VI.

"Olipa," alkoi kapteeni vakavasti, vaan, niinkuin näytti, liikutettuna;

"olipa aika, jolloin minäkin olin nuori, olin kadetti -- minä olin

iloinen poika, kumppanieni ja opettajieni rakastama."

"Niin, olen kuullut kapteenin olleen erittäin edullisesti merkillisen,"

keskeytti hänen kreivinna ikään kuin lujittaakseen keskustelua.

"Älkää keskeyttäkö minua; antakaa minun puhua! -- Minä olin nuori,

iloinen ja vähän haaveksiva -- ja olin vaan kahdeksantoista vuotias.

Silloin kävin usein erään pääkaupungissa asuvan yksityisen opettajan

herra Dumond'in luona. Hän oli lyhyt ranskalainen, vilkas niinkuin koko

hänen kansansa -- hän oli siirtolainen; hänen oli täytynyt paeta

isänmaastaan saman asian tähden, joka teidän pojaltanne vaati hengen.

(Vanha nainen haisteli hajuvesipulloaan.) Hänellä oli tyttö -- silloin

kymmenvuotias lapsi, tuulihattu, iloisin olento minkä koskaan olen

nähnyt. Hän puhui kanssani ranskaa, satoja kertoja leikimme yhdessä ja

arvelimme meistä tulevan parin. Vanha siirtolainen hymyili vähän

isomaisesti; hänen ei päähänsäkään pistänyt, että Adelaidensa vajoisi

niin syvälle kuin mennä naimisiin korpraali Heikkilän pojan kanssa,

vaikkapa hänestä olisikin tullut upsieri. Hän oli varma Ranskassa

tapahtuvasta muutoksesta, entisyyden paikoilleen asettamisesta, jolloin

Dumondin suku jälleen saisi entisen arvonsa, sen tähden hän kärsi

nureksimatta ja näytteli kielenopettajan roolia. Mutta hän antoi lasten

leikkiä, ajatellen: kun Adelaide kerran minun kanssani ilmestyy

entiseen loistoonsa palanneessa Versaillessa, kun hän esitellään Ludvik

kahdeksannelletoista ja ympäröidään koko ranskalaisen aatelin vanhalla

komeudella, silloin unohtaa hän vinttikamarin köyhässä Tukholmassa ja

tuon kadetti raukan, korpraalin pojan. Vaan tuo hyvä ranskalainen kuoli

ennenkuin uudistus tapahtuikaan. Napoleon piteli jättiläisvoimallaan

särkynyttä valtiota koossa, estäen sen sekä kukistumasta että

vanhoilleen pääsemästä; taikasanallaan, sanallaan 'tulkoon,' käski hän

hajonneita muuria jälleen kokoutumaan, rakensi uuden Ranskan vanhan

raunioista. Uuden rakennuksensa rintamuurille asetti hän

voittoseppeleen, se oli päätöskivi, joka kaiken piti koossa ja vasta

sitte kun se putosi, kukistui kaikki -- entiseksi soraläjäksi."

"Me joudumme valtiollisiin asioihin, kuulen ma," sanoi kamarijunkkari.

"Täti on lukenut niin paljon tuosta Bonapartesta että hän voi

kuvitella..."

"Suokaa anteeksi, minä tein katsahduksen," sanoi kapteeni

kuivakiskoisesti.

"Tuo Korsikalainen oli vaarallinen ihminen," sanoi kreivinna taputellen

Katalaansa, joka väristen oikoili hänen sylissään. "Jumalan kiitos,

että kaikki taas on kunnossa tuossa onnettomassa Ranskassa ja että

Ludvik Filipin on onnistunut kurittaa sitä vallatonta kansaa."

"Eihän meidän pitänyt puuttua valtiollisiin asioihin," muistutti

kapteeni, "eikö niin ollut?"

"Niin, enemmän tuosta kieliopettajasta."

"Hän kuoli ennen kun unelmansa toteutuivat, mutta vielä

kuolinvuoteellaankin uneksi hän saavansa lämmitellä vanhan

kuningasvallan päivänpaisteessa. 'Olen ollut uskollinen kuolemaan

saakka,' kuiskasi hän kuollessaan. Silloin oli tyttärensä

kahdentoistavuotias; se oli 1813, samana vuonna jona Napoleonin tähti

laski. Minä olin ainoa, joka itkevän tytön tukena olin hänen

kuolinvuoteensa ääressä. Tyttö tutki isänsä rintaa, sydän oli herennyt

sykkimästä; hän suuteli vaienneita huulia, hengitys oli tauonnut; tyttö

katsoi isänsä puoleksi suljettuihin silmiin, niiden loisto oli

sammunut. Minä olin nuori upsieri; tämä kohtaus liikutti minua syvästi.

Kuin Adelaide näki isänsä kuolleeksi, syöksi hän syliini sanoen:

'Heikkilä! Te olitte isäni ainoa ystävä, olkaa minunkin!' Minä sulin

tuon hyvän lapsen syliini ja lupasin aina olla hänen ystävänsä. Minä

pidinkin sanani. Eräs perhe otti hänen luokseen opettamaan muutamille

neidille ranskan kieltä. Tunnetteko sen perheen, rouva kreivinna?"

Vanha nainen oli vaiti, haistellen hajuvesipulloaan.

"Yhdentekevä; tyttö kasvoi siinä perheessä, hänestä tuli kukoistava

kaunotar, älykäs, nerokas, kaikkien ihmettelyn esine. Ranskalainen

vilkkautensa oli kokemuksen koulussa saanut jotakin liikuttavaista;

iloleperrysten keskellä näkyi suru ja suruin ohessa taas ilo. Perheessä

oli yksi ainoa poika, nerokas ja jalo; hän rakasti tyttöä; mutta tuskin

oli äiti sitä vielä huomannut, kun jo Adelaide karkoitettiin talosta.

Hän olisi vajonnut syvälle, mutta rakkautensa pidätti häntä."

"Kertokaa vähän kiireemmin tuo inhoittava seikka," sanoi kreivinna;

"säästäkää tunteitani!"

"Eiväthän toki omat tekonne liene semmoisia, että ne loukkaavat

tunteitanne, jos niitä kerrotaan," sanoi kapteeni ja jatkoi: "salainen

liitto solmittiin nuorukaisen ja tytön välillä, ja seurauksena siitä

salaisesta rakkaudesta oli..."

"Niin, nyt siis olemme ehtineet lapseen," sanoi akka, "nyt pyydän tuota

lasta ja te kiellätte sen minulta. Te näette minulla olevan, puhuakseni

teidän tapaanne, pyhiä oikeuksia."

"Turmella myös tämä lapsi? Ei, rouva kreivitär! Jatkakaamme puhettamme.

Tuskin vielä aavistitte asian laitaa, kuu jo poikanne sai käskyn lähteä

Pietariin. Kuka toimitti hänelle sen?"

"Minä. Jollakin tavalla täytyi estää tuota onnetonta yhtymystä."

"Olkoon niin. Samaan aikaan sai tyttö käskyn muuttaa; poliisillakin oli

luullakseni asiassa tekemistä; oltiinpa nimittää häntä..."

"Siksi, mikä hän oli, katalaksi viettelijäksi," sanoi vanha nainen.

"Hyvä; poikanne joutui epätoivoon ja hukkui Ahvenanmaan ja mannermaan

välillä -- eikö niin?"

"Niin ainakin toivon sen olleen."

"Ei kreivitär, vieläkin nukkuu omatuntonne, vielä uinailee parempi

ihmisenne. Poikanne -- murhasi itsensä. Hän ei tahtonut elää. Kukapa

oli..."

"Rakas täti, tämähän on kauheaa; lähtekäämme pois," sanoi

kamarijunkkari.

"Hyvä Teodor, minä olen tottunut onnettomuuksiin ja häväistyksiinkin,"

sanoi kreivinna hieroen ohimoitaan hajuvedellä; "jatkakaa, herra

kapteeni, suokaa kiusan olla lyhyen."

"Poikanne ei ollut milloinkaan tottunut hillitsemään tahtoaan, sen

tähden tekikin hän tuon yhtä tarpeettoman kuin typerän päätöksen. Hänen

sijassaan minä olisin ottanut eron virastani, päästäkseni tottelemasta

käskyä ja nainut tyttöni sukuni nenän edessä."

"Erittäin hyvin punnittuja lauselmia."

"Punnittuja tai ei, ne ovat aineesen sopivia; mutta tarpeeksi tästä.

Silloin tyttö kirjoitti minulle, muistutti minua lupauksestani ja pyysi

turvapaikkaa; mutta semmoista, jossa ei tapaisi ainoatakaan ihmistä ja

jossa voisi kätkeä itsensä, surunsa ja häpeänsä. Tuolla järvessä,

kreivitär, on saari, näettekö tammea siellä? -- Sinne siirsin pienen

tuvan; itse paperoitsin sen; sisustin sen omin käsin, somistin sen niin

hyvin kuin voin, minä tiesin mitä suru on, olin juuri jäänyt leskeksi,

oltuani pari vuotta onnellisena. Minä rakensin onnettomalle suojapaikan

ja suostutin erään vaimon asumaan siellä. Hän on hyvä eukko, vanha

Mertta Stiina Veräjätuvassa; hänpä olikin ainoa uskottuni. Adelaide

tuli, kauniina kesäyönä sousin itse hänen Tammisaareen ja asetin hänen

asumaan pieneen tupaan. Silloin hän taas vaipui syliini ja sanoi: 'Te

olette pitänyt sananne, kiitoksia! kiitoksia!' ja hän sai itkeä, tuo

lapsi raukka. Syksymmällä synnytti hän tytön; mutta äiti oli vähällä

kuolla eikä hän voinut hoitaa lastaan; sen tähden otti eukko lapsen

mukaansa Veräjätupaan tyttärensä luo; siellä tyttö vieläkin on ja hän

kastettiin Priitaksi, sen tähden, ett'ei mikään muistuttaisi häntä

ylhäisestä alkuperästään."

"Se oli teiltä erittäin kauniisti tehty."

"Mutta," pitkitti kapteeni, "mutta sairastaessaan vioittuivat hänen

aivonsa ja parannuttuansa oli hän ajoittain sekainen; silloin

kuleksi hän uneksien saarella, asettui pitkiksi ajoiksi rannalla

oleville kallioille ja lauloi lauluja, joita itse oli sepittänyt

yksinäisyydessään ja joihin hän itse sävelsi nuotin. Ympäristön

asukkaat sepittivät sadun, että saarella kummitteli, että siellä asui

kuninkaan murhaajatar ja tuhansittain kertomuksia toinen toistaan

kummallisempia kuului hänestä. Mutta kahden vuoden kuluttua oli taas

saarella hiljaista: levoton henki oli laulanut laulunsa, kannel oli

vaiennut, keruupipää vaan sen rungolla hymyili niin kuin ennenkin. --

Nyt tiedätte kaikki, rouva kreivitär," sanoi kapteeni ja nousi

seisaalleen.

"Minä kiitän tiedoista; mutta minua haluttaa itse kasvattaa lapsi."

"Mutta, hyvä kapteeni," alkoi kamarijunkkari, "te olette jalo, viisas

mies ja ymmärtänette, että tässä kohden asettautte sallimuksen

sijaiseksi. En moiti vakuutustanne siitä, että tyttö maalaistyttönä on

onnellisempi kuin jonkinlaisena jäsenenä meidän perheessämme; myönnän

hyvin ymmärtäväni syyt siihen; mutta siitä huolimatta käsittänette,

miten onneton hän olisi, jos hän alkuperänsä saisi tietää eikä silloin

olisi senlaisessa asemassa, joka jotenkin tyydyttäisi hänen

vaatimuksiansa."

Kapteeni oli tottunut aina ennen olemaan oikeassa, jonka tähden hän nyt

vähän hämmästyi tuosta muistutuksesta. Hän tarkasteli kamarijunkkaria.

"Vai niin, niin, te voitte olla oikeassa; en tahdo olla Jumalan

sijaisena -- tyttö saa itse valita."

Veräjätupaan lähetettiin sana ja hetkisen kuluttua ilmoitettiin, että

tyttö ja vanha Mertta Stiina odottivat.

"Käskekää heitä sisälle!" sanoi kapteeni.

Vanha kreivinna oli ottanut lasisilmät nenällensä, sillä ilta alkoi jo

lähetä ja suuret puut ulkopuolella pimensivät huonetta. Eukko ja

Priitta tulivat sisälle.

"Täällä on rouva, joka tahtoo puhutella teitä, menkää hänen luoksensa!"

sanoi kapteeni.

"Hyvää iltaa lapsi," sanoi kreivinna; "noh, hyi sinua Katalaani! Vaiti

-- hiljaa! (Vov vor rrr vov vov, murisi Katalaani.) Kulkiessani

veräjästä huomasin sinun, lapsi. (Vov rrr rrr vov vov rrr, sanoi

Katalaani, pullistaen vilkkusilmiään.) Ole vaiti, pikku eläin, eihän

kukaan tahdo tehdä sinulle pahaa."

Tyttö niiasi.

"Nyt on kysymys: tahtoisitko tulla luokseni ja olla talossani?"

Stiina katsoi kysyvästi mummoon.

"Senhän toki ymmärrätte, että lapsenne minun luonani saisi kaikki

paljoa paremmin kuin teidän köyhässä mökissänne. Hänestä tulisi minulle

kamarineitsy; sillä minä pidän pienokaisesta."

"Oi, sanokaa suoraan, kreivinna, kaunistelematta, minä olen tytön

isoäiti ja otan lapsen omakseni -- sehän joltakin kuuluisi."

"Isoäitini!" huudahti tyttö ja astui eteenpäin ikään kuin vaipuakseen

hänen syliinsä; "mutta kuka sitte on äitini?"

"Ulpukka, lapseni!" sanoi kapteeni taputellen hänen päätään.

Vanha kreivinna oli pyörtyä, niin loukattuna piti hän itseään, mutta

ihminen on kestävä ja vanha nainen taisi voittaa tunteensa.

"Niin, sana on lausuttu, vaikka se sinussa, lapsi, herättää liian

suuria vaatimuksia; minä olen isäsi äiti _tavalla tai toisella_."

"Te, kreivinna, tarkoitatte, että tavalla tai toisella olitte äiti

pojallenne," muistutti kapteeni kuivakiskoisesti.

"Poikani ei sinua milloinkaan omistanut, sinä olet avioton, lapsi

raukka, mutta kuitenkin minä tahdon pitää huolta sinusta. Sinä saat

tulla luokseni; tule lapsi!"

Stiina syvästi liikutettuna kumartui nyyhkien vanhan naisen jalkojen

juureen.

"Sinä saat tulla luokseni, minä kasvatan sinun ja sinä voit vielä

saavuttaa onnen."

Tyttö itki.

"Tahdotkos?"

"Tahdon, isoäitini!"

"Kuuletteko, kapteeni, hän valitsee itse?" muistutti kamarijunkkari.

"Kuulen kyllä."

"Rauhoitu, lapseni, sinä kyynelilläsi vallan tahrit läninkini. Et

tiedä, miten kaunista minulla on Liljalassa."

Tyttö nousi silmiään pyyhkiellen.

"Paljoa kauniimpaa kuin aavistatkaan."

Tyttö peräytyi askeleen.

"Sinä saat kauniit vaatteet, ehkäpä silkkiset."

Tyttö peräytyi vieläkin askeleen.

"Saat ajella kanssani kaksi hevosta edessä."

"Ei, ei," huusi Stiina haltioissaan, tarttuen mummon kaulaan. "Pitäkää

minä vielä, mummo, minä en tahdo! En tahdo lähteä Veräjätuvasta."

"Mutta ehkä se on onnesi," kuiskasi akka kyynelsilmin; sillä hän piti

paljon lapsesta.

"Ei, ei! Kuuletteko mummo:

"Ja jos tulet mulle sä morsioksi,

Niin onnesi löydät; sa kultaa

Saat vaatteiks', helmiä ruunuksi,

Sua joutsenet valkeat soutaa.

Äl' usko sä viettelyääntä!"

lauloi hän hiljaa.

"Mitä tämä on, minä en ymmärrä," sanoi kreivinna; "miks'ei hän nyt

huoli tarjouksestani, miksi laulaa hän?"

"Oi niin, hän laulaa laulua Ulpukasta, jonka poikanne vaimo lauloi

seisoessaan järven rannalla. Kansa on kuullut ja oppinut sen."

"Sepä omituista."

"Ei niinkään; siinä laulussaan äiti varoittaa tytärtään -- ja äitiään

tulee hänen totella enemmän kuin sekä minua että teitä, kreivitär."

"Sinä et tahdo?"

"En, en," jupisi tyttö ja pudisti kiharaista päätään.

"Mutta ajattelepas kaikkea: kauniit vaatteet, komea koti ja kaksi

hevosta edessä..."

"Ei, ei, en milloinkaan!"

"Minä en siis voi sinua auttaa?"

"Ette, hyvä rouvaseni," sanoi Stiina, pani kätensä ristiin ja kyyneleet

valuivat hänen poskilleen; "antakaa minun olla köyhänä äidittömänä

lapsena, joka paimentaa karjaa metsässä; sallikaa minun jäädä."

"Selvästi näkyy," kuiskasi kreivinna miehensä veljen pojalle, "että

tytär on äidiltään perinyt kiihkeän luonteen."

"Niin on suureksi onneksi," sanoi kapteeni, joka kuuli muistutuksen.

"Matkani tänne oli aivan tarpeeton," sanoi vanha armo noustessaan.

"Eipä muutakaan, sen mukaan kuin minä käsitän," oli kapteenin lyhyt

vastaus.

Selvää on, että hyvästijättö oli yhtä kursailematon kuin itse siellä

oleminen. Ainoa, mikä herätti jonkinlaista huomiota, oli se, että ajaja

ajoi veräjäpieleen ja että kreivinna, joka paraillaan oli ottaa

virkistäviä lääkkeitä, pelästyksestä kadotti rohtopullonsa. Vähän ajan

kuluttua rohtojen haju vaan todisti, että Uudessatalossa oli käynyt

"tunteellinen sielu."

* * * * *

Monta vuotta tämän jäljestä, istui kapteeni nahalla päällystetyssä

nojatuolissaan ja puheli nykyisen komministerin, entisen kotiopettaja

Lehtosen kanssa. Postinkuljettaja toi postilaukun; kapteeni aukaisi sen

ennustavan näköisenä.

"Kirje Antti Pietarilta!" huudahti hän iloisena; "paksu kirje; mitähän

se sisältää, kun tuntuu niin pehmeältä."

Kirje au'aistiin ja -- Antti Pietari Malmin maisterikirja putosi

kuoresta.

"Katsokaas vaan -- latinaa," sanoi kapteeni päätään pudistaen ikään

kuin saadakseen jonkun lauselman liikkeelle, vaan turhaan, ne olivat jo

kaikki hukkuneet; mutta sen verran ymmärsi hän, että Antti Pietari oli

tullut maisteriksi ja saanut kunniakirjan; se oli kirjeessä.

Komministeri katseli iloisin silmin kaunista silkkikangasta, vaan ei

näyttänyt kuitenkaan niin iloiselta kuin olisi sopinut odottaa. Ei

paljoa puuttunut, ett'ei tuo hyvänlainen mies tuntenut itseään

halvemmaksi; hän, opettaja, ei saanut kirjettä -- ja hän, opettaja, ei

ollut filosofian maisteri.

"Mutta hänpä oli koko poika tuo Veräjätuvan poika!" sanoi kapteeni.

"Tiedättekö, pastori, minä nimitin hänen Malmiksi, sillä hänessä oli

jotakin metallin tapaista, oli se sitte kultaa tai pelkkää rautaa; oli

jotain, joka soi hänen sielussaan, jotain, joka kiilsi hänen silmissään,

joka sai minun ajattelemaan: tuossa on malmia, jota Jumalan aurinko ei

saa mitään kasvamaan, sen täytyy sulaa opin ahjossa, niin saadaan nähdä

mitä kuonan alla piilee. Hm, tuossa on myöskin paketti. Saa nähdä...

'Herra Komministeri Lehtonen'."

Komministerin kasvot kirkastuivat. "Oh hoh, minuakin oli hän

ajatellut;" ja ihmetellen kirjeen omituista muotoa, aukaisi hän sen.

Siinä oli tuoreen laakeriseppeleen puolikas; siihen oli kiinitetty

paperiliuska, jolle Antti Pietari oli kirjoittanut: "Puolet

laakereistani tulee hyvälle, valistuneelle ja innokkaalle

opettajalleni."

Kyyneleet nousivat rehellisen papin silmiin: sillä hänkin oli tavallaan

osallinen laakerijuhlasta; mutta kapteeni sanoi: "Katsokaas, pastori,

eipä ollutkaan niin typerää vaihtaa roolia; katsokaapas tuonne, eikö

ole hauskaa nähdä miten Erkki niittää hyvästi, miten hän johtaa renkiä

ja on reipas, vahva nuorukainen! Se on toista kuin jos hänestä olisi

tullut vaikkapa as -- asinum -- tai miten se nyt on?"

"Asinus," ilmoitti pastori.

"Niin, asinus, se merkitsee promotioniaasi, tai jos hän tuskalla olisi

suorittanut hovioikeuden tutkinnon ja olisi nyt ylimääräinen kymmenissä

asioissa, saamatta kelpo rengin palkkaa ja vielä vähemmin omaamatta

rengin kuntoa ja kykyä tullaksensa toimeen maailmassa."

"En voi sitä kieltää."

"Ei, sen uskon minäkin, hitto ollen, koska voin arvotonna pitää

nimitykset: maisteri ja renki, puhutellessani Antti Pietaria ja

Erkkiä."

* * * * *

"Ja Ahti hän lempii morsiantaan," lauloi Stiina istuessaan ahkerana

kangaspuissa. "Ja Ahti hän lempii morsiantaan. Herranen aika, miten

säikytit minun! Ei, mutta nyt katkesi lanka. No, annas kun solmean --

tai solmea sinä, Erkki."

"Niin katsopas: Ja Ahti hän lempii morsiantaan."

"Niin, mutta enpä minä kuollutkaan, vaikka minun vähän säikytit."

"Tiedätkös, minä tulin kertomaan uutisia. Nyt on kaikki kunnossa -- 'Ja

Ahti ei istu nyt lammella, ohi nyt on jo koittelun aika,' -- niin nyt

on kaikki Niemelässä kunnossa."

"Vai niin, minäpä käyn katsomassa, millaista siellä on. Minun

luullakseni olet laittanut siellä vähän herrasväen tapaan;

onhan selvää, ett'ei Uudentalon kapteenin poika voi elää aivan

yksinkertaisella talonpojan tavalla; mutta jos luulet, että minä hankin

itselleni muun päähineen kuin myssyn ja tykin, niin olet erehtynyt."

"Niin, ne sopivat sinulle, sen tiedän jo edeltäpäin; mutta katsos,

siellä on tupa ja kamari, eikä edes maalatuita huonekaluja; sillä mummo

saa ne huuhtoa hiekalla ja vedellä valkeiksi -- siten näyttää

talonpojan tupa siistimmältä."

"Aivan niin kuin tiesit minun tahtovani; näes, minua aina on

suututtanut nähdessäni, miten talonpojat maalaavat huonekalunsa

vaaleansinisiksi ja punaisiksi ikään kuin likaa peittääkseen tai kun

olen nähnyt tuvassa petsattuja tuoleja ja koreita akkuna verhoja; sillä

silloin tietää varmaan sen olevan hyljätyn huoneen, jossa ei kukaan

asu."

"Ja joka tulee homeelta."

"Ja omenilta tai suolatuilta orjantappuran lehdiltä, joita on sokuri

astiassa."

"Ei mitään tuommoista. Ainoastaan muutamia tauluja, jotka isäni

lahjoitti; eihän niistä haittaa ole?"

"Ei suinkaan. Tiedätkö, me otamme kotiimme äitini kuvan, vedenjumalan

kuvan, tiedäthän, ja kanteleen; ne voivat olla vinnikamarissa, jossa ei

muita käy kuin me."

Täten keskustelivat nuoret kauvan, miten asettaisivat hauskan kotinsa;

kumpikaan heistä ei ajatellut vanhaa kreivinnaa ja hänen loistoaan.

Käykäämme hänenkin luokseen!

Tuo pieni akka istui syvässä tyynyjen ympäröimässä nojatuolissa. Hän

näytti kivulloiselta, vaan ei kuolevaiselta. Lääkäri oli kuitenkin

hänelle yhtä välttämätön henkilö joka päivä, kuin kelloseppä oli

kellojen vetämiseen joka viikko. Lääkärin alituisetta avutta, niin

kreivitär ajatteli, ei luonto olisi voinut pysyä koossa neljääkolmatta

tuntia.

Mielestään oli hän uppoavan veneen tapainen; sillä eroituksella vaan,

että hän ammensi sisäänsä rohtoja pysyäkseen pinnalla. Koko hänen

elinvoimansa oli kiinapuun kuori, hän oli, niin sanoaksemme,

läpikotaisin vahvistettu tuolla kallisarvoisella kuorella. On siis

luonnollista, että lääkäri oli saapuvilla.

"Vai niin, tohtori ei luule sen olevan terveydelleni ja hengelleni

vaarallista, jos joskus sattuisin ottamaan noita vehreitä rohtoja

kuusikolmatta tippaa viidenkolmatta sijaan?"

"En luule, siitä olen varma."

"Niin, kas kamarineitsy hätiköitsee joskus ja kaataa liikaa; mutta ne

ovat harvinaisen väkeviä."

"Erittäin vaikuttavia."

"Tohtori ei voi milloinkaan käsittää miten kipeä oikeastaan olen.

Tohtori ei vielä tunne minun ruumiini rakennusta. Oi, lääkeneuvoksen

kuoltua en ole saanut lääkäriä, joka tarkkaan tuntisi kipujani; niin,

herra tohtori, olen näinä viitenäkolmatta vuotena koetellut kaikkia

pääkaupungin lääkäreitä; mutta kukaan ei ole ymmärtänyt tautiani;

sairautenani oikeastaan on heikko ja ärtyvä hermosto, heikko rinta,

vatsavammoja, päänsärkyä ja omituinen ilkeä tunne käsivarsissa ja

säärissä, jonka lisäksi on vielä taipumus synkkämielisyyteen."

"Tauti on monimutkainen ja rouva kreivinnalla on oikein siinä, että

lääkärin täytyy tarkoin tuntea kreivinnan ruumiinrakennus, voidakseen

hyödyttää. Suvaitkaa kysyä ruokahaluanne..."

"Oi, rakas tohtori, ei ensinkään ruokahalua; minä ihmettelen, että voin

elää niin vähällä. Jaana neitsyeni ihmettelee aina, miten voimissani

pysyn."

"Oi niin, ell'ei kiina..."

"Niin oikein, kiina, sepä se on, niin. Minä ajelen kaksi tuntia

päivässä ja liikun siis tarpeeksi asti, se on selvä; mutta juotuani

kupillisen choklaata muutaman sokurileivoksen mukana, en voi nauttia

mitään ennen yhtätoista; silloin tavallisesti syön metsäkanan tai pyyn.

Tohtori tietää, ett'ei semmoisissa elävissä ole paljoa syötävää.

Katalaani voi syödä kaksi kerrassaan, mutta sitä ei voi emäntänsä.

Kello neljän tahi puoli viiden aikaan syön päivällistä, siinä on

harvoin enemmän kuin kuutta lajia. Jos tohtori näkisi, miten vähän syön

paistia, niin tohtori ihmettelisi."

"Niin, todellakin."

"Ja kuitenkin ovat useammat pääkaupungin lääkärit väittäneet minun

nauttivan liiaksi, se on omituista. Mutta onpa lääkärejä, jotka

luulevat ihmisen voivan elää ilmalla ja vedellä -- se on tavatonta."

"Niin, onpa todellakin minulla virkaveljiä, jotka pelkäävät ruokaa;

mutta minun ajatukseni on..."

"Niin, tohtori on luultavasti havainnut lääkkeiden olevan terveyden

puutteita paikkaamassa, se on minun ajatukseni. Terveys ei ole lääke;

jos aina voisi pysyä terveenä eikä milloinkaan sairastuisi, niin ei

tarvittaisi lääkärejä eikä rohtoja, kun kerran on ehditty lapsuuden

ajasta."

"Niin, se on todellakin totta."

"Minun ruumiini ei kärsi rasvaisia, herra tohtori, mutta minä syön

niitä niin kovin kernaasti ja minun tavallani paljon. Miten korjata

tämä virhe? Ruumiini ei siedä rasvaisia aineita, sehän on selvä."

"Jos kreivinna suvaitsee, niin kirjoitan pienen lääkemääräyksen."

"Kyllä, rakas tohtori, minä kiitän teitä. Jos nyt olisi täällä ollut

tohtori K----, olisi hän sanonut: älkää syökö rasvaisia aineita. Ha ha

ha, tuntuu hullunkuriselta saada niin yksinkertainen määräys

lääkäriltä."

Lääkäri hymyili säälivästi.

"Niin, on todellakin hullunkurista," alkoi vanha rouva uudelleen.

"Olkaa hyvä ja kirjoittakaa! Kenties tarvitsen sitä tänään; sillä

tuossa tulee hovimestari. Muutamia ystäviä tulee luokseni tänään,

ainoastaan muutamia. Miten monta kuverttia?"

"Kahdeksanneljättä, kreivitär," vastasi hovimestari kumartaen.

"Silloin tällöin käy muutamia ystäviä luonani," lisäsi akka, "muutamia

läheisiä ystäviä."

Hän pani silmälasit nenälleen ja katseli luetteloa.

"Presidentti v. M. vapaaherrattaren ja kahden neiden seuraamana -- hm,

kuules, Mellstedt, pane hyvin hyvää viiniä presidentille, hän ymmärtää

arvostella sitä ja on sitä paitsi semmoinen, joka ei säästä ketään ja

minua kaikkein vähimmän. Hm, hovisaarnaaja, vai niin, niin hän saa

toista numeroa."

Vanha nainen alkoi merkitä; sillä hän oli tavallaan tyystä, vaikka

kyllä talossa kului kosolta.

"Tiedättekös, tohtori," sanoi hän tuttavallisesti hovimestarin mentyä,

"tiedättekö tohtori, ei ole hauskaa omata joukko ystäviä, joita

oikeastaan ei voi kärsiä; mutta minun tuttavuuteni on semmoinen, minä

en voi sitä välttää; he kutsuvat minua ja minun täytyy kutsua heitä.

Tänään on luonani niin sanottu seoitus; joukko kaikenlaisia ihmisiä,

joiden kanssa olen tekemisissä ja antaakseni seoitukselle väriä ja

mallia, olen kutsunut presidentin -- miksi sanotaan sellaista lisäystä

lääkkeessä?"

"Corrigensiksi, aine joka lieventää maun," sanoi tohtori hymyillen.

"Niin, juuri semmoista on presidentini. Hän on aina seurassa; sillä hän

syö mielellään hyvää ja minun keittäjäni on taitava. Kerran annan

teidän maistaa eräänlaista soppaa, jota kukaan muu ei osaa keittää kuin

hän."

Tohtorin lääkemääräys oli kirjoitettu ja rohto tuotiin kotiin ollakseen

saatavilla, kun kreivinna oli syönyt juotetun vasikan maksaa.

Lääkärin lähdettyä alkoi pukeminen; siitäkös vaiva kamarineitsyelle,

varsinkin kun akka kivulloisuuden tähden oli hyvin tunteellinen tai,

niin kuin sanotaan, äreä. Viimein joutui kello puoli viiteen, vaunuja

tuli, ja jalan astujoita tulvasi leveitä portaita ylös ja kreivinna

antoi itseään taluttaa salonkiin ottaaksensa vieraita vastaan.

"Terve tuloa, rakas presidenti! Minua ilahduttaa nähdä teidän taas yhtä

iloisena ja terveenä kuin eilen illalla. Oli erittäin vilkasta

vapaaherrattaren illallisilla."

"Oli kyllä, erittäin vilkasta; minä en ollut sisällä vaan pelasin koko

illan; kuulin kuitenkin Babeten pianonsoiton. Todellinen nero, tai mitä

arvelee neiti Jaana; joka itse suorittaa niin vaikeita asioita? Eikö

Babette soita ihastuttavasti?"

"Niin, ihastuttavasti, mestarillisesti, aivan kun Chopin itse," sanoi

laiha tyttö, jonka läpikuultavat sormet näkyivät pianoa varten

luoduiksi.

"Hyvää päivää, rakas laamanni! Terve tuloa, hovisaarnaaja ja te rakas

Wennergrén!" Niin istui vanhus tervehtien ja kumartaen kaikille

herroille, siksi kuu kaikki olivat kokoontuneet.

Päivälliset olivat herkulliset. Presidenti kehui viiniä suureen ääneen;

vaan hovisaarnaajan ja rakkaan Wennergrénin, erään hyvänlaisen

maisterin, mielestä veti tuo hyvä viini suun väärään.

Samaan aikaan istuivat mummo, äiti, Stiina ja Erkki pienessä

Veräjätuvassa, syöden viiliä suuresta pytystä, nauraen ja leikkiä

laskien.

Keillä hauskin oli?

* * * * *

Oli talvi, ihan niin kuin kertomuksemme alussa. Veräjä seisoi aidan

nojalla; aita oli kokonaan lumen peittämänä, ainoastaan muutama sieltä

täältä esiin pistävä seiväs todisti sen olevan olemassa. Tuvassa surisi

rukki niin kuin monta vuotta ennenkin, se oli mummon pellavan

kehruukone, joka äänsi kuin ruisrääkkä, etsiessään saalista lämpimänä

kesä-iltana.

"Ja sinä sanoit, että Malmi on kutsuttu; tuleeko hän?" sanoi äiti,

aivan kuin olisi ollut puhe jostakin muusta eikä hänen omasta

pojastaan. Eroitus parempain ja huonompain ihmisten välillä onkin vielä

niin suuri, juopa "raa'an" joukon ja "sivistyneiden" välillä niin

leveä, että köyhä tuntee itsensä vieraaksi omalle lapselleen, kun se on

hypännyt juovan toiselle puolelle. Jos ajattelemme asiaa, niin

huomaamme, että mökin asukas, köyhä raukka, jonka poika on kohonnut

herraksi, ei milloinkaan sano "poikani", vaan mainitsee hänen nimensä

ja ikään kuin selittääksensä liikanaista lyhyyttä lausetavassaan lisää:

"sillä hän on minun poikani." Ylpeyttä se ei ole eikä nöyryyttäkään,

vaan tunne, että ovat eroitetut, saa hänen siten puhumaan. Samaa tunsi

nytkin äiti Antti Pietarin suhteen, jonka tähden hän nimittikin häntä

Malmiksi; hän oli vieras, herra, joka kuitenkin oli levännyt hänen

sylissään ja joka ensimäisen sivistyksensä oli saanut mummolta.

"Erkki sanoi Malmin luvanneen tulla," vastasi Priita Stiina, joka

reunusti morsiuskenkiään silkkinauhalla; "kyllä hän tulee."

"Hän varmaankin on hyvin kasvanut," sanoi mummo; "hän ei näyttänyt

heikolta, tuo Malmi."

"Mutta mikä hän oikeastaan on?" kysyi äiti.

"Oi, hän on samanarvoinen kuin pappilan maisteri, hän ei ole

komministeri vaan apulainen siellä yliopistossa," sanoi Stiina; "mutta

Erkki kertoi kapteenin sanoneen semmoisten apulaisten olevan parempia

kun meidän."

* * * * *

Niin kuin monta vuotta sitten, paloi nytkin valkea pesässä; Posse oli

kuuro ja melkein sokea, vanhuuttaan oli se jo paljasselkäinen ja

harmaapartainen, mutta alkoi kuitenkin murista, sillä se tunsi jonkun

vieraan liikkuvan ulkopuolella.

Tuvan kolme asukasta istuivat vanhoilla asemillaan; mummo keskellä

lattiaa, Stiina pesän ääressä valkean loisteessa ja äiti puuhaili

illallista, sillä kello osoitti tavallista ruokatuntia: seitsemää.

"Mutta kuka Herran nimessä on tuolla ulkona puuvajassa?" sanoi viimein

Stiina, "siellä on joku vieras. Hyi! olin juuri mennä noutamaan

muutamia puukalikoita, sillä muuten valkeamme pian sammuu, mutta nyt en

uskalla."

Silloin aukeni ovi ja sievään turkkiin puettu herra astui sisään

kantaen puita sylissään.

"Valkea ei pala hyvästi äiti," sanoi hän heittäessään puut valkealle,

joka taas leimahti ilmituleen. "Hyvää iltaa mummo, hyvää iltaa äiti ja

sinä olet kai Priita Stiina?" sanoi vieras tytölle, joka niiasi niin

syvään kun suinkin oli opetettu.

"Oi, hyvänen aika! Antti Pietari! Antti Pietari!" huudahtivat kaikki ja

syöksyivät hänen ympärilleen kuin unesta heräten.

"Niin, teidän entinen Antti Pietarinne," sanoi hän ja syleili heitä

kaikkia. "Jumalan rauha! Tiedättekös, äiti, nyt jään tänne yöksi."

"Oi, eihän Malmi voi täällä nukkua," sanoi äiti, joka nyt oli ehtinyt

malttaa mielensä ja huomasi että Antti Pietari kuuluisi sopimattomalta.

"Malmi on tottunut parempaan," sanoi mummo; "mutta hyvä Jumala, miten

hän on kasvanut isoksi, hän on aivan isänsä näköinen kun tarkemmin

katsoo."

"Oi, miten hieno takki hänellä on!" sanoi Stiina silitellen hienoa

turkkia; "koettakaas, äiti, niin hienoa kuin sametti. Oi, Jumala

nähköön, en minä luullut hänestä oikeata herraa tulevan. Vai niin,

Malmi tunsi minun?"

"Niin, Stiina, heti. Mutta älkää nyt nimittäkö minua tuolla

ijankaikkisella Malmi nimellä."

"Sehän on hänen nimensä," sanoi mummo; "eihän meidän sovi sanoa vaan

Antti Pietariksi."

"Sopii kyllä, mummo. Katsokaa, sen tähden toin puitakin,

muistuttaakseni teitä siitä, että olen sama Antti Pietari kuin

muinoinkin."

Äiti oli todellakin hämmillään pyytäessään häntä syömään.

"Kas meillä on vaan yksi vati," sanoi hän, "ja vaan puulusikoita; mutta

tuossa on Malmin -- Antti Pietarin aioin sanoa, sinun oma lusikkasi.

Katsopas siinä on: A. P. P. P., joka merkitsee Antti Pietari Pietarin

poika; Malmin isän nimi oli Pietari."

Yliopiston apulainen Malmi, koki kaikin tavoin muuttaa omaistensa

puhuttelutapaa, mutta hieno takkinsa, kaulahuivinsa ja kellonsa estivät

heitä häneen tutustumasta.

Hän teki itselleen vuoteen matkavällyistään ja nutuistaan -- ja hän

nukkui taas äitinsä tuvassa.

Hänen nukuttuaan nousi äiti, viritti tulta päreesen nähdäkseen hänen

oikein. Hän tähysteli häntä kauvan; viimein kuiskasi hän itsekseen:

"Onpa hän sittekin oma Antti Pietarini." Seuraavana aamuna meni poika

tuvasta ja kohta kuulivat he vanhan kirveen olevan täydessä työssä.

Antti Pietari oli taas kotona, hän hakkasi puita äidilleen ja

mummolleen, niin kuin oli ennen tottunut. Silloin juoksivat kaikki ulos

ja huusivat: "Katsokaas Antti Pietaria! Etkö luule olevasi liian hyvä

hakkaaman puita äidillesi Veräjätuvassa!"

Vasta nyt hän oikein tunnettiin, -- eikä ollut hän enää Malmi.

* * * * *

Seuraavana sunnuntaina ajoivat vanha mummo ja äiti häkkireessä ja

Priita Stiina Malmin reessä kirkolle; siellä oli häät ja lähestyessään

kirkkoa näkivät he reen, kaksi virmaa varsaa edessä, tulevan hyvää

vauhtia Niemelän tietä ja Uudestatalosta päin mukavan laition, jota

veti kaksi sävyisää hevosta.

"Tuolla tulee Erkki ja kapteeni sitte!" huusi Stiina.

Urut soivat, väkeä saapui vähitellen kirkko täpö täyteen, sillä kaikki

tahtoivat nähdä kun Veräjätuvan Stiina vihittiin kapteenin pojan

kanssa.

Vihkimys toimitettiin ja Erkki ja Stiina olivat aviopari.

Häät olivat aivan tavalliset talonpoikaishäät; äiti ja mummo, Stiinan

ahkeruus ja Malmin lisäys maksoivat viulunsoittajat, sillä kaksi

semmoista siellä todellakin oli häiritsemässä Jumalan huoneen rauhaa.

Stiina olisi hyvin mielellään tahtonut kirkon ruunua, mutta hänen oli

täytynyt luopua siitä, sillä hänellä ei ollut varaa vuokrata sitä. Ja

koettaessaan huomauttaa siitä, että kirkonruunu aina pukee morsianta,

oli Erkki kääntänyt kuuron korvansa häneen päin. Erkki ei käsittänyt

mitään ja sentähden oli Stiinalla mirtistä tehty ruunu tummilla

kiehkuroillaan.

* * * * *

Eräänä kauniina, kirkkaana talvipäivänä vei Uudentalon kapteeni

vastanaineet mukanaan Tammisaarelle. He astuivat hitaasti kuin

surujuhlaan lumista tietä tuvalle. Kapteeni avasi oven, he astuivat

pimeään huoneesen; mutta kohta avattiin luukut ja Jumalan päivän paiste

tulvasi huoneesen, loisti kullatulla keruupipäällä ja Adelaiden

harpunkielillä, merenjumalalla ja vesililjalla. Valo säde kultasi

jokaisen esineen, ikään kuin se olisi ollut utelias lapsi, joka kauvan

odotettuaan ja vihdoin sisälle päästyään kosketti ja iloisilla

silmillään tähysteli kaikkia.

Kapteeni seisahtui merenjumalan kuvan eteen.

"Tiedättekö, lapset, tuon kuvan olen itse tehnyt liidusta ja

paperitaikinasta; kuva ei ole aivan huonosti onnistunut. Minä tein sen

valmistaakseni Adelaidelle hauskan hetken. Adelaide! -- Nyt kerron

hänen elämäkertansa."

Kapteeni kertoi säntilleen tuon onnettoman kertomuksen ja sanoi

vihdoin: "Tiedättekö, lapset! hääpäivänä menin Adelaiden haudalle;

siellä oli viheriätä lumen alla, minä otin muutaman lehden. Onnellinen

sinä, joka ajoissa muistit Ulpukan laulun, muuten olisit nyt

kamarineitsy tai yhteen taottuna jonkun armollisen rouvan pitkäsormisen

kirjanpitäjän kanssa. Stiina, laulapas Ulpukan laulu," sanoi kapteeni

taputellen miniänsä päätä, "laulapas!"

Ja Stiina alkoi laulaa katsellen vaiennutta kanteletta: "Käy

orponen..."

"Klang," äänsi kannel -- yksi sen kielistä katkesi auringon lämmön

vaikutuksesta; "klang" kertoi kaiku vanhasta soittokoneesta -- ja

Stiina vaikeni.

Syvä hiljaisuus vallitsi kauvan. Vihdoin sen keskeytti kapteeni, joka

silmiään pyyhkiellen sanoi: "Tapaus on aivan luonnollinen, auringon

valo on lämmittänyt yhden noista ruostuneista kielistä, siinä ei ollut

mitään luonnotonta; mutta totta on, sen uskon -- sinä et ole äiditön

jos kohta äitisi onkin kuollut. -- Nyt lähdemme kotiin lapset!"

Nyt vasta muisti Stiina halunsa viedä kantele kotiinsa. Nyt mainitsi

hän sen.

"Ei, lapseni, huone olkoon koskematonna niin kauvan kuin minä elän,"

sanoi kapteeni, lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa.

* * * * *

Eräs puhuja sanoi kerran: "kohtalo on aina ollut osanani." En voi sille

mitään, että rehellinen kirjapainon taituri valitsee morsiamen

hienommasta seurapiiristä enkä sillekään, että niin sattui sille, jonka

tehtävänä oli saattaa tämä pieni kertomus ihmisille ikitiedoksi.

Muutama päivä sitte tuli Jaana, tuon hyvän armon kamarineitsy,

emäntänsä luo. Vanhus istui tapansa mukaan tyynyjen ympäröimänä

odotellen jotakin uutta, sillä hän imi uutisia aivan kuin Bononikivi

valoa taas valaistakseen.

"No, Jaana, mitä kaupungilla tapahtuu?"

"Oi, ei mitään erinomaista, mutta minä tapasin Saarisen."

"Vai niin; sitte kuin olette naimisissa, kannan minä ensimäisen

lapsenne ristille."

"Nöyrimmät kiitokset".

"Ja vielä?"

"Hän antoi minulle arkin, jonka hän oli kaapannut eräästä kirjavasta

romaanista, joka ilmestyy jouluksi. Minä ajattelin, että sen kuuleminen

kentiesi huvittaisi armoa!"

"Niin, lue vaan!"

Jaana luki tämän kertomuksen. Kieltää ei sopine, että tuota hyvää akkaa

harmitti kuulla itsensä noinkin hyvin kuvailtuna tekonimen varjossa.

"Joko loppui?"

"Jo, teidän armonne."

"Tuo mielestäni on kirjoitettu ihmisille näytteeksi siitä, että

kunkin tulee seurata kutsumustaan, eikä huolia siitä, mitä ihmiset

ajattelevat."

"Siltä tuntuu."

"Hm, tuon kirjan voisi kirjoittaja omistaa Rudensköldille, joka on

kirjoittanut pitkän lorun sukukierrosta ja joka opettaa talonpojan

lapsia."

"Niin, sehän sopisi."

En siis sentähden, että tahtoisin lopettaa nimellä, joka jokaiselle

kansan ystävälle on rakas, enkä koristaakseni tätä kertomusta tai

antaakseni sille arvoa, jota se muuten puuttuu, vaan että tuo hyvä

rouva saisi tahtonsa täytetyksi, tiedän hänen aina sitä vaativan,

omistan tämän pienen kertomukseni ihmisystävälle, _jalolle Torsten

Rudensköldille_.