ystäväänsä, vaikka he yhdessä olivat käyneet levolle olkivuoteelle, ja
kun luuttu ja matkalaukkukin olivat poissa, niin ei hän saattanut uskoa
muuta kuin että Reinhold hänelle tuntemattomista syistä oli jättänyt
hänet ja lähtenyt käymään jotakin toista tietä. Vaan hänen mentyänsä
ulos tulikin Reinhold hänelle vastaan, matkalaukku hartioilla, luuttu
kainalossa ja ihan toisissa vaatteissa kuin eilen. Höyhentöyhdön oli
hän ottanut pois hatustansa, jättänyt miekan kupeeltansa ja vaihtanut
oman samettikoristeisen nuttunsa halpaan nukkavieruun talonpoikaiseen.
"No", sanoi hän iloisesti nauraen kummastuneelle ystävälleen, "pidäthän
minua nyt oikeana rehellisenä kumppaninasi. -- Mutta, kuulepas,
makasitpa oikein aika lailla semmoiseksi mieheksi, joka rakkauden
pauloissa vaikeroi. Katsohan vaan, kuinka ylhäällä jo aurinko on.
Lähtekäämme matkalle".
Fredrik oli ääneti ja ajatuksiinsa vaipuneena, hän tuskin vastasi
Reinholdin kysymyksiin, tuskin huomasi hänen pilaansa. Ihan
vallattomana hyppeli sitä vastoin Reinhold, riemuiten ja hattuansa
heilutellen. Mutta hänkin kävi vähitellen sitä äänettömämmäksi, mitä
likemmä kaupunkia he tulivat.
"Minä en jaksa käydä enää, epätietoisuuden levottomuus ja suloinen
tuska väsyttävät niin minua; levähtäkäämme vähän täällä puiden
siimeksessä".
Niin sanoi Fredrik, kun he jo olivat melkein Nürnbergin kaupungin
portilla, ja heittäysi ihan uupuneena nurmikolle. Reinhold kävi
istumaan hänen viereensä ja alkoi hetkisen perästä:
"Eilisiltana olin minä varmaankin sinun mielestäsi, veljeni, hyvin
kummallinen. Mutta kun sinä kerroit minulle rakkaudestasi, kun olit
niin toivotonna, silloin pisti päähäni kaikenlaisia joutavia ajatuksia,
ne sekoittivat järkeni ja olisivat vähällä tehneet minut hulluksi,
joll'eivät sinun laulusi ja minun luuttuni olisi karkoittaneet pahoja
henkiä. Kun tänä aamuna auringon ensi säde minut herätti, oli jo
täydellinen iloisuus palannut mieleeni. Minä juoksin ulos, ja
hypellessäni pensahikossa muistui minulle monta iloista seikkaa
mieleen. Miten tapasinkaan minä sinut ja miten kokonaan miellyin
sinuun! -- Eräs hupainen seikka, joka tapahtui joku aika sitten
Italiassa, juuri minun ollessani siellä, juohtui myöskin mieleeni, ja
sen kerron minä sinulle, kun se ihan elävästi näyttää, mitä todellinen
ystävyys voi. Muuan jalo ruhtinas, kaunotaiteiden innokas ystävä ja
suojelija, oli nimittäin määrännyt suuren palkinnon taulusta, joka
olisi maalattava hänen ihan tarkoilleen määräämänsä ylevän ja ihanan,
vaan hyvin vaikean suunnitelman mukaan. Kaksi nuorta maalaria,
toistensa parasta ystävää, joilla oli tapana työskennellä yhdessä,
päättivät kilpailla palkinnosta. He ilmasivat toisilleen suunnitelmansa
ja keskustelivat tarkoin ja kauan siitä, miten vaikeudet voisi voittaa.
Vanhempi oli taitavampi piirustaja ja tottuneempi alkusuunnitelman
laatija. Hän käsitti heti tehtävänsä ja kohta oli hänellä alkupiirros
paperilla. Nuorempi olisi toivottomana uupunut jo ensi yrityksestä,
ellei vanhempi olisi häntä lakkaamatta kiihottanut ja hyvillä neuvoilla
ohjannut. Kun he sitte ryhtyivät maalaamaan, osasi taas nuorempi,
kokonainen mestari pensselin ja värien käytännössä, antaa vuorostaan
monta ohjausta vanhemmalle, joita hän hyvällä menestyksellä
noudattikin. Siitä seurasi, että nuorempi ei koskaan ennen ollut
paremmin kuvaa piirustanut, vanhempi ei paremmin maalannut, kuin
silloin. Taulujen valmistuttua syleilivät mestarit toisiansa, kumpikin
oli iloissaan -- ihastuksissaan toisensa teoksesta, kumpikin valmis
antamaan toiselleen uljaasti ansaitun palkinnon. Nuorempi sai sen.
Silloin sanoi hän ihan häpeissään: 'miten taisinkaan minä saada
palkinnon; mitä on minun ansioni ystäväni ansion rinnalla, miten
olisinkaan minä hänen neuvottaan, hänen oivallisitta avuttansa voinut
saada mitään kelvollista toimeen?' Siihen vastasi vanhempi: 'etkö sinä
sitte olekaan auttanut ja ohjannut minua: oivallisilla neuvoilla? Ei
minunkaan tauluni kyllä ole mikään huono, vaan sinä olet saanut
palkinnon, kuten oikein onkin. Saman tarkoituksen perille pyrkiä,
uljaasti ja julki, se on oikein ystäväin asia; voittajan kunnia
kunnioittaa voitettuakin, minä rakastan sinua nyt vielä enemmän, kun
niin urhoollisesti taistelit ja voitollasi tuotit minullekin kunniaa ja
mainetta'. -- Maalari oli oikeassa, eikö niin, Fredrik? Eikö uljaasti,
kaiketta kavalatta petoksetta yhtäläisestä palkinnosta taistelemisen
pitäisi todellisia ystäviä oikein sydämmen pohjasta yhdistämän, paljoa
ennemmin kuin heitä saattaman eripuraisiksi? Pitääkö jaloissa
sydämmissä olla tilaa alhaiselle kateudelle ja ilkeälle vihalle?"
"Ei koskaan", vastasi Fredrik, "ei milloinkaan. Nyt me olemme oikein
rakkaita veljiä ja kohtapa teemmekin kumpikin tuon Nürnbergiläisen
näyteteoksen, kaksi-fuderisen tynnyrin, mutta taivas minua siitä
varjelkoon, että tuntisin edes pienintäkään kateutta, vaikka sinulta,
veli kulta, syntyisikin parempi kuin minulta".
"Ha, ha, ha", nauroi Reinhold ääneensä, "ole jo vaiti näyteteoksistasi,
sen sinä kyllä valmistat kaikkien kelpo tynnyriseppien iloksi. Vaan
mitä suuruuden ja suhdallisuuden laskuihin tulee tai soreaksi
pyöristämiseen, siinä, voin minä sanoa, olet minussa löytävä
vertaisesi. Puunkin suhteen saatat luottaa minuun. Laitalaudat talvella
hakatusta tammesta, ihan eheästä, viiruttomasta, sileästä, semmoista me
valikoimme, ja siinä voit luottaa minun silmiini. Kaikissa autan minä
sinua neuvolla ja työllä. Eikö minun tynnyrini ole sentähden
huonommaksi tuleva".
"Mutta taivahan Herra", keskeytti Fredrik ystäväänsä, "mitä
lörpöttelemmekään me siitä, kumpiko meistä, paremman näyteteoksen on
valmistava? -- Onko meillä sitte riita siitä? -- Paras näyteteos --
Roosaa ansaitaksensa! -- Miten johdinkaan puheemme semmoisiin! --
Päätäni pyörryttää".
"No, no, veli", sanoi Reinhold yhä vielä nauraen, "eihän Roosasta ollut
kysymystä laisinkaan. Sinä olet haaveksija. Lähdepä jo, että vihdoinkin
pääsemme kaupunkiin".
Fredrik nousi ylös ja astuskeli aivan hajamielisenä edelleen.
Peseydyttyä eräässä ravintolassa ja vaatteiden puhdistettua, sanoi
Reinhold Fredrikille:
"Oikeastaan en minä tiedä ollenkaan, kelle mestarille minun olisi
mentävä työhön, minulla ei ole täällä ketään tuttua, ja sentähden
arvelin, että sinä, hyvä veli, saisit ottaa minut nyt suorastaan
mukaasi Martti mestarin luo! Ehkäpä onnistuisi minunkin päästä hänelle
työhön".
"Sinä otit minulta", vastasi Fredrik, "suuren painon sydämmeltäni,
sillä jos sinä olet minun kanssani, käy tuskani ja levottomuuteni
voittaminen paljon helpommaksi".
Niinpä läksivät he sitte yhdessä rivakasti astumaan Martti mestarin,
kuuluisan tynnyrisepän, taloa kohti. Heidän astuessansa Martin
porstuaan, kuului sisältä lasien kilinää ja iloisen seuran hälinää,
sillä he olivat sattuneet tulemaan juuri sinä sunnuntaina, jolloin
Martti mestari piti komeat päivälliset ammattilaistensa esimieheksi
pääsemisensä johdosta.
"Oh", sanoi Fredrik aivan peloissansa, "nyt olemme varmaankin tulleet
sopimattomaan aikaan".
"Minun luullakseni", vastasi Reinhold, "ihan oikeaan, sillä iloisessa
seurassa on Martti mestari tietysti hyvällä tuulella ja siis
taipuisampi täyttämään pyyntömme".
Kohta tulikin Martti, jota he olivat pyytäneet saada puhutella, ulos
juhlapuvussa, posket ja nenä hehkuvina. Heti Fredrikin huomattuaan,
huusi hän kohti kurkkuansa:
"Katsos vaan, Fredrik! kelpo poika, oletko taas tullut kotimaille? --
Sepä oivallista! -- Ja olet myöskin valinnut oikean, jalon ammatin,
ruvennut tynnyrisepäksi! -- Kyllähän herra Holzschuer käy aina, kun
sinusta on puhe, hyvin kiukkuiseksi ja arvelee suurenkin taiturin
menneen sinussa hukkaan, ja että sinä kyllä olisit oppinut valamaan
yhtä sieviä kuvia ja koristuksia kuin ne, joita näkee Pyhässä
Sebaldissa ja Juggerin talossa Augshurgissa, mutta se on vaan turhaa
lörpötystä; siinä teit viisaasti, että valitsit oikean tien. Tuhannesti
olet sinä tervetullut".
Ja samalla otti Martti herra hänet olkapäistä kiini ja pusersi itseään
vasten, kuten hänen tapansa oli syleillä.
Fredrik sai Martti mestarin ystävällisestä vastaan-otosta rohkeutta ja
pääsi kaikesta arkamaisuudestansa. Vapaasti ja pelkäämättä esitti hän
mestarille asiansa, rohkenipa puhua vielä Reinholdinkin puolesta.
"No, toden totta", sanoi Martti mestari, "sopivampaan aikaan ette
mitenkään olisi voineet tulla kuin juuri nyt, kun työtä tulee oikein
tulvimalla eikä ole työn tekijöitä. Te olette molemmat sydämmellisesti
tervetulleet. Riisukaa vaan heti matkalaukkunne ja astukaa sisään,
päivällinen on kyllä jo melkein lopussa, mutta te voitte kuitenkin
käydä vielä pöytään ja Roosa kyllä pitää teistä huolen".
Näin sanoen vei Martti mestari heidät ruokasaliin. Siellä istuivat
kunnialliset ammattikunnan mestarit, ylinnä pöydän päässä arvoisa herra
Jaakko Paumgartner, kaikki hehkuvin kasvoin. Jälisteet oli juuri tuotu
pöydälle ja hyvä viini vaahtosi suurissa juomalaseissa. Oltiin jo
päästy niin pitkälle, että kukin puhui kovalla äänellä, jokainen vaan
eri asioita, ollen kuitenkin samalla kuulevinaan ja ymmärtävinään
kaikkien puheet, ja että tuon tuostakin aina joku remahti nauramaan,
tietämättänsä miksi. Vaan kun Martti mestari kuuluvalla äänellä
ilmoitti, että hänelle ihan paraimpaan tarpeesen oli kaksi hyvillä
todistuksilla varustettua kisälliä juuri tullut tarjoutumaan työhön,
silloin vaikenivat kaikki ja katselivat mieltymyksellä kauneita,
reippaita nuorukaisia, joita Martti mestari kädestä talutti: Reinhold
katsoi säteilevin silmin, melkeinpä ylpeästikin ympärilleen, vaan
Fredrik käänsi katseensa maahan ja pyöritteli hattua käsissään. Martti
mestari vei heidät istumaan pöydän alimpaan päähän, mutta ne paikat
Olivatkin paraimmat kaikista, sillä kohta sen perästä tuli Roosa,
istuutui heidän keskellensä ja tarjoeli heille sitte maukkaita ruokia
ja hyvää, vaahtoista viiniä.
Lempeä, suloinen, viehättävä Roosa kaunisten nuorukaisten keskellä,
vanhain partasuiden mestarien seurassa -- se oli varsin ihanaa
katsella, se muistutti valoisaa, synkälle taivaalle yksinään kohonnutta
aamupilveä, tai pikemmin kauniita kevään kukkasia, jotka kohottavat
loistavia päitään värittömästä, lakastuneesta ruohokosta.
Pelkästä ilosta ja onnellisuudesta taisi Fredrik tuskin hengittää.
Ainoastaan salaa uskalsi hän silloin tällöin katsahtaa häneen, joka oli
kaikkien hänen ajatuksiensa ja toiveittensa esine. Hän katsoa tuijotti
vaan eteensä lautaselle eikä maistanut muruakaan -- miten se olisikaan
ollut hänelle mahdollista!
Reinhold sitä vastoin ei ollenkaan lakannut säihkyvin, säteilevin
silmin katselemasta suloista neitoa. Hän alkoi kertoa matkoistansa niin
kummallisen vilkkaasti, ettei Roosa ollut koskaan semmoista kuullut.
Hänestä tuntui, kuin kaikki, mitä Reinhold puhui, olisi tuhansine
kuvineen ihan elävänä hänen silmäinsä edessä. Hän oli pelkkänä silmänä
ja korvana, eikä oikein tiennyt, miten hänestä tuntui, kun Reinhold
täydessä puheensa innossa otti hänen kätensä ja puristi sitä rintaansa
vasten.
"Mutta, Fredrik", sanoi Reinhold äkkiä kesken puhettansa, "mitä istut
sinä siinä niin mykkänä ja kankeana. Onko sinulta puhelahja kokonaan
kadonnut? Tule! juokaamme tämän rakastettavan suloisen neitosen
onneksi, joka on meitä niin hyvin ravinnut".
Fredrik tarttui vapisevin käsin suureen lasiin, jonka Reinhold oli
kaatanut ihan piripinnaksi. Se täytyi hänen -- Reinhold ei tyytynyt
muuten -- juoda ihan viimeiseen pisaraan saakka.
"Nyt juomme kunnon mestarimme onneksi", huudahti Reinhold lasit
uudestaan täytettyään, ja taaskin täytyi Fredrikin tyhjentää lasinsa.
Siitäpä alkoikin viinin tulivoima kierrellä hänen suonissansa ja pani
jähmettyneen veren liikkeelle, että se kiehuen hyppeli valtimoissa.
"Ah, minä tunnen itseni niin sanomattoman onnelliseksi", kuiskasi hän,
hehkuvan punan noustessa hänen kasvoillensa, "oi, enhän sentään niin
onnelliseksi vielä olekaan tullut".
Roosa, joka varmaankin ymmärsi hänen sanansa aivan toisin, hymyili
hänelle sanomattoman lempeästi.
Päästen kaikesta arkuudestansa, sanoi silloin Fredrik:
"Hyvä Roosa, ettehän varmaankaan muista enää ollenkaan minua?"
"No, hyvä Fredrik", vastasi Roosa alaspäin katsoen, "kuinka voisinkaan
minä teidät niin lyhyessä ajassa unhottaa. Vanhan herra Holzschuerin
luona -- silloin olin vielä lapsi, mutta te leikitte kuitenkin
mielellänne minun kanssani ja osasitte aina keksiä jotakin sievää ja
sukkelaa. Ja se pieni oikein sievä korinen hopealangasta, jonka te
minulle silloin annoitte joululahjaksi, se on minulla vieläkin ja minä
säilytän sitä huolellisesti rakkaana muistina".
Kyyneleitä kiilui riemusta hurmaantuneen nuorukaisen silmissä, mutta
ainoastaan huokauksen tavoin tunkeusivat hänen rinnastansa sanat: "oi
Roosa -- hyvä -- hyvä Roosa!"
"Aina", jatkoi Roosa, "olen minä oikein sydämmestäni toivonut
saadakseni teitä uudelleen nähdä, mutta että te rupeaisitte
tynnyrisepäksi, sitä en olisi koskaan uskonut. Oi, kun muistelen niitä
kauniita kaluja, joita te silloin mestari Holzschuerin luona teitte;
onpa kuitenkin vahinko, ettette pysyneet siinä ammatissanne".
"Oi, Roosa", sanoi Fredrik, "ainoastaan teidän tähtenne luovuin minä
rakkaasta taiteestani". mutta tuskin oli hän saanut sen sanoneeksi, kun
hän jo oli häpeästä ja harmista vaipua maan alle! Ajattelemattomin
tunnustus oli päässyt hänen huuliltansa.
Ikäänkuin aavistaen kaikki, käänsi Roosa kasvonsa pois hänestä. Fredrik
etsi turhaan sanoja.
Silloin löi herra Paumgartner veitsellään kovasti pöytään ja ilmoitti
seuralle, että herra Vollrad, arvokas mestarilaulaja, aikoi laulaa
jotakin. Herra Vollrad nousikin heti ylös, rykäsi ja lauloi sievän
laulun Hanno Vogelgesangin sepityksen tapaan, niin että kalkilla hyppi
sydän ilosta ja Fredrikkikin tointui pahasta pulastaan. Laulettuaan
vielä useampiakin kauniita lauluja, kehoitti herra Vollrad jokaista
pöydässä istujaa, ken vaan suloista laulutaitoa osaisi, seuraamaan
hänen esimerkkiänsä.
Silloin nousi Reinhold ja sanoi hänkin tahtovansa laulaa, jos hänen
sallittaisiin Italialaisten tavoin säestää luutullansa, laulusen ihan
Saksalaisten mallin mukaan. Ja kuu ei kellään ollut siihen mitään
sanomista, haki hän luuttunsa, löi siitä pari varsin miellyttävää
alkusäveltä ja alkoi näin:
Miss' olet herttaisin,
Sä lähde hurmaavin?
Povesta maan
Se vaan
Noin kumpuaa,
Sen sydännestehistä!
Oi, lähde armahin,
Miss' viini vaahtoisin!
Voi ihme, ken
On sen
Niin taidolla
Somasti valmistellut?
Sä lähde riemuisin,
Sun toimi taiturin
Sai iloks', onneks' aikaan.
Pää täynnä viiniä
Ja rinta lempeä,
Mies verraton
Hän on
Tuo taitur' kaikkialla.
Laulu miellytti kaikkia oikein erinomaisesti, mutta ei ketään niin kuin
Martti mestaria, jonka silmät ilosta ja ihastuksesta kiiluivat.
Pitämättä lukua Vollradista, joka melkein liiaksi kehui Hanno Mülleriä,
jota kisälli oli osannut oikein hyvin seurata, nousi Martti mestari
istuimeltaan ja huusi, kohottaen suurta, hopeavanteella koristettua
lasiaan:
"Tule tänne -- sinä kunnon tynnyriseppä ja mestarilaulaja -- minun,
mestarisi kanssa pitää sinun tyhjentää tämä lasi!"
Reinholdin täytyi tehdä, kuten häntä käskettiin. Palattuaan paikallensa
kuiskasi hän ajatuksiinsa vaipuneelle Fredrikille korvaan:
"Nyt pitää sinun laulaa -- laula eilinen laulusi!"
"Oletko hulluna", vastasi Fredrik ihan suuttuneena.
Silloin sanoi Reinhold kovasti koko seuran kuullen:
"Hyvät herrat ja mestarit! Fredrik, minun rakas veljeni, osaa vielä
paljoa kauniimpia lauluja ja hänellä on paljoa parempi ääni kuin
minulla, mutta hänen kurkkunsa on matkalla tomustunut ja sentähden
saatte odottaa toiseen kertaan, jolloin hän kyllä laulaa".
Silloin alkoivat kaikki kiitellä ja kehua Fredrikkiä, juurikuin hän jo
olisi laulanut. Arvelipa vihdoin moni mestari, että hänen äänensä
todellakin oli miellyttävämpi kuin Reinholdin, ja herra Vollrad,
tyhjennettyään vielä yhden täyden lasin, oli ihan varma siitä, että
Fredrik kuitenkin osasi paremmin saksalaistapaan laulaa kuin Reinhold,
jossa oli liian paljon italialaisuutta. Mutta Martti mestari keikahutti
vaan päätänsä, taputteli pyöreätä vatsaansa, että se kumisi, ja sanoi
iloissaan:
"Ja he ovat nyt minun kisällini -- _minun_, sanon minä, Nürnbergiläisen
tynnyrisepän Martin kisällit!"
Kaikki mestarit nyykäyttivät päätään ja sanoivat tyhjentäessään
viimeiset pikarit korkeista juomalaseista:
"Niin, niin, Martti mestari! -- teidän uljaat kelpo kisällinne!"
Vihdoin lähdettiin levolle. Reinholdille ja Fredrikille antoi Martti
mestari kummallekin valoisan ja kauniin kammarin asuttavaksi.
Kuinka kolmaskin kisälli tuli Martti mestarin taloon ja mitä
sitte tapahtui.
Kun Reinhold ja Fredrik olivat muutamia viikkoja olleet työssä, huomasi
Martti mestari, että Reinholdin vertaista viivaimen ja harpin
käyttäjää sekä laskumestaria olisi vaikea löytää. Mutta höylääminen,
kurikoiminen ja vestäminen eivät häneltä niin hyvin sujuneet, niissä
väsyi hän pian, eikä edistynyt, vaikka hän kuinka olisi koettanut.
Fredrik sitä vastoin höylätä suhisutti ja vestää kalkutteli reippaasti
ja ihan väsymättä. Yhtäläiset olivat he taas siveän käytöksensä
puolesta; viattoman iloisia olivat he kumpikin ja etenkin Reinhold
osasi olla viehättävän leikkisä. Työssä eivät he, varsinkaan Roosan
läsnä ollessa, säästäneet kurkkujansa, vaan lauloivat soinnukkailla,
hyvästi yhteen sulavilla äänillään monta kaunista laulua. Ja jos
Fredrik milloin, Roosaa salaa katsellessaan, rupesi laulamaan vienoja
surusäveleitä, alkoi Reinhold heti jonkin pilkkalaulun, jonka hän oli
sepittänyt ja joka alkoi esim. sanoilla: ei tynnyri oo kannel, ei
kannel tynnyri, niin että Martti mestari vanhus laski jo kohotetun
kurikkansa ja piteli naurun pakosta vatsaansa. Niin saavuttivat
kisällit, etenkin Reinhold, Martti mestarin koko suosion, ja saattoipa
hyvin huomata, että Roosakin aina useammin keksi syitä työhuoneesen
tullaksensa ja viipyi siellä kauvemmin, kuin hänellä ennen oli ollut
tapana.
Eräänä päivänä astui Martti herra sangen miettiväisenä kaupungin portin
luo työhuoneesensa, jossa kesällä työskenneltiin. Reinhold ja Fredrik
olivat juuri kokoon-panemassa pientä tynnyriä. Martti mestari seisattui
kädet ristissä heidän eteensä ja puhui:
"En ollenkaan voi sanoa, miten tyytyväinen minä olen teihin, hyvät
kisällini, mutta kuitenkin olen minä nyt suuressa pulassa. Reinin
rannoilla kerrotaan tänä kesänä tulevan viljavamman viinivuoden, kuin
koskaan tähän asti on ollut. Eräs viisas mies on sanonut pyrstötähden,
joka äskettäin kohosi taivaalle, tekevän kummallisilla säteillään maan
niin hedelmälliseksi, että kuumuus, joka maan sisimmässä sydämessä
kiehuttaa jaloja metallia, on höyryinä virtaava viiniköynnöksiin ja
kasvattava niihin mehuisan rypäleen toisensa viereen. Vasta noin
kolmensadan vuoden päästä tulevat tähdet uudestaan samaan onnea
tuottavaan asemaan. -- Siitäpä saamme me nyt työtä puolet liiaksikin.
Ja sen lisäksi sain vielä Bambergin piispalta kirjeen, jossa hän tilaa
minulta suuren tynnyrin. Näitä kaikkia emme me ehdi saada toimeen, ja
täytyy minun siis vielä ottaa yksi rivakka kisälli lisäksi. Mielelläni
en nyt ottaisi seuraamme ketä hyvänsä maankulkijaa, ja kumminkin on
tulinen tarve. Jos te tiedätte jostain neuvoa yhden kelpo kisällin,
jota tahtoisitte kumppaniksenne, niin sanokaa vaan ja minä toimitan
hänet tänne, vaikka se maksaisi kuinka paljon hyvänsä".
Tuskin oli Martti mestari saanut puheensa loppuun, kun nuori pitkä ja
vahvavartaloinen mies astui sisään, huutaen kovalla äänellä: "hoi, te
miehet! onko tämä Martti mestarin työhuone?"
"On kyllä", vastasi Martti mestari mennen tulijalle vastaan, "kyllä se
tämä on, mutta ei teidän sentähden tarvitse niin kohti kurkkuanne
huutaa eikä suin päin sisään rynnätä; vai tullaanko sillä lailla
ihmisten luo?"
"Ha, ha, ha", nauroi nuori kisälli, "te olette varmaankin Martti
mestari itse, sillä ihan teidän näköisenenne kuvailtiin häntä minulle;
samanlainen iso vatsa, kaksi oivallista leukaa, tirkistelevät silmät ja
punainen nenä sanottiin hänellä olevan, ihan kuin teillä. Terve teille,
Matti mestari".
"No, mitä asiaa teillä sitte on Martti mestarille?" kysyi Martti
äreissänsä.
"Minä olen", vastasi nuorukainen, "kisälli ja poikkesin vaan kysymään,
saisinko teiltä tynnyrisepän työtä".
Kummastellen, että juuri silloin, kun hän aikoi ruveta etsimään kelpo
kisälliä, semmoinen tuli hänelle tarjoutumaan, peräytyi Martti mestari
pari askelta ja tarkasteli nuorukaista kiireestä kantapäihin saakka.
Mutta kisälli katseli taas puolestansa häntä rohkeasti ja tarkastellen.
Huomatessaan nuorukaisen leveän rinnan, vahvat jäsenet ja suuret
nyrkit, ajatteli Martti itsekseen: tuommoista vahvaa miestähän minä
juuri tarvitsenkin, ja pyysi siis heti saada nähdä hänen
ammattitodistuksensa.
"Niitä ei minulla ole mukanani", vastasi nuorukainen, "mutta minä
toimitan ne kohta, ja lupaan nyt kunniasanallani uskollisesti ja
rehellisesti tehdä työtä, siihen saatte tyytyä".
Odottamatta Martti mestarin vastausta astui hän heti työhuoneesen,
viskasi lakkinsa ja matkalaukkunsa nurkkaan, sitoi nahkaisen esiliinan
eteensä ja sanoi:
"Antakaahan vaan, Martti mestari, nyt heti jotakin tehdäkseni".
Martti, aivan hämillänsä vieraan nuorukaisen rohkeasta käytöksestä, ei
paikalla osannut virkkaa mitään. Hetkisen mietittyään sanoi hän:
"No, näyttäkääpä sitte, kisälli, että olette oiva tynnyriseppä, ottakaa
uurrehöylä ja auttakaa toisia tuon tynnyrin valmistamisessa".
Kisälli teki uurteet erinomaisen voimakkaasti, nopeasti ja taitavasti
ja huudahti sitte iloisesti nauramaan purskahtaen:
"No, Martti mestari, vieläkö epäilette? enkö ole kelvollinen
tynnyriseppä? -- Mutta", lisäsi hän kävellessään edestakaisin
työhuoneessa ja tarkastellessaan työkaluja ja puuläjiä, "mutta onko
teillä myöskin kelvolliset kalut ja muut tarpeet ja -- mitä, onko tuo
tuossa karttu? lapsennehan sillä kaiketikin leikittelevät! -- ja tämä
vasara, no! tämähän on varmaankin vaan oppipoikia varten?" ja niin
sanoen heilutteli hän korkealla ilmassa Martti mestarin omaa suurta,
raskasta vasaraa, jota Reinhold ei ollenkaan ja Fredrikkikin ainoastaan
vaivalla voi käyttää. Sitten vieretti hän pari suurta tynnyriä kuin
keveät pallit syrjään ja tempasi yhden paksun, vielä vestämättömän
laitalaudan. "Onhan", sanoi hän, "onhan tässä hyvää tavaraa; sen pitää
haleta kuin lasin". Samalla löi hän sivalsi laudan tahkoa vastaan, niin
että se kovasti paukahtaen keskeä katkesi.
"Jättäkäähän toki", sanoi Martti mestari, "älkäähän vaan, hyvä kisälli,
valmiita astioita ja koko huonetta palasiksi paukutelko. Voittehan
kartuksenne ottaa tuon hirren pään ja kirveeksenne käyn minä
raatihuoneesta noutamassa kolmekyynäräisen Rolandin miekan".
"Sepä olisikin oikein kättä myöten", huudahti nuorukainen säihkyvin
silmin, mutta heti käänsi hän katseensa maahan ja sanoi hiljemmin,
"minä luulin, hyvä mestari, teidän tarvitsevan suureen työhönne oikein
vahvoja miehiä ja sentähden ylvästelin ehkä vähän liiaksikin ruumiini
voimilla. Ottakaa minut kuitenkin työhönne, minä tahdon hyvästi ja
siivosti tehdä, mitä vaan tahdotte".