Oli varhainen aamu. -- Priita luki katekismoläksyään, iso-äiti kehräsi
ja äiti valmisteli aamiaista, asettaen pöydälle suuren vellivadin ja
sen ympärille pienet kivivadit lusikoineen.
Sur, sur! sanoi rukki, tik, tak! sanoi kello; Posse, talon uskollinen
koira, haukotteli ja näytti miettivältä siinä kun istui valkeesen
tuijottaen -- kaikki oli yksitoikkoista ja niin hiljaista, että itse
hiljaisuus kuului. Tämä näkyi ikävystyttävän tyttöä, jota jo monasti
oli muistutettu istuessaan pitämään jalkansa hiljaa; vaan sepä ei
olekaan helppoa, kun veri vilkkaana virtaa suonissa. Näkyi selvästi,
että Stiina odotti sopivaa tilaisuutta, saadakseen avata pienen
puhepussinsa ja kun Antti Pietari tuli sisään, tuoden mukanaan muutaman
puukalikan, saikin hän semmoisen.
"Ulkona on kai kovin kylmä, Antti Pietari? Tuuleeko siellä kyllä?"
"Tuulee maar."
"Sen kyllä kuulin yöllä, sillä minä olin valveilla, minä, ja ajattelin
Ulpukkaa."
"Vaiti, Stiina, ja lue!" sanoi iso-äiti -- sur, sur, sur --
"Minä jo osaan kaikki; mummo saa kyllä kuulustaa," väitti Stiina ja
antoi katekismon akalle, joka heti ryhtyi opettajatoimeensa ja kuulusti
tyttöä.
"No niin -- kas sitä! Mitä se on? annapa olla, Posse -- voi seistä
hiljaa? Mitä se on?"
Tyttö luki ristissä käsin, luki hyvästi, mutta tummat, vilkkaat
silmänsä vilkkuivat Antti Pietarissa, joka oli heittänyt kantamuksensa
valkeaan ja nyt syvästi tutkien luki erästä alutonta ja loputonta
kirjaa, jonka aarteen hän oli löytänyt romukopasta, minkä isä eläissään
oli ostanut pastori Oksasen huutokaupata. Läksy oli lopussa ja heti
mursi puhetulva tiensä.
"Niin, minä ajattelin Ulpukkaa, sanoin ma."
"Mitä lorumaista se on Ulpukasta?" kysyi mummo äreästi.
"Niin mummo, siitä kertoi vanha Tarkki viime viikolla tuolla
Pikituvassa, tiedättehän -- kun olin rohdinlankoja viemässä."
"Ne ovat vaan tuhmuuksia."
"No mitä tuo Tarkki retus sanoi?"
"Niin mummo, hän kertoi pitkän sadun Ulpukasta, miten kerran oli pieni
tyttö, joka lähti metsään ja siellä tapasi hän Ahdin, joka vei hänen
mukanaan -- ja laulun siitä oli hän kuullut laulettavan tuolla
Tammisaaren lähellä."
"Mitä hän sanoi?"
"Hän kertoi siihen aikaan soutaneensa kerran Tammisaarelle ja
kuulleensa sieltä niin, niin kauniin laulun että hän unohti kokonaan
onkimisensa, sillä, katsokaas, mummo, hän oli soutanut sinne onkiakseen
ahvenia, kertoi hän. Ja kuului niin kaunis soitto ja laulu metsästä,
sanoi hän; mutta hän pelästyi, sillä hän luuli laulajan olevan meren
neidon -- niin, siten luuli Tarkki; mutta niin kuuli hän tuon korean
laulun Ulpukasta ja sen hän vieläkin muistaa."
"Noo, ja sitte?" kysyi iso-äiti innokkaasti.
"Oi, ei mitään muuta; mutta hän puhui prinsessasta, jolla oli ruunu
päässään ja pitkät, mustat kiehkurat ja joka oli puettuna valkeisin
vaatteisin, jonka hän kerran näki rannalla, mutta silloin Tarkki kätki
itsensä pensaisiin ja oli siksi kun hän taas meni metsään -- ja sitte
lauloi hän taas; mutta Tarkki pelkäsi niin, ett'ei tohtinut mennä hänen
jäljessään; sillä ei se ollut oikea ihminen, mummo, vaan noita, niin
Tarkki luulee."
"Vai niin."
"Nyt olen maannut valveilla koko yön ja ajatellut laulua; mutta en saa
sitä kokonaiseksi. Laulu oli pienestä tytöstä, joka kävi karjassa." --
Ja nyt lauloi tyttö:
"Käy orponen metsällä paimenna
Ja torvensa vuorilla kaikuu,
Ja äänen hän kuulee laineilta,
Siell' Ahdin kantelo raikuu.
Äl' usko sä viettely-ääntä!"
"Kas niin on alku; mutta enempää en muista -- onhan se kaunis, hyvin
kaunis, mummo, äiti ja sinä Antti Pietari?"
"On kyllä," vastasivat äiti ja mummo; mutta Antti Pietari katsahti
totisena kirjastaan.
"No, mitä sinä sanot, Antti Pietari, eikö se ollut kaunis laulu?"
"Eipä kehuttavaa. Olisi parempi, kun lukisit katekismoa, kuin että
loilotat lauluja."
"Niin kyllä, se olisi parempi," kertoivat sekä äiti että mummo; jos
kohta laulunsa ilahdutti Stiinaa, niin suostumusta hän kumminkaan ei
saanut omaisiltaan.
Mutta Stiina ei ollut sen luontoinen, joka väsyy ensimäisestä
onnistumattomasta kokeesta, hän mietti miettimistään lauluaan ja sana
sanalta ja lause lauseelta johtuikin mieleensä ja muodostui pitkiksi
riveiksi, mutta ajatuksetta. Stiina istui juuri selittelemässä
rohtimien solmuja kun Posse syöksähti levoltaan ja haukkui kovasti,
vaikka suopeasti. Tuon viisaan eläimen käytöksestä näki selvään, että
hän kuuli tutun jalan astunnan lumessa, ja oikeenpa ovi aukeni ja itse
Tarkki astui sisään.
"Jumalan rauha! Muijat jo jalkeilla," sanoi Tarkki ja kopisteli lunta
jaloistaan, niin että vanha lattia vavahteli.
"Jumalan rauha!" vastasivat äiti ja mummo, mutta Stiina huudahti: "Kas
tuossa tulee Tarkki! nyt mummo itse saa kuulla laulun Ulpukasta."
"Oi semmoisista ei mummo pidä väliä, vaan pienet lapset," vastasi
Tarkki naurahdellen. Tarkki oli vanha soturi, joka oli saanut eron ja
"eläkkeen" valtiolta, noin 32 killingin suuruisen kuukaudessa. Kesken
kaikkia sanoen olisi hullunkurista nimittää sellaista pensionia
"eläkkeeksi," ell'ei se samassa olisi surullista. Erään kenraalskan
huviksi valmistetussa karkumarssissa oli Tarkki kompastunut kantoon ja
murtanut kätensä niin pahasti, ett'ei hän enää mieheksi tointunutkaan,
varsinkaan sitte kun luuvalo oli siihen lisäksi tullut. Tämä teki sen,
että Tarkki vanhoina päivinään ei kyennyt työhön, vaan hänen täytyi
käydä leipäpalojaan pyytämässä mieron tiellä. Mutta Tarkki oli myös
retus, niin kuin mummo sanoi; mutta iloinen, suuttumaton retus, joka
huvitti monta, vaan ei käynyt vaivaksi kenellenkään. Hän oli seudun
jokapäiväinen sanomalehtihenkilö, joka asetti somaan sopusointuun
sanomalehden kaikki värit, valkoisen, harmaan ja punaisen. Vanha Tarkki
tiesi kaikki ja mitä hän ei tiennyt, sen hän sommitteli, miten parhain
taisi.
"Kas niin, Jumalan rauha! miten paljo kello on?" virkkoi vanha mies,
katsoen ympärilleen iloisilla "pullakkasilmillään," niin kuin Stiina
sanoi. "Mummo näyttää niin miettivältä -- hm, eivätkös rohtimet kestä?"
"Kestävät kyllä, Tarkki", myhäili muija, joka oli päättänyt kohdella
vierastaan tylysti, mutta jonka oli mahdotonta estää hymyään,
nähdessänsä suopean hulluttelijan ahavoituneen naaman ja pullakkaat
silmät.
"Kuulkaas, kun tiedän uutisiakin, Uudessatalossa on vieraita, pitkä
herrasmies"
"Vai niin, kuka hän lienee?"
"Niin, kas siinä pulma, mutta vanha Tarkki tietää sen kyllä -- se on
proviisori Upsalassa, proviisori tai professori tai jotakin sinnepäin,
jonka on määrä opettaa kapteenin poikaa, sillä nyt ei hänen oppinsa
riitä muka."
"Vai niin, aikooko hän niin; voi toki kuinka rikkaat maksavat
lapsistaan."
"Niin kyllä ja oppineita pitää kaikista nykyään tulla; niin ei ollut
ennen muinoin ja kelpo kansaa silloinkin oli -- hä, hä -- kapteeni ei
ollut tuhma hänkään. Minä muistan hänen vänrikki-ajoiltaan Saksassa ja
Norjassa; hän oli mies täynnä henkeä ja elämää! Tulkaa, pojat, sanoi
hän, hakatkaa päälle, sanoi hän, kuin hiiden pojat, sanoi hän, ja me
menimme. Mutta, kas pojasta pitää tulla oppinut mies, hänestä
poikaraukasta, ja pitää pakata hänen päähänsä kaikenlaista, josta ei
mitään hyötyä ole."
"Tottakai siitä hyötyä on," keskeytti Aapo Pietari katsahtaen
kirjastaan.
"Kuulkaas vaan, muna on viisaampi kanaa" nauroi Tarkki. "Niinkö sinä
arvelet poikanulikka! Tahtoisit ehkä lukea kapteenin luona, mitä?
Kenties piankin kyllästyisit siihen herttaisuuteen -- hä."
"Oi, hän on oikein hurmaantunut kirjaansa," sanoi mummo; "jospa niin
olisi Stiinankin laita mutta häntä ei saa muuten lukemaan kuin
pakolla."
"Vai niin, kyllä hän siitä paranee."
"No ehkäpä. Minkä näköinen tuo proviisori oli?"
"Niin, hän oli pitkä pulska herra, tukka lyhyeksi leikattu niskasta ja
käheröitty otsalta, ja minä ajattelin itsekseni: miltähän sinä juuri
näytät kapteenin rinnalla -- sillä kas kapteeni ei rakasta koreutta nyt
enempää kuin silloinkaan kun rouvansa eli; mutta muutamaa vuotta sitä
ennen oli hän oikeen korea; mutta sitte hylkäsi hän kokonaan koreuden."
"No ei hän suinkaan keikaile, Jumala nähköön. Mikä oli tuon herran
nimi?"
"Joka sen tietäisi. Mutta kyllä sen saatte kuulla vastaisuudessa."
"Mutta, rakas Tarkki, laulakaa tuo laulu Ulpukasta," pyysi Stiina.
"Oi, ei lapseni! äijän on tänäpäivänä äänikin sorruksissa. Kuulkaas,
olitteko kirkossa eilen?"
"Minä olin," vastasi äiti.
"No, enkö minä vetänyt nuottia niin pitkälle, että lukkari oli vähällä
tukehtua?"
"Vai niin, oliko se Tarkki, joka niin tavattomasti huusi siellä
alapäässä kirkkoa?"
"Niin oli; minä löin vetoa venyttääkseni pitemmältä kuin lukkari ja
Virtanen, lukkari, kiukustui niin, että olisi lyönyt minua -- sillä
katsokaas, se tiputtaa hänen kunniaansa, jos joku pitäjässä laulaa
paremmin kuin hän; mutta kas hän ei tuntenutkaan vanhaa Tarkkia, joka
niin monta kertaa on laulanut virttä sotaväen rukouksissa ja laulaa
paremmin kun viisitoista lukkaria arkkihiippakunnassa."
"Se ei ollut kauniisti tehty, Tarkki," muistutti mummo.
"Vai niin, no, eihän se aivan pahastikaan ollut, sen mukaan kuin minä
ymmärrän; se oli Jumalan kiitokseksi ja kunniaksi, vanha mummo. -- No,
Antti Pietari, älä siinä istu ja tuijota kirjaan, menehän hakemaan
puukalikoita, että näemme puhella."
Poika totteli, sillä hän oli todellakin laiminlyönyt tehtävänsä ja
unhottanut kaikki risaisen kirjansa tähden.
"Jumala yksin tietää, mitä tuosta Antti Pietarista tulee, hän on laiha
säippärä ja köyhä eikä ole hänellä vähintäkään halua työhön, hän poimii
vaan kiviä ja kukkia ja lukee kirjoja missä vaan saa niitä kynsinsä ja
sanoo minulle: mummo, kunpa sentään osaisi latinaa -- eikö mummo osaa
latinaa vähääkään? kas hän on kuullut, että latina on niin hyvää."
"Niin, se on papin työtä," muistutti Tarkki.
"Mutta se ei mitenkään käy laatuun; pojasta tulee heittiö, raukka koko
elinajakseen."
"Niin, se tulee siitä, että hän tahtoo lukea," jatkoi pikku Stiina
erityisellä äänenpainolla, varmaankin sentähden, että se jotakin
vaikuttaisi.
"Oi, kaikkia voi olla joko liian paljo tai liian vähä; hän on liian
paljon, sinä liian vähän kiintynyt kirjaan -- siinä vika. Oi, niin ei
taida Erkin tuolla olla aivan parasta; isänsä jankuttaa ja toruu; mutta
poika ei tahdo -- ja niin on hänen täytynyt tehdä viimeinen koetus,
ottaa koulumestari taloon. Semmoista turhamaisuutta! Jos pojasta ei ole
kirjamieheksi, niin tulee hän kai muutenkin toimeen, paras kaikista on,
että hänellä on talot ja majat, ett'ei isän kuoltua joudu puille
paljaille. Ei, mutta kas, hänestä pitää tulla herra ja sitävarten häntä
koulutetaan; sillä hän on, Jumala nähköön, herraväen lapsia ja niistä
täytyy kaikista tulla oppineita muka, olkoon niin Jumalan tahto tai ei.
Totta meidän Herramme tuommoisia ymmärtää, mutta sille ei voi mitään,
että luo herrasväen lapsen semmoiseksi, joka ei voi lukea ja köyhän
lapsen taas semmoiseksi, jonka päähän pystyy kaikki. Sitä ei voi
auttaa, mutta kuitenkin annetaan herrasväen lapsille oppia ja köyhän
lapsi jätetään tiedottomuuteen, näyttääksemme meidän Herrallemme ett'ei
se ole vaan me, jotka muodostamme ihmisiä."
"Voi, kuinka synnillisesti te juttelette."
"Synnillisestikö? Ei, mummoseni, minä todellakin olen nähnyt niin monta
kenraalia, jotka olisivat paremmin sopineet ojaa kaivamaan ja niin
monta pappia, joista Herramme aikoi torpparia, eikä rahtuakaan muuta,
niin ett'ei se suinkaan ole synti -- enkö ole nähnyt sotamiehiä, jotka
olisivat kelvanneet kenraaleiksi ja monta torpparia, joiden olisi
pitänyt olla pappia; minä tiedän sen olevan totta; mutta kas meidän
Herramme ei ole siihen syyllinen, sillä ihmiset ovat aina Häntä
viisaammat."
"Oi, miten hän puhuu!"
"Vai niin," keskeytti Tarkki vähän kiivaammin. "Eikö Jumalamme luonut
meitä kaikkia oman kuvansa mukaan ja kuitenkin rikasten lapset
pauloittavat itsensä, saadakseen vyötärönsä niin hoikaksi kuin
ampiaisen; sillä katsokaas, Herramme ei osaa tehdä oikeata mamsellia,
vaan sen täytyy tehdä kureliiveillä -- ja eivätkö he pue itseään
kummituksen näköiseksi, niin että on synti ja häpeä. Ei, mummo, kyllä
Jumala on viisas; mutta on niin vähän semmoisia ihmisiä, jotka eivät
luulisi itseään viisaammiksi."