Peto pauloissa.
Muutamia päiviä myöhemmin -- en oikein muista, olisiko ollut viidentenä
vaiko kuudentena päivänä -- istuivat herrastuomari Burak, lautamies
Gomula ja nuori Rzepa Pässinpään kapakan kulmakamarissa. Herrastuomari
tarttui lasiinsa.
-- Heittäisittepä nyt riitanne, virkkoi hän, -- kun ei ole mitään syytä
riitaan.
-- Mutta sen minä sanon, ettei ranskalainen anna perään
preussiläiselle, sanoi Gomula, iskien nyrkkinsä pöytään.
-- Preussiläiskoirat ovat viekasta väkeä! sanoi Rzepa.
-- Mitä heidän viekkaudestaan? Turkkilainen auttaa Ranskaa ja
turkkilainen se sittenkin on niistä kaikista väkevin.
-- Mitä turhia! Väkevin kaikista on Garibaldi.
-- Se oli oikein osattu. Mutta mistä te sen Garibaldin keksitte?
-- Mitä keksimistä hänessä olisi? Ovathan ihmiset jo kauvan puhuneet,
kuinka hän suurella laivastolla ja voimalla seilasi pitkin Veikseliä.
Mutta ei kuulunut pitäneen varsovalaisesta oluesta, kun kotona saa
parempaa. Sentähden hän kääntyikin takaisin.
-- Älkää lörpötelkö! Kaikki saksalaiset ovat juutalaisia.
-- Mutta Garibaldi ei ole mikään saksalainen.
-- Mikä hän sitte on?
-- Mikäkö on? Keisari hän on!
-- Voi sitä kauheata viisautta!
-- Te ette ole ensinkään viisaampi!
-- No, koska olette olevinanne niin kovin viisas, niin sanokaa, mikä
oli ensimmäisen ihmisen nimi?
-- Jaa mikäkö oli ensimmäisen ihmisen nimi? Aatami.
-- Niin, se oli ristimänimi, mutta entä liikanimi?
-- Mistä minä sen tiedän.
-- Kas niin! Mutta minäpä tiedän. Hänen liikanimensä oli:
"Nieleväinen."
-- Jo te nyt puhutte hulluja!
-- Jollette usko, niin kuulkaa:
"Meren tähti, emo Herran,
Armollas jok' autoit kerran
Ihmisistä ensimmäisen
_Nieleväise_
Synnin suosta, surman vuosta."
-- No, eikö se nyt ollut?
-- Taisi vaan olla!
-- Parempi olisi, että kallistaisitte lasejanne! huudahti
herrastuomari.
-- Maljanne, kuomaseni!
-- Maljanne!
-- Haim!
-- Siulim![9]
-- Onneks' olkoon!
He joivat kaikki kolme, mutta koska siihen aikaan juuri oli sota
Ranskan ja Preussin välillä, niin lautamies Gomula taasen palasi
politiikkaan.
-- No! juodaan nyt vielä! virkkoi hetkisen perästä Burak.
-- Onneks' olkoon!
-- Kost' jumala!
-- No, teidän terveydeksenne!
Taasen he joivat aarakkilasit pohjaan. Äkkiä Rzepa kolautti
tyhjennettyä lasiaan pöytään ja huusi:
-- Hei vaan, se oli helkkarin makeaa!
-- Otetaankos vielä? huusi Burak.
-- Antaa tulla!
Rzepan kasvot kävivät yhä punaisemmiksi, Burak täytti täyttämistään
hänen lasiansa.
-- Kuulkaappas, lausui hän vihdoin Rzepalle, -- vaikka te nyt yhdellä
kädellä heilautattekin nelikon herneitä selkäänne, niin taitaisi
sentään peloittaa lähteä sotaan.
-- Mitä vielä! Saisihan sitä tapellakin, jos niiksi tulisi!
-- Moni on mies päältä pieni, sanoi Gomula, -- mutta rohkea sisältä;
moni on myöskin suuren ja muhkean näköinen, mutta pelkuri mieleltään.
-- Valehtelette! huusi Rzepa, -- minä en pelkää!
-- Mikä teidän tietää! sanoi Gomula.
-- Mutta minäpä sanon, tulistui Rzepa ja näytti nyrkkiään, joka oli
kuin paksu leivänkimpale, -- että jos minä tällä karkaisin kimppuunne,
niin te hajoaisitte kuin ravistunut tynnöri.
-- Ei ole sanottu.
-- Tahdotteko koettaa?
-- Olkaa siivolla, keskeytti nyt herrastuomari. -- Oikeinko te aiotte
tapella? Juodaan pois vielä.
Ja he joivat taasen, mutta Burak ja Gomula vain kostuttivat huuliaan,
kun sensijaan Rzepa nielasi koko lasillisen aarakkia. Hänen silmissään
alkoi säkenöidä.
-- Sopikaa nyt pois! kehoitti herrastuomari.
Syleillessään ja suudellessaan riitatoveriaan Rzepa purskahti itkuun.
Hän ei itkenyt muuta kuin silloin kun hän oli aika lailla juovuksissa;
nyt alkoi hän haikeasti valittaa ja vaikeroida lihavaa vasikkaa, joka
häneltä oli kuollut pari viikkoa sitte eräänä yönä navetassa.
-- Voi, voi, minkä vasikan Jumala minulta korjasi! sanoi hän
surullisesti.
-- No, älä sinä sure! virkkoi Burak. -- Kirjurille on jo paperi
saapunut siitä että ehkä kartanon metsä lankeaa kunnan omaksi.
-- Se on oikeus ja kohtuus, vastasi Rzepa. -- Kartanon herra ei ole
kylvänyt sitä metsää.
Hetkisen perästä hän taasen alkoi:
-- Voi sitä vasikkaa, se se vasta oli vasikka! Kun se imi lehmää ja
lehmä tokasi sitä otsallaan, niin se iloissaan hyppäsi kattoon asti.
-- Kirjuri sanoi...
-- Viis minä kirjurista! keskeytti Rzepa vihaisesti. -- Se on minulle
ihan yhtäkaikki, sanoiko kirjuri vaiko Mikko vaiko Matti!
-- Kunhan ei hän ryhtyisi kostoon! Soh, lasit pohjaan, pojat!
Taas he ryyppäsivät. Rzepan mieli lauhtui ja tyynenä istuutui hän
penkille. Äkkiä avautui ovi ja aukkoon ilmestyi -- vihriä lakki, pysty
nokka ja kirjurin pikkuinen pukinparta.
Rzepa oli istunut lakki takaraivolla. Nyt hän kiireesti vetäisi sen
päästään, pudotti maahan, nousi ja änkötti:
-- Ylistetty...
-- Onko herrastuomari täällä? kysyi kirjuri.
-- On! vastasi kolme ääntä yhtaikaa.
Kirjuri astui likemmä ja samassa kapakoitsija Szmulkin[10] lennätti
pöydälle aarakkilasin. Zolzikiewicz haisteli sitä, rypisteli nenäänsä
ja istuutui pöydän ääreen.
Hetkisen ajan vallitsi täydellinen hiljaisuus. Vihdoin alkoi Gomula:
-- Herra kirjuri...
-- Mitä?
-- Onko se metsäasia tosiaan sillä kannalla?
-- On. Kunhan vaan kaikki kuntalaiset allekirjoitatte anomuksen.
-- Minä vaan en allekirjoita, tokasi siihen paikalla Rzepa, joka kuten
muutkin talonpojat kauhulla ajatteli kaikkea allekirjoittamista.
-- Ei sinua kukaan pyydäkään. Tee miten tahdot. Ole vaan
kirjoittamatta, mutta älä myöskään odota metsäosuutta.
Rzepa rupesi raappimaan korvallistaan. Mutta kirjuri kääntyi
herrastuomarin ja lautamiehen puoleen ja puhui virallisella äänellä:
-- Metsäasia on tosi, mutta jokaisen täytyy aidata osansa, jottei
syntyisi riitoja.
-- Ja sitte se aita kanssa maksaa enemmän kuin koko metsä, ehätti Rzepa
sanomaan.
Kirjuri ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen sanoihinsa.
-- Aitaamiskustannusten peittämiseksi, puhui hän herrastuomarille ja
lautamiehelle, -- on hallitus lähettänyt rahoja. Jokainen voi niistä
vielä voittaakin, sillä niistä jää viisikymmentä ruplaa miestä päälle.
Rzepan silmät säkenöivät kuten ainakin juopuneen.
-- Mutta sitte minä kirjoitankin. Missä rahat ovat?
-- Minulla ovat, sanoi kirjuri. -- Ja tässä on paperi.
Tämän sanottuaan veti hän taskustaan esiin paperin, joka oli taitettu
nelikulmaiseksi ja luki siitä jotakin, jota talonpojat eivät laisinkaan
ymmärtäneet. He iloitsivat kuitenkin suuresti. Jos Rzepa olisi ollut
selvänä, niin hän kyllä olisi huomannut, että herrastuomari iski silmää
lautamiehelle.
Voi ihmettä! nyt kirjuri todella veti esiin rahaa taskustaan.
-- No, virkkoi hän, -- kuka ensiksi kirjoittaa?
Miehet kirjoittivat vuoronperään, mutta kun Rzepa tarttui kynään, niin
Zolzikiewicz siirsi paperia syrjään ja sanoi:
-- Ehket sinä tahdo. Tämä on ihan vapaaehtoista.
-- Miksen minä tahtoisi?
-- Szmul! huusi kirjuri.
Szmul tuli ovelle.
-- Mitä herra kirjuri tahtoo?
-- Ole sinäkin nyt tässä vieraanamiehenä, että tämä kaikki tapahtui
vapaasta tahdosta.
-- Ehket sinä sentään tahdo? kysyi hän vielä uudestaan Rzepalta.
Mutta Rzepa oli jo kirjoittanut, vieläpä pudottanut paperille aika
mustepilkun. Hän otti kirjurilta rahat, kokonaista viisikymmentä ruplaa
ja pistettyään ne povelleen, huusi:
-- Tuo nyt tänne aarakkiasi!
Szmul toi ja miehet joivat. Sitte Rzepa päästi kyynärpäänsä nojaamaan
polvia vastaan ja torkkui siihen.
Pari kertaa hän nyökäytti sinne tänne, keikahti sitte alas penkiltä,
sopersi mennessään: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!" ja
nukkui.
Rzepowa ei tullut häntä noutamaan. Hän tiesi, että Rzepa juovuspäissään
pian antoi korville. Seuraavana päivänä Rzepa sensijaan pyysi
vaimoltaan anteeksi ja suuteli hänen käsiään. Selvänä ollessaan ei hän
koskaan sanonut vaimolleen pahaa sanaa, mutta juovuspäissään oli aika
pahankurinen.
Rzepa makasi kapakassa koko yön. Aamulla, auringon noustessa hän
heräsi. Hän katselee ympärilleen, levittää silmänsä ja huomaa, ettei
hän olekaan omassa mökissään vaan kapakassa, eikä edes kulmakamarissa
missä eilen istuttiin, vaan suuressa kapakkatuvassa, missä
viinatynnörikin on.
-- Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.
Hän katselee vielä tarkemmin. Aurinko on jo noussut ja paistaa
maalattujen ruutujen läpi viinatynnöriin. Ikkunan ääressä seisoo Szmul,
rukouspaita yllään ja hetaleita päässä; siinä hän huojuttaa ruumistaan
edestakaisin ja rukoilee ääneensä.
-- Szmul, sinä koiranuskolainen! huusi Rzepa.
Mutta Szmul ei ollut kuulevinaankaan. Hänen ruumiinsa huojahti milloin
eteenpäin, milloin sivullepäin ja rukousta yhä jatkui.
Rzepa rupesi nyt koettelemaan paikkojaan, kuten talonpoika aina tekee,
nukuttuaan yön kapakassa. Hän tapasi povestaan rahaa.
-- Jeesus Maria! mitä tämä merkitsee?
Sillaikaa oli Szmul lopettanut rukouksensa, riisunut rukouspaidan ja
hetaleet ja vienyt ne kulmakamariin. Hän palasi tupaan hitain askelin,
tyynenä ja arvokkaana.
-- Szmul!
-- No, mitä tahdot?
-- Mitä rahoja nämät ovat?
-- Etkö, tyhmyri, sitä tiedä? Sinähän eilen sovit herrastuomarin
kanssa, että nostat arpaa hänen poikansa sijasta ja otit jo rahat ja
allekirjoitit kontrahdin.
Nuori talonpoika kävi valkeaksi kuin vaate, viskasi lakkinsa maahan,
kaatui pitkäkseen sen päälle ja itkeä jollotti niin että ikkunaruudut
tärisivät.
-- No, korjaa siitä nyt luusi, sotamies! sanoi Szmul tyynesti.
Puoli tuntia myöhemmin likeni Rzepa mökkiään. Hänen vaimonsa oli
paraikaa valmistamassa ruokaa ja kun hän kuuli portin narahtavan,
karkasi hän suoraan lieden äärestä miestään vastaan, vihan vimmassa.
-- Sinä juopporenttu! alkoi hän.
Mutta nähtyään miehensä, kavahti hän, sillä Rzepa oli muuttunut melkein
tuntemattomaksi.
-- Mikä sinun on?
Rzepa astui tupaan mutta ei aluksi saanut sanaa suustaan. Hän vaan
istui penkillä ja tuijotti maahan. Mutta vaimo rupesi urkkimaan ja sai
vihdoin viimein urkituksi koko asian.
-- He ovat pettäneet minut! huusi Rzepa.
Vaimo vaikeroi ääneensä ja mies hänen kanssaan; lapsikin rupesi
kätkyessään parkumaan ja Musti ulvoi ovella niin surkeasti, että
naapurinakat karkasivat ulos, kauhat kädessä, kuuntelemaan ja
kyselemään toisiltaan:
-- Mitä siellä Rzepan mökissä on tapahtunut?
-- Eiköhän mies mahtane kurittaa vaimoaan.
Rzepowa älmensi vielä pahemmin kuin hänen miehensä, sillä rakastihan
hän, vaimo raukka, miestään enemmän kuin mitään maan päällä.