Tästä tapauksesta tuskin kuukausi eteenpäin, juoksi Erkki, joka oli
mukana heinänteossa, nuolen nopeudella Uuteentaloon isänsä luokse.
"Isä, tuolla tulee vieraita," huusi hän hengästyneenä; vieraita
Uudessatalossa, se oli jotakin harvinaista. "Suuret vaunut, kolme
hevosta edessä ajoivat meidän kujalle ja ovat pian täällä; minä juoksin
oikotietä ilmoittamaan isälle, isän tarvitsisi ajaa partansa."
Kapteeni siveli leukaansa; siinä oli parta semmoinen, jota maalla
sanotaan lauvantaiparraksi.
"Hm, vieraita! Eikö toki milloinkaan saa olla rauhassa!" sanoi
kapteeni, jota kumminkaan kokonaiseen vuoteen vieraat eivät olleet
häirinneet. Kuitenkaan se ei siitä parantunut. Kapteeni, vaikka vapaa
ihminen, oli syntynyt ja kasvanut taikauskossa, sentähden ajeli hän
partansa, sitoi valkean liinan kaulaansa ja pukeusi kauniimpaan
nuttuun, voidakseen arvokkuudella näyttäytyä kolmihevoisisille
vierailleen, joilla onneksi oli jokseenkin vaikea päästä leveillä
vaunuillaan kapealla tiellä, niin että viipyivät tarpeeksi kauan.
Ankara koirainhaukunta, jonka saivat aikaan kopin seinään sidottu Vahti
ja Valpas hauskoine perheineen, ilmoitti vaunujen lähenevän; pian ne
ajoivatkin kartanolle ja kääntyivät portaiden eteen.
Aivan tavallista on maalla tällaisissa tilaisuuksissa rynnätä ulos
"ottamaan vastaan," niin kuin sanotaan ja jo portailla vakuuttaa, miten
hauskaa oli, että ystävät tulivat; mutta kapteeni Heikkilä ei pitänyt
väliä siitä tavasta, hän vaan käveli salissa edes ja takaisin vähän
suuttuneena siitä, kun hän oli pakoitettu pukeutumaan valkoiseen
huiviin ja koreesen takkiin, joka oli ahdas kainaloista. Se ei myöskään
ollut tarpeen, sillä suuria vaunuja koristi kaksi lakeijaa takana ja
äärettömän suurilakkinen ajaja edessä.
Nuori herra hyppäsi vaunuista ja ojensi kätensä pienelle, vähän
köyrylle ja jotenkin vanhalle naiselle, joka rakkikoiran seuraamana
hitaasti ja varovasti astui vaunuista; häntä seurasi mamselli, kantaen
hattukoteloa.
"Olemme siis perillä. Hyvin kaunis tuo kastanja tuolla. -- Anna voisi
ottaa kukan puusta!"
"Anna! Kreivinna käskee teitä ottamaan kukan kastanjasta," kertoi
nuoriherra.
"Kas niin, rakas Teodor, nyt menemme sisälle. Kai tuo kapteeni kotona
on -- hm, hm."
Nuori mies tarjosi tädilleen käsivartensa ja he menivät.
Valpas ei ollut tuttu, vaan nuuski vanhaa naista jotenkin armottomasti;
hän sanoi sen tähden: "Pekka ajakoon pois tuon pahan eläimen, se muuten
varmaankin nielasee minun pikku Katalaanini -- se vapisee, eläin
raukka, ja sydämensä sykkii kuin kieli kellossa."
Vihdoin astuivat he saliin, jossa kapteeni oli asettautunut keskelle
lattiaa.
"Nöyrin palvelianne," sanoi kapteeni.
"Onko minulla kunnia nähdä kapteeni Heikkilä?"
"On, on niinkin," sanoi kapteeni tähystäen vanhaa naista, joka
merivihreillä silmillään katsoi häntä.
"Hm," toisti akka järjestellen harmaata läninkiään, avaraa
matkapukuaan, jota nimitetään mukavaksi epämukavaan asti: "hm, minua
ilahduttaa nähdä teitä, rakas kapteeni."
"Vai niin," sanoi kapteeni sellaisella kasvojen muodolla kuin jos hän
olisi juonut etikkaa; "en tiedä nimeänne, hm..."
"Sallikaa minun esitellä kreivinna Tigerstjerna."
Kapteeni vavahti vähän, vaan malttoi mielensä ja sanoi: "vai niin,
nöyrä palvelianne, tehkää hyvin ja istukaa!"
"Minun nimeni on myöskin Tigerstjerna," sanoi nuori mies, "muuten on
minulla virka kuninkaallisessa kansliassa."
"Sinä et mainitse, että olet kamarijunkkari," muistutti vanha kreivinna
istuutuen nojatuoliin.
"Oi, onhan selvää, että häveliäisyys esti hänen lausumasta jotakin niin
halpamaista," sanoi kapteeni, joka näytti äkäytyneeltä ja halukkaalta
ruveta riitelemään, jos vaan sattumus olisi suonut tilaisuutta.
Vanha nainen alkoi puhua ilmasta, teistä ja viimein talon koirista.
"Teidän tuo mustanne, rakas kapteeni, on koko peto, se nuuski minua,
murisi juurikuin olisin ollut käypäläinen."
"Se oli Valpas, niin, se koira on taitava kasvojen tuntija," oli
kapteenin vastaus.
"Katalaani raukka, pikku elukka! -- Otapas Teodor laukustani muutama
pieni leivos -- ei, ei niitä, ne ovat Ehrenkrok'in karamellia -- niin,
juuri tuo -- oi, miten makeata se syö, tuo siunattu eläin!" sanoi
harmaisin puettu rouva; "kapteeni pitäisi myös tämmöisen pienen koiran.
Laulapas Katalaani! Kas niin, istupas laulamaan, niin saat jotakin."
Tuo pieni vilkkusilmä lemmikki istuutui ja alkoi ulvoa muutamia
säveleitä. Tuo olisi kentiesi huvittanut jotakin muuta, vaan ei
kapteeni Heikkilää, joka monesta syystä oli suuttunut sydämensä
syvimmästä. Kun nyt näin oli pääty alkuun, alkoi armo varsinaisen
asiansa.
"Kapteeni on varmaankin kuullut nimeni jo ennen?"
"Niin -- olenpa kyllä," oli lyhyt vastaus.
"Jos kapteeni oli poikani yhteydessä erään ihmisen kanssa, joka..."
"Joka kuoli ja haudattiin niinkuin teidän poikannekin, rouva
kreivitär," keskeytti kapteeni hänen äreästi.
"Oi Jumalani, se oli suuri tappio, rakas kapteeni! Minä todellakin
surin häntä kovin, todellakin..."
"Todellako?"
"Huolimatta hänen kevytmielisyydestään, oli hän ainoa elossa oleva
lapseni."
"Vai niin -- ja hän kuoli kuitenkin."
"Hän pääsi toki tuosta yhteydestä."
"Pääsi kyllä."
"Vai niin, tuo ihminen on kuollut?"
"Niin ihmiset ovat kuolleet."
"Ketkä?"
"Sekä mies että nainen, senhän tiedämme?"
"Vai niin, mutta minä tarkoitan sitä ihmistä, joka..."
"Joka kuoli ensin -- se oli mies."
"Ei, ihmistä, hm..."
"Joka kuoli viimeiseksi, se oli nainen."
"Hyvä. Olen kuullut kerrottavan, että kapteeni Heikkilä otti hänen
holhotakseen."
"Vai semmoistako olette kuulleet?"
"Niin, sekä että hänellä oli lapsi, josta te pidätte huolta."
"Aivan niin."
"Elääkö lapsi?"
"Elää kyllä."
"Onko se poika vai tyttö?"
"Tyttö."
"Kaunis ja hyvin muodostunut?"
"Hän on äitinsä näköinen."
"Vai niin, ihminen oli kaunis."
"Niin oli sekä hyvä tyttö, jalo tyttö, siksi kun..."
Vanha nainen ei näyttänyt kuulleen häntä vaan pitkitti: "Kapteeni
käsittänee, että minulla, joka nyt olen lapseton, on jonkinlainen
oikeus ottaa lapsi hoidettavakseni, vaikka se todellakaan ei olisi
velvollisuuteni."
"Velvollisuutenne se kyllä olisi ollut, mutta oikeutta siihen ei teillä
koskaan tule olemaan," muistutti kapteeni.
"Emme nyt tahdo kuitenkaan riidellä sanoista, vaan minä suunnitin
matkani tämän kautta kun tulin Strömstadista -- olen kylpenyt
Strömstadissa ja tunnen itseni paljoa keveämmäksi entisestään --
suunnitin matkani tämän kautta, viedäkseni täältä tuon onnettoman
lapsen."
"Onnettomanko? Minun nähdäkseni on hän varsin onnellinen."
"Hän on kentiesi tässä talossa?"
"Hän on Veräjätuvassa maantien varrella."
"Hyvänen aika, Teodor, hän oli varmaankin se tyttö joka avasi meille
veräjän. Sinä sanoitkin, että hänen kasvonsa olivat hienonlaiset --
mutta olihan tuo raukka avojaloin."
"Niin, armollinen täti, hän oli ihana lapsi."
"No näyttikö hän tyytymättömältä?" kysyi kapteeni.
"Ei, mutta hän ei tiedä mitään parempaa. Nyt, rakas kapteeni, olisi
aikomukseni ottaa hän luokseni ja kasvattaa hän."
"Ja tunnustaisitteko hänet poikanne tyttäreksi."
"En, Jumala varjelkoon, mitä ajattelette, rakas kapteeni! Sehän olisi
jälleen saattaa esille tuo onneton historia."
"Vai niin; no mitä sitte aiotte hänestä, jos saa kysyä?"
"Oi, hänestä voisi tulla sävykäs ihminen ja sitte voisin naittaa hänen
jollekin kirjanpitäjälleni tai ehkäpä jollekin pehtorille."
"Vai niin; mutta yhtä hyvin voi hän mennä naimisiin torpparin kanssa."
"Minä tarkoitan tytön parasta."
"Niin, täti valvoo tytön etua," sanoi nuori herra. "Hänen kärsimisensä
liikuttaa tädin jaloa sydäntä."
"Oliko hänen jalkansa kipeä, kosta hän kärsi?" kysyi kapteeni.
"Ei, mutta herra kapteeni käsittänee, että eläminen torpassa raakain
ihmisten parissa on onnettomuutta."
"Voi olla raaka kahdella tavalla: käytöksessä ja menettelyssä -- raaka
pään suhteen tai sydämestään raaka. Onpa köyhää kansaa, jonka sydän on
sivistynyt ja sivistynyttä väkeä, joka on läpikotaisin raakaa kuin
skoonilainen limppu, vaikka kuori on kovaksi palanut, kiiltävä ja
kelpaamaton," lausui kapteeni kiivaasti. "Sanalla sanoen, tytön on hyvä
olla, hän ei tarvitse herrasväen sääliä eikä apua -- hän ei sovi
kamarineitsyeksi eikä naitettavaksi -- sanalla sanoen -- hän jää
tänne."
"Herra kapteeni puhuu joksenkin kiivaasti," sanoi kamarijunkkari.
"Herra kapteenin tulisi muistaa, että kreivinna on vielä heikonlainen
kylpömisensä jälkeen sekä että nainen on tunteellinen."
"Suokaa anteeksi, puhun levollisesti; puhukaamme levollisesti!"
Kapteeni istui ja tarttui vanhan naisen laihaan käteen. "Kuulkaa,
kreivinna, nyt puhumme kokonaan liioittelematta."