Sankari keksii keinon.
Haava ärtyi.
Arvaan että ihanat lukijattaret jo alkavat itkeä kertomukseni sankaria.
Riennän sentähden ilmoittamaan, ennenkuin joku ehtii pyörtyä, ettei
haava kuitenkaan tappanut sankaria. Hänelle oli vielä sallittu pitkä
elonaika. Jos hän olisi kuollut, niin minä tietysti olisin heittänyt
kynän nurkkaan ja lopettanut koko kertomuksen. Mutta koska hän ei
kuollut, niin minä jatkan.
Haava siis ärtyi ja rupesi tekemään märkää, mutta vastoin kaikkea
odotusta koitui siitäkin uusi etu Pässinpään kylän kirjurille. Asiain
kulku oli sangen yksinkertainen. Märän kanssa meni paha tuuli päästä
pois. Zolzikiewicz alkoi siis ajatella selvemmin ja huomasi silloin,
että hän tähän asti oli tehnyt pelkkiä tyhmyyksiä. Kuulkaappa vaan!
Kanslianpäällikkö oli pannut päänsä pantiksi siitä, että hän voittaa
itselleen Rzepan vaimon. Tämä halu ei ollut ensinkään hämmästyttävä,
sillä toista niin kaunista naista ei löytynyt koko Aasinkorvan
piirikunnassa, mutta siksi tahtoi Zolzikiewicz saada Rzepan pois
tieltä. Kun Rzepa viedään sotaväkeen, niin koittaa kanslianpäällikölle
ilonpäivät. Mutta ei ole ensinkään helppoa herrastuomarin pojan sijasta
pistää Rzepan nimeä listoihin. Kirjuri on aina mahtimies ja
Zolzikiewicz on kirjureidenkin joukossa mahtimies, mutta
onnettomuudeksi hän ei ollut viimeisenä virkamiehenä ratkaisemassa
sotamiesottoa. Tässä piti joutua tekemisiin maapoliisin,
sotamieskomissionin, piiripäällikön ja maapoliisipäällikön kanssa.
Kellään näistä henkilöistä ei ollut vähintäkään syytä lahjoittaa
armeijalle ja valtakunnalle Rzepaa Burakin sijasta. "Jos hänet panisi
asevelvollisuuslistaan. Mutta entä sitte?" mietti miellyttävä
sankarimme itsekseen. Luettelot tarkastetaan, niihin liitetään ote
henkikirjoista ja koska ei Rzepan suuta saata tukkia, niin minä saan
pitkän nenän, minut potkaistaan pois kirjurintoimesta ja siinä lorun
loppu.
Suurimmatkin miehet ovat intohimon vallassa tehneet tyhmyyksiä, mutta
heidän suuruutensa on perustunut juuri siihen, että he ajoissa ovat
arvanneet oman tilansa. Zolzikiewicz myönsi tehneensä ensimmäisen
tyhmyytensä silloin, kun oli luvannut herrastuomarille pistää Rzepan
sotilasluetteloihin. Toisen tyhmyytensä oli hän tehnyt silloin, kun hän
meni Rzepan vaimon luo ja ahdisti häntä hänen loukuttaessaan pellavia.
Pelotellessaan häntä ja hänen miestänsä asevelvollisuudella, oli hän
tehnyt kolmannen tyhmyyden. Oi ylevää hetkeä, jona todella suuri mies
lausuu itselleen: "minä olen aasi!" -- tämä hetki oli nyt koittanut
Pässinpään kylälle, se oli lentänyt sinne kuin siivillä, tullut siitä
maasta, jossa ylevyys ja jalous kulkevat käsikädessä, sillä
Zolzikiewicz sanoi itselleen suoraan: "minä olen aasi!" Mutta olisiko
hänen pitänyt luopua suunnitelmasta, jonka tähden hän jo oli
vuodattanut vertansa (innoissaan tuli hän sanoneeksi "sydänvertansa"),
olisiko hänen pitänyt luopua tuumastaan, uhrattuaan sen tähden uudet
housunsa, joita hän ei vielä ollut räätäli Srulille edes maksanut, ja
alushousunsa, jotka hänellä, tietääkseen, vasta pari kertaa oli ollut
jalassa?
Ei ikinä! Päinvastoin tahtoi hän kostaa sekä Rzepalle että hänen
vaimolleen ja Mustillekin. Zolzikiewicz vannoi, että hän on narri,
jollei hän vielä kärvennä Rzepan nahkaa. Koko ensimmäisen päivän,
muuttaessaan kääreitä, hän mietti, mietti toisen, muuttaessaan
kääreitä, mietti vielä kolmannenkin, muuttaessaan kääreitä -- ja
tiedättekö mihinkä päätökseen hän tuli? Hän ei tullut mihinkään
päätökseen. Neljäntenä päivänä toi kanslianpalvelija Aasinkorvan
apteekista laastaria. Zolzikiewicz levitti sitä liinakankaalle, pani
paiseen päälle ja, voi ihme, kuinka tämä lääke vaikutti! melkein
samassa hetkessä hän huudahti: "nyt olen sen keksinyt!" Hän oli todella
tehnyt keksinnön.