Produced by Tapio Riikonen
MARTTI MESTARI JA HÄNEN KISÄLLINSÄ
Kirj.
E.T.A. Hoffmann
Suomentanut Aatto S. [Meister Martin der Küfner und seine Gesellen]
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon kustantama.
1881.
SISÄLLYS:
Alkulause
Kuinka Martti herra vanhimmaksi valittiin ja miten hän siitä kiitti
Mitä sitte Martti mestarin kotona tapahtui
Miten Martti mestari piti omaa ammattiansa kaikkia muita korkeampana
Vanhan mummon ennustus
Miten Fredrik ja Reinhold kisällit tutustuivat
Miten Fredrik ja Reinhold tulivat Martti mestarin työhön
Kuinka kolmaskin kisälli tuli Martti mestarin taloon ja mitä
sitte tapahtui
Mitä Martta rouva puhui kisälleistä Roosan kanssa. Konradin ja
Martti mestarin riita
Reinhold lähtee pois Martti mestarilta
Miten Martti mestari ajoi Fredrikin ulos työhuoneestansa
Päätös.
Alkulause.
Varmaan heltyy sinunkin sydämmesi, rakas lukija! ja aavistava suruisuus
täyttää mielesi, jos milloin joudut niille paikoille, missä
muinaissaksalaisen taiteen ihanat muistomerkit kaunopuheisten kielten
tavoin kertovat kultaisen muinaisuuden loistosta, hurskaudesta,
ahkeruudesta ja suorasta rehellisyydestä. Olet ihan astuvinasi kuin
autioksi jätettyyn asuntoon. -- Vielähän on pöydällä auki pyhä kirja,
jota perheen isä on lukenut, vielähän riippuu tuossa emännän valmistama
kallisarvoinen kirjava vaate ja ovathan kaapit täynnä kaikenlaisia
keinollisuuden arvokkaita tuotteita, nimi- ja syntymäpäivä-lahjoja.
Sinä odotat vaan, että joku talonväestä on heti tuleva sinua
vilpittömällä vierasvaraisuuden ystävällisyydellä tervehtimään. Mutta
turhaan varrot niitä, jotka ajan ikuisesti vierivä virta on kerran
temmannut mukaansa, vaikkapa vielä jättäytyisitkin suloisen unelman
valtaan, joka luo eteesi vanhat mestarit, nuo taiturit, joiden puhe on
niin yksinkertaista ja kuitenkin niin pontevaa, että se tunkeutuu
luihisi ja ytimiisi saakka. Ja nyt vasta ymmärrät heidän teostensa
syvällisen merkityksen, sillä nyt elät sinä heidän ajassansa ja olet
käsittänyt sen ajan, joka voi luoda mestaria ja mestariteoksia. -- Vaan
oi! eikö lempeän ihana unikuva, päivän hyörinää säikkyen, pakene
kirkkaiden aamupilvien mukana, ja useinkin juuri silloin, kun sitä olet
sulkemaisillasi rakastavaa rintaasi vasten, ja sinä jäät, silmät täynnä
kuumia kyyneleitä, katselemaan yhä enemmän vaalenevaa haamua? --
Ympärillä vallitsevan elämän kolkko pauhu saa sinut sitte äkkiä
heräämään kauniista unestasi ja sinulle jää siitä jälelle ainoastaan
katkera kaiho, joka suloisella väristyksellä täyttää rintasi.
Tämmöiset tunteet täyttivät, rakas lukija! näiden lehtien kirjoittajan
mielen joka kerta, kun hän matkoillaan kävi maailman mainiossa
Nürnbergin kaupungissa. Milloin viivähti hän ihmettelemään torikaivon
kummallista rakennusta tai hautapatsasta P. Sebaldin kummulla, milloin
taas tarkasteli P. Laurin rukoushuonetta tai astui linnaan ja
raatihuoneesen ihailemaan Albrecht Dürerin syväkäsitteisiä
taideteoksia, ja antautui kokonaan suloisten unelmien valtaan, jotka
hänet siirsivät keskelle tämän vanhan valtakaupungin muinoista
komeutta.
Moni iloinen kuvaus kunnollisesta porvarielämästä sinä aikana, jolloin
taide ja teollisuus vireinä ja toimeliaina kävivät käsitysten,
muodostui, kirkastui ja painui katoamattomasti mieleen. Suothan, rakas
lukija! minun asettaa yhden noista kuvista katsottavaksesi. Ehkäpä se
sinua miellyttää ja saa sinut vielä hyvillä mielin hymyilemäänkin,
ehkäpä olet tunteva Martti mestarin talon kuin omaksi kodiksesi ja
viivyt mielelläsi hetkisen hänen tynnyriensä ja muiden astiainsa luona.
Ja -- silloin toteutuisi tosiaankin näiden lehtien kirjoittajan
sydämmellisin toivo.
Kuinka Martti herra vanhimmaksi valittiin ja miten hän siitä kiitti.
Ensimäisenä päivänä toukokuuta vuonna tuhat viisisataa
kahdeksankymmentä oli vapaan valtakaupungin Nürnbergin astia- ja
tynnyriseppäin kunnioitettu yhdistys koossa vanhan tavan mukaan
juhlallisesti viettämässä ammattilaiskokoustansa. Vähää ennen oli yksi
esimiehistä tai, kuten heitä nimitettiin, vanhimmista saatettu
viimeiseen lepopaikkaansa, ja sentähden oli uusi hänen sijaansa
valittava. Martti mestari sai äänet. Tosiaankaan ei voinut juuri kukaan
pyrkiä hänen rinnallensa astiain lujuudessa ja sievyydessä, ei kukaan
ymmärtänyt niin hyvin kuin hän, miten viiniä kellarissa hoidetaan.
Senpä tähden teettivätkin rikkaimmat ja ylhäisimmät herrat hänellä
viinitynnyrinsä, senpä tähden elikin hän mitä kukoistavimmassa
varallisuudessa, olipa vielä rikaskin. Niinpä pitikin, kun Martti
mestari oli valittu, arvokas raatiherra Jaakko Paumgartner, joka
työnteettäjänä nyt oli ammattikunnankin johtajana, seuraavan puheen:
"Hyvin teitte siinä, ystäväni! että valitsitte Martti mestarin
esimieheksenne, sillä parempaa miestä ei virkaan voisi mistään löytää.
Martti mestaria kunnioittavat kaikki, jotka hänet tuntevat, hänen
suuren taitavuutensa tähden ja hänen pitkällisen kokemuksensa tähden
viinin suojelemisen ja säilyttämisen taidossa. Hänen vireä
ahkeruutensa, hänen hurskas elämänsä, puhumattakaan kaikesta
rikkaudesta, jonka hän on koonnut, olkoot teille kaikille seurattavana
esimerkkinä! Olkaa siis, rakas Martti mestari, tuhannesti tervetullut
meidän arvoisaksi esimieheksemme!"
Näin lausuen nousi Paumgartner istuimeltansa ja astui avoimin sylin
muutaman askeleen eteenpäin, odotellen, että Martti mestari tulisi
hänelle vastaan. Tämä nojasikin molemmat kätensä tuolin selkälautaa
vasten ja kohosi hitaasti ja raskaasti, miten vaan hänen hyvin hoidettu
ruumiinsa salli. Sitten astui hän yhtä hitaasti Paumgartnerin
ystävälliseen syliin, johon syleilykseen hän kuitenkin tuskin ollenkaan
vastasi.
"No, Martti mestari", sanoi Paumgartner, siitä vähän kummastuneena,
"ettekö ehkä olekaan tyytyväinen siihen, että valitsimme teidät
esimieheksemme?"
Martti mestari keikahutti tapansa mukaan päätänsä taaksepäin, rummutti
molemmilla käsillään täyteläistä vatsaansa ja katseli ympärillensä,
silmät ihan selällänsä, alahuuli vähän pitemmällä. Sitten alkoi hän,
Paumgartneriin päin kääntyneenä, näin:
"Mitä, rakas, arvoisa herrani, siihenkö en olisi tyytyväinen, että
saan, mitä minulle on tuleva! Kukapa ei ottaisi vastaan uljaan työnsä
ja toimensa palkkaa, kukapa ajaisi kynnykseltänsä kelvottoman
velkamiehen, joka vihdoinkin tulee jo kauan sitten saamaansa rahaa
takaisin maksamaan. No, hyvät miehet", lisäsi Martti, kääntyen
ympärillään istuvien mestarien puoleen, "joko vihdoinkin ymmärsitte,
että _minun -- minun tulee_ olla kunniallisen ammattikuntamme esimies?
-- Mitä vaaditte te esimieheltä? -- Pitääkö hänen olla taitavin
työssänsä? Menkää katsomaan kahden fuderin [fuder on noin 360 kannua]
vetävää, tulen avulla tehtyä tynnyriäni, ainoaa mestariteostani, ja
sanokaa sitte, voiko kukaan teistä kehua tehneensä samanlaista, mitä
kestävyyteen ja työn siisteyteen tulee. Vai pitääkö esimiehellä olla
rahaa ja tavaraa? Tulkaa kotiini, siellä aukasen minä teille kirstuni
ja arkkuni, ja te saatte iloita kylliksenne kiiltävän kullan ja hopean
loistosta. Tai vaaditteko esimieheltänne, että hän olisi kunnioitettu
sekä ylhäisten että alhaisten kesken? -- Kysykää vaan kunniallisilta
raatiherroiltamme, kysykää ruhtinailta ja muilta kelpo Nürnbergimme
ympärillä asuvilta herroilta, kysykää korkea-arvoiselta Bambergin
piispalta, kysykää vaan, mitä he kaikki Martti mestarista arvelevat.
No! -- minä luulen, te ette saa mitään pahaa kuulla!" -- Ja näin
sanoessaan taputteli Martti herra oikein mielissään täyteläistä
vatsaansa, silmät puoliummessa, ja jatkoi sitte, kun kaikki olivat
ääneti ja ainoastaan arveluttavaa rykimistä alkoi sieltä täältä kuulua:
"mutta minä huomaan, minä tiedän sen hyvin, minun pitää nyt vielä
nöyrimmästi kiittää teitä siitä, että Herra vihdoinkin on vaaliasiassa
valaissut teidän järkenne. -- No! -- kun minä saan maksun työstäni, kun
minulle velkamies maksaa lainaamansa rahasumman, silloin kirjoitan minä
tilin tai velkakirjan alle: Kiittäen tunnustan tämän suoritetuksi,
Martti, täkäläinen tynnyriseppä. -- Olkaa siis kaikki sydämmestäni
kiitetyt siitä, että valitsitte esimieheksenne ja vanhimmaksenne ja
siten suorititte vanhan velkanne. Muuten lupaan minä hoitaa virkaani
kaikella uskollisuudella ja hurskaudella. Yhdistystä, kutakin teistä
autan minä tarvittaessa neuvoilla ja töillä ja koko voimallani, miten
vaan taidan. Silmämääränäni on oleva meidän mainion ammattimme
pitäminen ja pysyttäminen kaikessa siinä kunniassa ja arvossa, mikä
sillä nyt on. Minä pyydän teitä, arvoisat ammattiherrani, teitä
kaikkia, hyvät ystävät ja mestarit, tulemaan ensi sunnuntaina iloisille
päivällisille kotiini. Oivallista Hochheimin tai Johannisbergin viiniä
ryyppien tai mitä muuta jaloa juomaa vaan rikkaasta kellaristani
tahdotte, saamme silloin ilomielin keskustella, mitä nyt ensiksi on
kaikkein meidän hyväksi tehtävä! -- Sydämmellisesti kutsun vielä kerran
teitä kaikkia".
Kunnioitettavain mestarien kasvot, jotka Martin ylpeän puheen ajalla
olivat huomattavasti synkistyneet, kirkastuivat nyt jälleen, ja kolkkoa
äänettömyyttä seurasi iloinen keskustelu, jossa paljonkin puheltiin
Martti herran suurista ansioista ja erinomaisesta viinikellarista.
Kaikki lupasivat tulla seuraavana sunnuntaina ja ojensivat äsken
valitulle esimiehelleen kättä, jota hän ystävällisesti pudisti ja
painoipa vielä muutamia mestareja vatsaansakin vasten, ikäänkuin
syleilläksensä heitä. Siitä erottiin sitte iloisina ja tyytyväisinä.
Mitä sitte Martti mestarin kotona tapahtui.
Raatiherra Jaakko Paumgartnerin täytyi kotiinsa mennessään kulkea
Martti mestarin talon ohitse. Kun nyt Paumgartner ja Martti olivat
talon portilla ja Paumgartner tahtoi mennä edelleen, otti Martti
mestari lakin päästänsä, kumarsi kunnioittavasti niin syvään, kuin hän
suinkin taisi, ja sanoi raatiherralle: "ettekö toki tahtoisi hetkiseksi
poiketa halpaan majaani, hyvä, arvoisa herrani! -- Suokaa minun saada
huvia ja oppia teidän viisaista puheistanne!"
"Mitä joutavia, hyvä Martti mestari", sanoi Paumgartner hymyten,
"mielellänihän minä poikkean teidän luoksenne. Mutta miksi sanotte
taloanne halvaksi? Tiedänhän minä, ettei kellään rikkaimmallakaan
porvarilla ole runsaammin koristuksia ja kalleita kaluja kuin teillä;
ja äskenhän te juuri päätitte kauniin rakennuksenne, joka tekee teidän
talonne koko meidän kuuluisan valtakaupunkimme koristukseksi, ja
sisustuksesta en tahdo ollenkaan virkkaa mitään, sillä siitä ei
tarvitsisi kenenkään ylhäisenkään hävetä".
Paumgartner-vanhus olikin oikeassa, sillä heti kun kirkkaaksi
silitetty, metallilla runsaasti koristettu ovi oli saatu auki, näytti
jo sen takaa ilmestyvä esihuone siistin lattiansa, kauneiden
kuvataulujensa, taidollisten kaappiensa ja tuoliensa vuoksi
kokonaiselta korusalilta. Siinä tottelikin jokainen mielellään
runovärssyn neuvoa, joka vanhan tavan mukaan oli piirretty juuri sen
vieressä riippuvaan tauluun:
Ken mielivi sisälle askeltaa,
Sen jalkimet puhtahat olla saa,
Tai parempi ensin ne heittää pois,
Niin moittehet kaikki ne välttää vois.
Sen viisas tietävi ennestään,
Miten vierashuoneissa käyttäytään.
Päivä oli helteinen ja ilma salissa nyt, iltahämärän tullessa, kuuma ja
kolea. Martti mestari vei sentähden ylhäisen vieraansa tilavaan,
viileään korukyökkiin. Siksi nimitettiin rikkaiden porvarien taloissa
siihen aikaan erästä keittiön tavoin rakennettua kammaria, jota ei
kuitenkaan käytetty keittämistä varten, se oli vaan katsottavaksi
koristettu kaikenlaisilla kalleilla keitto- ja muilla ruokakaluilla.
Heti sisään päästyä huusi Martti mestari kovalla äänellä: "Roosa!
Roosa!" ja paikalla avautuikin ovi ja Roosa, Martin ainoa tytär, astui
sisään.
Nyt pitäisi sinun, rakkahin lukijani! hyvin tarkoin ja elävästi muistaa
mainion Albrecht Dürerin mestariteoksia. Sinulla pitäisi olla edessäsi
nuo ihanat immet, semmoisina kuin ne hänen tauluillansa ovat
kuvattuina, täynnä ylevää suloutta, lempeyttä ja hurskautta. Muistele
tuota jalon vartalon hentoutta, kauniisti kaarevaa, valkoista otsaa,
ruusuväriin vivahtavain kasvojen elävyyttä, hienoja, punaisen hohtavia
huulia, hurskaan ikävällä katselevaa silmää, jota tummat ripset
puoleksi verhoovat, kuin varjoisa lehdikko kuun paistetta -- muistele
taidollisesti sieviksi palmikoiksi soviteltua, silkkihienoa tukkaa --
muistele noiden impien kaikkea taivahista kauneutta, silloin on sinulla
valmiina lempeä Roosa. Miten voisikaan muuten kertoja kuvailla sinulle
tätä rakasta taivaan lasta? -- Olkoon kuitenkin tässä vielä lupa
muistaa yhtä uljasta nuorta taiteilijaa, jonka sydämmeen on tunkeunut
valaiseva heijastus tuosta kultaisesta muinaisajasta. Tällä tarkoitan
Roomassa asuvaa, saksalaista maalaria Korneliusta. -- "En neitonen oo
enkä kaunis!" -- semmoinen kuin Korneliuksen kuvissa Goethen Faustin
Margaretha oli lausuessaan näitä sanoja, niin, semmoinen oli kyllä
Roosakin, kun hän hurskaana, siveän arkana koki väistyä vallattomain
kosijainsa tieltä.
Roosa kumarsi nöyrästi kuin lapsi Paumgartnerille ja suuteli hänen
kättänsä. Vanhusherran kalpeat kasvot sävähtivät ihan tulipunaisiksi ja
niin leimahti vielä jo aikoja sitten menneen nuoruuden tuli hänen
silmissänsä, kuin iltarusko vielä laskiessansa kerran välähtäen kultaa
metsien varjoisat lehdot.
"Oi", huudahti hän iloisasti, "oi, Martti mestari, te olette varakas,
rikas mies, vaan paras taivaan lahja, minkä Herra teille on suonut, on
kuitenkin teidän suloinen, lempeä tyttärenne, Roosa. Jos meiltä
vanhoilta herroilta, kun neuvottelemassa istumme, sydän lämpenee, jos
me emme voi kääntää heikkoja silmiämme tyttärestänne, kun hän vaan
milloin tulee näkyviin, kuka sitte voi moittia nuoria siitä, että he
kohdatessansa hänet kadulla jäävät kuin kivettyneinä seisomaan, että he
kirkossa katselevat vaan teidän tytärtänne eivätkä hengellistä herraa,
että he leikkinurmikolla tai muissa leikkitiloissa kaikkien tyttöjen
harmiksi kävelevät huokaillen, rakastavin silmäyksin ja imartelevin
puhein vaan teidän tyttärenne perästä. -- Niin, Martti mestari, te
saatte valita itsellenne vävyn meidän ylhäisistä nuorukaisistamme tai
mistä vaan tahdotte".
Martti mestarin muoto vetäytyi synkkiin kurttuihin. Hän käski
tyttärensä tuoda jaloa, vanhaa viiniä ja sanoi, hänen punastunein
poskin, alaspäin katsoen pois mentyään, Paumgartnerille:
"Tosiaan, rakas herrani, on kyllä totta, että lapseni on saanut
osakseen erinomaisen kauneuden ja että taivas on siinäkin suhteessa
tehnyt minut rikkaaksi, mutta kuinka saatatte te puhua siitä tyttösen
läsnä ollessa, ja ylhäisestä vävystä ei maksa vaivaa virkkaa mitään.°
"Vaietkaa", vastasi Paumgartner nauraen, "vaietkaahan, Martti mestari;
sydämmestähän suu puhuu! -- Ettekö siis luule minun kankean veren enää
rupeavankaan hyppelemään vanhassa sydämmessäni, kun Roosan näen, ja jos
silloin sanon suoraan, mitä hän ihan varmaan itsekin vallan hyvin
tietää, niin ei siitä suinkaan synny mitään harmia".
Roosa toi viiniä ja kaksi komeata juomalasia. Martti taas työnsi
raskaan, kummallisilla leikkauksilla koristetun pöydän keskelle
lattiata. Tuskin ehtivät kuitenkaan vanhukset asettua istumaan pöydän
viereen, tuskin sai Martti lasit täyttäneeksi, kun jo kuului pihalta
ratsuhevosen jalkain kopina. Ratsastaja kuului pysähtyvän, ja samassa
kaikui hänen äänensä jo esihuoneessa. Roosa kiiruhti sinne ja palasi
heti ilmoittamaan, että vanha herra Henrikki von Spangenberg oli siellä
ja halusi tulla Martti mestarin puheille.
"Onpahan tämä ilta oikein onnen ilta, kun vanhin kelpo tilaaja poikkeaa
luokseni. Varmaankin uusia tilauksia, uutta työtä." -- Ja niin sanoen
riensi hän niin nopeasti, kuin vaan voi, tervetullutta vierasta vastaan
ottamaan.
Miten Martti mestari piti omaa ammattiansa kaikkia muita korkeampana.
Hochheimin viini vaahtosi kauneissa tahkotuissa juomalaseissa ja sai
kaikki kolme vanhusta hyvin puhelijaiksi. Etenkin osasi Spangenberg,
vielä vanhoillaankin nuoruuden hilpeän mielen innostamana, ladella
monta huvittavaa tapausta nuoruutensa ajoilta, niin että Martti
mestarin vatsa aika tavalla hyppelehti ja että hänen täytyi hillittömän
naurun tähden pyyhkiä kerta toisensa perästä kyyneleitä silmistään.
Tavallista enemmän unhotti Paumgartnerkin raatiherrallisen
vakavuutensa, nautiskeli jaloa juomaa ja otti osaa hauskaan
keskusteluun. Mutta kun nyt Rosa taas astui sisään, käsivarrella sievä
korinen, josta hän otti esille pöytäliinat, valkoiset kuin äsken
satanut lumi, ynnä muut ruoka-astiat ja -aseet; kun hän toimeliaana
astua sipsutellen kattoi pöydän ja siihen lateli kaikenlaisia hyvin
maustetuita ruokia, ja kun hän sitten vienosti hymyten pyysi herroja
käymään ruualle eikä katsomaan ylön, mitä kiireesti vaan oli laitettu,
silloin vaikeni puhelu ja nauru. Ei kumpikaan, ei Paumgartner eikä
Spangenberg, voinut kääntää katsettaan herttaisesta neitosesta ja
Martti mestarikin, tuolillaan taaksepäin nojautuneena, kädet ristissä,
katseli tyytyväisesti muhoillen hänen toimellista emännöimistään.
Roosa aikoi poistua, mutta silloin hypähti Spangenberg reippaasti kuin
nuorukainen ylös, otti tytön olkapäistä kiini ja toisteli, kirkasten
kyynelten vieriessä hänen silmistään, toistelemistaan: "oi, sä hurskas,
suloinen enkeli -- sä armas, rakas tyttönen", -- sekä suuteli häntä
sitte kahdesti otsalle ja palasi syvissä mietteissä paikallensa.
Paumgartner joi Roosan terveydeksi.
"Todella", alkoi Spangenberg Roosan mentyä, "tosiaankin, Martti
mestari, on taivas teille tyttäressänne suonut aarteen, jonka arvoa te
ette ollenkaan osaa oikein arvata. Hän tuottaa vielä teille suuren
kunnian; kukapa ei tulisi teidän vävyksenne, olipa hän sitten mistä
säädystä hyvänsä".
"Näettekös", keskeytti Paumgartner, "näettekös nyt, Martti mestari,
että herra von Spangenbergillä on asiasta aivan samat ajatukset kuin
minullakin. Minä olen jo näkevinäni rakkaan Roosan ylhäisen morsiamena,
kallis helmikoristus kauneissa kultaruskeissa hiuksissansa".
"Hyvät herrat", alkoi Martti mestari ihan kiukkuisena, "hyvät herrat,
mitenkä voittekaan yhä puhua vaan samasta asiasta ja semmoisesta, jota
minä en vielä tällä kertaa ajattele vähintäkään. Roosaseni on nyt
kahdeksannellatoista ja niin nuoren tyttölepakon ei vielä tarvitse
sulhasia katsella. Miten vast'edes on käyvä, siitä saa Herra huolen
pitää, mutta se vaan on varma, ettei ylhäinen eikä kukaan muukaan saa
koskea tyttäreni käteen, kuin se tynnyriseppä, joka minulle osoittaa
olevansa kunnollisin, taitavin mestari, jos muuten tyttäreni hänestä
huolii, sillä pakottaa en tahdo rakasta lastani mihinkään maailmassa,
kaikista vähimmin naimisiin semmoiselle miehelle, joka ei ole hänen
mieleisensä".
Spangenberg ja Paumgartner katsoivat toisiansa, kummastuneina tästä
mestarin omituisesta lausumasta. Vihdoin kysäsi Spangenberg.
"Tyttärenne ei siis saa mennä naimisiin ulkopuolelle teidän omaa
säätyänne?"
"Jumala häntä siitä varjelkoon!" vastasi Martti.
"Mutta", jatkoi Spangenberg kyselemistään, "jos joku muu kuin mestari,
joku kultaseppä tai ehkä nuori reipas taiteilija kosisi Roosaanne ja
miellyttäisi häntä paljoa enemmän kuin kukaan muu nuorukainen, kuinka
sitten?"
"Näyttäkää minulle", virkkoi Martti, keikauttaen päätään, "näyttäkää
minulle, hyvä nuorukainen, sanoisin minä, sievä kahden fuderin vetävä
tynnyri, jonka olette valmistaneet mestariteokseksenne, ja jollei hän
sitä voisi, avaisin minä hänelle ystävällisesti oven ja pyytäisin
kohteliaasti häntä toki vielä koettamaan jossain muualla onneansa".
"Vaan jos", pitkitti vielä Spangenberg, "jos nuorukainen sanoisi:
tuommoista pientä rakennusta ei minulla ole teille näyttää, vaan tulkaa
minun kanssani torille ja katsokaa tuota komeata kartanoa, joka
uljaasti kantaa kaunista harjaansa ylhäällä ilmassa -- se on _minun_
mestariteokseni".
"Ah, hyvä herra", keskeytti Martti mestari kärsimättömänä Spangenbergin
puheen, "turhaan koetatte saada minun uskomaan jotain muuta. _Minun_
ammattiveljiäni pitää minun vävyni oleman, sillä omaa ammattiani pidän
minä paraimpana kaikista, mitä maan päällä on. Luuletteko sitte siinä
kylliksi olevan, että vanteiden ajamalla laitalautain ympärille saa
astian koossa pysymään? Ja eikö sekin jo ole kaunista ja ihanaa, että
meidän ammatissamme tarvitaan tietää ja taitaa, miten taivaan kaunista
lahjaa, jaloa viiniä on hoidettava ja holhottava, että se jalostuisi ja
elähyttäisi meitä kaikella voimallaan ja makeudellaan kuin jollakin
todellisella, hehkuvalla elämän-hengellä. Entä sitte tynnyrien
rakennus. Eikö meidän ensin pidä, jos mieli saada työtä onnistumaan,
kaikkia tarkasti mitellä ja määräillä? Meidän pitää olla samalla kertaa
laskumestaria ja mittaustaituria, sillä kuinka me muuten ymmärtäisimme
astiain suuruuden ja suhdallisuuden edeltäkäsin määrätä? Oi, herrani,
oikein sydämmeni hyppii ilosta, kun semmoisen aika tynnyrin saan
valmistumaisilleen, kun se ensin on kelvollisesti muodosteltu sahalla
ja kirveellä, kun kisällit sitte heiluttelevat kurikoitansa ja ne
paukkuvat karttujen päihin, hei! se on hauskaa musiikkia! Siinä on nyt
hyvin suunniteltu rakennus, ja tottapa saan hiukan ylvästellen katsella
ympärilleni, kun tempaan leimasimen käteeni ja sillä poltan noihin
tynnyrin pohjaan hyvin tunnetun tehdasmerkkini, jota kaikki kunnon
viinimestarit kunnioittavat. -- Te puhutte vielä rakennusmestareista,
hyvä herra! ja tosiaankin on semmoinen komea kartano kaunis rakennus,
vaan jos minä olisin rakennusmestari, ja minua, kulkiessani teokseni
ohitse, katselisi kuistilta joku siistitön henki, tyhjäntoimittaja,
kelvoton heittiö, joka on kartanon omakseen saanut, silloin häpeäisin
minä ihan sisälmyksiini asti, ja pelkästä harmista ja kiukusta syttyisi
minussa halu särkeä ja kukistaa omain käsieni työ. Semmoista ei toki
voi minulle sattua minun rakennuksissani. Niissä asuu aina vaan maan
puhtain henki, jalo viini. -- Jumala siunatkoon minun ammattiani!"
"Teidän ylistyspuheenne", virkkoi Spangenberg, "oli oikein ylevä ja
uljas. Kunniaksi se teille on, että pidätte ammattianne oikein
korkeassa arvossa, mutta älkää vaan pikastuko, vaikk'en vielä voikaan
jättää teitä rauhaan. Mitäpä, jos toden perästä joku ylhäinen tulisi
kosimaan tytärtänne? Jos jonkun koko elämä ja onni riippuisi vaan
teidän suostumuksestanne, tottahan silloin moni seikka näyttäisi ihan
toisenlaiselta, kuin mitä nyt arvelette".
"Oi", huudahti Martti mestari jotensakin kiivaasti, "mitä voisin minä
silloin muuta tehdä kuin kumartaa kohteliaasti ja sanoa: hyvä herra!
jos olisitte kunnon tynnyriseppä, mutta nyt --"
"Kuulkaahan vielä!" keskeytti häntä Spangenberg, "jospa nyt jonakin
onnen päivänä kaunis aatelinen nuorukainen ajaisi komeissa vaatteissa
upealla ratsulla ja loistavan seuralaisjoukon kanssa talonne oven eteen
ja pyytäisi teidän Roosaanne puolisoksensa?"
"Hei, miten kiireesti minä rientäisin", tiuskasi Martti mestari yhä
kiivaammin kuin ennen, "sulkemaan lukoilla ja salvoilla oveani -- miten
minä huutaisin: ratsastakaa edelleen! ratsastakaa edelleen, mahtava
herra, minun Roosani kaltaisia ruusuja ei kukoista teitä varten, ei,
viinikellarinihan se teitä ja raha-arkkuni miellyttää ja tytön otatte
te vaan kaupan päällisiksi -- mutta menkää, menkää vaan edelleen!"
Spangenberg vanhus nousi, koko muoto ihan tulipunaisena, istuimeltaan,
nojasi molemmilla käsillään pöytään ja katsoa tuijotti eteensä.
"Nyt", alkoi hän hetkisen perästä, "vielä viimeinen kysymys, Martti
mestari. Jos se nuori herra teidän ovenne edessä olisi minun oma
poikani, jos itse tulisin poikani mukana, sulkisitteko silloinkin
ovenne, luulisitteko silloinkin, että me olisimme tulleet ainoastaan
teidän viinikellarinne, teihin kultarahojenne tähden?"
"En suinkaan", vakuutti Martti mestari, "en suinkaan, hyvä armollinen
herrani; minä avaisin teille ystävällisesti ovet; kaikki, mitä
talossani on, olisi teidän ja teidän poikanne käytettävänä, mutta mitä
Roosaan tulee, sanoisin minä: jospa olisi taivas toimittanut niin, että
teidän soreasta poika herrastanne olisi tullut kunnon tynnyrintekijä,
silloin ei kukaan olisi minulle mieluisampi vävy kuin hän, vaan nyt! --
Mutta, hyvä arvoisa herra, miksi pilkkaatte ja kiusaattekin minua
semmoisilla kummallisilla kysymyksillä? Katsokaa vaan, miten iloinen
pakinoimisemme on kokonaan muuttunut, miten pikarit seisovat tuossa
täysinä. Jättäkäämme koko puhe vävystä ja Roosan häistä sikseen, minä
juon teidän poikanne terveydeksi, joka kuuluu olevan oivan kaunis
herra".
Samassa tempasi hän pikarinsa, jota esimerkkiä Paumgartnerkin noudatti
sanoen:
"Loppukoot kaikki turhat puheet ja eläköön teidän uljas poikanne!"
Spangenberg kilisti lasia ja sanoi teeskelevästi hymyten:
"Voittehan sen hyvin huomata, että minä laskin vaan leikkiä, sillä
ainoastaan hurja rakkauden vimma saisi minun poikani, joka voi valita
itselleen puolison mistä ja miten ylhäisestä suvusta hyvänsä, niin
kokonaan unhottamaan sukunsa ja syntynsä arvon, että hän tulisi teidän
tytärtänne kosimaan. Mutta olisittehan kuitenkin saattanut vastata
minulle vähän ystävällisemmin".
"Enhän minä, hyvä herra", vastasi Martti, "voi leikilläkään puhua
toisin kuin jos tuommoisia ihmeitä todella sattuisi, kuin te siinä
jaarittelitte. Sallikaa muuten minun pitää ylpeyteni, sillä täytyyhän
teidänkin myöntää ja todistaa, että minä olen paras tynnyriseppä hyvin
laajalla alalla, että minä lujasti ja uskollisesti seuraan autuaasti
nukkuneen keisarimme, Maximilian vainajan viiniasetusta, että minä
hurskaana miehenä halveksin kaikkea jumalattomuutta, että minä kahden
fuderin vetävän tynnyrini savustamiseen käytän ainoastaan yhden luodin
puhdasta tulikiveä, mikä määrä kyllä tarvitaan astian kestäväksi
tehdessä, sen kaiken voitte, hyvät, arvoisat herrat, huomata viinini
mausta".
Spangenberg koetti, uudestaan istumaan käyden, näyttää iloiselta ja
Paumgartner käänsi keskustelun toisiin asioihin. Mutta samoin kuin
soittokoneen kielet, päästyään kerran epäsointuisiksi, aina uudestaan
alkavat rämistä, ja soittaja saa turhaan koettaa viekoitella esiin
alkuperäisiä tähtisointuisia ääniä, niin ei nytkään enää tahtonut
yksikään sana noiden kolmen vanhuksen puhellessa sopia toiseensa.
Spangenberg huusi vihdoin palvelijoitaan ja läksi ihan äreänä Martti
mestarin talosta, johon hän oli tullut iloisena ja tyytyväisenä.
Vanhan mummon ennustus.
Martti mestari oli vanhan tuttavansa ja työnteettäjän kiukuissaan
lähtemisestä vähän hämmästyksissänsä ja sanoi Paumgartnerille, joka
juuri oli tyhjentänyt viimeisen pikarinsa ja aikoi myöskin lähteä:
"Minä en voi ollenkaan ymmärtää, mitä hän tarkoitti noilla puheillansa
ja miten hän vielä taisi suuttuakin".
"Hyvä Martti mestari", virkkoi siihen Paumgartner, "te olette hurskas
kunnon mies, ja semmoinen saa kyllä vähän ylvästelläkin siitä, mitä hän
Jumalan avulla kunnollisesti toimittaa ja mikä hänelle on tuottanut
kunniaa ja rikkautta. Se ei vaan saa pahentua kerskailevaksi
ylpeydeksi, joka on vastoin kaikkea kristillisyyttä. Ja
ammattikokouksessa tänään teitte siinä vähän väärin, että asetitte
itsenne kaikkia muita mestaria korkeammalle; olkaa vaan taidossanne
miten paljon hyvänsä etevämpi muita kaikkia, mutta sanoa se heille ihan
suoraan vasten silmiä, sehän herättää vaan harmia ja tyytymättömyyttä.
Ja nyt sitte tänä iltana! Ettehän toki liene niin sokea, että olisitte
luulleet Spangenbergin tarkoittaneen puheellaan mitään muuta kuin
leikillisesti vaan koetella, miten pitkälle teidän kopea, itsepäinen
ylpeytenne menisi. Kovastihan se tietysti loukkasi arvokasta herraa,
kun te jokaisen ylhäisen aatelisnuorukaisen kosimisessa olitte
huomaavinanne ainoastaan kelvotonta ahneutta. Ja vielä sittenkin olisi
kaikki käynyt hyvin, jos olisitte vähän sovitelleet sanojanne, kun
Spangenberg alkoi puhua omasta pojastansa. Mitäpä, jos olisitte
sanoneet: niin, hyvä, arvoisa herrani, jos te itse tulisitte poikanne
kanssa ja hänen puhemiehenään, niin, semmoista kunniaa en olisi osannut
odottaa, silloin horjuisivat vahvimmatkin päätökseni. Todella, jos niin
olisitte sanoneet, olisi siitä varmaankin seurannut, että Spangenberg
vanhus olisi unhottanut edellisen loukkauksen, hymyillyt iloisesti ja
tullut tyytyväiseksi kuin ennenkin".
"Moittikaa vaan", virkkoi Martti mestari, "moittikaa minua oikein
kylläksenne, minä sen kyllä ansaitsen, mutta kun tuo vanhus lörpötteli
semmoisia järjettömiä loruja, kirveli se oikein kurkkuani, enkä minä
voinut toisin vastata".
"Ja sitten", jatkoi Paumgartner, "koko tuo hullunkurinen päätöksenne
naittaa tyttärenne ainoastaan tynnyrisepälle! Taivaan huoleksi sanotte
te jättävänne tyttärenne kohtalon määräämisen ja kuitenkin teette te
maallisesta heikkomielisyydestänne omavaltaisesti ja ijäisen Isän
päätöstä odottamatta määräyksen, rajoittaessanne sen piirin, josta
teidän tuleva vävynne on oleva. Se voi olla turmioksi sekä teille
että teidän Roosallenne. Luopukaa, Martti mestari, semmoisesta
epäkristillisestä, lapsellisesta hulluudesta! Antakaa ijäisen Isän
vallita, Hän on kyllä tyttärenne hurskaassa sydämmessä julistava oikean
päätöksensä.
"Oh, arvoisa herrani", sanoi Martti mestari arkamaisesti, "nyt vasta
näen, miten pahasti tein, kun en kohta puhunut kaikkia. Te luulette
ammattini kunnioittamisen yksistään saattaneen minut näin
järkähtämättömästi päättämään antaa Roosaseni vaimoksi ainoastaan
tynnyrisepälle, mutta asia ei ole niin, siihen on vielä toinenkin
varsin ihmeellinen, salaperäinen syy -- Minä en ennen laske teitä
menemään, kuin olette kuulleet kaikki; te ette saa yli yön olla
suutuksissanne minuun. Istukaa, minä pyydän sitä oikein sydämmestäni,
viipykää vielä hetkinen. Katsokaa, onhan tästä vielä pullo vanhinta
viiniä; se ei kelvannut tuolle närkästyneelle herralle, vaan
viihdyttehän te toki vielä minun luonani".
Paumgartneria kummastutti Martti mestarin ystävällinen puheleminen,
joka ei ollenkaan ollut hänen luonteensa mukaista. Näytti siltä, kuin
olisi miehellä mielessä jotain erinomaisen tärkeätä, mikä hänen kaikin
mokomin piti saada puhua. Paumgartner istuutui siis ja joi pikarin
viiniä. Martti mestari alkoi seuraavasti:
"Tiedättehän, rakas, arvoisa herrani, että minun kelpo rouvani kuoli
kohta Roosan synnyttyä vaivaloisen lapsivuoteen seurauksista. Silloin
eli vielä vanha mummoni, jos perin kuurona, sokeana, melkein ihan sanan
saamattomana, kokonaan halvattuna yöt päivät vuoteellaan viruminen
muuten ansaitsee elämän nimeä. Roosani oli juuri kastettu ja imettäjä
istui lapsen kanssa tuvassa, jossa mummo makasi. Minun sydämmeni oli
niin suruinen ja katsellessani kaunista lasta samalla niin iloinen ja
haikea, minä olin niin syvästi liikutettu, etten tuntenut kelpaavani
mihinkään työhön, ja seisoin siis ääneti ajatuksiini vaipuneena vanhan
mummon vuoteen vieressä, onnitellen mielessäni häntä, kun häneltä muka
kaikki maalliset tuskat ja huolet jo olivat loppuneet. Minun siinä
hänen kalveita kasvojaan niin katsellessani, alkoi hän yht'äkkiä
kummallisesti hymyillä, kurttuinen muoto näyttää silenevän ja vaaleille
kasvoille kohoaa vieno puna. -- Hän nousee istualleen, ojentaa kuin
ihmeellisen voiman äkisti virkistämänä halvatut kätensä, mitä hän ei
ennen voinut tehdä, ja lausuu kuuluvasti hiljaisella, suloisella
äänellä: Roosa -- rakas Roosani! -- Imettäjä nousee ja tuo hänelle
lapsen, ja mummo tuudittelee sitä sylissänsä. Mutta nyt arvoisa
herrani, kuvitelkaa vaan mielessänne hämmästystäni ja pelästystäni, kun
vanhus alkaa heleällä, voimakkaalla äänellä laulaa erästä Srassburg'in
kestikievarin, herra Hanno Berchler'in iloista laulua, joka kuuluu
näin:
'Tyttö vieno, kaunokainen,
Roosa, kuule kehoitus:
Ole Luojaan luottavainen,
Poista hätä, ahdistus,
Pilkka, turha turmelus,
hurja halu horjuvainen!
Viinileili virrallansa
Riemun tuopi tullessaan,
Enkelitkin loistossansa
Yltyy kanssa laulamaan.
Oi, sä armas, kuule vaan
Heidän lempilaulujansa.
Leilikullan loistavaisen,
Ken sen tuopi huoneesen,
Hän on sulhos' armajainen,
Isäs' mielt' ei kysellen
Viivy syömmes lempiväinen.
Leili tuopi kotiin suojan,
Onnen, ilon, hyvyyden,
Silmät kirkkaat! neitonen!
Kätke neuvo mielehen!
Jaksa parhaiten
Siunatessa Luojan!'
"Ja tämän laulettuaan laski vanhus lapsen hiljaa ja varovasti
peitetyynylle ja mumisi, pannen kuivettuneen, vapisevan kätensä sen
otsalle, ymmärtämättömiä sanoja, mutta hänen ihan kirkastunut muotonsa
osoitti selvästi, että hän rukoili. Sitten vaipui hänen päänsä
tyynyille ja juuri kun imettäjä vei pois lapsen, huokasi hän syvään.
Hän oli kuollut!"
"Se on", sanoi Paumgartner Martti mestarin vaiettua, "se on kummallinen
tapaus, mutta en minä kuitenkaan ymmärrä ollenkaan, mitä yhteyttä
vanhan mummon ennustuslaululla on teidän itsepintaisen päätöksenne
kanssa, antaa tyttärenne ainoastaan tynnyrisepälle".
"No, mikä sitte on selvempää kuin se, että mummo Herran erinäisestä
valistuksesta ennusti ihan viimeisenä elämänsä hetkenä, millä lailla
Roosa oli onnelliseksi tuleva. Sulhanen, joka loistavan leilin mukana
tuo taloon onnea, iloa ja rikkautta: ken voisi se muu olla kuin kunnon
tynnyriseppä, joka minun luonani valmistaa mestariteoksensa, loistavan
leilin. Missä muussa leilissä aaltoilisivat mehuisat virrat kuin
viinitynnyrissä? Ja käydessänsä kohisee, porisee ja sihisee viini
myöskin, ja ne ne juuri ovat enkelit, jotka viiniaalloissa
uiskentelevat ja laulelevat iloisia lauluja. Niin, niin! -- ei mummo
mitään muuta sulhoa tarkoittanut kuin tynnyriseppää, ja siinä
päätöksessäni minä pysyn".
"Te selitätte, hyvä Martti mestari", virkkoi Paumgartner, "vanhan
mummon sanat aivan oman mielenne mukaan. Minusta ei teidän selityksenne
ole ollenkaan oikea ja minä uudistan vielä taannoiset sanani, että
teidän pitää jättää kerrassaan kaikki taivaan salliman ja tyttärenne
sydämmen ratkaistavaksi, sillä ainoastaan siten tulee asia oikein
päätetyksi".
"Ja minä", keskeytti Martti kärsimättömästi, "sanon sen, ettei minun
vävykseni ole tuleva kukaan muu kuin kelpo tynnyriseppä".
Paumgartner oli vähällä suuttua Martin itsepäisyydestä. Hän hillitsi
kuitenkin mielensä ja nousi ylös sanoen:
"Nyt on jo myöhä, Martti mestari, lakatkaamme juomasta ja
kilistelemästä, sillä ei kumpikaan näy enää sujuvan".
He menivät ulos kuistille. Siellä seisoi nuori vaimo viiden poikansa
kanssa, joista vanhin oli tuskin kahdeksan ja nuorin noin puolen vuoden
ikäinen. Vaimo itki ja vaikeroitsi. Roosa riensi tulijoille vastaan,
sanoen:
"Hyvä Jumala! Valentin on nyt kuollut ja tuossa on hänen vaimonsa
lapsineen".
"Mitä? Valentinko kuollut?" huudahti Martti mestari ihan hämmästyneenä,
"voi kovaa onnea! -- Ajatelkaahan vaan", lisäsi hän Paumgartnerin
puoleen kääntyen, "ajatelkaahan, arvoisa herra! Valentin oli taitavin
kisällini ja sitä paitsi ahkera ja hurskas. Joku aika sitten löi hän
suurta tynnyriä tehdessään suuren haavan reiteensä. Se paheni
pahenemistaan, hän sai kovan kuumeen ja nyt on hänen siitä täytynyt
kuolla, ihan parhaassa ijässään".
Samalla astui Martti mestari onnettoman vaimon luo, joka katkeria
kyyneleitä vuodattaen valitteli, että hänen nyt täytyisi kuolla
puutteessa ja kurjuudessa.
"Mitä?" virkkoi Martti mestari, "miksi luulette te sitte minua; minun
työssänihän teidän miehenne sai tuon pahan haavan, ja jättäisinkö minä
teidät avuttomiksi? -- Sitä ei tapahdu, kalkki kuulutte te tästälähin
minun perheeseni. Huomenna tai milloin tahdotte, hautaamme miehenne,
ja sitten menette te lapsinenne karjatalolleni tuonne tulliportin luo,
missä minun kaunis ja tilana työhuoneenikin on ja minä joka päivä
kisällineni työskentelen. Siellä saatte hoitaa minun talouttani, ja
teidän kelpo poikanne kasvatan minä ihan kuin olisivat ne omiani. Ja
teidän vanhan isänne otan minä myöskin huostaani. Hän oli ennen kelpo
kisälli, kun hänellä vielä oli voimaa käsivarsissa. No! vaikka hän ei
enää kykenekään kurikkaa eikä uurrevasaraa heiluttelemaan ja vaikka
hänestä ei enää olekaan vanteen kynsien tekijäksi eikä tynnyrin kokoon
panijaksi, niin jaksaa hän kyllä käyttää puukkoa ja koverrinta. Sanalla
sanoen, hän saa tulla teidän kanssanne".
Ellei Martti mestari olisi tukenut vaimoa, olisi hän surusta ja
liikutuksesta voimattomana kaatunut hänen jalkainsa juureen. Vanhimmat
pojat riippuivat kiini Martti mestarin nutussa ja molemmat nuorimmat,
jotka Roosa oli ottanut syliinsä, ojensivat käsiänsä hänelle, juuri
kuin olisivat he ymmärtäneet kaikki. Hymyillen ja kirkkaat kyyneleet
silmissänsä sanoi Paumgartner vanhus: "Martti mestari, teihin ei voi
olla suutuksissansa", ja läksi kotiinsa.
Miten Fredrik ja Reinhold kisällit tutustuivat.
Kauniilla nurmikolla korkeain puitten siimeksessä levähti pienellä
kukkulalla pulska, nuori kisälli, Fredrik nimeltään. Aurinko oli jo
laskeutunut ja ruusuhohde loisti taivaan rannan takaa. Kaukaa laaksosta
näkyivät ihan selvästi kuuluisan ja avaran valtakaupuugin Nürnbergin,
korkeat tornit, joiden korkeita huippuja iltaruskon heloittava puna
kultasi. Kyynyspäillään nojaten matkalaukkuansa vasten katseli nuori
kisälli kaipauksen silmäyksillä laaksoon. Sitten poimi hän muutamia
kukkia viereltänsä ruohosta, viskasi ne ilmaan iltaruskoa kohti ja
vaipui uudestaan suruisesti, kuumia kyyneleitä heruvin silmin katsoa
tuijottamaan. Vihdoin kohotti hän päänsä, aukasi sylinsä, ikäänkuin
olisi hän tahtonut sulkea rakastetun sydämmellensä, ja lauloi
kirkkaalla, miellyttävällä äänellä seuraavan laulun:
Jos koti kallis
Taas sinut nään,
Ei jättämään
Sydämmein sua sallis.
Oi Roosa, jalo ruusunen,
Minulle itses näytä
Keskellä ruusujen
Ja lemmen kukkien
Sulolla mieles täytä.
Sydän, tahdotko ratketa?
Kestä tuskassa, riemussa!
Oi iltaruskonen,
Sanan viejä herttainen,
Huokaukset ja kyyneleet
Saata hälle multa,
Ja jos kuolen ja ruususet
Kysyis syytä sulta,
Sano: sydän hukkui lempehen.
Lakattuaan laulamasta otti Fredrik matkalaukustaan vahapalasen,
lämmitti sen rintansa kuumuudella ja alkoi sievästi ja taiteellisesti
muodostaa siitä kaunista, hienoa, satalehtistä ruusua. Sitä tehdessään
hyräili hän yksityisiä sanoja äsken laulamastaan laulusta ja oli niin
ajatuksiinsa vaipunut, ettei ollenkaan huomannut kaunista nuorukaista,
joka jo kotvasen oli seisonut hänen takanansa ja tarkasti katsellut
hänen työtänsä.
"Oi, ystäväni", virkkoi nuorukainen, "oikeinpa sievää teosta te siinä
teettekin".
Fredrik vilkasi ihan pelästyneenä taaksensa, mutta katsottuaan outoa
nuorukaista tummiin, ystävällisiin silmiin, tuntui hänestä, kuin
olisivat he jo vanhastaan tuttuja; hymyillen vastasi hän:
"Mitä vielä, herrani, miten voittekaan ottaa huomioonne tämmöistä
leikkityötä, jota minä ainoastaan teen matkoillani".
"No, no", jatkoi outo nuorukainen, "jos te noin luonnonmukaisesti ja
hienosti muodostettua kaukkaa sanotte leikkityöksi, niin tottapa
olettekin silloin uljas ja taitava valuri. Te huvitatte minua kahdella
tavoin. Ensin tunkeusi teidän hellä, viehättävä laulunne ihan
sydämmeeni asti ja nyt täytyy minun ihmetellä teidän näppäryyttänne
kuvaamistaiteessa. Mihinkä aiotte vielä tänään matkustaa?"
"Matkani loppu", vastasi Fredrik, "on tuolla silmäinne edessä. Kotini
on tuolla kuuluisassa Nürnbergissä. Aurinko on jo kuitenkin mennyt
mailleen, sentähden jään yöksi tuohon kylään, aamulla lähden varhain
edelleen ja puolen päivän aikoihin olen hyvin helposti perillä".
"Sepä oivallista", huudahti nuorukainen iloissaan, "sehän sattuu vallan
hyvin! Meillä on sama matka, minäkin olen menossa Nürnbergiin.
Saatanhan siis minäkin jäädä teidän kanssanne yöksi kylään ja huomenna
menemme yhdessä edelleen. Nyt voimme vielä hetkisen puhella".
Reinhold -- se oli nuorukaisen nimi -- laskeusi Fredrikin viereen
nurmikolle ja jatkoi puhettaan:
"Eikö totta, enhän minä erehdy, te olette taitava valuri, senhän
huomaan teidän vahakuvastanne, vai oletteko kulta- ja hopeaseppä?"
Fredrik katsoa tuijotti aivan suruisena eteensä ja sanoi alakuloisesti:
"Te pidätte, hyvä herra, minua paljon parempana ja arvokkaampana kuin
todella olenkaan. Suoraan sanoen olen minä vaan harjoitellut
tynnyrisepän ammattia ja menen nyt työhön eräälle tunnetulle mestarille
Nürnbergiin. Te halveksitte nyt minua varmaankin, kun en taidakaan
takoa enkä valaa kauniita kuvia, mutta ainoastaan paukutella uurteita
ja saumoja tynnyreihin".
"Minäkö teitä halveksisin sen tähden että olette tynnyriseppä?
Tynnyriseppähän minä itsekin olen".
Fredrik katsoi tarkastellen häntä eikä tiennyt mitä uskoa, sillä
Reinholdin puku ei ollenkaan ollut matkustavalle kisällille sopiva.
Sametilla koristettu hieno verkanuttu, korea kaulus, lyhyt, leveä
miekka ja sievä hattu pitkine höyhentöyhtöineen olisivat pikemmin
saattaneet luulemaan häntä varakkaaksi kauppamieheksi, mutta hänen
kasvoissansa ja koko hänen ryhdissänsä oli jotakin kummallista, mikä ei
taas ollenkaan ollut kauppiaan tapaista.
Reinhold huomasi Fredrikin epäilyksen, avasi matkalaukkunsa, otti siitä
nahkaisen esiliinan ja tuppiveitsensä esille ja huudahti:
"Katsohan vaan, ystävä, katsohan vaan näitä! -- vieläkö epäilet minua,
enkö ole kumppanisi? -- Minä näen, että pukuni sinua oudostuttaa, mutta
minä tulen Strassburgista ja siellä käyvät tynnyrisepät komeissa
vaatteissa kuin jalosukuiset. Muuten oli minulla kyllä, kuten
sinullakin, halua johonkin muuhun, mutta nyt on minusta tynnyrisepän
ammatti kaikista paras ja monta kaunista toivetta onkin se herättänyt
sydämmessäni. Etkö sinäkin arvele samoin, kumppani? -- Mutta minusta
näyttää melkein kuin olisi nuoruutesi kirkkaalle taivaalle odottamatta
vetäytynyt joku synkkä murhepilvi, jolta sinä et voi iloisesti katsella
ympärillesi. Äsken laulamasi laulu oli täynnä rakastavan kaipausta ja
surua, mutta siinä oli myöskin säveleitä, jotka kuuluivat lähtevän ihan
kuin omasta rinnastani, ja minusta tuntuu kuin tietäisin jo kaikki,
mitä sinun sydämmessäsi on kätkettynä. Senpä vuoksi saatatkin uskoa
minulle kaikki, tulemmehan Nürnbergissä olemaan toistemme kumppanina".
Reinhold kiersi käsivartensa Fredrikin ympäri ja katsoi häntä
ystävällisesti silmiin. Fredrik vastasi:
"Mitä enemmän sinua katselen, kelpo kisälli, sitä kovemmin tunnen
jonkin voiman vetävän itseäni sinun puoleesi, sitä selvemmin kuulen
henkiheimolaisen äänen vaikuttavan kai'un tavoin rinnassani. Minun
täytyy sanoa sinulle sentähden, että minulla miesparalla olisi mitään
tärkeitä salaisuuksia sinulle uskottavana, vaan siitä syystä, että
ainoastaan uskollisimman ystävän sydämmessä on tilaa toisenkin
surulle, ja minä juuri sinua pidän äsken alkaneen tuttavuutemme
ihan ensi hetkestä alkaen parhaimpana, uskollisimpana ystävänäni. --
Minusta on nyt tullut tynnyriseppä ja saatanpa kehua jotakuinkin
ymmärtäväni ammattiani, mutta toiseen paljoa kauniimpaan työhön teki
mieleni aivan lapsuudesta saakka. Minä halusin tulla suureksi
mestariksi valuritaidossa ja hopeatöissä, kuten Pietari Fischer tai
Italialainen Benvenuto Cellini. Hehkuvalla innolla työskentelin minä
kotikaupungissani herra Johannes Holzschuerin, kuuluisan hopeasepän
luona. Hän ei itse valanut kuvia, vaan osasi kaikin tavoin kiihoittaa
minua siihen. Holzschuerin talossa kävi usein tynnyriseppämestari,
herra Martti tyttärensä, suloisen, lempeän Roosan kanssa.
Aavistamattani rakastuin minä. Kotoani läksin sitten Augsburgiin,
oppiakseni siellä valuritaidon perinpohjin. Mutta silloin vasta
leimahtivat kirkkaat rakkauden liekit ilmi tuleen. Aina oli vaan Roosa
silmissäni, häntä olin minä aina kuulevinani; kaikki työt ja puuhat,
jotka eivät tarkoittaneet hänen voittamista omakseni, inhoittivat minua.
Yksi ainoa tie viepi sen tarkoituksen perille, ja minä läksin sille.
Martti mestari antaa tyttärensä ainoastaan sille tynnyrisepälle, joka
hänen työhuoneessansa tekee kelvollisimman näytetynnyrin, jos hän
muuten on tyttären mieleinen. Minä jätin taiteeni sikseen ja opettelin
tynnyrien tekemistä. Ja nyt olen matkalla Nürnbergiin Martti mestarille
työhön. Mutta kun koto on tuossa edessäni ja Roosan kuva ihan elävältä
silmissäni, niin olen vähällä menehtyä epäilyksestä, pelosta ja
levottomuudesta. Nyt vasta näen, miten hullumainen koko yritykseni on.
Enhän, näet, tiedä, rakastaako Roosa minua ollenkaan, tai edes, onko
hän minua milloinkaan rakastava".
Reinhold oli kuunnellut Fredrikin kertomusta yhä enenevällä
tarkkuudella. Sitte nojasi hän päänsä kättään vasten, peitti
kämmenellään kasvonsa ja kysyi kylmän kolkosti: "onko Roosa sitte
koskaan osoittanut rakastavansa sinua?"
"Ah", vastasi Fredrik, "Roosa oli vielä, minun lähtiessäni
Nürnbergistä, paremmin lapsi kuin neiti. Hän viihtyi kyllä hyvin minun
seurassani ja hymyili niin leppeästi minulle, kun minä väsymättömänä
poimiskelin hänen kanssaan kukkia Holzschuerin puutarhasta ja niistä
taittelimme sitte kiehkuroita, mutta --"
"No, eihän sitte ole mitään syytä olla epätoivoisena", sanoi Reinhold
äkkiä niin kiivaalla ja oudon kumealla äänellä, että Fredrik oli
vähällä pelästyä. Samalla hyppäsi hän ylös, niin että miekka
kupeellansa kalisi, ja hänen siinä seisoessaan pimittivät yön synkät
varjot hänen kalveat kasvonsa ja rumensivat hänen lempeän muotonsa ihan
ilettäväksi, niin että Fredrik aivan säikähtyneenä huudahti: "mikä
sinulle niin äkkiä tuli?" ja perääntyi pari askelta kauvemmaksi. Mutta
silloin sattui hänen jalkansa Reinholdin matkalaukkuun; siitä kuului
kielen helähdys.
"Älä riko luuttuani, sinä kisälli lurjus!" tiuskasi Reinhold
suuttuneena.
Luuttu oli matkalaukkuun kiinni solmittuna. Reinhold päästi sen irti ja
löi sormillansa kiellä vimmoissaan, kuin olisi hän tahtonut katkoa ne
kaikki. Mutta pian muuttui soitto lempeäksi ja sointuvaksi.
"Lähtekäämme nyt, hyvä veli, kylään", sanoi hän sitte aivan entiseen
tapaansa leppeästi. "Tässä on minulla hyvä kapine kädessäni, sillä
karkoitan pahat henget, joita ehkä voisi tulla tiellemme ja koettaa
etenkin minulle tehdä kiusaa".
"Mitäpä, hyvä veli", vastasi Fredrik, "osaisivat pahat henget meille
tehdä? Mutta soittosi on hyvin miellyttävä, soittele vaan edelleen".
Kultaiset tähdet olivat nousseet taivaan sinilaelle. Hiljainen yötuuli
vieri suhisten tuoksuavain niittyjen yli. Kovemmin kuului purojen
lirinä ja tummain puiden kohina kaukaisista metsistä. Fredrik ja
Reinhold astuivat kukkulalta alas soittaen ja laulaen, ja kirkkaina ja
selvinä aaltoilivat ilmassa, kuin loistavain siipien kantamina, heidän
ikävöitseväin laulujensa sulosäveleet.
Yömajaan saavuttua viskasi Reinhold nopeasti luntun ja matkalaukun pois
ja pusersi innokkaasti Fredrikkin rintaansa vasten. Fredrik tunsi
kasvoillensa valuvan kuumia kyyneleitä; ne tulivat Reinholdin silmistä.
Miten Fredrik ja Reinhold tulivat Martti mestarin työhön.