IV.

On kaksi vuotta kulunut; Stiina on kymmenvuotias.

Nyt on kesä ja Havuvedessä -- kapeassa lahdelmassa, joka tunkeutuu

metsään, kasvaa ihania valkeita ulpukoita, jotka uivat vedessä kuni

tähdet sinertävällä taivaalla, uppoutuen ja taas näkyen niinkuin tähdet

pilvien lomitse. Rannalla istuu Stiina -- hän paimentaa naapurin karjaa

ja on yksinään koko avarassa metsässä, jossa ainoastaan lehmänkellojen

yksitoikkoinen helinä muistuttaa elosta ja liikkeestä. Ainoakaan lintu

ei viserrä, yksikään kala ei loiskuta tyyntä vettä, tuulonen uinailee

ja korkeudessa liitelee keveitä pilvenhattaroita hitaasti melkeenpä

tuntumattomasti eteenpäin metsien ja laaksojen yli. Pieni tyttö

rantakivellä, jalat riippuvat vedessä niin syvällä, että ne koskevat

hiekkapohjaan.

Tuolla ulapalla, jossa vesililjat kasvavat, on syvää liejua. Eräs

poika upposi viime vuonna, tultuaan syvälle lahdelle poimiakseen

ulpukoita. Ahti tempasi hänen syvyyteen; sillä ulpukoissa asuu Ahti, ja

pienet lapset eivät saa mennä kauaksi aavalle, sillä silloin tarttuu

Ahti jalkoihin ja vetää lapsen alas syvyyteen, jossa hänellä

vesiruusu-metsässä on salaovi linnaansa. Siellä kävelevät he sitte

pitkiä maanalaisia vesikäytäviä myöten, joita valaisee kimaltelevat

kultakalat ja kauvan käveltyään painaa Ahti erästä joustinta. Iso

portti aukenee ja nyt tullaan hänen kristallilinnaansa, joka on

rakennettu timanteista ja säteilee taivaankaaren kaikilla väreillä.

Aurinko taivaalta luo säteensä meren pinnalle, josta ne murtuneena

tuhansiin eri värilaseihin tulevat alas hohtavaan linnaan, jonka

porttien edustalla epätasaisella maanalalla rehoittaa ihania

merikasvitarhoja, joissa purpuranpunaiset korallipuut levittävät

lehvänsä, joissa liljoja kasvaa sametinhieneessä ruohossa ja

tuhansittain erivärisiä näkinkenkiä on hedelminä jokaisella korrella.

Siinä metsässä käy hänen karjansa laitumella, äärettömän suuria valaita

ja parvittain lentokaloja lentää lekuttelee puun latvasta toiseen.

Jokseenkin samanlaiset olivat Stiinan mietteet kun hän yht'äkkiä

niemekkeen takana olevalta lahdelta kuuli raikkaan, mutta ruman äänen

laulavan:

Käy orponen metsällä paimenna

Ja torvensa vuorilla kaikuu,

Ja äänen hän kuulee laineilta,

Siell' Ahdin kantelo raikuu.

Äl' usko sä viettelyääntä!

"Oi, oi, se on vanha Tarkki, joka onkiessaan laulaa Ulpukan laulua."

Ja jos tulet mulle sä morsioksi,

Tääll' onnesi löydät; sä kultaa

Saat vaatteiks, helmiä ruunuksi,

Sua joutsenet valkeat soutaa.

Äl' usko sä viettelyääntä!

Hän Ahtia katseli lammella,

Min kantelo aalloilla leikkii;

Kuu loistaa taivahan kannella,

Syän tyttösen oudosti sykkii.

Hän kuunteli viettelyääntä.

Ja Ahti, hän soittaa kantelettaan;

Luoja suojele tyttöä köyhää!

Ja vuodetta aaltohon valmistetaan,

Missä morsian sulhonsa löytää.

Hän uskoi jo viettelyäänen.

Ja Ahti, hän lempii morsiantaan,

Se kuolleena aaltohon vaipuu.

Ei suutelot saa häntä virkoamaan,

Ei lempijän katkera kaipuu.

Ei kuule hän viettelyääntä.

Ja henki on mennyt ja jäi tomu vaan,

Ja huolissa itkee nyt Ahti:

Suo Luoja, mä armahan ruumiin saan

Kun henkensä maasta jo lähti.

Hän uskoi jo viettelyäänen.

Vaan Luoja, hän suuri on armossaan,

Hän murheessa lohtua antaa.

Tuo juuret jo saa sinihaudassaan,

Sit' Ahti nyt helmassa kantaa.

Ja nauraa se viettelyääntä.

Ja valta kun väistyy talvelta,

Kesä murtavi taas lumipeiton,

Niin Ulpukka kasvaa lammella,

Se on kuva kuollehen neidon.

Ja nauraa se viettelyääntä.

Taas Ahti kun soittaa kannelta,

Se tahtia nyökkää aina;

Siin istua saapi se lammella,

Ohi kunnes on koittelun aika.

Äl' usko sä viettelyääntä!

"Oi, tuohan oli Ulpukan laulu," sanoi hän itsekseen ja kaikesta, mitä

hän tätä ennen oli tästä laulusta kokenut yhteen sommitella, muodostui

nyt kokonaisuus.

Aurinko oli jo mailleen mennyt; vaan Stiina istui vieläkin paikallaan.

Hetkisen kuluttua nousi hän seisomaan kivelle, jolla oli istunut ja

lauloi siinä koko Ulpukan laulun puhtaalla, heleällä äänellä, johon

kaiku metsässä vastasi. Nuori tyttö näytti kirkastuneelta, kun hän

osasi laulun, jota niin kauvan oli halunnut kuulla.

Äl' usko sä viettelyääntä, lauloi hän. Äl' usko sä viettelyääntä -- nuo

sanat väristyttivät häntä niin omituisesti; hän ei milloinkaan ollut

tuntenut niin omituista tunnetta.

Kohta ilma hämärtyi. Hän palasi metsään, pian soi paimentorvi ja Stiina

ajoi karjansa kotiin. Mutta tultuaan Veräjätuvalle syleili hän äitiänsä

sanoen: "Enhän minä ole äiditön lapsi, joka kaitsee karjaa! sanokaa

äiti, enhän ole?"

Äiti katsoi häntä ihmeissään: "Mitä sinä puhut, tyttö? Tuommoista kysyt

minulta -- olenhan minä sinun äitisi."

"Niin, niin, niinhän se onkin," arveli tyttö otsaansa pyyhkäisten;

"mutta minusta tuntui Tarkin laulussa: 'Hän orponen metsän paimenna,'

niinkuin jotakin olisi löyhytellyt ympärilläni, kuin jos joku elävä

olento olisi lähestynyt minua ja kuiskannut, sinäpä se äiditön oletkin

-- joka tapaat Ahdin -- mutta älä seuraa hänen viekoittelevia

säveleitään."

"Rauhoitu, tyttöseni, älä ole lapsellinen!" sanoi äiti katsoen häneen

surullisin silmin; Stiina tarkasteli häntä tarkkaavaisesti.

Vihdoin kun äiti luuli poistaneensa kokonaan tytön aavistukset, hypähti

tämä jälleen, katsoi terävästi äitiänsä silmiin ja sanoi: "katso

minuun, katso minuun, äiti, ja sano: äitisi elää, minä olen äitisi."

Äiti loi silmänsä alas. "Stiina, ole järjellinen, äitisi elää, minä

olen äitisi." Mutta tuo hyvä vaimo ei katsonutkaan häneen.

"Siis äiditön," kuiski tyttö istuutuen, "äiditön":

"Käy orponen metsällä paimenna

Ja torvensa vuorilla kaikuu,

Ja äänen hän kuulee laineilta,

Ahdin kantelo raikuu.

Äl' usko sä viettelyääntä!"

Näin lauloi hän hiljaa itsekseen ja suuret kirkkaat kyyneleet vierivät

hänen kukoistaville poskilleen.

"Minä luulen, että hulluttelet, tyttö!" sanoi äiti kaikkien vakuutusten

ja lohdutusten loputtua; "sinä hourailet."

Silloin katsoi tyttö äitiinsä kauniilla silmillään, joissa vielä

kyyneleet kiiluivat, ja sanoi: "nyt on taas kaikki hyvin, nyt on Stiina

iloinen jälleen."

Vaan eipä Stiinaan palannutkaan enään sama iloisuus kuin ennen; hän

käveli metsässä itsestään uneksien. Hän tunsi, vaikk'ei sitä tietänyt,

olevansa äiditön -- hän ei tietänyt, mistä etsiä omaisiansa; kotona

mökissä ei niitä ollut -- sekä äiti että isoäiti eivät olleet hänen.

Tupa Uudentalon veräjällä · 第 9 / 11 题