Uusia henkilöjä ja rumia kuvia.
Tuntia myöhemmin tuli Rzepa nikkari Lukaksen kanssa kartanon
vankkureilla metsästä. Rzepa oli tanakka poika, sorja kuin poppelipuu
ja muutenkin kuin kirveellä veistetty. Hän kävi tätänykyä joka päivä
metsässä, sillä kartanon herra oli myynyt sen osan metsää, joka ei
ollut talonpoikien yhteisomaisuutta[8] juutalaiselle ja sentähden
kaadettiin siellä nyt honkia. Siitä oli Rzepalla hyvää raha-ansiota,
sillä hän teki työtä kuin mies. Kun hän sylkäsi kämmeniinsä, tarttui
kirveeseen, heilautti sitä, ähkäsi ja iski, niin jo vapisi honka ja
puolen kyynärän lastu lensi rungosta. Kun tukkia sitte ladottiin
kuormaan, niin hän tässäkin työssä vei voiton muilta. Juutalaiset
jotka, mittapuu kädessä, kiertelivät metsää, tarkastellen
petäjänlatvoja ikäänkuin olisivat etsineet variksenpesiä, kummastelivat
hänen voimiaan. Rikas kauppias Drysla Aasinkorvasta sanoi hänelle
monasti:
-- Aijai sinua, Rzepa, piru sinut vieköön. Tuoss'on kuusi äyriä! ota
ryyppy niillä... äläs sentään! Tuossa saat viisi äyriä!
Rzepa ei siitä paljon välitä. Hän vain heilauttaa kirvestä ja iskee.
Mutta välistä hän huvikseen huutelee metsässä:
-- Hohoi! hohoi!
Hänen äänensä lentää runkojen välitse ja palaa kaikuna takaisin.
Eikä taas pitkään aikaan kuulu muuta kuin Rzepan kirveen iskut. Välistä
puhelevat petäjät keskenään, humisten toisilleen tuuheitten oksiensa
läpi.
Välistä työmiehet laulavat, Rzepa taaskin ensimmäisenä. Kelpaa sitä
kuulla, kun hän heidän kanssaan laulaa laulua, jonka itse on heille
opettanut:
Ja mikäs siellä metsässä humisee?
Huhuu! huhuu!
Ja rytisee ja kumisee!
Huhuu! huhuu!
Putos' oksalta hyttynen tammipuun
Huhuu! huhuu!
Ja taittoi siinä niskaluun.
Huhuu! huhuu!
Ja kärpänen säälistä itkein
Huhuu! huhuu!
Paikalle lensi ja kysyi:
Huhuu! huhuu!
Eikö olis tohtori tarpeen?
Huhuu! huhuu!
Ei ole tohtori tarpeen
Huhuu! huhuu!
Eikä apteekin rohdot.
Huhuu! huhuu!
Lapio vaan on tarpeen
Huhuu! huhuu!
Kapakassa Rzepa niinikään keikkui muita ylinnä. Hän piti viinasta ja
oli paha tappelemaan, kun päihtyi. Kerran hän puhkasi erään kartanon
rengin päähän sellaisen reiän, että emännöitsijä vannoi voivansa sen
läpi nähdä hänen sielunsa. Kerran joutui hän kapakassa tappeluun
irtolaisten kanssa -- hän oli silloin tuskin seitsemäntoista vuoden
vanha. Herra Skorabiewski, joka siihen aikaan vielä oli lautamiehenä,
kutsutti hänet kansliaan, veti häntä pari kertaa korvalle -- vaikka
vaan näön vuoksi -- ja kysyi leppeästi:
-- Taivaan tähden, Rzepa, mitenkä sinä saatoit tulla toimeen heidän
kanssaan, heitähän oli seitsemän?
-- Kas, hyvä herra, vastasi Rzepa, -- heidän jalkansa olivat
marssimisesta niin veltostuneet, että kun vaan vähänkin tönäsi, niin
kaatuivat siihen paikkaan.
Herra Skorabiewski sovitti asian. Hän oli ennenkin kohdellut Rzepaa
tavattoman suosiollisesti. Akat kuiskuttelivat keskenään, että Rzepa on
hänen poikansa: "näkeehän sen tok' paikalla, että siinä hunsvotissa on
aatelisvertä."
Mutta se ei ollut totta, vaikka kaikki tunsivatkin Rzepan äidin eikä
kukaan hänen isäänsä. Rzepa itse oli vuokrannut mökin ja kolme morgia
maata, jotka hän sittemmin hankki omakseen. Nyt hallitsi hän isäntänä
omaa maatilkkuaan ja koska hän oli reiru mies, niin hän tuli toimeen
kutakuinkin. Hän meni naimisiin ja sai niin hyvän vaimon, ettei
parempaa olisi löytänyt, vaikka olisi hakenut kynttilä kädessä. Hänen
asiansa olisivat siis olleet mainiolla kannalla, jollei hän vähän
liiaksi olisi pitänyt viinasta.
Mutta häntä ei ollut neuvominen. Jos joku yrittikään varoittaa, niin
hän paikalla vastasi:
-- Juon omillani, mitä se teihin kuuluu?
Hän ei pelännyt ketään koko kylässä, paitsi kirjuria. Kun hän vaan
kaukaakin näki vihriäraitaisen lakin, pystyn nokan ja pienen
pukinparran korkeilla jaloillaan ja hiljalleen likenevän, niin hän
paikalla kävi kiinni lakkiinsa. Kirjuri tiesi hänestäkin pienen jutun.
Kerran myrskyisinä aikoina oli Rzepaa käsketty viemään eräitä papereita
johonkin ja hän oli ne vienyt. Sen enempää hän ei niistä tietänyt.
Olihan hän siihen aikaan vasta viidentoista vanha poika ja paimensi
hanhia ja sikoja. Mutta myöhemmin hän tuli ajatelleeksi, että häntä
ehkä sentään vaaditaan tilinteolle noitten paperien kuljetuksesta ja
sentähden hän pelkäsi kirjuria.
Tällainen henkilö oli Rzepa.
Kun hän nyt tänäpänä palasi kotiin metsästä, karkasi vaimo suurella
itkulla häntä vastaan ja alkoi:
-- Voi sinua onnetonta, eivät silmäni enään kauvankaan saa sinua
katsella, en saa paitojasi pestä, en ruokaasi keittää. Sinä menet,
onneton, kaiken maailman tietä.
Rzepa hämmästyi.
-- Mitä sinä hulluttelet, vaimo, sanoi hän, -- oletko syönyt
piparjuurta tai onko sinua ampiainen pistänyt.
-- En ole syönyt piparjuurta eikä minua ampiainen ole pistänyt, mutta
kirjuri kävi täällä ja sanoi, ettei sinua enään mikään pelasta
sotaväestä... Voi, voi, kyllä sinä nyt menet kaiken maailman tietä!
Rzepa rupesi tarkemmin kyselemään ja vaimo kertoi hänelle kaikki.
Ainoastaan kirjurin hakkailemisen hän salasi, sillä hän pelkäsi, että
Rzepa sanoisi kirjurille jotakin tyhmyyksiä tai ehkä karkaisi hänen
niskaansa. Jumala varjelkoon! Siitä ei asia paraneisi!
-- Sinä olet hullu! sanoi Rzepa vihdoin -- mitä sinä itket? ei ne minua
sotaväkeen vie, sillä enhän minä enään siinä iässä ole; ja onhan
minulla lisäksi mökki ja maata ja vaimo hupakko ja tuo pahankurinen
pikku rapu tuossa...
Hän osoitti kehtoa jossa "pahankurinen rapu", s.o. tukeva, vuoden vanha
poikanen vallattomasti liikutteli jalkojaan ja kirkui, jotta ihan
korvat olivat mennä lukkoon.
Vaimo pyyhki silmänsä esiliinalla ja lausui:
-- Mitä siitä? Kyllä hän tietää, että sinä kannoit ne paperit toisesta
metsästä toiseen.
Rzepa raapasi korvallistaan.
-- Taitaa vaan tietää.
Hetkisen perästä hän jatkoi:
-- Lähdenpä itse puhumaan hänelle. Ehkei se nyt ole niin vaarallista.
-- Mene, mene, kehoitti vaimo. -- Mutta ota rupla mukaasi. Älä mene
hänen luokseen ilman ruplaa.
Rzepa otti rasiasta ruplan ja läksi herra kirjurin luo.
Kirjuri oli nuorimies, hänellä ei siis ollut omaa taloutta, vaan hän
asui neliskulmaisessa, niinkutsutussa "rapatussa talossa", joka oli
lammin rannalla. Hänellä oli siellä erityinen etehinen ja kaksi
huonetta. Ensimmäisessä huoneessa ei ollut muuta kuin hiukan olkia ja
päällyssaappaat. Toista huonetta käytettiin sekä salina että
makuuhuoneena. Vuode näytti siltä kuin ei sitä ikinä olisi järjestetty,
tyynyissä ei ollut vaaruja ja höyhenet pistivät esiin. Vuoteen vieressä
oli pöytä, pöydällä mustepullo, kyniä, kansliakirjoja, muutama vihko
herra Breslauerin kustantamaa Isabella Espanjalaista, kaksi likaista
englantilaista kaulusta, pomaadapurkki, paperossihylssyjä ja lopuksi
talikynttilä, joka seisoi läkkisessä jalassa ja jonka sydän oli
ruskeahtava; kärpäsiä oli hukkunut taliin kynttilän sydämen ympärille.
Ikkunan luona riippui suurehko peili ja vastapäätä ikkunaa oli
piironki, jonka päälle herra kirjurin hienonhieno vaatevarasto oli
sälytetty: siinä oli kaikenkarvaisia housuja, satumaisen kauniita
liivejä, kaulaliinoja, hansikkaita, lakeerisaappaita, jopa
silinterihattukin, jota herra kirjuri käytti, kun hänen piti esiintyä
Aasinkorvan piirikaupungissa.
Tällä hetkellä oli tuolilla vuoteen vieressä myöskin herra kirjurin
nankini-kankaasta valmistetut housut ja liivit. Itse herra kirjuri oli
pitkänään sängyssä ja luki paraikaa "Isabella Espanjalaista", joka oli
ilmestynyt herra Breslauerin kustannuksella.
Hän -- nimittäin ei herra Breslauer vaan herra kirjuri -- oli surkeassa
tilassa; hänen tilansa oli niin surkea, ettei sitä surkeutta pystyisi
kuvaamaan kuin Victor Hugo'n kynä. Hänen haavaansa pakotti vimmatusti.
Isabellan lukeminen oli aina ennen tuottanut hänelle suurinta huvia ja
virkistystä, mutta nyt se vaan enensi tuskaa ja kiihoitti katkeruutta,
jonka kohtaus Mustin kanssa oli synnyttänyt. Hänellä oli hiukan
haavakuumetta ja hän ei millään tahtonut saada ajatuksiaan pysymään
koossa. Tuontuostakin näki hän kauheita näkyjä. Hän oli juuri lukenut
nuoren Serranon tulosta Escorialiin: hän on saanut loistavan voiton
karlisteista ja hän on täynnä haavoja. Nuori Isabella ottaa hänet
vastaan kalpeana, mielenliikutuksissaan. Harsokangas kohoilee
kiihkeästi hänen rinnoillaan.
-- Kenraali, oletko haavoitettu? kysyy hän Serranolta ja hänen äänensä
vapisee.
Onneton Zolzikiewioz kuvittelee tällä hetkellä olevansa Serrano.
-- Voi, voi, olen! vastaa hän ääntänsä hilliten. -- Suo anteeksi,
kuningatar! Varjelkoon sinua korkein...
-- Lepää, kenraali! Istuudu! Kerro minulle sankartöistäsi.
-- Kertoa minä kyllä voin, mutta en millään muotoa istuutua, huudahtaa
epätoivoissaan Serrano... Suo anteeksi, kuningatar! Se kirottu Musti...
tarkoitan: Don José... Voi, voi, voi!
Nyt mielikuvien täytyi väistyä kivun tieltä. Serrano katsahti
ympärilleen: pöydällä palaa kynttilä, joka ritisee ja räiskii, sillä
taliin tarttunut kärpänen on juuri syttynyt palamaan; seinillä kulkee
toisia kärpäsiä. Onko hän siis kotona eikä Escorialissa? Eikö
kuningatar Isabella olekaan täällä? Nyt herra Zolzikiewicz vasta herää
täyteen tajuntaan, nousee istumaan vuoteelleen, kastaa liinasen
vesiastiaan joka on sängyn alla ja muuttaa käärettä.
Sitte hän kääntyy seinään päin, menee uneen ja mielikuvittelu vie hänet
taaskin, puoleksi unessa, puoleksi valveilla, ylimääräisellä kyydillä
Escorialiin.
-- Kallis Serrano! armaani! tahdon itse hoitaa haavasi, kuiskaa
kuningatar.
Hiukset Serranon päässä nousevat pystyyn. Hän tuntee asemansa koko
surkeuden. Mitä tehdä? Kieltäytyäkö täyttämästä kuningattaren pyyntöä
tai antautuako hänen vaalittavakseen? Kylmä hiki nousee hänen
otsalleen, kun äkkiä...
Äkkiä kuningatar katoaa, ovi avautuu naristen ja kynnykselle astuu
Serranon leppymätön vihollinen, Don José.
-- Mitä sinä tahdot? Kuka olet? huutaa Serrano.
-- Minä vaan, Rzepa! vastaa synkästi Don José.
Zolzikiewicz herää; Escorial muuttuu taas hänen tavalliseksi
asunnokseen. Kynttilä palaa pöydällä, kärpänen, joka on tarttunut
sydämeen, ritisee ja ratisee sinertävässä valossa, ovella seisoo Rzepa
ja hänen takaansa... voi kauhistus! näkyy oven raosta Mustin pää.
Peto iskee silmänsä herra Zolzikiewicziin ja näyttää nauravan.
Herra Zolzikiewiczin kasvoilla on kylmä hiki ja hänen päähänsä lentää
ajatus: Rzepa on tullut tänne hakatakseen poikki jalkani ja Musti...
-- Mitä te molemmat täältä haette? huutaa hän kauhistuksissaan.
Mutta Rzepa laskee ruplan pöydälle ja vastaa nöyrästi:
-- Armollinen kirjuri! Minä tulin vaan puhumaan siitä sotamiesotosta.
-- Ulos, ulos, ulos! huusi Zolzikiewicz, joka äkkiä sai takaisin
rohkeutensa.
Vimmoissaan aikoi hän karata Rzepan niskaan, mutta karlistilaista
haavaa vihlasi silloin niin kipeästi, että hänen täytyi laskeutua
takaisin vuoteeseen. Eikä sieltä enään kuulunut kuin hiljainen valitus:
-- Voi, voi, voi!