III.

Oli todellakin totta, mitä vanha Tarkki kertoi, että Uuteentaloon oli

tullut opettaja. Se oli eräs ylioppilas, joka oli saanut tuon tärkeän

tehtävän, opettaa nuorta Heikkilää kelpo virkamieheksi, uskonnon,

valta-istuimen ja isänmaan tukeeksi; sillä jokainen, joka antautuu

kruunun palvelukseen, pitää sen velvollisuutenaan. Nuori mies, joka

tämän toimen oli saanut, oli aivan yksinkertaisesti nimeltään Lehtonen,

mutta hän oli etevä poika ja kotiopettajaksi oli hänen määrännyt

pehtorinsa yliopistossa, professori Maununpoika, joka vanalta

ystävältään kapteenilta oli saanut näin kuuluvan kirjeen:

"Kiireesti, Uudessatalossa 2/XII 1830.

Veli!

Poikani on nyt kymmenen vuotta, enkä minä jaksa oppia hänen

päähänsä ajaa -- joko hän on tölppöpää tai sitte nero; sillä

luonnollisella tavalla ei hän voi mitään oppia. Lähetä sentähden

minulle mies, jolla on enemmän kärsimystä kuin minulla, että

saan tietää, kelpaako poika Kuninkaallista Majestetia ja kruunua

palvelemaan tai ei. Entiseltään on jo tarpeeksi monta kelvotonta

yhtähyvin oppineissa kuin muissakin, niin ett'ei minun poikani

tarvitse enentää niiden lukua. -- Rakas veli, sinä tunnet ja

tiedät mielipiteeni. -- Tervehdä rouvaasi ja lapsiasi

vanhalta Heikkilältä."

"Tuo kunnon kapteeni Heikkilä on jotenkin omituinen ihminen," arveli

professori kääriessään kokoon tuon hullunkurisen kirjeen. "Herra

Lehtonen saa tyytyä häneen semmoisena kuin hän on ja myöntyä hänen

pieniin oikkuihinsa; mutta hän palkitsee hyvästi ja sydämensä on

läpikotaisin hyvä, jalo ihminen, josta pidän kuin omasta veljestäni."

Sekaisilla tunteilla, niin kuin sanotaan, nousi tuo nuori mies reestä,

nähdäkseen ensikerran tuon omituisen ihmisen silmästä silmään. Hän ei

milloinkaan ollut nähnyt ihmistä, jota olisi saattanut sanoa

erinomaiseksi, sillä keiloissa on kuningas ainoa erinomainen, sentähden

että sillä on pää ja niinhän on ihmistenkin kesken. Kelpo Lehtonen oli

vaan nähnyt yhdentapaisia ihmisiä; vaan nyt oli hän kohtaava ihmisen,

joka valettaissa ei ollut onnistunut eikä siis ollut muiden tapainen.

Kaptenin ulkomuodossa ei ollut mitään erinomaista. Hän oli pieni, laiha

mies, hyvin terävillä kasvojen piirteillä, tuuheilla kulmakarvoilla ja

vähän kaljupäinen.

"Vai niin, Maununpoika voi hyvin. -- No, miten hoitaa hän

professori-virkaansa?"

"Hyvin kaikkein mielestä."

"Istukaa, herra! -- vai niin; ja hänellä on sävykäs vaimo? Istukaa,

herra! se vaivaa minua kun te seisotte minun istuessani."

Kapteeni oli todellakin irtautunut, mutta mukavammin kuin tavallisesti

istuessa; hän oli nojallaan sohvalla, jalat tuolilla.

"Hänellä on viehättävä perhe."

"Vai niin. Polttaako herra tupakkaa?"

"Poltan vähän."

"Pitäkää piippuun siis, tupakkaa on tuolla."

"Kiitän nöyrimmästi."

"Nöyrimmästi?" kertoi kapteeni kylmästi; herra Lehtonen punastui ja

ajatteli: tuopa hassunaikainen patruuna!

"Jättäkää kursailut ja sievistyslauseet, herra; jos teitä haluttaa

polttaa, niin ottakaa piippu, jos ei, niin antakaa olla. Täällä te nyt

olette kuin kotonanne ja elätte niin kuin vaan parhain tahdotte. Niin,

se oli oikein," lisäsi hän ystävällisesti, kun herra Lehtonen melkein

suuttunena otti piipun ja pani siihen tupakkaa.

Herrat olivat pian järjestyksessä; mutta kapteeni keskeytti kohta

alkavan keskustelun ja sanoi: "Kutsukaa piikaa tuosta ovesta, nimensä on

Mertta, -- meidän kai tulee tutustua poikaan."

"Niin, olisi hauska nähdä häntä," sanoi kotiopettaja ja meni, vaikka

vastenmielisesti, näytetylle ovelle ja huusi: "Kapteeni kutsuu Mertta

neitsyä tänne!"

"Ei toki niin, herra, oletteko riiviössä!" huudahti kapteeni hypähtäen

istualtaan ja kertoi käskynsä: "kapteeni kutsuu Mertta piikaa tänne. --

Luulen että nuo Upsalan professorit eivät opeta oppilaitaan

punnitsemaan sanojaan."

Kotiopettaja oli vastata jotenkin terävästi; mutta Mertta tuli samassa

ja sai käskyn hakea Erkkiä.

"Kyllä, Erkki on tuvassa puusepän työtä tekemässä," oli vastaus.

"Käske hän tänne semmoisena kuin hän on," sanoi isä; "istukaa, herra!

Totta puhuen on poika, semmoinen kuin hän onkin, kiltti poika, mutta

saada hän lukemaan, kas siinä vastus, ja sitäpaitse olen minä kenties

kykenemätön lapsia opettamaan."

"Siihen tarvitaan erityistä tottumusta," sanoi kotiopettaja.

Pian tuli Erkki. Hän oli vahva ja ijälleen hyvin vaurastunut poika.

Kasvonsa olivat suorat ja rehelliset, silmänsä vilkkaat ja älykkäät.

Herra Lehtonen ajatteli sentähden heti: "typerämpien poikien olen

nähnyt suorittavan tutkintonsa."

Kotiopettaja alkoi keskustella ja huomasi kohta pojan olevan

teräväpäisen, sekä että hänellä oli vilkas käsityskyky, joka usein

sattui lystilliseksi.

"Kuulustelkaa mitä hän osaa; vanha mamselli on opettanut hänelle

katekismoa ja minä historiaa, maatiedettä ja vähän latinaa; mutta

itsekään en osaa juuri mitään, opetus ei ole sen tähden onnistunut.

Luullakseni on mamsellin opetus paras, sillä hänen ainettaan on poika

oppinut kuin papukaija ja sehän on keino tulla oppineeksi mieheksi.

Historiassa on hänellä omat ajatuksensa ja hän väittelee minun kanssani

niin ett'en kestä sitä."

Herra Lehtonen hymyili surkutellen isä raukan huolia, ajatellen oman

etevyytensä tekevän vaikutuksen. Katekismoläksyt olivat todellakin

papukaijan tavoin opitut, mutta historiaa oli nuori herra suvainnut

tutkien lukea. Vuosilukuja ei hän niin säntilleen muistanut, mutta

aikakausista muodosti hän kuvauksia ja arvosteli toimivia henkilöitä

niin elävällä vakuutuksella, kuin jos olisi hänellä ollut kunnia

persoonallisesti heitä tuntea, Kauvan ei kestänyt, ennen kun jo

opettaja ja oppilas väittelivät, ja jollakin tavalla päästäkseen

asiasta, keskeytti herra Lehtonen keskustelun sanoen: "no niin, paljoa

ei Erkki osaa, mutta kyllähän harjaantuu." Itsekseen ajatteli hän:

"Jumala varjelkoon jokaista köyhää ylioppilasta saamasta tuommoisia

oppilaita!"

"Mene ulos, Erkki", sanoi isä; "huomenna on sinun lukeminen tämän

herran edessä."

"No, mitä pidätte pojasta?"

"Hän on reipas poika."

"Kyllä, kelpo poika hän on; mutta koetelkaa nyt, mihin hän kelpaa,

neljäntoista päivän kuluttua tahdon tietää hänen loppuehtonsa."

"On vaikeata niin lyhyessä ajassa..."

"Nähdäkö, kelpaako poika lukemaan tai ei? Sitä en tahdo uskoa; jos hän

lukee, niin hänen pitää mennä pitkälle -- raukaksi hän ei saa jäädä."

Neljätoista päivää oli kulunut. Opettaja pyysi pitennystä, se

myönnettiinkin. Vihdoin oli kausi kulunut ja herra Lehtosen tuli tehdä

tili vaikutuksestaan.

Tultuaan kapteenin luo, näki hän siellä olevan vieraita. Kapteeni istui

vanhalla tavallaan ja melkein yhtä mukavasti istui eräs vanha

sotilaskin piisin vieressä. Vanha mies nousi istualtaan ja kumarsi

syvään maisterille, joka vaan huolimattomasti nyökäytti päätään ja

lähestyi kapteenia pyytääksensä puhutella häntä yksinään. Vaan kapteeni

katsoi häneen terävästi sanoen: "herra varmaankaan ei tiedä, kuka tuo

ukko on, kosk'ette näe häntä."

"Minäkö en näe? Kyllä, mutta minä en tunne häntä."

"Niin, katsopas, Tarkki, tämä on meidän kotiopettajamme," puuttui

kapteeni puheesen, "hyvin kiltti, lukenut mies; ja hän tuolla, tuo

ukko, on vanha Tarkki, joka silloin taisteli kuninkaansa ja isänmaansa

puolesta, kun herra tuli kouluun. Hän on monta kovaa kokenut, vanha

Tarkki -- istu, vanha toveri! Istukaa, herra, ja jutelkaamme hetkinen!

Vai niin," sanoi kapteeni vähän ajan vaiti oltuaan, "poika on hullu."

"Niin on; mutta sekä mummo että minä olemme koettaneet opettaa häntä

viisastumaan ja äiti raukkansa on itkenyt katkeria kyyneleitä, mutta

kaikki on samantekevää."

"No," jatkoi kapteeni kääntyen opettajan puoleen, "no miten on Erkin

laita?"

Herra Lehtonen näyttäytyi arvelevalta. "En voi sanoa mitään

lohdullista."

"Vai niin! No entäs sitten?"

"Erkillä on hyvä käytännöllinen pää, käytännön hän heti käsittää, mutta

itse tieteellisen perustuksen hän jättää, unhottaa; sanalla sanoen,

hänellä, suoraan puhuen, ei ole halua."

"Vai niin," myhäili kapteeni.

"Niin," jatkoi maisteri, "minusta todellakin tuntuu ikävältä sanoa

olevani liikaa täällä."

"Hm, se oli ikävää maisterille. Vai niin; se on teidän vakuutuksenne,

ett'ei Erkistä ole kirjamieheksi?"

"En tahdo väittää, ett'ei hän jollain tavalla voisi hinata eteenpäin ja

ottaa kameraali-tutkinnon, mutta..."

"Jumalan kiitos," sanoi kapteeni ja nousi istualtaan; "minä

todellakin pelkäsin teidän pelkästä kohteliaisuudesta sanovan Erkin

professori-ainekseksi. Jumalan kiitos! Kiitoksia herra! Vai niin, te

pidätte siis itseänne liikana täällä?"

"Niin, en luule voivani..."

"Jumalan kiitos siitä!"

Maisteri loukkaantui tietysti, vaikka jo jotenkin oli tutustunut

isäntäänsä. "Niin, minä olen valmis lähtemään huomenna."

"Vai niin, mutta oletteko toiminut niin, että jotakin hyötyneenä nyt

lähdette Upsalaan?"

"Enpä niinkään, mutta jos kapteeni tahtoo niin..."

"En minä maksa palkkaa tyhjästä," sanoi kapteeni naurahtaen.

"Minä en voi sitä vaatiakaan," sanoi kotiopettaja suuttuneena.

"Ja te luulette, ett'ette olisi saanut täyttä palkkaanne, vaikka

olisitte lähtenyt ensimäisenä päivänä? Puhukaamme järkevästi. Eihän

teillä nyt ole mitään tekemistä Upsalassa, eikö niin?"

"Niin, en voi kieltää otaksuneeni, että olisin poissa koko vuoden."

"Siinä tapauksessa jäätte paikallenne ja annatte Erkin lukea niin

paljon kuin tahdotte, vähän lukea ei taida haitaksi olla; mutta te

saatte tänne toisen opetettavaksenne -- sen hankkii Tarkki. Sinä Tarkki

menet Veräjätuvasta noutamaan tänne Antti Pietarin."

"Oi, miten poika ihastuneekaan!" sanoi Tarkki ja hänen pulleat

silmänsä kiilsivät ilosta. Se ilahutti aina vanhaa Tarkkia, kun näki

muita iloisina ja sen tähden oli hän semmoinen retus kuin hän oli.

* * * * *

Veräjätuvassa syntyi iloa kattoon saakka, niin kuin sanotaan, Tarkin

tuodessa sanomaa. Mummo kiitti Jumalaa, joka huojensi hänen suurinta

suruaan, sillä hän oli varma siitä, että Antti Pietari luopuisi

hullutuksestaan, kun saisi kokea miten vaikeata on todenteolla lukea.

Tähän johtopäätökseen oli hän tullut siitä, kun hän oli nähnyt,

millä riemulla koulupojat tulevat kotiin lupa-ajoiksi ja miten

vastenmielisesti he taas palaavat kouluun. Tästä oli hän päättänyt

lukemisen olevan vaikeata työtä, jota kukaan ei valitsisi, jos valinnan

vapaus olisi.

Antti Pietari sitä vastaan näki jo hengessään itsensä haudatuksi

kirjojen keskelle, lukien niitä kaikkia, niin kuin mehiläinen, joka

lentää kukasta kukkaan, sekä makeisiin että katkeriin, mutta kaikista

imee vaan hunajaa. Hänestä tuntui juuri kuin hän, ikään kuin erämaassa,

yht'äkkiä olisi huomannut virkistyttävän lähteen, tai ikään kuin

haaksirikkoon joutuneena olisi tuntenut noissa lauhkeissa

tuulahduksissa hajua maalta, joiltakin ihanilta maustinsaarilta.

Seuraavana päivänä oli Antti Pietari täydessä työssä. Hänen voimansa ja

halunsa vaan enenivät eivätkä suinkaan, niin kuin mummo oli

edellyttänyt, vähentyneet.

Olipa Uudessatalossa kaksi, jotka sydämensä pohjasta surkuttelivat

toisiaan. Erkki surkutteli Antti Pietaria, joka ei parempaa ymmärtänyt,

kuin istua kököttää kirjan ääressä; Antti Pietari taas Erkkiä, kun ei

häntä huvittaneet tutkimukset, vaan hän mieluummin teki työtä. Kumpikin

piti itseään onnellisempana ja niinhän tulee ollakin.

Kotiopettaja kertoi Antti Pietarin hyvästi edistyvän. "Hän on

todellakin harvinainen poika; jos hän olisi parempien ihmisten lapsia,

voisi hän mennä pitkälle."

Kapteeni käänsihe aivan kuin jokin olisi häntä pistänyt. "Mitä,

parempien ihmisien? Vanhempansa ovat rehellistä väkeä ja se on suuren

arvoista. Sitä paitsi näette, hyvä herra, Jumalamme jakavan oikeuden

mukaisesti."

"Minä en ymmärrä teitä, herra kapteeni."

"Vai niin, herra ei ymmärrä, että minun poikani saa talon eikä kelpaa

lukijaksi; Antti Pietarilla ei ole tilkkuakaan maata, mutta hänellä on

halu lukea -- mikä on seurauksena siitä? Se että Erkistä tulee

talonpoika ja Antti Pietarista herra -- sitä on Jumala tarkoittanut."

"Voi niin olla."

"Niin, se ei ainoastaan 'voi niin olla,' vaan se on varma, herraseni!"

"Minä en sitä epäile," sanoi herra Lehtonen huultaan purren, osaksi

suuttumuksesta, osaksi nauruaan pidättääkseen; sillä herra kapteenin

ulkomuoto ilmaisi hänen nyt olevan filosofin.

"Katsokaas, herra, kun tulette maailmaan, niin tulette huomaamaan

ihmisten olevan oikeen hyviä kun vaan saavat paikkansa, oikean

paikkansa. Miltä näyttäisi jos istuttaisi hedelmäpuita kivikkomäkiin ja

katajapensaita puutarhaan? Hedelmäpuut jäisivät hedelmättömiksi; ja

vaikka satoja kertoja ymppäisi omenia ja kirsikoita katajapensaisiin ja

vaikka niitä pensaita siistisikin, niin että olisivat puiden näköisiä,

niin ymppäys ei vaikuttaisi mitään ja pensaan latva olisi niinkuin

ennenkin katajaa. Kertokaa sitte minulle, että valtiossa ja kirkossa

käy huonosti, niin vastaan minä: asettakaa hedelmäpuut sinne, missä

niiden tulee olla ja antakaa männyn ja kuusen kasvaa vapaana metsässä,

älkääkä luulotelko voivanne saksilla ja ymppiveitsillä niitä muiksi

muodostaa, niin kaikki paranee. Oikein mieltäni kääntää, kun näen,

miten joka päivä ja hetki tehdään tuhmia kokeita, eikä tahdota käsittää

sitä, että se on taipumus, eikä tuo niin sanottu kasvatus, joka määrää

mihin kukin kelpaa."

"Niin eivät kaikki ajattele."

"On lystillistä kuulla, miten ihmiset ihmettelevät venäläisiä, jotka

liitupalasella merkitsevät rekryyteinsä selkiin, mitä kustakin tulee:

tuosta pillinpuhaltaja, tuosta tykkimies, tuosta torven soittaja ja

tästä kemisti rakettijoukkoon. Sitä sanotaan julmuudeksi; mutta kun me

paremmat ihmiset piirustamme lastemme selkiin ja kreivit kirjoittavat

samoin: 'Tästä tulee _valtiomies_, tästä _kenraali_ ja tästä

_hovimies_,' vaikka Herramme selvästi on valtiomiesainekseen

painanut merkin, joka ilmaisee, että hän olisi taitava rummuttaja,

kenraaliainekseen, että hän osaisi parkita vuotia ja valmistaa nahkaa

ja hovimiesainekseen, että hän kelpaa postiljooniksi, niin se on yhtä

julmaa ja käy yhä julmemmaksi, jos merkitään torpparin lapsiin, että

niistä pitää tulla torppareita, sen tähden, että he ovat syntyneet

torpassa."

"Mutta on todellakin harvoja paremmissa ihmisissä, jotka niin

ajattelevat."

"Se on sen tähden, ett'eivät ajattele niin mitään."

Herra Lehtonen nauroi.

"Siinä ei ole naurettavaa. Herra, mitä vanhempien tulee harrastaa?

Voimiansa myöten auttaa lapsiaan onnellisuuteen ja omavaraisuuteen. No,

hiisi vieköön! tekeekö joku silloin lapsensa onnelliseksi, kun

huolimatta hänen taipumuksestaan suutarin työhön, pakoittaa hänen

lukemaan kieliä ja valtiotiedettä, tehdäkseen hänestä umpimähkään

valtiomiehen? Suutarituolilla olisi hänestä tullut kelvollinen,

kunnioitettu ja itsenäinen mies, mutta töyrytuolilla tulee hänestä

kaksimielinen nukke, joka on riippuvainen kaikista ja etupäässä

armoista -- raukka, joka istuu siinä armontullen, häälyen ja joka hetki

on vaarassa taittaa niskansa. Sehän on huolenpitämistä lastensa

onnesta?"

"Nuo mietteet ovat tosia."

"Niinpä niinkin; ja kuitenkin ihmettelette, kun mieluummin näen

Erkistäni tulevan itsenäisen talonpojan, kuin virkamiesraukan, joka

alati olisi toisista riippuvainen sen tähden, ett'ei hän siksi kelpaa

ja taas mieluummin näen Antti Pietarin olevan kelpo virkamiehenä kun

kelvottomana työmiehenä."

"Enpä niinkään."

"Me emme väittele siitä asiasta," sanoi kapteeni hymyillen, "onhan se

päivän selvä ja niin selvä, että Tarkkikin ajattelee niinkuin minä."

"Sehän on miellyttävää," sanoi herra Lehtonen pilkallisesti.

"Niin, Tarkki ei olekaan tuhma mies. Ell'eivät ihmiset olisi olleet

typeriä, olisi Tarkki nyt novellinkirjoittaja tai sanomalehden

toimittaja -- siksi olisi hän sopinut paremmin kuin sotamieheksi ja hän

voisi myöskin nyt paremmin. Niin se on, herra! Jos Ludvik XVI olisi

saanut ruveta lukkosepäksi ja Aadolfi Fredrik sorvariksi niin kuin

Herramme tahtoi, Kustavi III näyttelijäksi, Fredrik I jahtimestariksi

ja itse Kaarlo XI kauppiaaksi, niin olisivat kaikki asiat toisin."

"Mietteenne ovat omituisia."

"Oi, halpoja ovat kaikkien mietteet, jos niitä tarkastaa; syynä siihen,

että ne ovat omituisia, on se, että meidän Herramme on omituinen."

"Siis tulee Antti Pietarista kirjamies?"

"Niin; poika saa lukea Erkin asemesta. Ne rahat, jotka tuhlaisin

pakoittaessani Erkkiä siksi, joksi hän ei kelpaa, maksan nyt

Veräjätuvan pojasta, tehdäkseni hänestä täydellisesti sen, mikä hänestä

on aiottu, siinä se."

Siksi se jäi; ja niin sai Antti Pietari oppineen kasvatuksen kun Erkki

päinvastoin sai oppia hakkaamaan, ajamaan härjillä ja hoitamaan hevosia

sekä tutkia mieliaineitaan ruohoja, viljalajia, siltoja ja ojia,

lehti- ja havumetsää, sekä miten maanviljelystä ylimalkaan hoidetaan.