonpojan kanssa: johan sen parhaiten todistaa

sekin, etteivät "toiset herrat sitä tee." Yleensä talonpojat moittivat

herra Flossia siitä, ettei hän ollut "oikea herra" ja ettei herra

Zolzikiewiczkään pitänyt hänestä, koskei herra Floss koskaan

kilisevillä kolikoilla ollut pyrkinyt hänen suosioonsa. Kerran hän

lautamiehenä istunnossa oli käskenyt herra Zolzikiewicziä vaikenemaan.

Tyytymättömyys häneen oli siis yleinen ja eräänä kauniina päivänä sai

hän keskellä istuntoa vieressään istuvan lautamiehen suusta kuulla

seuraavan huomautuksen: "onko herra mikään oikea _herra_? Herra

Oscierzynski on herra ja herra Skorabiewski on myöskin herra, mutta te,

hyvä herra ette ole herra, vaan ammattilainen!" Tämän kuultuaan herra

Floss, joka hiljan oli ostanut itselleen maatilan, antoi kunnan

asioille palttua, kuten hän aikoinaan oli kääntänyt selkänsä

kaupungillekin. "Hän on pelannut itsensä pussiin", sanoivat aateliset

ja sekaantumattomuuden politiikkaa tukeakseen mainitsivat he

sananlaskun, jonka -- kuten kaikkien sananlaskujen -- tuli sisältää

kansan syvää viisautta ja tässä tilaisuudessa todistaa, että talonpoika

on talonpoika -- häntä ei mikään paranna.

Rauhassa sivistyneitten neuvoilta ja ilman heidän valistunutta apuaan,

keskusteli kunta siis nyt asioistaan, turvautuen ainoastaan

pässinpääläiseen älyynsä. Olisihan sen tosin pitänyt Pässinpäälle

riittää, ainakin sen väitteen mukaan että parisilainen äly riittää

Parisille. Onhan sitäpaitsi tunnustettu asia, että käytännöllinen

ymmärrys eli niinkutsuttu "terve talonpoikainen järki" merkitsee

enemmän kuin epäkansallinen, ulkoapäin tullut sivistys. "Terveen

järjen" ovat maan omat asukkaat jo syntyessään tuoneet maailmaan --

sitäkään ei, ymmärtääkseni, kukaan väitä valheeksi..

Kaikki tämä tuli ilmi Pässinpään käräjissä. Siellä luettiin esitys,

jossa viranomaiset anovat, että kunta omalla kustannuksellaan

korjauttaisi maantien, joka Pässinpään maiden halki vie Aasinkorvaan.

Esitys ei ensinkään miellyttänyt kokoontuneita kunnan isiä ja eräs

paikkakunnan senaattoreista ilmilausui selvästi, ettei tie ensinkään

ole korjauksen tarpeessa, sillä voidaan ajaa herra Skorabiewskin niityn

poikki. Jos herra Skorabiewski olisi ollut läsnä istunnossa, niin hän

ehkä olisi huomannut olevan syytä vastustaa tätä yleishyvää

tarkoittavaa huomautusta, mutta hän ei ollut läsnä, sillä hän suosi

sekaantumattomuuden politiikkaa. Kyllä senaattorin esitys varmaan olisi

saavuttanut yksimielistä kannatusta, jollei herra Zolzikiewicz

edellisenä päivänä olisi ollut päivällisillä herra Skorabiewskin luona.

Hän oli silloin kertonut neiti Jadwigalle kahden espanjalaisen

kenraalin kuristamisesta Madridissa, jonka kohtauksen hän oli lukenut

herra Breslauerin kustantamasta "Isabella Espanjalaisesta." Päivällisen

jälkeen painaessaan herra Skorabiewskin kättä, oli hänen käteensä

sattunut kilisevä kolikka. Herra kirjuri ei ollut huolinut panna

vastaustaan paperille, vaan laski nyt kynän kädestään, josta kaikki

paikalla ymmärsivät, että hän haluaa puheenvuoroa.

-- Herra kirjuri tahtoo sanoa jotakin, kajahti useista suista yhtaikaa.

-- Minä tahdon vaan sanoa, että olette aika tyhmyrejä, virkkoi herra

kirjuri tyynesti.

Tämän todella valtioviisaan puheen voima, tässä sen supistuneessakin

muodossa, oli sangen suuri. Lausutut sanat sisälsivät vastalauseen sekä

lautamiehen huomautusta että yleensä Pässinpään koko lainsäätävää

hallintoa vastaan. Mainitun hallinnon jäsenet rupesivatkin nyt

levottomina katselemaan toisiinsa ja raappimaan ajatuskyvyn jaloa

jäsentä, päätä. Se osoitti, että Pässinpään hallinnon jäsenet olivat

painuneet punnitsemaan asiaa pohjia myöten. Pitkän vaitiolon jälkeen

muuan edustajista vihdoin aukaisi suunsa ja kysyi:

-- Mutta minkätähden?

-- Siksi että olette tyhmyrejä!

-- Ehkä! virkkoi muuan ääni.

-- Niitty on aina niitty, huomautti toinen.

-- Keväällä ei siitä pääse edes kulkemaankaan, jatkoi kolmas.

Tämän johdosta hylättiin herra Skorabiewskin niittyä koskeva esitys,

hallituksen ehdotus hyväksyttiin ja myötäseuranneen kustannusarvion

mukaan ryhdyttiin keskustelemaan siitä, miten korjauskustannukset

olisivat jaettavat kuntalaisten kesken. Oikeudentunto oli jo siihen

määrään juurtunut Pässinpään lainsäätävän hallinnon katsantokantaan,

ettei kenenkään muun kuin herrastuomarin ja lautamies Gomulan päähän

pälkähtänyt koettaa päästä vapaaksi yllämainitusta taakasta. Sensijaan

ottivat he niskoilleen vastuunalaisen toimen pitää huolta siitä, että

asiain käsittely luistaisi hyvin nopeasti.

Huomattava kuitenkin on, että herrastuomarin ja lautamiehen epäitsekäs

uhrautuminen, joka kuten hyveet yleensä ei mahtunut jokapäiväisen

ihmisen ajatuspiirin sisäpuolelle, herätti kateutta muissa

lautamiehissä. Muuan ääni nousi heitä vastustamaan, virkkaen kiivaasti:

-- Miksette te sitte maksaisi?

-- Mitä me turhaan panisimme rahaa likoon, kun se jo riittää mitä te

maksatte, vastasi siihen Gomula.

Tätä todistuskappaletta vastaan ei Pässinpään terveellä järjellä ollut

mitään sanomista, eikä toivottavasti olisi ollut kenelläkään muulla.

Vastustava ääni vaikeni hetkiseksi ja virkkoi sitte vakuutuksella:

-- Onhan se niinkin!

Asia oli siis lopullisesti päätetty ja piti juuri siirryttämän muiden

asiain käsittelyyn, kun äkkiä ja odottamatta käräjätupaan karkaa kaksi

porsasta, suoraa päätä avoimesta ovesta sisään, ihan vimmoissaan. Ilman

pienintäkään järkevää syytä alkavat ne nyt juosta pitkin huonetta,

suikahdella ihmisten jalkojen välitse ja röhkiä riivatusti. Tietysti

istunto keskeytettiin, lakiasäätävä eduskunta rupesi ajamaan takaa

rauhanhäiritsijöitä ja kokonaisen tunnin kuluessa edustajat

harvinaisella yksimielisyydellä toistelivat: "siku, siku, siku! Sikan',

sikan', sikan'" -- tai muita senkaltaisia. Porsaat pakenivat herra

Zolzikiewiczin jalkoihin ja tahrivat ne hiekankarvaiset housut, jotka

nyt olivat hänen jalassaan, vihriähtäviksi. Eikä niitä vihriöitä

tahroja sitte saanut pois, vaikka herra Zolzikiewicz pesi housujaan

glyseriinisaippualla ja omalla hammasharjallaan.

Tavanmukaisella innollaan ja kestävyydellään Pässinpään kunnan

edustajat kuitenkin nytkin puolustivat asemaansa: kiihkeästä

vastarinnasta huolimatta otettiin porsaat kiinni takajaloista ja

viskattiin menemään pihalle. Sitte saattoi lainsäätävä eduskunta taas

siirtyä päiväjärjestykseen. Seurasi erään Sroda nimisen maalaisen

riita-asia edellämainittua herra Flossia vastaan. Kuulustelussa kävi

selville, että Srodan härät yöllä olivat käyneet herra Flossin

apilaspellossa ja syöneet ylenmäärin. Aamulla ne sitte olivat

heittäneet tämän surun ja murheen laakson, muuttaakseen parempaan

härkämaailmaan. Epätoivoissaan Sroda nyt esitti surullisen asiansa

tuomioistuimelle, rukoillen apua ja oikeutta.

Tuomioistuin syventyi asiaan ja, ollen nopea toimissaan, tuli piankin

siihen johtopäätökseen, että vaikka Sroda tahallaan olikin päästänyt

härkänsä herra Flossin vainiolle, härät, jos vainio olisi kasvanut

kauraa tai vehnää eikä tuota apilapakanaa, eivät suinkaan olisi

joutuneet surkean turvotustaudin uhreiksi, vaan olisivat vielä tänäkin

päivänä parhaimmissa terveyden voimissa. Tästä edellytyksestä lähtien

tuli tuomioistuin siihen sekä järkevään että lainmukaiseen

johtopäätökseen, että syynä härkien kuolemaan oli herra Floss eikä

Sroda; herra Flossin tulee siis Srodalle maksaa härät sekä

varoitukseksi tulevaisuuden varalta luovuttaa kunnan kassaan

kansliakuluja 5 hopearuplaa. Jos syyllinen kieltäytyisi maksamasta,

niin on summa korotettuna vaadittava Icik Zwejnosilta, joka on

vuokrannut herra Flossin maitotalouden.

Sitte käsiteltiin vielä useita siviilialaan kuuluvia asioita ja ne

ratkaistiin kaikki, mikäli eivät jollakin lailla koskeneet nerokasta

Zolzikiewicziä, aivan itsenäisesti, puhtaan oikeuden vaa'alla,

Pässinpään terveen järjen punninnan mukaan. Englantilaisen

sekaantumattomuuspolitiikan mukaan, jota paikkakunnan sivistynyt sääty

noudatti, kulki käräjissäkin kaikki tasaista kulkuaan, ainoastaan

silloin tällöin häiriytyi yleinen sopu ja yksimielisyys siitä, että

joko riitapuolet tai itse tuomarit viskasivat toisilleen

sivuletkauksia, toivottaen halpausta, ruttoa tai paiseita.

Tuota kallisarvoista sekaantumattomuuden periaatetta luultavasti on

kiittäminen siitäkin, että kaikissa riita-asioissa sekä voittava että

kärsivä puoli aina sai suorittaa melkoisen määrän "kansliakuluja." Se

teki herrastuomarin ja kirjurin aseman riippumattomaksi -- tila jota

kunnan laitoksissa aina on toivottu --. Sitäpaitsi se saattoi

vieroittaa ihmisiä käräjöimästä ja kohottaa Pässinpään kunnan

siveellistä kantaa niin korkealle, että sellaista tuskin saattoivat

uneksiakaan 1700-luvun filosofit. Huomattava on myöskin, että herra

Zolzikiewicz -- me puolestamme emme tahdo lausua hänen menettelystään

sitä emmekä tätä -- merkitsi kirjoihin aina vaan puolet kansliakuluiksi

määrätyistä sakoista, jotavastoin toinen puoli oli määrätty

"odottamattomia tapauksia" varten, jommoisia saattoi sattua kirjurille,

herrastuomarille ja lautamies Gomulalle.

Vihdoin siirryttiin käsittelemään rikosasioita ja kunnanpalvelija

sai käskyn tuoda syylliset tuomarien kasvojen eteen. Ohimennen

mainittakoon, että Pässinpään kunnassa tietysti oli otettu käytäntöön

uusin, paras ja ajanmukaisin koppi- eli komerojärjestelmä vanoja

varten. Sitä eivät pahat kieletkään voi tehdä epäilyksen alaiseksi,

siellä vielä tänäkin päivänä saattaa kuka tahansa nähdä, että

Pässinpään herrastuomarin sikolätissä on neljä väliseinää, jotka

muodostavat koppeja. Näissä istuivat vangit yksin, seuranaan vain se

elukka, josta muuan "Eläintieteen oppikirja nuorisolle" sanoo: "sika

kantaa syystä nimeään likaisuutensa vuoksi" j.n.e., ja jolta luonto

ehdottomasti on kieltänyt sarvet. Tähän viimemainittuunkin

toimenpiteeseen on luonto varmaan ryhtynyt tarkoituksella. Vangit

istuivat siis kopeissaan, seurassa, joka kuten näkyy, ei voinut häiritä

heitä vaipumasta ajatuksiin. He saattoivat vapaasti miettiä sitä pahaa

mitä olivat tehneet ja tapojensa parantamista tulevaisuudessa.

Palvelija läksi nyt viipymättä tähän koppivankilaan ja kuljetti sen

kopeista tuomarien kasvojen eteen kaksi pahantekijää. Mutta he eivät

oikeastaan olleet kaksi eri pahantekijää, vaan pariskunta. Lukija

saattaa siis käsittää, että Pässinpään tuomareilla nyt oli

hienotunteinen, syvästi sielutieteellinen ja monimutkainen juttu

ratkaistavana. Asia oli todella erittäin arkatuntoista laatua. Muuan

Romeo, tai toisin sanoen Wach Rechnio ja muuan Julia, toisin sanoen

Baska Zabianka, olivat yhtaikaa palvelleet samalla isännällä, toinen

renkinä toinen piikana. Ja mitä siinä on salaamista: he rakastuivat

toisiinsa eivätkä voineet elää ilman toisiaan, aivan kuten oikea Romeo

ja Julia Shakespearen näytelmässä. Pian kuitenkin mustasukkaisuus hiipi

Romeon ja Julian välille, kun Julia kerran näki Romeon liian kauvan

juttelevan Jagnan, karjapiian kanssa. Onneton Julia odotti nyt vaan

sopivaa tilaisuutta. Eräänä päivänä, kun Romeo Julian mielestä tuli

kotiin vainiolta liian aikaiseen ja pyysi ruokaa liian hätäisesti,

syntyi kahakka. Molemminpuolisia selityksiä antaessa vaihdettiin

myöskin muutamia tusinallisia korvapuusteja: toinen löi nyrkillään,

toinen kauhalla. Tappelun jälkiä saattoi vielä sinisinä kuhmuina nähdä

Julian ihanassa naamassa ja Romeon otsa oli halki, hänen miehekkäät ja

älykkäät kasvonsa sinermillä. Oikeuden piti nyt päättää, kuka oli

oikeassa ja kenen piti uskottomuudesta tai tappelun tuottamista

vammoista maksaa toiselle sakkoja viisi puolalaista guldenia tai

virallisesti lausuen seitsemänkymmentäviisi kopeekkaa hopeassa.

Lännen tuulahdukset eivät vielä olleet päässeet turmelemaan tuomarien

tervettä mieltä; he inhosivat syvästi naisemansipatsioonin henkeä, joka

muuten kokonaan sotiikin slaavilaisten herttaisia luonnollisia

taipumuksia vastaan, ja antoivat sentähden puheenvuoron ensiksi

Romeolle; pidellen haavoitettua otsaansa tämä alkoi:

-- Korkea laki ja oikeus! Tuo heittiö ei ole enään moneen aikaan

antanut minulle rauhaa. Yhtenäkin iltana tulen mitään pahaa

aavistamatta illalliselle, silloin hän jo kiljumaan vastaani: "vai

tulet sinä koira jo kotiin, vaikka isäntä jäi pellolle! Aiot kai nousta

uunille vetelehtimään ja sieltä iskemään silmää minulle!" Minä en ikinä

ole iskenyt silmää hänelle. Mutta kun hän kerran näki minut Jagnan,

karjapiian kanssa, kun minä autoin häntä nostamaan vesiämpäriä

kaivolta, niin hän siitä asti on vihannut minua. Ja ruokavaditkin hän

viskeli eteeni pöydälle sellaisella jyryllä, että keitot läikähtivät

päälleni. Eikä sitte antanut syödä, vaan haukkui kaiken aikaa pakanaksi

ja heittiöksi ja peijakkaaksi ja sufragaaniksi.[11] Vasta kun

sufragaaniksi sanoi, suutuin minä ja annoin vasten kuonoa, mutta

silloin hän korvilleni kauhalla...

Nyt ei ihanteellinen Julia enään voinut pidättyä, hän puristi kätensä

nyrkille ja heristeli sitä Romeon nenän alla.

-- Sinä valehtelet, valehtelet, valehtelet! huusi hän käheällä äänellä.

-- Sinä haukut kuin koira!

Siinä hän purskahti itkemään koko ylivuotavan sydämensä kyllyydestä ja

virkkoi kääntyen tuomarien puoleen:

-- Korkea laki ja oikeus! Voi auttakaa minua, minua onnetonta orpoa,

Jumalan tähden auttakaa! Piru heiltä silmät sokaiskoon! vai kaivolla

minä muka olisin nähnyt hänet Jagnan kanssa! Etkö sinä, saastainen

sikiö, muista sen seitsemän kertaa sanoneesi minulle, että niin

rakastat minua, että tekisi mielesi suuhusi syödä. Saisit siihen

paikkaan nutistua, saisi kielesi ikipäiviksi kangistua! Vai kauhalla

minä sinua otsaan iskin! eipäs ollutkaan kuin vaahterainen halko! Päivä

on vielä korkealla, kun hän jo tulee pellolta ja tahtoo ruveta syödä

hotkimaan. Minä puhun hänelle ihan kauniisti ja kohteliaasti: kas vaan

sitä veijaria, kun jo tulee kotiin ja isäntä on vielä pellolla! Mutta

sufragaaniksi en minä häntä ole sanonut, niin totta kuin Herra Jumala

minua auttakoon. Periköön hänet per...

Herrastuomari kutsui hänet nyt järjestykseen, antaen oikaisunsa

kysymyksen muodossa.

-- Pidätkö siitä jo kitasi kiinni, akka?

Seurasi hetkisen hiljaisuus; tuomarit rupesivat miettimään

langetettavaa tuomiota ja voi heidän hienotunteisuuttaan! eivät

tuominneet kumpaakaan riitapuoluetta viiden guldenin sakkoihin! Oman

arvonsa vuoksi ja varoitukseksi kaikille rakastuneille pareille koko

Pässinpäässä, tuomitsi oikeus valittajat istumaan kopeissa vielä

kaksikymmentäneljä tuntia ja maksamaan kansliakuluja hopearuplan

kutakin henkeä kohden.

"Wach Rechniolta ja Baska Zabiankalta kansliakuluja viisikymmentä

kopeekkaa hopeassa", kirjoitti herra Zolzikiewicz kirjoihin.

Siihen loppui istunto. Herra Zolzikiewicz nousi, veti ylöspäin

hiekankarvaisia housujaan ja alaspäin sinipunertavia liivejään,

lautamiehet, aikeissa erota, ottivat myöskin jo hattunsa ja piiskansa.

Silloin ovi, joka porsaitten hyökkäyksen jälkeen oli suljettu, äkkiä

avautui selkosen selälleen ja sisään astui Rzepa, synkkänä kuin yö, ja

hänen perässään Rzepowa ja Musti.

Rzepan vaimo oli kalpea kuin liinavaate: hänen kauniit, hienot

piirteensä henkivät surua ja nöyryyttä, mutta mustista silmistä vieri

kyyneleitä poskille.

Rzepa astui sisään uhkamielisenä, pää pystyssä, mutta nähdessään koolla

koko korkean oikeuden, katosi häneltä rohkeus ja hiljentäen ääntään,

virkkoi hän:

-- Ylistetty olkoon!

-- Iankaikkisesta iankaikkiseen! -- vastasivat lautamiehet kuorossa.

-- Mitä te täältä haette? kysyi herrastuomari kiivaasti. Hän oli ensin

käynyt hiukan hämilleen, mutta tointui pian. -- Mitä asiaa teillä on?

Oletteko tapelleet, vai mitä?

Vastoin tavallisuutta sekaantui kirjuri nyt puheisiin:

-- Antaa heidän puhua, lausui hän.

Rzepa alkoi:

-- Korkea laki ja oikeus... jos kaikkein armollisin...

-- Ole vaiti, ole vaiti, keskeytti vaimo äkkiä. -- Anna kun minä puhun

ja ole sinä hiljaa.

Näin sanottuaan pyyhki hän esiliinallaan silmänsä ja nenänsä ja alkoi

vapisevalla äänellä kertoa asiaa alusta alkaen. Mutta mihin hän,

onneton olikaan joutunut? Syyttämään herrastuomaria ja kirjuria --

saman herrastuomarin ja kirjurin eteen! "Ottivat hänet", kertoi vaimo,

"lupasivat hänelle metsää, jos hän vaan kirjoittaisi nimensä ja hän

kirjoitti. Antoivat hänelle viisikymmentä ruplaa, mutta hän oli

juovuksissa eikä tietänyt, että hän myi sekä omansa että minun ja

lapsen kohtalon. Hän oli juovuksissa, korkea oikeus, juovuksissa kuin

järjetön luontokappale", kertoi vaimo, itku kurkussa. "Eihän juopunut

tiedä mitä tekee, sentähden häntä oikeudessakin armahdetaan, vaikka hän

on rikkonut, sillä sanotaan: hän ei tietänyt mitä hän teki. Jumalan

armollisen tähden! eihän selvä mies menisi myymään elämäänsä

viidestäkymmenestä ruplasta! Voi, armahtakaa minua ja häntä ja lasta

viatonta! Mihin minä onneton joudun yksin, ihan yksin maailmassa,

jollei hän, rakas raukkani ole luonani! Voi, Jumala teille palkitsee

meidän köyhien puolesta, antaa teille kaikkea onnea!"

Siinä itku keskeytti hänen puheensa. Rzepakin itki ja niisti yhtämittaa

nenää sormiinsa. Lautamiehet olivat käyneet vakaviksi, he vilkuilivat

vuoroin toisiinsa, vuoroin herrastuomariin ja kirjuriin eivätkä

käsittäneet, mitä tehdä.

-- Poika elää kuin hänen sisässään olisi myrkkyä. Sinut, sanoo hän,

minä tapan, lapsen kuristan ja mökin poltan, mutta sotamieheksi en

mene. Millä minä, onneton, sitte olen rikkonut? tai mitä lapsi on

tehnyt? Ei hän enään välitä töistä, ei katso viikatteeseen eikä

kirveeseen, istuu vaan tuvan penkillä ja ähkii ja puhkii. Minä odotin

käräjiä, olettehan te ihmisiä ja asuuhan teidän sydämissänne Jumala,

ettehän te salli meidän kärsiä tällaista vääryyttä! Voi Jeesus

Naatsarealainen, voi lempeä Jumalan äiti Czenstochowassa,[12] rukoilkaa

puolestamme!

Vähään aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin Rzepowan nyyhkytykset,

vihdoin virkkoi lautamiesten joukosta muuan vanhus:

-- Onhan se rumaa juottaa ihminen juovuksiin ja myydä hänet.

-- Rumaa on! myönsivät muut.

-- Jumala ja Hänen kaikkein pyhin Synnyttäjänsä siunatkoot teitä

sanoistanne! huudahti Rzepowa, langeten polvilleen kynnykselle.

Herrastuomaria hävetti ja lautamies Gomula oli aika lailla harmissaan;

he katselivat molemmat kirjuriin, mutta tämä pysyi vaiti, kunnes

Rzepowa oli lakannut puhumasta.

-- Tyhmyrejä te olette! huusi hän sitte tyytymättömille lautamiehille.

Sanat synnyttivät haudan hiljaisuuden. Kirjuri jatkoi:

-- Seisoo ihan selvästi kirjoitettuna, että joka sekaantuu

vapaaehtoiseen konhtrahtiin, joutuu merilain mukaan tuomittavaksi,

mutta tiedättekö te, tomppelit, edes mikä merilaki on? Te olette niin

tyhmiä ettette tiedä, että merilaki...

Kirjuri veti nyt taskustaan liinasen ja niisti nenänsä. Sitte hän

kylmällä, virallisella äänellä jatkoi puhettaan:

-- Joka tomppeli ei tiedä mikä merilaki on, se pistäköön vaan

lusikkansa tällaiseen soppaan. Kyllä sitte tietää mikä merilaki on, kun

luita ja ytimiä polttaa. Jos mies vapaaehtoisesti on kirjoittanut

itsensä sotaväkeen, niin varokoon sekä yksi että toinen sekaantumasta

siihen asiaan. Välikirja on allekirjoitettu vieraittenmiesten

läsnäollessa -- se pitää siis paikkansa. Niin seisoo lakitieteessä,

jollet usko, niin katso lakiin ja asetuksiin. Kuka sille mitä voi, että

kaupan päälle juodaan? Ainahan te juotte, tyhmeliinit, aina ja

alituisesti!

Jos itse oikeuden jumalatar, toisessa kädessä vaaka ja toisessa

paljastettu miekka, äkkiä olisi astunut esiin käräjätuvan uunin takaa

ja seisahtunut lautamiesten eteen, niin ei hän olisi taitanut heitä

enemmän kauhistuttaa kuin sanat merilaki, laki ja asetukset. Hyvän

aikaa vallitsi huoneessa synkkä hiljaisuus. Vihdoin rupesi lautamies

Gomula puhumaan. Hän puhui hiljaisella äänellä, mutta kaikki kääntyivät

häneen katsomaan, ikäänkuin kummissaan hänen rohkeudestaan.

-- Sellaistahan se on tässä maailmassa! Mikä myy hevosensa ja juo sen,

mikä härkänsä, mikä sikansa ja antaa mennä alas kurkustaan.

Sellainenhan se on tapa.

-- Vanhan tavan mukaanhan me vaan juotiinkin! sanoi herrastuomari.

Lautamiehetkin kohtelivat Rzepaa nyt rohkeammin.

-- Kosk'olet oluesi tällä lailla laittanut, niin juo pois!

-- Oletko sinä mikä kapalovauva, ettes tiedä mitä teet?

-- Ei sinulta siellä päätä viedä.

-- Ja kun menet sotaväkeen, niin voithan pestata taloon rengin, joka

tekee työt ja on vaimon kanssa.

Korkea oikeus alkoi jo päästää valloille hyvää tuultansa.

Äkkiä kirjuri taas avasi suunsa ja kaikki muut vaikenivat:

-- Ette te näy yhtään tietävän, virkkoi hän, -- koska teidän pitää

sekaantua asioihin ja koska olla sekaantumatta. Siihen että Rzepa on

uhannut vaimoaan ja lastaan, että hän on luvannut polttaa oman

mökkinsä, siihen te kyllä saatte sekaantua ja sellaista asiaa ette edes

_saa_ heittää leväperäiselle kannalle. Koska Rzepowa on tullut

valittamaan, niin ei hän luvatta saa jättää käräjätaloa.

-- Se ei ole totta, se ei ole totta, huusi Rzepowa epätoivoissaan. --

En ole tullut valittamaan, hän ei ikinä ole sanonut minulle pahaa

sanaa. Oi Jeesus, oi elävän Jumalan suloiset haavat, joko tästä tulee

maailman loppu!

Mutta, tuomioistuin kokoontui taasen ja lopulliseksi päätökseksi tuli,

ettei Rzepa eikä hänen vaimonsa olleet saaneet aikaan mitään. Eikä

siinä kyllä, vaan kiitettävässä virkainnossaan ja turvatakseen Rzepowan

hengen, sulki korkea oikeus vielä Rzepan kahdeksi päiväksi sikolättiin.

Jottei Rzepan päähän tulevaisuudessa enään johtuisi tällaisia

synnillisiä ajatuksia, tuomittiin hän sitäpaitsi suorittamaan kaksi

ruplaa viisikymmentä kopeekkaa hopeassa kansliakuluja.

Rzepa viskeli itseään raivoissaan ja sanoi ettei hän lähde sikolättiin.

Kansliakuluja hän sensijaan maksoi kokonaista viisikymmentä ruplaa,

sillä hän heitti kaikki kirjurilta saamansa rahat maahan ja huusi:

"ottakoon kuka tahtoo!" Syntyi kauhea meteli. Kunnanpalvelija tuli

kuljettamaan Rzepaa ulos, Rzepa häntä nyrkillään uhkaamaan, hän Rzepaa

niskasta kiinni. Rzepowa nosti hirveän huudon, yksi lautamiehistä

tarttui hänen kurkkuunsa, laahasi hänet ulos ovesta ja tyrkkäsi hyvää

kyytiä pihalle; toiset lautamiehet auttoivat palvelijaa, joka tukasta

talutti Rzepaa sikolättiin.

Sillaikaa kirjoitti kirjuri kirjoihin: "Wawrzon Rzepalta 1 r. 25 kop.

hop. kansliakuluja."

Melkein tajuttomana kulki Rzepowa autiota mökkiään kohti. Hän ei

ensinkään nähnyt mitä hänen eteensä sattui, vaan kompastui kiviin ja

kantoihin.

-- Voi! voi! voi! vaikeroi hän, väännellen käsiään.

Herrastuomari joka oli hyväsydäminen mies, asteli hiljalleen kapakkaan

päin Gomulan kanssa.

-- Minun käy totisesti sääli tuota vaimoa, virkkoi hän. --

Lahjoittaisinkohan heille vielä nelikon herneitä, vai kuinka arvelette?