ettei hän vielä koskaan ollut nähnyt jalompia eikä rehellisempiä
kasvoja. Tuntuipa hänestä vielä, kuin muistuttaisi nuorukaisen muoto
hämärästi jostakin miehestä, jota hän jo kauvan oli rakastanut ja
kunnioittanut, vaikka hän sitä muistoa ei kuitenkaan voinut saada
selväksi. Hän suostui paikalla täyttämään nuorukaisen pyynnön ja käski
hänen vaan niin pian kuin mahdollista toimittamaan tarpeelliset
todistukset, jotka näyttäisivät hänen todellakin olevan tynnyrisepän
kisällin.
Reinhold ja Fredrik olivat sillä välin saaneet tynnyrin kokoon ja
panivat ensimäisiä vanteita. Sitä tehdessään oli heillä aina tapana
laulaa ja silloinkin alkoivat he erästä Adam Puschmanin sievistä
lauluista. Mutta Konrad -- se oli uuden kisällin nimi -- tiuskasi
höyläpenkkinsä luota, johon Martti mestari oli hänet sijoittanut:
"Mitä liritystä tuo on? Minusta tuntuu moinen laulu hiirien vikinältä.
Jos jotain tahdotte laulaa, niin laulakaa niin, että se virkistää
mielen ja antaa halua työhön. Semmoista laulua harjoittelen minäkin
välistä".
Ja heti alkoi hän hoilottaa muutamaa hullunkurista metsästyslaulua,
matkien koirain haukkumista ja metsämiesten huutoa niin kovalla
äänellä, että suuret tynnyrit helisivät ja koko huone kumisi. Martti
mestari tukki molemmilla käsillään korvansa ja Martta rouvan,
Valentinin lesken, lapset, jotka leikittelivät työhuoneessa, ryömivät
peloissaan piiloon lautojen alle.
Juuri silloin tuli Roosa huoneesen, kummastuneena ja pelästyneenä
huudosta, jota ei ollenkaan voinut sanoa lauluksi. Heti Roosan
nähtyään vaikeni Konrad, nousi paikaltaan ja tervehti jaloimmalla
säädyllisyydellä häntä. Kirkkaat, ruskeat silmät säihkyvinä sanoi hän
lempeällä, sulavalla äänellä:
"Ihana neitiseni, miten suloinen ruusunhohde kirkastaa teidän
tullessanne tämän halvan työhuoneemme! Jospa vaan olisin huomannut
teidät ennemmin, en suinkaan olisi vaivannut hellätuntoisia korvianne
raa'alla metsästyslaulullani!" -- Nyt huusi hän Martti mestarille
ja toisille kisälleille, "lakatkaahan toki jo noin hirveästi
kolkuttelemasta! Niin kauan kuin tämä neitinen kunnioittaa teitä
läsnäolollansa, pitää karttujen ja kurikkain olla hiljaa. Ainoastaan
hänen suloista ääntänsä tahdomme me kuulla ja nöyrinä kuunnella, mitä
hän meille, halvoille palvelijoille, käskee".
Reinhold ja Fredrik katsoivat toisiaan ihan kummastuneina, vaan Martti
mestari purskahti kohti kurkkuansa nauramaan ja sanoi sitte:
"Nyt, Konrad! nyt olen ihan selvillä siitä, että te olette kaikista
narreista suurin veitikka. Ensin tulette te tänne ja tahdotte kuin
hirvein, sivistymättömin jättiläinen musertaa kaikki mäsäksi, sitte
karjutte niin, että kaikkien korvat soivat ja halkeavat, ja kaiken,
hulluutenne arvoiseksi lopuksi pidätte te minun tytärtäni, Roosaa
korkeasukuisena neitinä ja käyttäydytte kuin rakastunut nuori aatelinen
herra!"
"Teidän ihanan tyttärenne", vastasi Konrad tyynesti, "tunnen minä
varsin hyvin, hyvä mestari, mutta minä sanon teille, että hän on
suloisin neiti, mitä maan päällä on, ja suokoon taivas, että hän
katsoisi jaloimman aatelisen nuorukaisen kyllin ansiolliseksi olemaan
hänen uskollisena rakastajaritarinansa!"
Martti mestari piteli sivujansa, hän oli vähällä tukehtua, kunnes hänen
naurunsa muuttui ähkimiseksi ja rykimiseksi. Tuskin saaden sanaa
suustansa änkytti hän viimein:
"Hyvin -- varsin hyvin, kelpo nuorukainen, pidä vaan yhä edelleenkin
Roosaani korkeasukuisena neitinä, sen kyllä saat tehdä -- mutta siitä
huolimatta -- ole hyvä ja mene siivosti työhösi!"
Konrad seisoi kuin naulattu alla päin, pyyhki otsaansa ja sanoi hiljaa:
"niin, se on totta", ja teki, kuten käskettiin.
Roosa istuutui, kuten hänellä huoneessa oli tapana, pienelle
tynnyrille, jonka Reinhold oli huolellisesti puhdistanut ja Fredrik
vierettänyt hänen taaksensa. Sitten alkoivat he molemmat Martti
mestarin käskystä uudelleen äsköisen kauniin laulunsa, jonka
hurjamainen Konrad oli keskeyttänyt. Hän istui sitte ihan ajatuksiinsa
vaipuneena työnsä ääressä.
Laulun loputtua sanoi Martti mestari laulajille:
"Teille on taivas suonut kauniin lahjan, te kelpo pojat! -- te ette voi
uskoa, miten korkeasti minä kunnioitan ylevää laulutaitoa. Yritinpä
minäkin kerran ruveta mestarilaulajaksi, vaan siitä ei tullut mitään,
vaikka olisin kuinka koetellut. Kaikista vaivoistani ja puuhistani sain
palkakseni vaan ivaa ja naurua. Milloin lauloin minä vääriä
lisälirityksiä, milloin tein tahtivirheitä tai eksyin ihan toiseen
lauluun. -- Te osaatte sen tehdä paremmin ja kohta kyllä sanotaan: mitä
ei mestari taida, sen tekevät kuitenkin hänen kisällinsä. Ensi
sunnuntaina on tavalliseen aikaan jumalanpalveluksen perästä
lauluharjoitus P. Katarinan kirkossa. Silloin voitte te molemmat,
Reinhold ja Fredrik, saavuttaa kauniilla taidollanne kiitosta ja
kunniaa, sillä ennen yhteenlaulantoa on vapaalaulu, johon te saatte
kenenkään estämättä ottaa osaa, samoin kuin kuka vieras hyvänsä, ken
vaan luulee olevansa kylliksi taitava. Ja te, Konrad", sanoi Martti
mestari, höyläpenkkiin päin kääntyen, "ettekö tekin nousisi
laululavalle koettamaan kauniin metsästyslaulunne vaikutusta".
"Älkää pilkatko, hyvä mestari", vastasi Konrad ylös katsomatta,
"pysyköön kukin vaan paikallansa. Kun te virkistätte mieltänne
laululla, menen minä kilpakentälle huvia etsimään".
Niin kävikin kuin Martti mestari oli sanonut. Reinhold lauloi hyvin
monenlaisia lauluja. Kaikki kuulijat iloitsivat ja tuntijatkin
myönsivät, että laulajassa ei kyllä ollut mitään varsinaista vikaa,
jollei hän vaan käyttäisi ulkomaisia säveleitä, mikä oli moitittavaa.
Kohta hänen perästänsä astui Fredrik lavalle, otti lakin päästään,
katseli ensin hetkisen eteensä maahan ja sitte kuulijoita niin
lämpimästi, että se katse sattui kuin tulinen nuoli suloisen Roosan
rintaan, sekä lauloi sitte yhden Henrik Frauenlobin hellistä lauluista
niin viehättävästi, että kaikki laulajat yksimielisesti tunnustivat,
ettei kukan heistä voinut kilpailla nuoren kisällin kanssa.
Illan tultua ja tauluharjoituksen loputtua läksi Martti mestari,
nauttiakseen kaikkia päivän huvituksia, Roosan kanssa kilpakentälle.
Reinhold ja Fredrik saivat lähteä mukaan. Roosa astui heidän
keskessänsä. Aivan iloisena laulunsa tuottamasta kiitoksesta ja
onnellisena Roosan läsnäolosta uskalsi Fredrik lausua monta rohkeata
sanaa. Roosa ei ollut niitä huomaavinaan, käänsi vaan katseensa alas
tai Reinholdin puoleen, joka tapansa mukaan puheli kaikenlaisia
sukkeluuksia ja kiersipä vielä kätensäkin Roosan käsivarren ympäri. Ja
kauas kuului kilpakentältä iloinen rähinä. Saavuttuaan paikalle, missä
nuorukaiset harjoittelivat kaikenlaisia, osaksi ritarillisiakin
leikkiä, kuulivat he väen kerta toisensa perästä huutavan: voitto,
voitto -- hän se taaskin voitti, tuo väkevä! -- hänelle ei kukaan
riitä! -- Tunkeuduttuaan väkijoukon läpi, huomasi Martti mestari kansan
kiitoksen ja riemun tarkoittavan hänen kisälliänsä, Konradia. Hän oli
voittanut kilpajuoksussa, nyrkkitaistelussa ja keihään heitossa. Juuri
Martti mestarin tullessa huusi Konrad, uskalsiko kukaan tulla hänen
kanssaan taistelemaan tylsillä keihäillä. Useampia uljaita, semmoiseen
tottuneita, ylhäisiä nuorukaisia tuli esille. Vaan lyhyessä ajassa ja
suuretta vaivatta ja ponnistuksitta voitti taaskin Konrad kaikki
vastustajansa, joten hänen sukkeluutensa ja voimansa ylistelemisistä ei
tullut ollenkaan loppua.
Aurinko oli jo mennyt mailleen, iltaruskokin alkoi sammua ja hämärä
kohosi kiirein askelin. Martti mestari, Roosa ja Reinhold ja Fredrik
kisällit olivat käyneet istumaan pasajavan suihkulähteen luo. Reinhold
kertoeli hupaisia juttuja kaukaisesta Italiasta ja Fredrik katseli
äänetönnä ja onnellisena Roosan sulosilmiin. Silloin tuli Konrad
hitaasti ikäänkuin itsekseen mietiskellen, menisikö hän toisten luo vai
ei. Martti mestari huusi hänelle:
"No, Konrad, tulkaa vaan tänne, te olette kilpailleet urhoollisesti
kuin mies ainakin. Semmoisia minun kisällieni pitää ollakin,
semmoisista pidän minä paljon. Älkää ollenkaan ujostelko, istukaa vaan
tänne meidän luoksemme, minä annan teille luvan".
Konrad katsahti hyvin terävästi Martti mestariin, joka hänelle
ystävällisesti viittasi, ja sanoi kumeasti:
"Teistä minä en pidä lukua ollenkaan enkä ole teiltä vielä edes
kysynytkään, saanko luvan istuutua teidän seuraanne vai en, enkä minä
muuten tulekaan ollenkaan _teidän_ luoksenne. Kaikki vastustajani olen
hauskoissa ritarileikeissä kaatanut maahan, ja sentähden kysyisin minä
vaan ihanalta neideltä, eikö hän lahjoittaisi voittojeni palkinnoksi
kaunista kukkakiehkuraa, joka on hänellä povellansa". Samalla laskeutui
hän yhdelle polvellensa Roosan eteen, katsoi kirkkailla ruskeilla
silmillänsä häntä oikein rehellisesti kasvoihin ja pyysi: "antakaa
minulle tuo kaunis kiehkura voittopalkinnoksi, lempeä Roosa, älkää sitä
minulta kieltäkö!"
Roosa päästikin heti kukkakimpun irti, antoi sen Konradille ja sanoi
nauraen: "sen minä kyllä tiedän, että niin uljaalle ritarille, kuin te
olette tulee naisen antaa kunniamerkki; ottakaa siis vaan minun
lakastuneet kukkani".
Konrad suuteli niitä ja pisti ne sitte lakkiinsa, mutta Martti mestari
nousi ylös ja tiuskasi:
"No, jonkinlaisia hullutuksia! -- vaan lähtekäämme nyt kotiin, yö tulee
jo".
Martti herra läksi edelle, Konrad tarttui kohteliaan säädyllisesti
Roosan käteen, Reinhold ja Fredrik astuivat ihan tyytymättöminä
perästä. Ihmiset, joita he kohtasivat, seisattuivat katsomaan heitä ja
sanoivat: "katsokaahan rikasta tynnyriseppä-mestaria Marttia kauneine
tyttärineen ja uljaine kisällineen. Ne ovat kelpo ihmisiä!"
Mitä Martta rouva puhui kisälleistä Roosan kanssa. Konradin ja Martti
mestarin riita.
Nuorilla tytöillä on tapana oikein perin pohjin muistella ja mielessään
kertoella kaikki juhlapäivän ilot vasta seuraavana aamuna ja se
jälkijuhla on heistä miltei viehättävämpi kuin juhla itse. Niinpä istui
Roosakin toisena aamuna yksinään huoneessansa, kädet ristissä sylissä,
pää miettiväisesti kumartuneena ja neulomus unohduksissa. Varmaankin
oli hän vielä kuulevinaan Reinholdin ja Fredrikin laulua tai
näkevinään, miten sukkela Konrad voitti vastustajansa ja tuli sitte
häneltä pyytämään voittonsa palkintoa. Milloin hyräili hän pari säettä
jostakin laulusta, milloin kuiskasi hän: minunko kukkiani te tahdotte?
ja silloin loisti tummempi puna hänen poskillansa, silloin välähteli
salamoita hänen alastaipuneiden silmäluomiensa takaa, kohosi hiljaisia
huokauksia hänen syvimmästä sydämmestänsä. Martta rouva tuli sisälle ja
Roosa iloitsi jo edeltäkäsin nyt toki saavansa oikein juurta jaksain
kertoa, miten mikin seikka Katarinan kirkossa ja kilpakentällä oli
tapahtunut. Kun Roosa oli saanut kaikki jutelleeksi, sanoi Martta rouva
hymyillen:
"Kohtapa saattekin, Roosaseni, valita, kenen kolmesta kauniista
kosijasta vaan tahdotte".
"Herran tähden!" sanoi Roosa hypähtäen ylös ihan säikähdyksissään ja
punastuen aivan hiuksiinsa asti. "Hyvä Martta, mitä hullutuksia
mietittekään? -- minä -- kolmestako kosijasta?"
"Älkää teeskennelkö Roosaseni", puhui Martta rouva edelleen, "ikäänkuin
ette mitään tietäisi, mitään aavistaisi. Silloinhan olisitte ihan
sokea, jollette huomaisi, että kisällimme Reinhold, Fredrik ja Konrad,
että he kaikki kolme rakastavat teitä aivan innokkaasti".
"Mitä joutavia kuvittelette mielessänne, Martta", kuiskasi Roosa,
peittäen kasvonsa käsillään.
"No, no", jatkoi Martta puhettaan, istuutuen Roosan eteen ja kiertäen
käsivartensa hänen ympäri, "sinä lempeä, kaino lapsi, otappa kätesi
pois ja katso minua ihan suoraan silmiin ja sano sitte vielä, ettet jo
aikoja sitten ole huomannut, miten kisällit sinua rakastavat, sanoppas!
-- Näetkös, sitä et voi! -- ja kummallistahan todella olisikin, jos
tytön silmät eivät heti semmoista keksisi. Kaikkien silmäthän kääntyvät
työstä sinuun, kaikkihan ovat rivakampia, kun sinä vaan astut
työhueneesen. Reinhold ja Fredrik laulavat silloin kauneimpia
laulujansa ja hurjapäinen Konradikin tulee siveäksi ja ystävälliseksi;
jokainen kokee tehdä sinulle mieliksi, jokaisen kasvot säteilevät, kun
sinä vaan suot yhden katseen, yhden ystävällisen sanan! No, tyttäreni,
eikö se sitte sinua miellytä, että semmoiset uljaat nuorukaiset etsivät
sinun suosiotasi? -- Kenen sinä näistä kolmesta valitset tai valitsetko
ketään, sitä en todellakaan voi sanoa, sillä ystävällinen ja hyvä olet
sinä heitä kaikkia kohtaan, vaikka minä -- vaan jääköön se sanomatta.
Jos sinä nyt puhuisit minulle näin: Martta, neuvokaa minua, kelle
näistä nuorukaisista, jotka minua kosivat, antaisin käteni ja
sydämmeni, silloin vastaisin minä toden totta: ellei sydämmesi sano
aivan selvästi ja ymmärrettävästi: hän se on, niin anna heidän kaikkien
mennä menojansa. Mutta muuten on Reinhold minun mieleiseni, samoin
Fredrik ja Konrad, ja sitte on minulla taas jokaisesta paljon
muistuttamistakin. -- Niin, todellakin, Roosaseni, nähdessäni näiden
nuorukaisten niin rivakasti työskentelevän, muistelen minä aina rakasta
miesvainajatani ja silloin täytyy minun sanoa, että vaikka hän ei juuri
paljon osannutkaan hienoa työtä, niin teki hän kuitenkin kaikki, mitä
teki, toisenlaisella innolla, toisella tavalla. Sen voi kyllä huomata,
että kaikki hänen ajatuksensa olivat työhön kiintyneinä, vaan nämä
nuorukaiset näyttävät minusta olevan vaan niin tekevinään ja
ajattelevan aivan toisia asioita; työ näyttää olevan heille kuormana,
jonka he ovat vapaatahtoisesti ottaneet hartioilleen ja kantavat sitä
nyt rohkeasti. Fredrikin kanssa tulen minä parhaiten toimeen, hänellä
on uskollinen, ystävällinen luonne. Hän ikäänkuin kuuluu paraiten
meidän joukkoomme, minä ymmärrän mitä hän puhuu ja että hän rakastaa
teitä niin hiljaisesti, niin kainosti kuin hurskas lapsi, että hän
tuskin uskaltaa katsoa teihin, että hän punastuu, kun te sanotte
sanankaan hänelle, sitä minä juuri hänessä pidän parahimpana avuna".
Kyynel kohosi Roosan silmään Martta rouvan lausuessa näitä viimeisiä
sanojansa. Hän nousi ylös ja sanoi ikkunaan päin katsoen: "rakastanhan
minä kyllä Fredrikkiäkin, mutta älä vaan sentähden halveksi
Reinholdia".
"Kuinka minä häntä halveksisin", vastasi Martta, "onhan Reinhold ihan
kieltämättä kaunein kaikista. Mimmoiset silmät! -- kun hän niillä kuin
salamoilla katsahtaa kehen, niin niitä katseita tuskin voi kestää. --
Mutta koko hänen olennossansa on jotakin kummallista, mikä minua oikein
värisyttää ja estää häneen tutustumasta. Minun luullakseni täytyy
Martti mestarin mielestä olla yhtä vaikeata käskeä Reinholdia sitä tai
tätä tekemään, kuin minusta olisi, jos joku minun kyökkiini toisi
kullasta ja kalliista kivistä loistavan astian ja minun pitäisi sitä
käyttää kuin tavallista huonoa kapinetta, vaikka sitä tuskin
uskaltaisin edes koskeakaan. Hän kertoo, juttelee ja puhuu ja hänen
sanansa soivat kuin suloinen musiikki, niin viehättävästi, että niitä
kuullessa unohtaa kaikki, vaan kun perästäpäin tarkemmin ajattelen,
mitä hän milloinkin puhuu, niin huomaankin, etten ollutkaan ymmärtänyt
sanaakaan. Ja jos joskus, kuten välistä sattuu, laskeekin leikkiä
meidän tavalla, ja minä jo arvelen: nyt on hän toki kuitenkin meidän
kaltaisemme, niin katsahtaa hän yht'äkkiä niin ylhäisesti, että minä
oikein pelästyn. Enkä kuitenkaan voi sanoa, että hänen muotonsa olisi
semmoinen kuin monenkin ylvästelevän aatelismiehen tai muun ylhäisen
keikarin, ei, jotakin aivan toisenlaista siinä on. Sanalla sanoen,
minusta tuntuu, taivas tietäköön! kuin olisi hänessä jokin korkeampi
henki, kuin ei hän ollenkaan olisi kotoisin tästä maailmasta. Konrad on
huimapäinen, vallaton veitikka, ja hänenkin käytöksessään on jotakin
aivan ylpeän ylhäistä, mikä ei oikein tahdo sopia tynnyrisepän
esiliinan omistajalle. Ja sen lisäksi käyttäytyy hän juuri niin, kuin
olisi hän yksinään käskijä ja toisten pitäisi totella ainoastaan häntä.
Jo tänä lyhyenä aikana, jonka hän on ollut täällä, on hän saanut niin
paljon aikaan, että Martti mestari tottelee hänen tahtoansa, kun hän
vaan kovalla äänellään sanoa jyräyttää jotakin. Mutta samalla on Konrad
niin hyväluontoinen ja perin rehellinen, ettei häneen mitenkään voi
suuttua. Päinvastoin täytyy minun sanoa, että minä, hänen kiivaudestaan
huolimatta pidän hänestä kuitenkin paljoa enemmän kuin Reinholdista,
sillä vaikka hän kyllä välistä puhuukin hirvittävän kovasti, ymmärtää
sitä kuitenkin varsin hyvin. Minä lyön vaikka vetoa, hän on kerran
ollut soturi, sen kyllä huomaa, tekeytyisipä hän sitte miksi hyvänsä.
Sentähden osaakin hän vielä käyttää niin hyvin kaikenlaisia aseita ja
siitä syystä on koko hänen olennossaan jotakin ritarimaista, mikä
hänelle varsin hyvin sopiikin. -- Sanokaapa nyt, hyvä Roosa, minulle
ihan suoraan, ken heistä kolmesta teitä enimmän miellyttää".
"Älkää hyvä Martta", vastasi Roosa, "kysykö niin petollisesti. Se on
kuitenkin varma, ettei Reinhold minusta ole ollenkaan semmoinen, kuin
te häntä kuvailette. Hän on kyllä aivan toisenlainen kuin hänen
vertaisensa, vaan hänen puhellessaan tuntuu minusta, kuin avautuisi
äkkiä eteeni niin kaunis puuturha ihanaine, loistoisine kukkineen ja
hedelmineen, ettei sillä ole vertaansa maan päällä, ja minä katselen
sitä mielelläni. Siitä saakka kuin Reinhold tuli meille, näyttää
monikin kohta minusta aivan toisenlaiselta kuin ennen ja moni seikka,
mikä ennen oli hämäränä ja muodottomana sielussani, on nyt tullut niin
kirkkaaksi ja selväksi, että minä sen voin aivan täydellisesti
ymmärtää".
Martta rouva nousi ylös ja sanoi, pois mennessään Roosaa sormellaan
uhaten: "Roosa, Reinholdiko siis on sinun valittusi? Sitä en olisi
uskonut enkä aavistanut".
"Jättäkää, hyvä Martta", sanoi Roosa saattaen häntä ovelle, "kaikki
uskomiset ja aavistelemiset ja antakaa tulevain aikojen ratkaista. Mitä
ne tuovat mukanansa, se on taivaan tahto, jota jokaisen täytyy nöyrästi
ja kuuliaisesti totella".
Martti mestarin työhuoneessa oli elämä sillä välin käynyt hyvin
vilkkaaksi. Saadakseen kaikki tilaukset ajoissa valmiiksi, oli hän
vielä ottanut apulaisia ja oppipoikia. Siellä hakattiin ja paukuteltiin
niin, että se kuului kauas yli ympäri.
Reinhold oli päättänyt Bambergin piispalle valmistettavan suuren
tynnyrin mittailemisen ja pannut sen Fredrikin ja Konradin avulla niin
taitavasti kokoon, että Martti mestarin sydän hyppi ilosta ja hän kerta
toisensa perästä huusi: "sepä vasta oiva teos, siitä tulee tynnyri,
jommoista ei vielä kukaan ole valmistanut, minun näytetynnyriäni lukuun
ottamatta". -- Kaikki kolme kisälliä ajoivat vanteita yhteen
sovitettujen lautojen ympärillä, että koko huone kaikui kurikoiden
paukkinasta. Valentin vanhus vuoli uutterasti lautoja kovertimella,
Martta istui, molemmat nuorimmat pojat sylissänsä, ihan Konradin takana
ja toiset pojat leikittelivät iloisesti huutaen ja meluten vanteilla.
Siinäpä oli iloinen elämä, niin että tuskin huomattiin vanhan herra
Johannes Holzschuerin tuloa. Martti mestari meni hänelle vastaan ja
kysyi kohteliaasti kuulumisia.
"Tahdoinpahan vaan kerran", vastasi Holzschuer, "käydä katsomassa,
miten hyvin rakas Fredrikkini tekee työnsä. Ja tarvitsisinhan minä
sitte, hyvä Martti mestari, viinikellariini yhden oikein kunnollisen
tynnyrinkin ja pyytäisin teitä sitä tekemään. -- Katsos, tuossahan on
ihan valmistumaisillaan juuri semmoinen, kuin minä tarvitsen, senhän
voitte myödä minulle, sanokaa vaan hinta".
Reinhold oli hetkisen levähtänyt ja nousi juuri takaisin telineelle.
Kuultuaan Holzschuerin sanat, vastasi hän hänen puoleensa kääntyen:
"älkää, hyvä herra Holzschuer, ollenkaan huoliko ostella meidän
tynnyriämme, sitä teemme korkea-arvoiselle Bambergin piispalle!"
Kädet selän takana, vasen jalka etuasennossa, pää takanojassa,
katsella tirkisteli Martti mestari tynnyriä ja sanoi sitte ylpeästi:
"voittehan, hyvä mestarini, nähdä jo hyvin valikoidusta puusta ja työn
siisteydestä, että semmoinen mestariteos on tekeillä ainoastaan
ruhtinasten kellaria varten. Reinhold sanoi ihan oikein, älkää
ostelkokaan semmoista tynnyriä. Kun viininkorjuu on ohi, teen minä
teille kelvollisen ja pitävän, vaan halvemman tynnyrin, joka on
paikallansa teidän kellarissanne".
Suutuksissaan Martti mestarin ylpeydestä, arveli Holzschuer vanhus,
että hänenkin kolikkonsa olivat juuri yhtä painavat kuin Bambergin
piispankin ja että hän kyllä toivoi muualtakin saavansa puhtaalla
rahalla hyvää tavaraa. Martti mestari taisi suuttumuksesta tuskin
hillitä kiukkuansa eikä kuitenkaan uskaltanut loukata kaikkien
raatiherrain ja kansalaisten kesken kunnioitettua Holzschuer vanhusta.
Mutta juuri silloin lyödä pamahutteli Konrad niin voimakkaasti
kurikkaansa, että koko huone roiski ja räiski. Martti mestarin kiukku
kääntyi häntä kohti. Kiivaasti tiuskasi hän: "Konrad -- tolvana, mitä
niin hurjasti paukuttelet, tahdotko rikkoa koko tynnyrin?"
"Ho hoo!" vastasi Konrad katsahtaen uhkarohkeasti taakseen mestariin,
"vai sinä narrimainen mestari, enkö sitten uskalla?" Ja samassa iski
hän koko voimallansa tynnyriä, että vahvin vanne katkesi ja viskasi
Reinholdin alas telineen kapealta laudalta. Tynnyrin kumeasta helinästä
huomasi myöskin jonkun laitalaudankin murtuneen.
Vihan vimmassa hyppäsi Martti mestari Valentinin luo, tempasi häneltä
kädestä laudan, jota hän paraillaan koversi, ja kiljahtaen: "Kirottu
koira" löi sillä Konradia poikki selän.
Heti tunnettuaan lyönnin kääntyi Konrad rivakasti ympäri ja seisoi
muutaman silmänräpäyksen siinä kuin tunnotonna, vaan sitte välähti
vimma hänen silmissänsä, hän kiristeli hampaitaan ja karjasi: "minuako
lyötiin?" Yhdellä harppauksella oli hän maassa, tempasi lattialta
kirveen ja löi aika vauhdilla kohti mestaria, jolta isku olisi
varmaankin halaissut pään, ellei Fredrik olisi häntä temmaissut
sivulle, joten kirves tapasi ainoastaan käsivartta niin, että siitä
heti alkoi tulvia vertä. Martti, paksu ja kömpelö kun olikin, kadotti
tasapainonsa ja kaatui penkin yli, jossa oppipoika juuri työskenteli,
alas maahan. Kaikki hyökkäsivät raivoavaa Konradia vastaan, joka
heilutteli veristä kirvestä ilmassa ja hampaitaan kiristellen kiljui
pelottavalla äänellä: "helvettiin saa hän mennä -- helvettiin!"
Jättiläisen voimalla viskoi hän heitä luotansa ja kohotti jo kätensä
toistamiseen iskeäkseen, mikä lyönti olisi epäilemättä tehnyt lopun
mestarista, joka avuttomana ähki ja voihki lattialla, vaan silloin
näkyi Roosa, säikähdyksestä kalman kalvena, työhuoneen ovella. Heti
hänet huomattuaan jäi Konrad, kirves ylös ojennettuna seisomaan kuin
kuvapatsaaksi jähmettyneenä. Sitten viskasi hän kirveen kauas, löi
molemmilla käsillään rintaansa, huusi äänellä, joka tunkeusi luihin
saakka: "Oi, hurskas taivaan Jumala, mitä olenkaan tehnyt!" ja syöksi
ulos huoneesta. Ei kukaan aikonutkaan lähteä häntä ajamaan takaa.
Martti mestari saatiin suurella vaivalla jaloillensa nostetuksi. Heti
huomattiin kuitenkin, että kirves oli ainoastaan sattunut paksuihin
käsivarren lihaksiin ja ettei haavaa tarvinnut ollenkaan pitää
vaarallisena. Holzschuer vanhuskin, jonka Martti mestari oli
kaatuessaan temmannut mukaansa, vedettiin esiin lastujen alta ja Martan
lapsetkin, jotka lakkaamatta parkuivat ja itkivät hyvä Martti isää,
rauhoittuivat vähitellen. Martti taas oli ihan hämmästyksissään ja
arveli: "jollei vaan tuo kisälli piru olisi turmellut hyvää tynnyriä,
haavasta minä hyvin vähän lukua pitäisin".