saaden vimmaltansa sanaa suustansa änkytti hän: "mitä? -- sinäkin? --
Vilppiä ja petosta! minuako taaskin petetty? inhottava työ -- tynnyrien
tekoko? -- pois näkyvistäni, hävytön poika, pois!" Ja Martti mestari
tarttui Fredrikin olkapäihin, työnsi hänet ovelle ja viskasi menemään
ulos. Raakain kisällien ja oppipoikain pilkkanauru seurasi häntä.
Ainoastaan Valentin ukko pani kätensä ristiin, katsoa tuijotti
ajatuksissaan eteensä ja sanoi: "sen olen kyllä huomannut, että
hänellä, hyvällä pojalla, oli jotain ylevämpää mielessä, kuin
tynnyrit". Martta rouva itki katkerasti ja hänen poikansa itkivät
Fredrikkiä, joka oli ystävällisesti leikitellyt heidän kanssaan ja
tuonut heille monesti hyviä makeisia.
Päätös.
Vaikka Martti mestari olikin hyvin suutuksissaan Reinholdiin ja
Fredrikkiin, täytyi hänen kuitenkin itsekseen tunnustaa, että heidän
mukanansa oli mennyt kaikki ilokin työhuoneesta. Uusista kisälleistä
oli hänellä vaan joka päivä kiusaa ja harmia. Kaikkein pienimistäkin
seikoista sai hän itse pitää huolen ja vaivaa oli hänellä kyllin kyllä,
saadessaan pienimmänkään työn tehdyksi mielensä mukaan. Aivan väsyneenä
päivän huolista, huokaili hän usein itsekseen: "ah Reinhold, Fredrik,
jospa ette vaan olisi minua niin kelvottomasti pettäneet, jospa olisitte
tulleet kelpo tynnyrisepiksi!" Menipä harmi niinkin pitkälle, että
hänellä oli työtä tuskaa voittaessaan usein kiusaavaa ajatusta jättää
koko toimensa sikseen.
Hänen semmoisissa synkissä mietteissä istuessaan eräänä iltana
kotonansa, astuivat herra Jaakko Paumgartner ja mestari Johannes
Holzschuer ihan odottamatta huoneesen. Hän huomasi kyllä, että tulisi
puhe Fredrikistä ja todella käänsikin herra Paumgartner aivan kohta
keskustelun häneen ja mestari Holzschuer alkoi kaikin tavoin kiitellä
nuorukaista. Hän sanoi ihan varmaksi, että Fredrikistä semmoisella
ahkeruudella ja niin hyvillä luonnon lahjoilla ei ainoastaan tulisi
kunnon kultaseppä, vaan myöskin oivallinen kuvain valaja, oikea Pietari
Vischerin arvokas seuraaja. Sitten alkoi herra Paumgartner kiivaasti
moittia Martti mestarin sopimatonta käytöstä Fredrikkiä kohtaan, ja
molemmat vaativat, että hänen, kun Fredrik tulee kelpo kultasepäksi ja
kuvain valajaksi, tulisi antaa hänelle Roosa vaimoksi, jos nimittäin
Roosa suostuisi menemään rakkaudesta ihan menehtyvälle Fredrikille. --
Martti mestari antoi heidän puhua loppuun saakka, otti myssyn päästänsä
ja sanoi hymyillen:
"Te, hyvät herrat, puolustatte uljaasti kisälliä, joka minua niin
kelvottomasti petti. Sen minä annan kuitenkin hänelle anteeksi; mutta
älkää vaatiko minua hänen tähtensä luopumaan lujasta päätöksestäni, että
antaisin Roosan hänelle, siitä ei tule mitään".
Samassa silmänräpäyksessä toi Roosa, kalveana ja itkusta punaisin
silmin, viiniä ja juomalasit, jotka hän ääneti pani pöydälle.
"No", alkoi herra Holzschuer, "niinpä täytyy minun antaa perää
Fredrikille ja päästää hänet ainiaaksi pois luotani. Hän valmisti
kauniin kappaleen tällä välin; sen tahtoo hän, jos te, hyvä mestari,
sallitte, lahjoittaa Roosalle muistiksi; katsokaahan vaan tätä."
Ja samassa otti Holzschuer esiin pienen, erittäin taidollisesti tehdyn
hopeamaljan ja ojensi sen Martti mestarille, joka, kallisten kalujen
suuri ihailija, sitä mielihyvillään joka puolelta tarkasteli. --
Tosiaankaan ei voi siistimpää hopeakalua tavata, kuin se pienoinen astia
oli. Komea seppele viinilehdistä ja ruusuista kiertyi ihan ympäri ja
ruusuista ja puhkeavista nupuista katselivat suloiset enkelit, samoin
kuin sisäpuolellekin kullattuun pohjaan oli piirretty kaksi hellästi
toisiaan hyväilevää enkeliä. Jos maljaan kaadettiin kirkasta viiniä,
näyttivät ne leikitellen uiskentelevan ylös ja alas.
"Malja", sanoi Martti mestari, "on todellakin varsin sievästi tehty ja
minä pidän sen, jos Fredrik ottaa minulta hyvissä kultakolikoissa
sen kaksinkertaisen hinnan." Samalla täytti hän maljan ja pani sen
huulillensa.
Juuri silloin aukesi hiljaa ovi ja sisään astui Fredrik,
armahimmastansa ikuisesti eroamisen kuolettava tuska kalveilla
kasvoillansa. Heti hänet nähtyään kiljahti Roosa sydäntä särkevällä
äänellä: "oi, rakkahin Fredrikkini!" ja syöksi puoli pyörryksissä hänen
syliinsä.
Martti mestari laski maljan pöydälle ja nähdessään Roosan Fredrikin
sylissä, avasi hän silmänsä, kuin näkisi hän kummituksia. Sitten otti
hän sanatonna maljan uudestaan käteensä ja katsoi sen sisään. Nousten
ylös tuoliltaan huusi hän sitte kovalla äänellä:
"Roosa, Roosa, rakastatko Fredrikkiä?"
"Ah", kuiskasi hän, "enhän sitä voi kauemmin salata, minä rakastan
häntä kuin elämääni, olihan sydämmeni murtua, kun te ajoitte hänet
pois."
"Niinpä syleile morsiantasi, Fredrik -- niin, niin, morsiantasi", sanoi
Martti mestari.
Paumgartner ja Holzschuer katsoivat hämmästyksestä aivan hämillänsä
toisiaan, mutta maljaa käsissänsä pitäen lisäsi Martti mestari:
"Oi, taivahan Herra, kaikkihan on niin käynyt, kuin vanha mummo
ennusti. Viinileili virrallansa riemun tuopi tullessaan, enkelitki
loistossansa yltyy kanssa laulamaan. -- Leilikullan loistavaisen, ken
sen tuopi huoneesen, hän on sulhos armahainen, isäs mielt' ei kysellen
viivy syömmes' lempiväinen, -- minä hullu narri -- Tässähän on se
viinileili, enkelit -- sulho -- nyt, hyvät herrat, on kaikki hyvin,
kaikki hyvin, sulho on löytynyt!"
Ken on, uneksittuaan, että hän lepäsi haudan pimeässä yössä, herännyt
kirkkaan kevätaamun suloisissa tuoksuissa ja hän, joka on hänelle
rakkahin kaikista maan päällä, on tullut ja syleilee häntä ja hän
katselee hänen lempeitä kasvojansa ja sulosilmiensä taivasta, kelle
niin kerrankaan on tapahtunut, ymmärtää, miltä silloin Fredrikistä
tuntui, hän käsittää hänen äärettömän autuutensa. Voimatta virkkaa
sanaakaan, piti hän Roosaa sylissänsä, kuin ei hän olisi tahtonut koskaan
enää päästää häntä, kunnes Roosa vihdoin lempeästi irroittausi ja vei
hänet isänsä luo. Siellä huudahti hän:
"Oi, hyvä mestarini, onko sitte todellakin niin? Annatteko Roosan
minulle vaimoksi ja saanko kuitenkin palata omaa taidettani
harjoittamaan?"
"Kyllä, kyllä", sanoi Martti mestari, "usko se vaan; voinko minä toisin
tehdä, kun sinä kerran olet täyttänyt vanhan mummon ennustuksen? --
Näytetynnyrisi saa nyt jäädä tekemättä."
Silloin hymyili Fredrik onnestansa aivan autuaana ja sanoi: "ei,
hyvä mestari, jos vaan sallitte, niin teen minä nyt ilolla ja halulla
kelvollisen tynnyrin ja se on viimeinen työni tynnyriseppänä; sitte
palaan minä takaisin sulatusuunini luo."
"Oi, sä hyvä, kelpo poikani," sanoi Martti mestari ilosta säkenöivin
silmin, "niin tee vaan tynnyrisi ja sitte pidetään häät."
Fredrik piti kuin mies sanansa. Hän teki kahden fuderin vetävän
tynnyrinsä valmiiksi. Kaikki mestarit tunnustivat, ettei siistimpää
työtä voisi miehen kädestä lähteä, ja siitä oli taas Martti mestari
oikein sydämmensä pohjasta iloissansa ja vakuutti, ettei taivaan sallima
mitenkään olisi hänelle voinut lahjoittaa oivallisempaa vävyä.
Hääpäivä oli vihdoin tullut. Fredrikin mestarimalja seisoi jaloa viiniä
täynnä ja kukilla seppelöitynä kuistissa pöydällä; ammattikunnan
mestarit, raatiherra Jaakko Paumgartner etunenässä, saapuivat rouvineen
ja heidän perästänsä kultaseppämestarit. Juuri kun oltiin lähtemässä P.
Sebaldin kirkkoon, jossa nuori pari oli vihittävä, kaikui kadulta
torvein ääni ja portilta kuului hevoisten hirnunta. Martti mestari
riensi katsomaan ikkunasta. Sievä oli herra Henrik von Spangenberg
loistavassa juhlapuvussa ja muutaman askeleen päässä hänen takanansa
ylpeän ratsun selässä nuori pulska ratsastaja, välkkyvä miekka kupeella,
korkea kirjava höyhentöyhtö loistavilla jalokivillä koristetussa
hatussa. Ratsastajan sivulla oli ihmeen kaunis nainen, myöskin
komeasti puettuna, lumivalkoisen tasaisen juoksijan selässä.
Palvelijat kirjavissa loistavissa vaatteissa olivat asettuneet piiriin
heidän ympärillensä. Kaikki vaikenivat ja vanha herra von Spangenberg
huusi:
"Hohoi, Martti mestari, en minä tule teidän viinikellarinne enkä
kultakolikkojenne tähden, vaan Roosan häihin; lasketteko minua
sisälle, hyvä mestari?"
Martti mestari muisti kyllä sanansa ja riensi vähän häpeillään avaamaan
tulijoille ovea. Vanha herra laskeutui alas satulasta ja astui
tervehtien huoneesen. Palvelijat kiiruhtivat valkean ratsun luo ja
heidän käsiään myöten lipui nainen alas hevosensa selästä. Ratsastaja
tarjosi hänelle käsivartensa ja seurasi hänen kanssaan vanhaa herraa.
Mutta heti hänet huomattuaan ponnahti Martti mestari kolme askelta
takaperin, löi käsiään yhteen ja huudahti: "oi, taivaan Herra! --
Konrad!"
"Todellakin", sanoi Konrad hymyillen, "olen minä teidän kisällinne,
Konrad. Antakaa anteeksi minulle se haava, jonka löin teihin.
Oikeastaan, hyvä mestari, olisi minun pitänyt lyödä teidät kuoliaaksi,
sen voitte kyllä ymmärtää, mutta onhan nyt kaikki aivan toisin kuin
silloin".
Martti mestari vastasi aivan hämillänsä, että oli toki parempi, että
se jäi tekemättä, siitä pienestä naarmusta ei hän ollut pitänyt lukua
ollenkaan. -- Kun Martti mestari sitte vei vieraansa huoneesen, missä
morsiuspari ja muut vieraat olivat koossa, hämmästyivät kaikki vieraan
naisen kauneutta, joka oli niin yhdennäköinen morsiamen kanssa, että
olisi luullut heitä kaksoisiksi. Konrad meni jalolla säädyllisyydellä
morsiamen luo ja sanoi.
"Sallikaa, lempeä Roosa, Konradinkin olla häissänne. Eikö totta, ettehän
enää ole suutuksissanne hurjamaiseen, ajattelemattomaan kisälliin, joka
oli vähällä tuottaa teille suuren murheen?"
Vaan kun morsian, sulhanen ja Martti mestari aivan kummastuneena ja
hämillään katselivat toisiansa, sanoi vanha herra von Spangenberg:
"No, pitäneehän minun auttaa teidät selville. Tämä on poikani Konrad
ja tässä on hänen herttainen rouvansa, Roosa nimeltään, kuten
morsiankin. Muistattehan, Martti mestari, tuonnoisen keskustelumme.
Kun minä kysyin, ettekö antaisi Roosaanne minunkaan pojalleni,
niin oli siihen kyllä erityinen syynsä. Poikani oli aivan hullusti
rakastunut teidän Roosaanne, hän sai minut luopumaan kaikista
säätyeroitusluuloistani ja rupeamaan puhemieheksi. Mutta kun hänelle
kerroin, millä tavoin te minut karkoititte, pujahti hän aivan
mielettömästi teidän taloonne tynnyriseppänä, voittaaksensa Roosan
suosion ja vaikka ryöstämällä saada hänet sitte omaksensa. No! -- te
teitte hänet tuolla kelpo lyönnillänne terveeksi! Kiitos teille siitä,
etenkin kun hän on löytänyt ylhäisen neiden, todellakin _sen_ Roosan,
joka hänen mielessään oikeastaan olikin jo alusta alkaen".
Rouva oli sillä välin suloisen lempeästi tervehtinyt morsianta ja
pannut hänelle kaulaan kalliit helmet häälahjaksi.
"Katsos, hyvä Roosa", sanoi hän sitte ottaen aivan kuivaneen
kukkaistertun kukoistavien kukkien seasta rinnaltaan, "katso, tässä ovat
ne kukat, jotka sinä kerran annoit Konradilleni voittopalkinnoksi;
uskollisesti säilytti hän niitä siihen asti, kun hän minut näki,
silloin tuli hän sinulle uskottomaksi ja lahjoitti ne minulle; älä
sentähden ole vihoissasi!"
Tumma puna kasvoillansa ja silmät ujosti maata kohti käännettyinä,
sanoi Roosa: "ah, hyvä rouva, kuinka voittekaan niin puhua, kuinka
olisikaan Konrad, aatelinen nuorukainen, voinut rakastaa minua, halpaa
tyttöä. Te ainoastaan olitte hänen mielessänsä, ja kun minunkin nimeni
on Roosa ja olen jotenkin teidän näköisenne, kosi hän minua, kuitenkin
teitä tarkoittaen".
Toista kertaa oli hääjoukko kirkkoon lähtemässä, kun sisään astui
nuorukainen, puettuna Italialaisten tavoin aivan mustaan
samettinuttuun, kaulassa korea pitsikaulus ja kalliit kultaiset vitjat.
"Ah, Reinhold, rakas Reinholdini", huudahti Fredrik, syösten
nuorukaisen syliin. Morsian ja Martti mestarikin riemuitsivat:
"Reinhold, uljas Reinholdimme on tullut".
"Enkö sitä sinulle sanonut", virkkoi Reinhold, "rakas ystäväni, että
kaikki vielä voisi käydä sinulle aivan hyvin? -- Anna minunkin olla
vieraana häissäsi, kaukaa olen tullut sitä varten, ja ikuiseksi
muistoksi ripusta huoneesesi tämä taulu, jonka olen sinua varten
maalannut". Samassa huusi hän jotakin ulos ovesta ja kaksi palvelijaa
toi suuren kultakehyksisen kuvan, joka esitti Martti mestaria
työhuoneessaan Reinholdin Fredrikin ja Konradin kanssa, miten he suurta
tynnyriä valmistelevat ja Roosa astuu juuri sisään. Kaikki kummastelivat
taideteoksen luonnollisuutta ja väriloistoa.
"No", sanoi Fredrik hymyillen, "tämä on varmaankin sinun näyteteoksesi
tynnyriseppänä, minun on tuolla ulkona kuistissa, vaan kohta hankin minä
toisenkin".
"Minä tiedän kaikki", sanoi Reinhold, "ja toivotan sinulle onnea.
Pysy vaan oman taiteesi palveluksessa, joka sietää suuremman
perheenkin, kuin minun ammattini!" --
Hääpöydässä istui Fredrik molempain Roosain keskessä, hänen
vastassansa taas Martti mestari Konradin ja Reinholdin välillä. Herra
Paumgartner täytti Fredrikin maljan piripinnaksi jalolla viinillä ja
joi Martti mestarin ja hänen uljasten kisälliensä terveydeksi. Sitten
kiersi malja ympäri, ensin herra Henrik von Spangenbergille ja hänen
perästään kaikille mestareille järjestänsä, miten he pöydässä istuivat.
Kaikki joivat Martti mestarin ja hänen reippaiden kisälliensä muistoksi.