I.

Kertomuksen sankarit.

Herrastuomarin kansliassa Pässinpään kylässä vallitsi haudan

hiljaisuus. Vanhanpuoleinen mies, herrastuomari Frans Burak, istui

pöydän ääressä, kirjoittaa raaputellen tavattomalla tarkkaavaisuudella.

Hänen kirjurinsa, nuori, toivorikas herra Zolzikiewicz[1] seisoi

ikkunan ääressä ja hätisteli kärpäsiä kasvoiltaan.

Kansliassa oli kärpäsiä ihan kuin navetassa. Ne olivat läämineet seinät

niin likaisiksi, ettei niiden alkuperäisestä karvasta ollut jälkeäkään

jälellä. Lasi joka peitti pöydän yläpuolella riippuvan kuvan,[2]

paperit, sinetti, krusifiksi[3] ja kansliakirjat -- kaikki oli

paksunaan kärpäsenjälkiä.

Kärpäset ryömivät herrastuomarin päällä ihan yhtä huolettomasti kuin

jos hän olisi ollut tavallinen lautamies, mutta herra Zolzikiewiczin

voideltu ja hyvänhajuinen pää niitä varsinkin houkutteli puoleensa. Sen

pään ympärillä parveili kokonaisia kärpäslaumoja ja kaljulla päälaella

istui eläviä, liikkuvia, mustia täpliä. Tuontuostakin nosti herra

Zolzikiewicz varovaisesti kättään, mutta päästi samassa kämmenensä

läjähtämään päätä vastaan. Silloin surahti kärpäsparvi lentoon ja herra

Zolzikiewicz rupesi ravistamaan pörröänsä, sormillaan keräämään raatoja

ja heittämään niitä lattialle.

Oli iltapäivä, kello saattoi ehkä olla neljä. Kylässä vallitsi

täydellinen hiljaisuus, sillä ihmiset olivat vainioillaan.

Kansliahuoneen ikkunan takana syyhytti lehmä selkäänsä seinää vastaan,

vähäväliä näkyi ruudun läpi sen pärisevät sieraimet ja kuono, josta

valui kinaa.

Välistä heilautti se taappäin raskasta päätään, suojellakseen itseään

kärpäsiltä ja silloin raapasivat sarvet seinää. Samassa katsahti herra

Zolzikiewicz ikkunaan ja huudahti:

-- Kyllä minä sinut siitä opetan!

Sitte katsoi hän peiliin joka riippui ikkunan pielessä ja silitti

hiuksiaan.

Vihdoin katkaisi herrastuomari hiljaisuuden.

-- Herra Zolzikiewicz, virkkoi hän masurilaismurteella, --

kirjoittakaappa te nyt se raportti, minulta ei se oikein tahdo luistaa

ja olettehan te sitäpaitsi kyläkunnan kirjuri.

Mutta herra Zolzikiewicz sattui olemaan huonolla tuulella ja kun hän

oli huonolla tuulella, niin täytyi herrastuomarin pitää huolta

kaikesta.

-- No ja entä jos olenkin kirjuri? -- vastasi hän ylenkatseellisesti.

-- Kirjurin tehtävä on kirjoittaa päällikölle ja komisariukselle, mutta

herrastuomareille, teidän vertaisillenne, saatte itse kirjoittaa.

Majesteetillisella ylenkatseella lisäsi hän vielä:

-- Mikä se herrastuomari muka on olevinaan? Talonpoika se on eikä

mitään muuta. Talonpoika on talonpoika, vaikka voissa paistettaisiin.

Sitte hän taaskin sukasi hiuksiaan ja katsahti peiliin.

Herrastuomari loukkaantui ja puhkesi puhumaan:

-- No jopa nyt jotakin! Tietäkää, että minä olen juonut teetä

_komsarjuksen_ kanssa.

-- Teetä! onpa siinä kehumisen varaa! vastasi Zolzikiewicz entiseen

tapaansa. -- Ehkäpä vielä ilman aarakkia?

-- Aarakin kanssa! niinpä niinkin.

-- Vaikkapa vaan aarakin kanssa -- mutta minä en siltä kirjoita

raporttia.

Herrastuomari tulistui.

-- Koska herra on niin hentoa tekoa, niin kuka käski pyrkimään

kirjuriksi?

-- Kuka teitä sitte käski pyrkimään? Minä olin päällikön tuttava ja...

-- Kyllä kai, mutta kun hän tänne tulee, niin ei herra uskalla

hiiskahtaakaan...

-- Burak, Burak! huomaan ettette pidä kieltänne kurissa. Minä olen jo

muutenkin kyllästynyt talonpoikiinne ja kirjurintoimiinne. Ihminen joka

on saanut hienon kasvatuksen aivan raaistuu teidän joukossanne. Jahka

minä tässä vielä oikein suutun, niin heitän sekä teidät että koko

kirjurinviran hiiteen.

-- Vai niin! No mitä herra sitte rupeaa tekemään?

-- Ettäkö mitä? Luuletteko että minun pitää panna hampaat naulaan ilman

tätä kirjurin virkaa? Hienosti kasvatettu mies kyllä tulee toimeen.

Älkää te ensinkään surko hienosti kasvatetun miehen kohtaloa. Vasta

eilen sanoi minulle reviisori Stolbicki:[4] "aijai sinua Zolzikiewicz,

sinusta se vasta helkkarin alireviisori tulisi: sinähän kuulet ruohon

kasvavan." Sellaisia sanoja ei sanota tyhmeliineille. Minä annan

palttua teidän kirjurinviroillenne. Hienosti kasvatettu mies...

-- No, no, ei se maailma nyt siltä nurin mene.

-- Ei, maailma tosin ei mene nurin, mutta te saatte kastaa sutinne

tervapyttyyn ja sillä sudilla kirjoittaa kirjanne. Ja kyllä teidän

tulee lämmin, kun patukka paukkuu selässänne.

Herrastuomari alkoi raappia päätään.

-- Mitä herra kanssa paikalla nousee takajaloilleen!

-- Mitä te sitte älmennätte suun täydeltä...

-- Jätetään se nyt sikseen.

Taas syntyi hiljaisuus, ainoastaan herrastuomarin kynä raapiskeli

hitaasti paperia.

Vihdoin hän oikaisihe, pyyhkäisi kynää takkiinsa ja huudahti:

-- No, nyt se on valmis, jumalankiitos.

-- Lukekaappas nyt sitte mitä siinä olette töhrinyt.

-- Töhrin mitä piti töhriä, kirjoitin kaikki mitä piti kirjoittaa.

-- Lukekaa nyt vaan, kun sanon.

Herrastuomari kävi molemmin käsin kiinni paperiin ja alkoi lukea:

"Herrastuomarille _Ovisalvan_ seurakunnassa. Nimeen Isän ja Pojan ja

Pyhän Hengen. Amen. Päällikkö on käskenyt että sotamiesluettelot pitää

lähettää Maarianpäiväksi ja että henkiluettelot kirkonkirjan mukaan

siellä pappilassa ja ne meidän talonpojat tulevat teidän luo

leikkuulle, ymmärrättekö että se pitää kirjoittaa ja että leikkuumiehet

kanssa pitää lähettää Maarianpäiväksi, kun ovat täyttäneet

kahdeksantoista vuotta, sillä jos ette sitä tee, niin saatte pitkin

turpaanne, jota itselleni ja teille toivotan Amen."

Kelpo herrastuomari oli joka sunnuntai kuullut rovastin lopettavan

saarnansa tällä tavalla, sentähden piti hän tietysti tätä loppua sekä

välttämättömänä että virallisen kirjoitustavan mukaisena. Mutta

Zolzikiewicz purskahti nauruun.

-- Sekö siitä nyt tuli? virkkoi hän.

-- Herra saa sitte kirjoittaa paremmin.

-- Tietysti minä kirjoitan, sillä minua hävettää koko Pässinpään

puolesta.

Näin sanottuaan Zolzikiewicz istuutui, otti kynän käteensä, piirsi

sillä kaaren ilmaan ikäänkuin päästäkseen alkuun ja rupesi sitte

nopeasti kirjoittamaan.

Pian oli kirjoitus valmis; sen tekijä silitti hiuksiaan ja luki sitte

ääneen:

"Pässinpään seurakunnan herrastuomari Ovisalvan seurakunnan

herrastuomarille!"

"Koska korkeitten viranomaisten käskyn mukaan sotilasluetteloiden tulee

olla valmiina sinä ja sinä päivänä sitä ja sitä vuotta, tehdään täten

Ovisalvan seurakunnan herrastuomarille tiettäväksi, että luettelot

pässinpääläisistä talonpojista, jotka löytyvät sikäläisessä

kirkonkansliassa, ovat sieltä ulosotettavat ja viipymättä Pässinpään

seurakuntaan lähetettävät. Samaten tulee Pässinpään talonpoikien, jotka

Ovisalvan seurakunnassa oleskelevat raha-ansiolla, asianomaisena

päivänä olla täällä saapuvilla."

Herrastuomarin korvaa hivelivät nämä sanat ja hänen kasvoihinsa tuli

altis, melkeinpä uskonnollisen hartauden ilme. Kuinka tuo kirjoitus

kuului kauniilta, juhlalliselta, läpeensä viralliselta! Esimerkiksi tuo

alku: "koska korkeitten viranomaisten käskystä" j.n.e. Herrastuomari

ihaili suuresti tuota "koska korkeitten viranomaisten käskystä", mutta

ei millään saanut sitä päähänsä, tai oikeastaanhan hän alun jo osasi,

mutta ei koskaan päässyt sen pitemmälle! Mutta Zolzikiewiczin kynästä

sitä valui kuin vettä, ei sitä piirikaupunginkaan kanslioissa sen

paremmin kirjoitettu. Eikä enään muuta kuin sinetti perään jotta pöytä

tärisee!

-- No, ei puutu päätä, sanoi herrastuomari.

Zolzikiewicz oli jo leppynyt.

-- Kirjurihan minä olenkin, siis kirjoitan kirjoja.

-- Kirjoittaako herra sitte todella kirjojakin?

-- Kysytte ikäänkuin ette tietäisi, mutta kuka se sitte kansliakirjat

kirjoittaa?

-- Tosiaan! huudahti herrastuomari.

Hetkisen perästä hän lisäsi:

-- Luettelot valmistuvat kuin lentämällä.

-- Kunhan te toimittaisitte edes heittiöt pois tästä kylästä.

-- Millä hitolla niistä pääsee?

-- Mutta minäpä sanon teille, että piiripäällikkö on moittinut

Pässinpään kansaa. Hän on sanonut ettei ne muuta tee kun juovat. Burak

ei pidä niitä silmällä, siis syy on hänen.

-- Kyllä minä tiedän, sanoi herrastuomari, -- että kaikesta syytetään

minua. Kun Sepän Rosalia teki lapsen, niin hän tuomittiin saamaan

kaksikymmentäviisi paria raippoja jotta toisen kerran muistaisi, ettei

sellainen ole tytölle soveliasta. Kuka käski antaa ne hänelle? En

suinkaan minä vaan tuomari. Mitä se minuun kuului? Minun puolestani

saavat vaikka kaikki tytöt tehdä lapsia. Tuomari käski, mutta syy

lankesi minun niskoilleni.

Samassa töytäsi lehmä sellaisella jyryllä seinään, että koko

kansliahuone tärisi.

-- Piru sinut vieköön, senkin...! huusi herrastuomari suuttuneena.

Kirjuri joka jonkun aikaa oli istunut pöydällä, alkoi taasen katsoa

peiliin.

-- Oikein se on teille, puhui hän, -- miksette pidä heitä kurissa.

Juominen kasvaa kasvamistaan. Joku tuhmeliini asettuu etunenään ja

vetää kaikki ihmiset perässään kapakkaan.

-- Minä vaan en tiedä kenenkään juopottelemisesta, mutta täytyyhän

väsyneen työmiehen saada juoda janoonsa.

-- Sen minä teille vaan sanon, että toimittakaa se Rzepa[5] pois

täältä, niin palaa rauha maahan.

-- Pitäisikö minun sitte napata häneltä pää poikki?

-- Ei teidän tarvitse häneltä päätä napata, mutta kun nyt

sotilasluettelot tulevat, niin pankaa hänet listaan, hän nostaa arvan

jotta helähtää.

-- Hänhän on naimisissa, johan hänellä on vuoden vanha poikakin.

-- Entä sitte. Ei hän rupea nostamaan kannetta ja jos nostaisikin, niin

kuka häntä kuuntelisi! Ei sellaisiin ole aikaa sotamiesoton kestäessä.

-- Voi, voi herra kirjuri! Mitä siitä juopporentusta, mutta mihin vaimo

joutuisi. Se olisi sulaa Jumalan pilkkaamista.

-- Mitä te siitä välitätte. Muistakaa että oma poikanne on

yhdeksäntoista vanha ja että hänenkin täytyy nostaa arpaa.

-- Kyllä minä sen tiedän, mutta minäpä en hänestä luovu. Jollei muuta

keinoa ole, niin ostan hänet vapaaksi...

-- Jos kerran olette niin rikas mies...

-- Vähänpä Jumala minulle on kolikoita antanut, mutta ehkä ne nyt

riittävät...

-- Kahdeksansataa ruplaa teidän täytyy luovuttaa kolikoistanne.

-- Minä maksan ne, koska olen sanonut maksavani ja jos Jumala suo minun

pysyä herrastuomarina, niin Hänen korkealla avullaan ehkä jo parissa

vuodessa hankin ne takaisin.

-- Hankkikaa tai olkaa hankkimatta. Mutta minulla on vaatimukseni

minullakin, enkä minä aio niistä luopua. Hienosti kasvatetulla miehellä

on aina suuremmat menot kuin yksinkertaisilla ihmisillä ja jos te

poikanne sijalle kirjoittaisitte Rzepan, niin olisihan se teille aika

säästö... ei sitä kahdeksaasataa ruplaa niinkään tiepuolesta siepata.

Herrastuomari mietti hetkisen. Mainitun summan säästäminen alkoi häntä

houkutella ja hän hymähteli tyytyväisesti.

-- Niin, virkkoi hän vihdoin, -- mutta se on aika vaarallinen juttu.

-- No ei teidän päänne siltä mene.

-- Mutta sitä minä juuri pelkään, että herrojen päät keksivät koukut ja

minun pääni niistä vastaa.

-- Tehkää niinkuin tahdotte, maksakaa vaan kahdeksansataa ruplaa...

-- Pahaltahan se tuntuu, enhän minä sitä kiellä.

-- Miltäs pahalta se tuntuu, koska pian aiotte hankkia rahat takaisin!

Mutta älkää te niin lujasti luottako herrastuomarinvirkaanne. Kaikki

eivät vielä tiedä mitä minä, mutta saisivatpa tietää...

-- Kantaahan herra enemmän kansliakuluja kuin minä.

-- En minä nyt puhu kansliakuluista vaan entisistä ajoista...

-- Minä en pelkää. Olen vain tehnyt niinkuin käskettiin.

-- No, saattepahan selvittää asianne asianomaisessa paikassa.

Niin sanottuaan otti kirjuri viheriäraitaisen lakkinsa ja läksi

kansliasta. Aurinko oli jo alhaalla ja väki palasi vainioilta.

Sentähden tuli herra kirjuria vastaan viisi heinämiestä, viikatteet

olalla. He kumarsivat hänelle, sanoen: "ylistetty", mutta herra kirjuri

vaan nyökäytti heille pomaadalla voideltua päätänsä eikä vastannut

"iankaikkisesta iankaikkiseen",[6] sillä se ei hänen mielestään sopinut

hienosti kasvatetulle miehelle. Kaikki tiesivät että herra Zolzikiewicz

oli saanut hienon kasvatuksen; sitä epäilivät ainoastaan häijyt ja

pahansuovat ihmiset, jotka eivät siedä ainoankaan yksilön pään kohoavan

muita ylemmä, paikalla rupeamatta pitämään häntä silmätikkunaan ja

häiritsemään hänen öittensä unta.

Jos kaikkien kuuluisten miestemme elämäkerrat olisivat kirjoitetut

muistiin, niin saisimme tämän mainion miehen elämäkerrasta lukea, että

hän oli saanut alkusivistyksensä Aasinkorvan piirikunnan samannimisessä

pääkaupungissa, jossa piirikunnassa Pässinpääkin on. Seitsemäntoista

vanhana oli nuori Zolzikiewicz jo toisella luokalla ja varmaan hän

samalla vauhdilla olisi ylennyt, jolleivät myrskyiset ajat äkkiä ja

ainiaaksi olisi katkaisseet hänen niin puhtaasti tieteellistä uraansa.

Nuoruudenkiihkossaan herra Zolzikiewicz, joka muuten jo aikaisemmin oli

saanut kärsiä kaikellaista vääryyttä opettajien puolelta, asettui

samoinajattelevien virkaveljien etunenään ja toimitti vainoojilleen

kissannaukujaiset; hän repi rikki kirjansa, katkoi viivoittimensa ja

kynänsä, hylkäsi Minervan ja astui uudelle uralle. Tätä uutta uraa

myöten astellen hän jo oli päässyt kyläkunnan kirjuriksi ja uneksi,

kuten tiedämme, alireviisorinvirkaa.

Tässä kirjurinvirassakin hänen sentään oli aika hyvä olla.

Perusteelliset tiedot tuottavat ihmiselle aina kunnioitusta ja koska

tämän kertomuksen miellyttävä sankari tiesi jotakin jokainoasta

ihmisestä Aasinkorvan piirikunnassa, niin kaikki kunnioittivat häntä,

samalla vaarinottaen jonkillaista varovaisuutta hänen seurassaan,

jotteivät vaan loukkaisi mainiota miestä. Hienosto tervehti häntä ja

talonpojat paljastivat jo kaukaa päänsä, sanoen hänelle: "ylistetty

olkoon!" Tässä minun sentään täytyy tarkemmin selittää lukijoilleni,

minkätähden ei herra Zolzikiewicz tervehdykseen "ylistetty olkoon"

vastannut tavanmukaisella "iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."

Muistamme hänen olleen sitä mieltä ettei se sovi miehelle joka on

saanut hienon kasvatuksen; mutta siihen oli vielä muitakin syitä.

Läpeensä itsenäiset henget ovat usein uhkarohkeat ja hurjat. Sentähden

herra Zolzikiewiczkin tuli siihen johtopäätökseen, että ihmisen sielu

totisesti on paljasta tomua. Lisäksi herra kirjuri paraikaa luki

varsovalaisen kirjakauppiaan, herra Breslauerin kustantamaa teosta

"Isabella Espanjalainen eli Madridin hovin salaisuudet." Tämä kuuluisa

romaani miellytti häntä suuresti, jopa innostutti häntä siihen määrään,

että hän jo aikoinaan oli ollut heittämäisillään kaikki ja

lähtemäisillään Espanjaan. "Koska Marforin yritykset onnistuivat, niin

mikseivät minun onnistuisi!" mietti hän itsekseen. Ja ehkä hän olisikin

lähtenyt matkaan, sillä olihan hän sitä mieltä ettei tässä typerässä

maassa kukaan tule toimeen, mutta onneksi tuli väliin muita

asianhaaroja, joista tässä epopeassa edempänä kerrotaan.

Luettuaan tätä Espanjan Isabellaa, joka suureksi kunniaksi Puolan

kirjallisuudelle vihottain oli ilmestynyt herra Breslauerin

kustannuksella, katseli herra Zolzikiewicz epäilevin silmin hengellistä

säätyä ja kaikkea mikä välillisesti tai välittömästi oli sen kanssa

yhteydessä. Sentähden ei hän heinämiehillekään vastannut

"iankaikkisesta iankaikkiseen", kuten oli tapana, vaan kulki ääneti

eteenpäin. Kulkiessaan hän vihdoin kohtasi tytötkin, jotka sirpit

olalla palasivat vainiolta. He olivat juuri kulkemassa suuren

vesilätäkön sivutse; heidän piti astella peräkanaa ja he nostelivat

takaapäin hameitaan, joten punertavat pohkeet näkyivät. Nyt vasta herra

Zolzikiewicz avasi suunsa ja sanoi: "mitä teille kuuluu, lintuseni?"

Hän pysähtyi keskelle polkua ja kun tytöt tulivat, koppasi hän heiltä

jokaiselta suudelman ja sysäsi heidät lätäkköön, noin vaan lystikseen.

"Voi, voi!" huusivat tytöt ja nauroivat jotta takahampaat näkyivät. Kun

he sitte vihdoin olivat päässeet ohitse, kuunteli kirjuri tyytyväisenä

heidän puheitaan. "Korea poika tuo meidän kirjurimme!" sanoi toinen

toiselle. "Ja punainen kuin mättään puola." "Ja sen pää hajahtelee kuin

ruusu. Ihan olet pyörtymäisilläsi, kun se kaulaan kapsahtaa", virkkoi

kolmas tytöistä. Herra kirjuri asteli eteenpäin mitä parhaimmalla

tuulella. Erään mökin kohdalla kuuli hän äkkiä, että puhuttiin hänestä.

Silloin hän kätkeytyi aidan taakse. Puutarhassa aidan toisella puolen

oli tiheä kirsikkametsä ja mehiläiskekoja. Vähän matkan päässä

mehiläiskeoista seisoi kaksi akkaa, puhellen keskenään. Toisen helmassa

oli perunoita joita hän veitsellä kaaputteli, toinen puhui:

-- Voi, voi, hyvä ystävä, kuinka minä pelkään että vievät Fransini

sotamieheksi. Ihan sydäntäni vihlasee kun sitä ajattelen.

-- Lähtekää kirjurin luo, virkkoi toinen akoista. -- Jollei hän auta,

niin ei mikään auta.

-- Mutta mitä minä hänelle vien, hyvä naapuri! Eihän hänen luokseen

sovi mennä tyhjin käsin. Herrastuomari on höylimpi: viet hänelle

tuoreita krapuja tai voita tai nipun pellavia tai kanan, niin kelpaahan

hänelle kaikki. Mutta kirjuri ei ole näkevinäänkään. Hän on hirveän

ylpeähenkinen. Hänelle pitää paikalla käydä aukaisemaan liinansolmua ja

vetämään esiin ruplaa!

-- Älkää odottakokaan, mutisi kirjuri itsekseen, -- että minä teidän

munianne ja kanojanne huolisin! Vai rupeisin minä ottamaan vastaan

lahjoja! Vie sinä vaan herrastuomarille kanasi!

Näin ajatellen siirsi hän syrjään kirsikkapuiden oksia ja oli jo

puhuttelemaisillaan vaimoja, kun äkkiä takaapäin alkoi kuulua rattaiden

räminää. Herra kirjuri kääntyi katsomaan. Rattailla istui nuori

ylioppilas, lakki kallellaan päässä, paperossi hampaissa ja ohjaksissa

sama Frans, josta vaimot vasta olivat puhuneet.

Ylioppilas kääntyi katsomaan, tunsi herra Zolzikiewiczin, heilautti

kättään tervehdykseksi ja huudahti:

-- Mitä kuuluu, herra Zolzikiewicz? Mitä uutta? Vieläkö te voitelette

hiuksenne pomaadalla yhtä paksulta kuin ennen?

-- Nöyrin palvelijanne! vastasi Zolzikiewicz syvään kumartaen, mutta

kun vankkurit olivat vierineet edemmäksi, huusi hän hiljaa perässä: --

kunhan edes niskasi taittaisit ennenkuin pääset perille!

Herra Zolzikiewicz ei sietänyt ylioppilasta. Hän oli herrasväki

Skorabiewskin serkku ja hän tuli aina viettämään kesää heille. Herra

Zolzikiewicz ei ainoastaan vihannut häntä vaan hän häntä pelkäsi kuin

tulta, sillä ylioppilas oli aika irvihammas ja suuri keikari: hän teki

herra Zolzikiewiczistä pilkkaa ihan tahallaan ja hän oli ainoa koko

kylässä, joka ei vähääkään välittänyt kirjurista. Kerran hän keskellä

käräjäistuntoa oli tullut kansliaan ja sanonut Zolzikiewiczille vasten

naamaa, että hän on tyhmyri ja talonpojille, ettei heidän tarvitse

häntä totella. Kyllä herra Zolzikiewiczin olisi tehnyt mieli hänelle

kostaa... mutta mitä hän hänelle mahtoi? Muitten syntiluettelon hän

edes osaksi tunsi, mutta hänestä hän ei tietänyt hölynpölyä.

Tuon ylioppilaan tulo ei ollut hänelle ensinkään mieluinen, sentähden

hän synkkänä asteli eteenpäin. Vihdoin hän seisahtui mökin eteen, joka

oli vähän matkan päässä tiestä ja hänen otsansa kirkastui, kun hän sen

näki. Mökki oli ehkä muita köyhempi, mutta siellä näytti siistiltä.

Pihamaa oli puhdas ja sinne tänne oli istutettu sipulia. Aidan luona

oli pilkotuita puita ja tukkiin oli lyöty kirves. Vähän etempää näkyi

riihi, jonka ovet olivat auki, ja sen vieressä lato, jota samalla

pidettiin sekä sikolättinä että navettana; etempänä oli aitaus jossa

hevonen kävi laitumella. Sikolätin edessä oli suuri likalätäkkö ja

siinä vetelehti kaksi sikaa. Hanhet kahlivat lätäkön ympärillä.

Puupinon luona, keskellä lastukasaa seisoi kukko, raapimassa maata.

Löydettyään jyvän tai matosen, alkoi se kotkottaa; kanat karkasivat

kilvan paikalle ja koettivat vuoronperään noukkaista itselleen

herkkupalaa.

Mökin ovella istui nainen loukuttamassa hamppuja. Hän hyräili hiljaa

itsekseen ja hänen vieressään makasi koira, etukäpälät ojollaan ja

kuono hätyyttämässä kärpäsiä, jotka pyrkivät istuutumaan sen

haavoittuneelle korvalle.

Nainen oli nuori, ehkä kahdenkymmenen vanha, ja erinomaisen kaunis.

Hänen päässään oli huntu, jommoisia naidut naiset käyttävät ja hänen

valkea paitansa oli nyörätty kiinni punaisella nauhalla. Hän oli

voimakkaan näköinen kuin itse terveys, harteva ja leveä lanteiltaan,

mutta vyötäisen kohdalta hoikka ja notkea, -- sanalla sanoen aivan kuin

vuorikauris.

Hänen kasvonpiirteensä olivat hienot, pää pieni, iho kalpeahko ja

ainoastaan hiukan auringonsäteitten kultaama; silmät olivat suuret,

mustat, kulmakarvat kuin maalatut, nenä pieni ja ohut, suu punainen

kuin kirsikka. Kauniit, tummat hiukset tunkivat esiin hunnun alta.

Herra kirjurin lähestyessä nousi koira joka oli maannut loukun

vieressä, veti hännän koipien väliin ja rupesi murisemaan,

tuontuostakin näyttäen hampaitaan, ikäänkuin olisi nauranut.

-- Musti, huudahti nainen heläjävällä, miellyttävällä äänellä -- oletko

siivolla, mitä sinä nyt siinä...!

-- Hyvää iltaa, Rzepowa![7] -- alkoi kirjuri.

-- Hyvää iltaa, herra kirjuri, vastasi nainen, työtään keskeyttämättä.

-- Onko miehenne kotona?

-- Työssä metsällä.

-- Sepä vahinko. Hänelle olisi tässä vähän asiaa kunnan puolesta.

Yksinkertaisen kansan silmissä tietävät "asiat kunnan puolesta" aina

pahaa. Rzepan vaimo lakkasi loukuttamasta, nosti silmänsä ja kysyi

levottomasti:

-- No, mikä nyt on?

Herra kirjuri astui sisään portista ja seisahtui ihan hänen viereensä.

-- Jos annatte minulle suudelman, niin sanon teille.

-- No kaikkea tässä vielä! vastasi nainen.

Mutta herra kirjuri oli jo kietaissut kätensä hänen ympärilleen ja

painoi häntä vastaansa.

-- Herra, minä huudan! kirkasi Rzepowa, koettaen riistäytyä irti.

-- Oma herttainen Rzepowani... Marysiani!

-- He-erra! Tämä on synti ja häpeä. Herra...

Hän ponnisti kaikki voimansa, mutta herra Zolzikiewicz oli aika väkevä

eikä päästänyt irti.

Silloin riensi Musti auttamaan emäntäänsä. Sen niskakarvat nousivat

pystyyn ja vimmatusti haukkuen se karkasi herra kirjurin kimppuun,

mutta koska herra kirjurin yllä oli vain lyhyt takki, niin Musti

tarttui suojattomiin nankini-kankaasta tehtyihin housuihin, repi ja

raastoi niitä, pääsi ihoon asti, repi sitäkin ja vihdoin, tuntien

saaneensa kitansa täyteen, alkoi vimmatusti ravistella päätään ja

tempoa.

-- Jeesus Maria! huusi herra kirjuri, joka nyt kokonaan unohti

kuuluvansa niihin voimakkaisiin henkiin, jotka eivät tarvitse uskontoa.

Mutta Musti ei päästänyt herra kirjuria rauhaan ennenkuin tämä oli

saanut käsiinsä halon, jolla umpimähkää alkoi hosua taaksensa. Halko

sattui vihdoin Mustin selkään ja koira pakeni, surkeasti ulisten.

Hetkisen perästä se taas alkoi tappelun.

-- Korjaa siitä jo koiraperkeleesi! huusi herra kirjuri, heristellen

halkoa ilmassa.

Nainen huusi koiran luokseen ja ajoi sen ulos portista.

Sitte he kirjurin kanssa hetkisen katselivat toisiansa silmästä

silmään, vaieten.

-- Voi minua onnetonta, mitä te nyt oikeastaan tahdotte minusta?

huudahti vihdoin Rzepowa, jota asian verinen käänne peloitti.

-- Kyllä minä teille kostan! huusi herra kirjuri. -- Kostan kun

kostankin! Odottakaappa! Rzepa viedään sotaväkeen! Tarkoitukseni oli

teitä suojella... mutta nyt... Kyllä te vielä pakenette turviini...

Kyllä minä teille kostan!

Nainen kalpeni niinkuin häntä olisi kirveenhamaralla lyöty, kytki kädet

ristiin ja avasi huulensa ikäänkuin jotakin sanoakseen, mutta herra

kirjuri vaan nosti maasta vihriäraitaisen lakkinsa ja läksi kiireesti

tiehensä, toisella kädellä heiluttaen halkoa, toisella pidellen koossa

hirveästi runneltuja, nankini-kankaasta tehtyjä housujaan.