kaatuessa jotensaki koskenut. Hän kiroili moista ammattia, jossa
semmoisia murha-aseita tarvitsi käyttää ja kehoitteli Fredrikkiä mitä
pikemmin uudestaan ryhtymään jaloon kuvain valamis- ja metallityöhön.
Fredrik ja hänen kanssaan Reinhold, johon vaan oli niin kovasti
sattunut, että kaikki hänen jäsenensä tuntuivat ihan hervottomilta,
hiipivät hämärän tultua allapäin kaupunkiin. Tiellä kuulivat he
muutaman pensaan takaa huokauksia. He seisattuivat ja kohta kohosikin
maasta pitkä mies, jonka he paikalla tunsivat Konradiksi ja peräytyivät
arasti hänen edestänsä.
"Ah, te hyvät kisällit", sanoi Konrad itkussa suin, "älkää toki noin
minua kauhistuko! -- Te pidätte minua pirullisena murhamiehenä! -- en
minä kuitenkaan ole semmoinen -- minä en voinut tehdä toisin! minun
olisi pitänyt lyödä se lihava mestari hengettömäksi, oikeastaan pitäisi
minun lähteä teidän kanssanne ja tehdä vielä niin, jos se vaan olisi
mahdollista -- mutta ei, ei -- kaikki on hukassa, te ette enää näe
minua! -- tervehtikää suloista Roosaa, jota minä niin rajattomasti
rakastan! -- sanokaa hänelle, että minä elinkauteni kannan hänen
kukkiaan sydämmelläni, panen ne koristuksekseni, -- vaan hän on saava
vast'edes kuulla minusta! voikaa hyvin! te, hyvät kelpo kisällit!" --
Ja niin sanoen juoksi Konrad täyttä karkua kedon yli metsään.
Reinhold sanoi: "jotain kummallista on tuossa nuorukaisessa; me emme
saa ollenkaan punnita hänen tekoansa tavallisen mitan mukaan. Ehkäpä
vastedes tulee ilmi salaisuus; joka ahdistaa hänen rintaansa".
Reinhold lähtee pois Martti mestarilta.
Yhtä suruiseksi oli nyt Martti mestarin työhuone muuttunut, kuin siellä
ennen oli iloista ollut. Reinhold pysyi työhön kykenemätönnä
kammarissansa; haavoitettu käsi hiihnassa, haukkui ja kiroili Martti
lakkaamatta vieraan kisälli lurjuksen konnuutta. Roosa, ja yksin
Marttakin poikineen kammosivat tuota hurjamaisen taistelun paikkaa, ja
niin kaikui Fredrikin askaroiminen yksitoikkoisesti ja kumeasti, kuin
yksinäisessä metsässä talvella puunhakkaajan kolkutus. Hän sai suurta
tynnyriä yksinään vaivaloisesti valmistaa.
Syvä suruisuus täytti pian Fredrikinkin mielen kokonaan, sillä hän
uskoi selvästi huomaavansa, mitä hän jo kauvan oli pelännyt. Hän luuli
olevansa siitä ihan varma, että Roosa rakasti Reinholdia. Sitä hän ei
päättänyt yksistään siitä, että jo ennenkin oli kaikki ystävällisyys,
moni lempeä sana tullut ainoastaan Reinholdin osaksi; olihan siihen nyt
se riittävänä todistuksena, että kun Reinhold ei voinut tulla työhön ei
Roosakaan enää tullut työhuoneesen, vaan pysyi kotona, arvattavasti
voidakseen oikein huolellisesti hoitaa ja holhoa rakastettuansa. Kun
sunnuntaina kaikki iloissaan riensivät ulos kaupungista, kun Martti
mestari, haavastaan jo melkein paranneena, häntä pyysi lähtemään hänen
ja Roosan kanssa kävelemään kilpakentälle, silloin juoksi hän, seurasta
huolimatta ja aivan menehtymäisillään tuskasta ja rakkaudesta, yksinään
kylään ja kukkulalle, missä hän Reinholdin ensikerran oli tavannut. Hän
heittäytyi pitkäksensä kukkahiselle ruohokolle, ja kun hän siinä
muisteli, miten tuo kaunis toivontähti, joka koko kotimatkalla oli
valaissut hänenkin tiensä, nyt perille päästyä oli äkkiä peittynyt
synkkään yöhön, miten koko hänen osansa oli nyt kuin toivottoman
uneksijan, joka ikävöiden tavoittelee olemattomia utukuvia, silloin
tulvivat häneltä kyyneleet silmistä alas kukkasille, jotka
heiluttelivat pieniä päitään, ikäänkuin säälien nuoren kisällin
katkeraa kärsimystä. Fredrikin itsensä tietämättä muodostuivat syvät
huokaukset, jotka kohosivat hänen ahdistetusta rinnastaan, sanoiksi,
säveleiksi. Hän lauloi:
Miss' olet sä
Mun toivontähteni?
Miks' sulosilmäsi
Multa tuiki poistat,
Muille hellin loistat?
Kohotkaa hyökyvät iltatuulet,
Hurjat halut nostakaa
Tuskat, jotka kuolettaa
Voip' onnettoman
Ja toivottoman
Ver'itkuun haljennhen
Sydämmen sortunehen!
Miks' lehtipuut niin humisette
Vienosti hiljalleen?
Miks' taivaan pilvet katselette
Nyt maahan alhaiseen?
Oi hauta, kun
Jo ottais' mun
Ja antais' rauhan unta!
Niinkuin ainakin käy, että syvinkin suru, jos se vaan pääsee puhkeamaan
kyyneleiksi ja sanoiksi, lievenee suloiseksi murheelliseksi kaihoksi ja
kuvastuupa vielä vähäinen toivonkin heijastus sielussa, niin tunsi
Fredrikkikin laulustansa kummallisesti vaikuttavan virkistyksen.
Iltatuuli, varjoisat puut, joilta hän oli pyytänyt apua, kohisivat ja
kuiskuttivat niin lohduttavasti, ja niinkuin suloiset unelmat
kaukaisesta ihanuudesta, kaukaisesta onnesta kohosivat kultaväreet
synkälle taivaalle. Fredrik nousi ylös ja läksi astumaan kukkulalta
alas kylää kohti. Silloin tuntui hänestä, kuin astuisi Reinhold, kuten
heidän ensi kerran toisiaan tavatessansa, hänen rinnallansa. Kaikki,
mitä Reinhold oli silloin puhunut, juohtui hänelle mieleen. Mutta kun
hän muisteli Reinholdin kertomusta noiden kahden maalarin ja ystävän
kilvoituksesta, silloin putosi häneltä kuin verkko silmiltä. Sehän oli
ihan selvää, että Reinhold oli jo ennen nähnyt Roosan ja rakasti häntä.
Se rakkaus se ajoi hänet Nürnbergiin Martti mestarin taloon, ja
maalarien kilpailulla tarkoitti hän ainoastaan heitä kumpaakin ja
kauniin Roosan kosimista. -- Fredrik oli kuulevinaan uudestaan
Reinholdin silloin lausumat sanat: uljaasti, kaiketta kavalatta
petoksetta yhtäläisestä palkinnosta taistelemisen pitää yhdistämän
todelliset ystävät oikein sydämmen pohjasta toisiinsa, eikä suinkaan
heitä eroittaa; jaloissa sydämmissä ei voi koskaan olla tilaa
alhaiselle kateudelle eikä ilkeälle vihalle!
"Niin", huudahti Fredrik ääneensä, "sä ystäväni, sinun itsesi puoleen
tahdon minä kaiketta petoksetta kääntyä, sinä itse saat sanoa minulle,
onko kaikki toivoni kadonnut".
Seuraavana aamuna, kun aurinko oli kohonnut kappalen matkaa taivaan
rannasta, koputti Fredrik Reinholdin kammarin ovelle. Kun ei mitään
vastausta kuulunut, tempasi hän oven, joka muuten ei ollutkaan lukossa,
auki ja astui sisään. Mutta samassa silmänräpäyksessä muuttuikin hän
ihan kuin patsaaksi. Roosa täydessä kaiken suloutensa, kaiken
viehättävyytensä loistossa, ihana luonnollisen suuruinen kuva seisoi
hänen edessänsä maalausjaloilla, aamuauringon säteiden valasemana.
Pöydälle viskattu maalarikeppi, tuoreet värit maalilautasella
näyttivät, että kuva oli juuri maalattu.
"Oi, Roosa -- Roosa -- oi, taivahan Herra", huokasi Fredrik. Silloin
taputti häntä Reinhold, joka oli hänen perästänsä tullut sisään,
olkapäälle ja kysyi hymyillen:
"No Fredrik, mitäs sanot kuvastani?"
Fredrik pusersi häntä rintaansa vasten ja sanoi:
"Oi sinä kelpo mies -- sinä jalo taiteilija! nyt olen minä selvillä
kaikista! sinä, sinä olet saanut voiton, jota kilvoittelemaan minä
onneton olin kyllin uskalias, -- mitä olen minä sinun rinnallasi, mitä
minun taitoni sinun taiteesi rinnalla? -- Ah, olihan minullakin paljon
mielessä! -- älä vaan naura minulle, hyvä Reinhold! -- katsos, minä
arvelin, miten hauskaa olisikaan valaa suloisen Roosan kuva
puhtaimmasta hopeasta, mutta sehän on ainoastaan lapsen työtä, vaan
sinä! -- sinä! miten hän niin lempeästi, niin kaiken kauneutensa
herttaisessa loistossa sinulle hymyilee! -- ah, Reinhold -- Reinhold!
sinä onnen lapsi! miten silloin puhuit, niinhän nyt todella käykin! me
olemme molemmat kilvoitelleet, sinä olet voittanut, sinulle oli voitto
tulevakin, mutta minä puhun veljenäsi kaikesta sydämmestäni. Pois
täytyy minun kuitenkin lähteä tästä talosta ja kodostanikin, enhän sitä
muuten kestäisi, menehtyisinhän ihan kokonaan, jos minun nyt pitäisi
jäädä hänen seuraansa. Annathan sen minulle anteeksi, hyvä, jalo
ystäväni! Tänään, nyt paikalla pakenen minä kauas -- kauas avaraan
maailmaan, mihin rakkauteni tuska, mihin lohduttamaton kurjuuteni minua
minua vie!"
Niin sanoen tahtoi Fredrik syöstä ulos ovesta, mutta Reinhold otti
hänet kiini ja sanoi:
"Sinä et saa mennä, sinun ei tarvitse mennä, kalkki voi vielä käydä
aivan toisin kuin luulet. Nyt on minun aika sanoa sinulle kaikki, mitä
tähän asti olen salannut. Etten ole mikään tynnyriseppä, vaan maalari,
tiedät nyt kyllä, ja kuten toivon, huomaat kuvastani, etten olekaan
ihan pienimpiä. Nuorena menin Italiaan, taiteiden maahan. Siellä
ottivat suuret mestarit minut huomaansa ja ravitsivat sielussani
hehkuvia kipinöitä elävällä tulella. Niin pääsin minä kohta hyvälle
alulle, kuvani tulivat kuuluisiksi koko Italiassa, ja Florenzin mahtava
hertttua kutsui minut hoviinsa. Siihen aikaan en minä pitänyt
saksalaista taidetta missään arvossa, puhuin lörpöttelin vaan, teidän
kuvianne näkemättä, teidän Dürerinne ja Cranachenne huonosta aistista,
yksitoikkoisuudesta ja luonnottomuudesta. Silloin toi muuan
kuvakauppias herttuan kuvakokoelmiin Marian kuvan, jonka Albrecht Dürer
oli maalannut. Se vaikutti kummallisesti minuun, käänsi koko mieleni
italialaisten kuvien monipuolisesta hempeydestä. Heti päätin lähteä
Saksaan, saadakseni nähdä kotimaassaan taideteoksia, joita nyt koko
sielustani ihailin. Nürnbergiin tultuani ja nähtyä Roosan, tuntui
minusta, kuin kävelisi tuo Maria, joka niin oli mieltäni innostanut,
ihan elävänä edessäni. Minulle kävi samoin kuin sinullekin, hyvä
Fredrik, koko olentoni leimusi kirkkaista rakkauden liekeistä.
Ainoastaan Roosa oli silmissäni, ainoastaan häntä ajattelin; kaikki
muut asiat olivat poistuneet mielestäni ja taiteenikin oli minusta
ainoastaan sentähden arvokas, että taisin sata, tuhat kertaa maalata ja
piirustaa Roosan. Minä tahdoin lähestyä neitiä Italialaisten
sukkeluudella, mutta kaikki koetukseni olivat turhat. Ei ollut
mitenkään mahdollista päästä millään vilpittömällä tavalla tutuksi
Martti mestarin talossa. Vihdoin ajattelin mennä taloon suorastaan
Roosaa kosimaan, mutta kuulin Martti mestarin päättäneen antaa
tyttärensä ainoastaan kunnolliselle tynnyrisepälle. Silloin päätin
lähteä Strassburgiin tynnyrisepän oppiin ja sitten tulla Martti
mestarille työhön. Muut seikat jätin taivaan salliman määrättäväksi.
Miten olen päätökseni toimittanut, sen tiedät, mutta sinun pitää
myöskin saada tietää, mitä Martti mestari minulle muutama päivä sitten
sanoi, että minusta tulee kelpo tynnyriseppä ja hän on minua vävynänsä
kunnioittava, ja rakastava, koska hän kyllä oli huomannut, että minä
voin voittaa Roosan suosiota ja Roosakin minusta piti paljon".
"Voisiko se sitte toisin ollakaan", huudahti Fredrik sangen suruisena,
"niin, niin, sinä olet saava Roosan; kuinka taisinkaan minä kurja niin
suurta onnea edes toivoakaan".
"Sinä unhotat, veliseni", sanoi Reinhold edelleen, "ettei Roosa itse
ole sanallakaan vakuuttanut sitä todeksi, mitä viisas Martti mestari on
ollut huomaavinaan. Totta on kyllä, että Roosa on tähän saakka ollut
minulle hyvin ystävällinen, vaan toisella lailla ilmaikse rakastava
sydän! -- Lupaa, veljeni, odottaa levollisena vielä kolme päivää ja
tehdä työtä kuin ennenkin. Minäkin voisin nyt jo taas tulla työhön,
vaan siitä asti, kun aloin kuvaani uutterammin maalata, on minulle tuo
halpa tynnyrityö sanomattoman vastenmielistä. Tästä lähin en enää voi
ottaa kurikkaa käteeni, käyköönpä sitten kuinka hyvänsä. Kolmen päivän
perästä sanon sitte sinulle suoraan, miten on käynyt. Jos minä
todellakin olen niin onnellinen, että Roosa rakastaa minua, mene
silloin rauhassa ja opi, että aika parantaa syvimmätkin haavat!" --
Fredrik lupasi odottaa kohtalonsa ratkasua.
Kolmantena päivänä (Fredrik oli sillä välin huolellisesti karttanut
yhteen sattumista Roosan kanssa) vapisi hänen sydämmensä pelosta ja
toivosta. Hän hiiviskeli kuin uneksija työhuoneessa ja antoi
varmaankin, vastoin tavallisuutta, taitamattomuudellaan syytä Martti
mestarille murista ja olla tyytymätön. Muuten näytti mestarillekin
sattuneen jotakin, joka saattoi hänet ilottomaksi. Hän puheli paljon
kavalasta viekkaudesta ja kiittämättömyydestä, sanomatta kumminkaan
selvästi, mitä hän sillä tarkoitti. Illan vihdoinkin tultua läksi
Fredrik menemään kaupunkiin. Lähellä porttia tuli hänelle vastaan
ratsumies, jonka hän heti tunsi Reinholdiksi.
"Ah, siinähän tapaankin sinut, kuten tahdoinkin", huusi Reinhold heti
hänet huomattuaan. Sitten hyppäsi hän maahan satulasta, kiersi
ratsustimet kätensä ympäri ja jatkoi: "kävelkäämme nyt yhdessä vähän
matkaa. Nyt voin sinulle sanoa, miten rakkauteni laita on".
Fredrik huomasi Reinholdilla olevan saman puvun yllä kuin heidän
ensikerran toisiaan tavatessansa; ja hyvin täytetty matkalaukku oli
myöskin mukana. Hän oli kalvea ja hyvin hämmästynyt.
"Onnea sinulle, veliseni!" sanoi Reinhold jotenkin hurjasti, "sinä saat
nyt oikein mielin määrin kalkutella tynnyriäsi, minä lähden omia
teitäni; juuri otin jäähyväiset kauniilta Roosalta ja arvoisalta Martti
mestarilta"
"Kuinka", sanoi Fredrik, tuntien sähkövirran vavahduttavan kaikkia
jäseniänsä, "mitä, lähdetkö pois, vaikka Martti mestari tahtoo sinua
vävykseen ja Roosa rakastaa sinua?"
"Mustasukkaisuutesi, hyvä veli", vastasi Reinhold, "on sinut saanut
sitä uskomaan. Nyt on selvillä, että Roosa olisi pelkästä hurskaudesta
ja kuuliaisuudesta ottanut minut mieheksensä, mutta ei edes kipinääkään
rakkautta ole hänen jääkylmässä sydämmessänsä. Ha, ha! -- minusta olisi
voinut tulla kunnon tynnyriseppä. Viikkokaudet kovertaa oppipoikien
kanssa vanteita ja höylätä lautoja, sunnuntaisin mennä kunnioitettavan
rouvani kanssa Katarinan tai Sebaldin kirkkoon ja iltasilla kävelemään
kilpakentällä, vuodet päästänsä".
"Älä pilkkaa", keskeytti Fredrik Reinholdia, joka purskahti kohti
kurkkuansa nauramaan, "kunnon porvarin yksinkertaista viatonta elämää.
Jos Roosa ei sinua todellakaan rakasta, niin ei se ole hänen syynsä".
"Sinä olet oikeassa", sanoi Reinhold, "ja se onkin vaan minun tyhmä
tapani, että meluan kuin lellitelty lapsi, jos tunnen itseni
loukatuksi. Voit kyllä ymmärtää, että puhuin Roosalle rakkaudestani ja
hänen isänsä suostumuksesta. Silloin tulvivat häneltä kyyneleet
silmistä, hänen kätensä vapisi minun kädessäni. Toisapäin katsoen
kuiskasi hän: täytyyhän minun totella isäni tahtoa! Minä olin kuullut
kylliksi. -- Minun kummallinen suuttumukseni näyttää sinulle, hyvä
Fredrik, minun salaisimmat ajatukseni; siitä huomaat, että
kilvoitteluni Roosaa voittaakseni oli vaan pelkkä hairaus. Saatuani
Roosan kuvan valmiiksi, rauhoittui sydämmeni ja usein tuntuikin minusta
hyvin kummallisella tavalla Roosa muuttuneen kuvaksi ja kuva
todelliseksi Roosakseni. Halpa tynnyrityö kävi minusta inhoittavaksi ja
kun ajattelin jokapäiväistä elämää, mestariksi tuloa, naimista, silloin
tuntui minusta, kuin salpauttaisin itseni vankihuoneesen, panettaisin
itseni jalkapuuhun. Miten voisikaan taivaallinen enkeli, semmoinen kuin
sydämmessäni häntä kuvailen, tulla vaimokseni! Ei, ikuisesti nuorena,
kauniina, suloisena on hän koreileva taideteoksissa, jotka minun vireä
henkeni luopi. Oi, miten haluan minä sitä! Kuinka saatoinkaan tulla
uskottomaksi jumalalliselle taiteelleni! -- Pian saan taaskin majailla
sinun hehkuvissa tuoksuissasi, sä ihana maa, kaikkien taiteiden koto!"
Ystävykset olivat sillä välin saapuneet tienhaaraan, josta Reinholdin
oli lähdettävä vasemmalle.
"Erotkaamme tässä!" sanoi hän, pusersi Fredrikkiä, innokkaasti ja
kauvan sydäntänsä vasten, hyppäsi hevosensa selkään ja läksi ajamaan
täyttä laukkaa.
Äänetönnä katsoa tuijotti Fredrik hänen jälkeensä ja astuskeli sitte
kotiin, kummallisimpain tunteiden vallitessa rinnassansa.
Miten Martti mestari ajoi Fredrikin ulos työhuoneestansa.
Toisena päivänä valmisteli Martti mestari nyreissänsä ja ääneti
Bambergin piispan tynnyriä, eikä Fredrikkikään, josta nyt vasta
Reinholdin ero tuntui oikein katkeralta, kyennyt sanomaan sanaakaan,
vielä vähemmin laulamaan. Vihdoin viskasi Martti mestari kurikan
nurkkaan, pani kädet ristiin vatsallensa ja puhui hiljaisella äänellä:
"Reinholdikin on nyt tiessänsä -- hän oli ylhäinen maalari ja teki vaan
minusta pilkkaa koko tynnyrityöllänsä. -- Jospa vaan semmoista olisin
osannut aavistaa kun hän sinun kanssasi tuli talooni ja tarjoutui
työhön, miten olisin hänelle ovea näyttänyt! Niin suoran rehellinen
muoto ja niin täynnä petosta ja vilppiä! -- no, hän on nyt mennyt
matkoihinsa, vaan sinä kuitenkin palvelet minua uskollisesti ja
rehellisesti ja pysyt ammatissa. Kun tulet kelpo mestariksi ja jos
Roosa sinusta huolii -- no, ymmärräthän, sinä saat koettaa voittaa
Roosan suosiota".
Niin sanoen otti hän taas kurikan käteensä ja kalkutteli uutterasti
edelleen. Fredrik ei tiennyt, miten olikaan, mutta Martti mestarin
sanat kirvelivät hänen sydäntänsä ja kummallinen tuska poltti hänen
rintaansa ja himmensi jokaisen toivon väreen. Roosa tuli taas pitkän
ajan perästä ensi kertaa työhuoneesen, mutta syvissä mietteissä ja,
kuten Fredrik suruksensa huomasi, itkusta punaisin silmin. "Hän on
häntä itkenyt, hän rakastaa kuitenkin häntä", niin arveli Fredrik
itsekseen eikä uskaltanut kohottaa katsettaan häneen, jota hän niin
sanomattomasti rakasti.
Suuri tynnyri oli valmis, ja siitä vasta tuli Martti mestari, tuota
hyvin onnistunutta työtä katsellessaan, iloiseksi ja tyytyväiseksi.
"Niin, poikaseni", sanoi hän taputellen Fredrikkiä olkapäälle, "minä
pidän sanani, jos sinä voitat Roosan rakkauden ja teet kelvollisen
näytetynnyrin, niin tulet sinä vävykseni. Ja jaloon lauluyhdistykseen
saat silloin myöskin käydä jäseneksi ja saavuttaa suurta kunniaa".
Martti mestarille kokoutui sitte työtä lilaksikin, niin että hänen
täytyi ottaa kaksi uutta kisälliä. Ne olivat kelvollisia työntekijöitä,
mutta raakamaisia tavoiltaan, matkoillansa kokonaan turmeltuneita.
Entisen miellyttävän, iloisen puheen sijasta kuului Martti mestarin
työhuoneessa vaan rumaa pilaa, Reinholdin ja Fredrikin kaunisten
laulujen verosta rivoja ja hävyttömiä. Roosa karttoi työhuonetta, niin
että Fredrik sai ainoastaan harvoin ja vilahdukselta vaan nähdä häntä.
Kun hän silloin suruisesti häntä katseli ja huoaten kuiskasi: "ah hyvä
Roosa, jospa vaan taas saisin puhella teidän kanssanne, jospa te taas
olisitte niin ystävällinen kuin Reinholdin täällä vielä ollessa!"
silloin käänsi hän ujosti katseensa maahan ja kuiskasi: "olisiko teillä
sitte mitä sanottavaa minulle, hyvä Fredrik?" -- Sanan saamattomana
seisoi silloin aina Fredrik siinä, ja kaunis, suloinen näky oli
nopeasti kadonnut kuin salama, joka iltaruskossa välähtää ja katoaa,
ennenkuin sitä on kunnolla ehtinyt huomatakaan.
Martti mestari kehoitteli kehoittamistaan Fredrikkiä ryhtymään
näytetynnyrin tekoon. Hän oli jo itse etsinyt kauneimmat, puhtaimmat,
aivan suorasyiset ja viiruttomat tammilaudat, jotka olivat jo kuudetta
vuotta olleet puuläjässä säästössä, eikä kukaan muu saanut lupaa auttaa
Fredrikkiä kuin vanha Valentin. Jos Fredrik raukasta jo muutenkin oli
ammatti noiden toisten kisällien raakuuden vuoksi käynyt yhä
vastenmielisemmäksi, niin oli se hänestä nyt ihan inhottavaa ajatella,
että tuo näytetynnyri oli ainoana hänen elämänsä onnen ratkasijana. Tuo
kummallinen tuska, joka hänessä heräsi, kun Martti mestari kehui, miten
hän oli uskollisesti pysyvä ammatissansa, muodostui muodostumistaan
pelottavalla tavalla aina selvemmäksi. Hän tiesi nyt, että hän olisi
häpeällisesti menehtyvä ammatissa, joka niin perin pohjin oli hänen
taiteesta innostuneen mielensä vastainen. Reinhold, Roosan kuva
juohtuivat hänelle mieleen. Mutta omakin taiteensa kirkastui hänelle
taas täydessä loistossaan. Usein kun masentava tunne hänen pyrintönsä
kurjamaisuudesta oli kokonaan vallata hänet työssä ollessaan, juoksi
hän sairautta valittaen ulos ja P. Sebaldiin. Siellä katseli hän
tuntikausia Pietari Vischerin ihmeellistä muistopatsasta ja huudahti
ihastuksissaan: oi, taivaan Jumala, miettiä tuommoista -- tehdä se,
onko mitään ihanampaa vielä maan päällä? Ja kun hänen sitte täytyi
palata lautainsa ja vannettensa luo ja hän silloin ajatteli, että
ainoastaan sillä tavoin oli Roosan valloittaminen mahdollista, silloin
tuntui hänestä, kuin kaivelisivat jotkin tuliset kynnet hänen vertä
vuotavaa sydäntänsä ja hänen täytyisi auttamattomasti kuolla
sanomattomista tuskista.
Unissa toi hänelle usein Reinhold kummallisia piirustuksia
taiteellisiin kuvauksiin, joihin oli Roosan muoto ihmeellisesti
kuvitettu, milloin kukaksi, milloin siivelliseksi enkeliksi. Mutta
niistä puuttui aina jotain ja hän huomasi Reinholdin unhottaneen
Roosalle tekemättä sydämmen, jonka hän piirusti lisäksi. Silloin
näyttivät kaikki kuvan kukat ja lehdet laulaen ja suloisesti
tuoksuten liikkuvan ja jalosta metallista näkyi kuin säteilevästä
peilistä Roosan kuva; hän ojensi ikävöiden kätensä rakastettuansa
kohti, ja kuva oli katoavinaan harmaasen sumuun ja hän itse, lempeä
Roosa, pusersi häntä, täynnä autuutta, rakastavaa sydäntänsä vasten.
Yhä kuolettavammaksi kävi hänen olonsa onnettomassa tynnyrien teossa.
Vihdoin meni hän etsimään lohdutusta ja apua vanhalta mestariltansa
Johannes Holzschuerilta. Holzschuer antoikin hänelle luvan alottaa
hänen työhuoneessansa teosta, jonka hän oli ajatuksissaan suunnitellut
ja jota varten hän jo pitkät ajat oli säästänyt Martti mestarilta
saamansa palkan, voidakseen siten hankkia teokseen tarpeelliset aineet.
Fredrik, jonka kalman kalvea muoto näytti hänen todellakin olevan
sairaan, kuten hän sanoi, ei enää paljon ollenkaan työskennellyt Martti
mestarin työhuoneessa. Kuukausia kului, eikä hänen näyteteoksensa,
suuri kaksifuderinen tynnyri, vähääkään valmistunut. Martti mestari
kiirehti häntä lakkaamatta tekemään edes sen verran, kuin hänen
voimansa sallivat, ja Fredrikin täytyi viimeinkin mennä taas inhottavan
hakkuupölkyn luo ja ottaa kirves käteensä. Martti mestari tuli vähän
ajan perästä katsomaan hänen työtänsä. Ottaessaan vestetyn laudan
käteensä, muuttui hän ihan tulipunaiseksi, ja tiuskasi:
"Mitä tämä on? -- onko tämä kisällin työtä, joka mestariksi aikoo?
Taitamaton oppipoika, joka kolme päivää sitten on kontannut
työhuoneesen, tämmöistä tekisi. -- Fredrik, mitä sinä nyt mietit, vai
riivaako sinua piru? paraat tammilautani, näyteteos! sinä taitamaton,
ajattelematon poika lurjus".
Kaikkien helvetillisten tuskien vaivaamana ei Fredrik enää kauemmin
voinut malttaa mieltänsä. Hän viskasi kirveen kädestänsä ja sanoi:
"Mestari! -- nyt on kaikki lopussa -- en, vaikka se maksaisi
henkenikin, vaikka kuolisin sanomattomassa kurjuudessa -- minä en voi
enää -- en voi enää tehdä tätä halpaa työtä, kun vastustamaton voima
vetää minua ihanaan taiteeseni. Ah, minä rakastan Roosaanne niin
sanomattomasti, kuin ei kukaan maan päällä voisi -- hänen tähtensähän
minä ainoastaan olenkin tehnyt tätä vastenmielistä työtä -- minä
kadotan nyt hänet, sen tiedän, ja kohta olen itsekin kuoleva surusta
hänen tähtensä, mutta toisin en voi tehdä, minä palaan arvoisan vanhan
mestarini Johannes Holzschuerin luo, harrastamaan ihanaa taidettani,
josta niin häpeällisesti luovuin".