Hänen kielonsa. Ah niin -- pienet valkeat kädet pistivät ne silloin
lähtiessä napinläpeen ja raikas tytönääni sanoi: "tulethan sitten pian
takaisin terveenä." -- Voi -- hän ei koskaan enää tulisi takaisin.
Ja silloin hän äkkiä tuntee väkevämmin kuin konsana ennen, miten ihanaa
olisi saada elää nuorena, rohkeana ja voimantäytenä, jännittää jousensa
ja heittää vasamansa kauas. -- Oi niin, se oli myöhäistä nyt. Pian
olisi kaikki ijäksi mennyttä.
Ja sanomattoman haikeamielen valtaamana painaa nuori poika silmilleen
kalpeat sormensa kuihtuneine kukkineen ja itkee ensi kerran elämän
suurta murhetta, särkyneitä toiveitaan ja menetettyä elämänlahjaa.
Mutta kevätaurinko lämmittää suloisesti. Kultaiset säteet tanssivat
harmaalla veren tahrimalla takilla ja kalpeilla sormilla. Ne
pujottautuvat sisälle, imeytyvät vereen, lämmittävät, sytyttävät
hiipuvan elämänhalun ja toivon sammuneet tulet. -- Ja hetken perästä
nyyhkytys sisällä lakkaa ja kauniit surumieliset silmät saavat
iloisemman näön.
Vähitellen valpastuu huomiokyky. Ensimäiseksi hän tekee sen havainnon
ympäristössään, että jotain tavatonta on tekeillä. Naiset
juoksentelevat edestakaisin haalieu kokoon tavaroita. Välskäri
järjestelee lääkelaatikkoaan ja pariin kertaan näyttäytyy Turkiakin
levottomana kulkien ulos ja sisälle.
Onkohan se vanki paran jo tyyten unohtanut? Minne ne lähtöä tehnevät?
Miten minun käypi? risteilevät ajatukset levottomina.
Taas tulee Turkia ovesta. Huomaa Arvon valvovan ja heti astuu luo
sanoen huolestuneesti:
"Kun en saa mistään hevosta sinua kyytiin, vaikka kaiken aamua olen
kysellyt. Jos vaikka antaisin oman ratsunikin reen eteen, niin eihän
nämä pelkurit yksikään tohdi tulla kyytiin. -- Ja itsenikin olisi vähän
niinkuin huonoa lähteä, vai mitä?" naurahtaa lopuksi.
Istuu penkin päähän ja mietiskelee. Äkkiä napsauttaa iloisesti
sormillaan:
"No, helsinki! Meneehän se tämän talon tyttö, ellei muut. Kyllä se
toimeaa sillä yhtä hyvin kuin jollakin toisella. Pitää vain heti lähteä
uhoon." -- Hän touhuaa tiehensä sitä kyytiä.
Mutta Arvon silmiin kihahtavat kuumat vedet.
Koti, omaiset, ystävät -- koko elämä, ihana elämänlahja! Annetaanko se
hänelle todella uudelleen, toistamiseen?
Tietämättään hän on ristinyt kätensä ja katselee aurinkoista taivasta
kirkkain kostein silmin, joissa tällä hetkellä heijastuu vain yksi
ainoa voimakas tunne -- rajaton kiitollisuus.
Vanha välskäri seisoo hänen vieressään ja katselee, miten aurinko valaa
kultaista hohdettaan yli kalpeiden nuorien kasvojen. Sydämellään hän
tajuaa, mitä pojansielussa liikkuu ja näkee hänen kasvoillaan heräävän
elämänilon vienon kajastuksen. Vanha mies huokaa syvään ja raskaasti
painuen mietteisiinsä.
Siinä tavottaa hänet Arvon katse eikä hoidokin silmä voi olla
huomaamatta hoitajan sanatonta surumieltä. Kun on itse iloinen -- niin
iloinen, ettei ole ikinä voinut uneksia mitään sellaista onnentunnetta
-- tahtoisi olla hyvä toisille. Välskäri on ollut hyvä hänelle, Arvon
tekisi mieli puhua siitä, ilahuttaa vanhaa miestä, mutta on vaikeata
löytää sanoja. Hän tarttuu hoitajansa käteen -- se on karkea, känsäinen
työmiehen käsi -- ja puristaa sitä sydämellisesti katsellen loistavin
silmin toisen murhemielisiin kasvoihin.
Välskäri sivelee otsaansa ja ryähtelee. Sitten puhkeaa puhumaan
ykskantaan.
"Mihin tämä rytäkkä päättynee lopulta? Sitä se on sitä samaa
vallankumoushumalaa, joka silloin mennä keväänä meni niille
kiivaimmille päähän. Eikä näytä selvittävän ja jos selvitäänkin, niin
voi se maailma olla silloin toisen näköinen. Taitaisi taas kelvata tämä
haiseva porvarillinen yhteiskuntakin. Vaan mennyt mikä mennyt --.
"Aina me äidin kanssa varottelimme vävymiestä ja poikaa. -- Missä
lienevät nekin? -- Mutta milläpä niiden päätä käänsit, kun kerran
vallan makuun oli päästy. Se oli sama, kun olisit yrittänyt huutaa
kilpaa humalaisen kanssa.
"En minä näistä löyhötyksistä ole eläissäni perustanut, kun aina olen
arvannut niiden päättyvän suohon tai umpikujaan, vaikka työläinen olen
ja ammattijärjestöön olen aina kuulunut.
"Rupesivat sitten reutoamaan mukaan. Lopulta ihan vängällä vietiin.
Niin kävin sitten kurssilla ja tartuin tähän työhön. Ei minun käteeni
kivääri kumminkaan olisi noussut omaa kansalaista vastaan -- vaikkapa
porvariakin. Syytä niissä on niissäkin ja monta kohtaa olisi
korjattava, mutta ei sentään verenviaksi asti. -- Sitä minä tässä olen
aaveksinut kaiken aikaa, että ne sitä lopultakin selvittäytyvät voiton
puolelle, niillä kun on se tolkku ja komento toinen. Missä vain
itsekukin päivänsä päättänee? Minäkin, jo puolivälissä kuuttakymmentä.
Olisi häntä saanut päästä kunnialla hautaan ilman näitä melskeitä. --
"Jos elossa selvinnet sinä, niin panehan mieleesi, että sinun ja
sinunlaistesi tässä on korjattava nämä sodan rumat jäljet. Oikeus
tapahtukoon kaikille ja tuomio sikäli. Mutta pitäisi koettaa sopia
yhdessä asumaan edelleen niinkuin ennenkin. Yhtä kansaahan tässä
kuitenkin ollaan, vaikka on oltu toraisia veljeksiä.
"Sitä minä vaan, että jäisi sinulle mieleen elämän varrelle, että oli
niitä _ihmisiä_ tälläkin puolen, jos oli -- --."
Hän nielaisee viimeisen sanan, joka nähtävästi sisälsi ankaran
arvostelun omista. Arvoa liikuttaa vanhan miehen alakuloisuus. Nyt hän
ymmärtää, mihin se pohjaa. Välskärin sanat ovat hänelle avanneet
uusia näkemyksiä -- niihin repiviin ristiriitoihin ja synkkiin
jälkiselvityksiin, jotka tulevat olemaan tämän sodan luonnollisina
seurauksina. Hän aikoo juuri sanoa lohdutellen, että voisihan vieläkin
kaikki tulla hyväksi, jos teikäläiset sanoutuisivat irti ryssäin
koplasta ja sovittaisi omat välit, mutta hänen huomionsa siirtyy
toisaalle.
Kamaripuolella kuuluvat naiset puoliääneen kiukuttelevan ja marisevan
jostakin. Eräs äyskäisee kiihdyksissään aivan kovasti:
"Jaa-a, sen minä sanon tän ijankaikkisen pilkun päälle, että ränttää
tässä varttua lähtöä päivästä toiseen, kun ei Turkiassa ole miestä
jämtisti päättämään. Varttuu vaan, kunne lahtarit tulevat ja sanovat,
että top!"
Siitä viriää pojassa sotilaan mielenkiinto ja valppaus, niin että
kaikki muu painuu sivuseikaksi. Hän kysyy varoen:
"Mitä se päällikkö niin levottomana on kävellyt kaiken aamua ja miksi
täällä kokoillaan tavaroita kuin poislähdöksi?"
"Mikä lie mielessä. Lähtö kuuluu tulevan taas tästä paikasta",
huokaisee välskäri ja muistaen lääkelaatikkonsa lähtee sitä edelleen
järjestämään.
Mutta eteisestä kuuluu askelten kopinaa. Turkia jo ovelta huutaa:
"Nyt hynttyyt kasaan ja terve menoa vaan! Pelit on kunnossa, pitää vain
jouduttaa miestä, että hevonen ajoissa ehtisi takaisinkin."
Yhdessä välskärin kanssa alkavat pukea Arvoa, joka ilosta sanattomana
vain katselee heitä suurin loistavin silmin. Tuskin tuntee kipujakaan,
joita käänteleminen ja kohotteleminen varmasti tuottaa. Venakko
käpelehtii koko ajan ympärillä puututellen avuksi milloin missäkin.
"Tämän pidän minä."
Arvo näkee lompakkonsa ja taskukirjansa nopeasti vilahtavan Turkian
taskuun. Suuttumus leimahtaa Arvon silmissä ja sen huomaten sanoo
Turkia hänelle hiljaa moittivasti:
"Eikö riitä, että toimitan sinut vapaaksi? En minä sinun rahojasi
tapaile --" Arvo punastuu hämillään -- "ja lompakkosi saat takaisin
tuonnempana, mutta muistiinpanosi on minun velvollisuus takavarikoida,
ymmärräthän?"
Eikä Arvo osaa siihen muuta kuin nyökätä, että niin on.
Sitten kantavat he hänet ulos maaliskuun aurinkoon ja hankien hohtoon.
Päivänpaiste ja vapaudenilo aivan kuin häikäisee ja huimaa. -- Hänet
lasketaan rekeen. Päällikkö itse järjestelee kaiken omin käsin. Reessä
liehuu punainen lippu, "etteivät hätyytä tällä puolen", sanoo ja sitten
huomaa äkkiä:
"Pitääkin asettaa niin, että vasen olkapää jää hyvin näkymään, pikemmin
toisella puolen omakseen tuntevat." Ja sitten kääntää oikealle kylelle,
niin että sinivalkoinen suojeluskunnanmerkki vasemmalla olkapäällä jää
näkyviin. -- Turkia puuhailee niin innoissaan aivan kuin tuottaisi se
hänelle erikoista tyydytystä ja nautintoa.
"Tuokaapas peite sieltä!" huutaa naisille, jotka kärkkyvät portailla.
Ja kun peite tuodaan, levittää hän sen Arvon ylitse ja veikeästi silmää
vilkuttaen sanoo: "Ei sitä vankia niin vain avosilmin läpi asemien
kuletella. Tämä on nyt sitä strategiaa, tämä."
"No, annas soittaa!" kehottaa sitten tyttöä, joka istuu sevällä, ja
itse hypähtää reen kannaksille.
Arvo on umpipeitossa. Ei näe enää hyvän välskärin alakuloista katsetta
eikä venakon kipinöitseviä silmiä. Tuntee vain, miten ne kumpikin
etsivät hänen käsiään, puristavat lämpimästi ja onnea toivottavat ja
hyvää parantumista. Jo lähtee reki narahtaen liikkeelle.
Hyvästi vankila! -- Sinne jää taakse kolea punaisen ristin tupa,
lempeäluonteinen vanha välskäri, räkättävät "sisaret", kuumehoureet ja
alituinen tunne kuoleman läheisyydestä. Mitä kauemma kuletaan, sitä
kiihkeämmin kiertää veri ja mielessä ailahtelee uusi, ennen maistamaton
riemuntunne. Vapauteen -- elämään!
Hän raottaa varovasti peitettä ja näkee kylellään maaten tienvierillä
rekiin sijotettuja asevarustuksia: konekivääreitä, patruunalaatikoita.
Sitten vilahtelee ohitse tykkejä ja pikatykkejä. Enempää ei uskalla
kurkkailla, jos huomaisi päällikkö.
Mutta mitä ne niistä tähän tielle ovat vetäneet, kutoo ajatus edelleen.
Olisiko todella lähtö mielessä? Peräytyminenkö? -- Uskoikohan se
sittenkin hänen puheitaan lisäjoukoista ja tykeistä? --
Arvo ei syvemmälle jouda painumaan iloisiin mietteisiinsä, sillä
päällikkö tarinoi lakkaamatta. Sen ääni kuuluu jostain pääpohjista,
vaikka itseään ei näy. Kertoo olevansa näiltä seuduin peräisin ja
kehaisee tuntevansa joka kiven ja kannon ja tienpolvekkeen aina
karjapolkuja myöten.
"Kuinka ne niin on tullut tunnetuksi?" ihmettelee kyydittävä.
"No, kun on sellainen metsänkävijä kun minä ja jo kaksitoistavuotiaasta
nulkista pyssy kädessä mittaillut maat ristiin rastiin, niin kyllä
alkaa olla kartat päässä."
Mikähän se oikein lienee miehiään? vaivaa Arvo turhaan päätään.
"Viime vuosina se on jäänyt vähemmälle metsänkäynti. On vain reissailtu
afääreillä ja turvoteltu lompakkoa. -- Mutta olen minä yhä sellainen
aseiden käyttäjä, ettei moni toinen edelle pääse. Kaikkia aselajeja
olen käytellyt sekä pitempiä että lyhempiä ja kilpa-ammunnassa vetänyt
monet pokaalit. Kun tulisi tästä toiset ajat, niin Ameriikkaan
painelisin. Siellä sitä olisi lääniä paukutella." -- Hän viheltelee
suruttomasti ja Arvo miettii edelleen: punainen se ei oikeastaan ole,
kun ei sillä ole niiden puhetapaakaan. Taitaa viis veisata koko
ohjelmasta. -- Mutta mikä kumma siitä on punaisten päällikön tehnyt?
Ihankohan se vain seikkaillakseen --.
"Nyt siellä tuodaan sitä lahtaria."
"Vielä tätä kyyditellään kuin muutakin herraa."
"Ei kun antaa lyijypassituksen suoraan helvettiin, niin on laskut sillä
kuitatut."
On tultu etulinjalle ja päällikkö on sipaissut pois peitteen ja sanonut
muuttuneella tuikealla sävyllä:
"Nyt pulita rahat. Kolmekymmentä markkaa ruokarahaa päivältä, se tekee
yhteensä kuusikymmentä markkaa ja sitten kymmenen markkaa kyydistä. Ei
tässä lahtareita ilman edestä syötellä eikä kyyditä."
Hän on antanut Arvolle lompakon ja puhuu kuin puolivihassa, mutta
rahoja ottaessaan vilkuttaa silmää. Arvo hyvin ymmärtää, että se näin
tekee vain hänen ja oman päänsä päästimeksi. Paljon se uskaltaakin,
sillä miehet ympärillä seuraavat toimitusta kyräilevin epäluuloisin
katsein, kirota karskauttelevat ja muka piloillaan pelottelevat
pistimillään.
"No hei, annahan mennä!"
Kuletaan jokunen sylenmitta, ja päällikkö hyppää pois kannoilta ja
ojentaa kätensä hyvästiksi:
"Terve näkemiin! Paranehan pian, että joudut taas tappelemaan. Ei
tiedä, vaikka vielä tiet yhteenkin veisivät." -- Se on taas entisensä,
veikeännäköinen ja suruton, puristaa Arvon kättä kuin toveri. Tyttöä
vielä neuvoo:
"Aja vain tästä suoraan notkon poikki ja sitten maantietä ja jos mitä
liikettä huomaat vastapuolella, niin nosta vaan kätesi ja huuda, että
omianne on kuormassa, sitten eivät tee mitään." -- Hän vie käden
kulmalleen sotilaallisesti tervehtien, käännähtää ympäri ja katoaa.
Mutta Arvon päässä kiehuvat sekavat ajatukset. Olisi pitänyt kiittää
sitä. Olisi pitänyt kysyä, mikä hän oikein on, punainen vaiko
valkoinen. Kun ei se edes käyttänyt lahtarinimitystä muuta kuin
ketjussa ja sekin puhe oli kuin tekeytymistä.
Sitten tulee uusi ajatus: ampuvatkohan takaapäin? Ei niistä ole
takeita. Toivo ja epätoivo vieläkin taistelevat vallasta. -- Ja sitten
taas: mitähän sanovat omat? Mitä tosiaankin sanovat, kun näkevät?
Hän heittää peiton kasvoiltaan. Miten on taivas korkea ja sininen! Ja
auringonsäteet tanssivat hevosen harjassa ja metallilaatat valjaissa
liekkivät kuin tuli. Sitten osuu huomio kyyditsijään. Se on näköjään
seitsemän- kahdeksanvuotias, punaposkinen ja pyylevä. Istuu siinä
kukikkaine huivineen ja suurine rukkasineen terhakkana ja tyynenä eikä
näytä pelon merkkiäkään. Hänen eleissään on jotain tapailtua
poikamaisuutta, kun hän reen laidalla istuen heiluttelee jalkojaan ja
maiskauttelee hevoselle muka jouduttamaan kulkua.
On omituista nähdä lapsi, lisäksi pieni tyttö, täällä tulilinjoilla.
Käy sääliksi hänen turvattomuutensa ja orpoutensa, ja Arvo kysyy
osaaottaen:
"Mikä sinutkin poloisen tänne sodanjalkoihin on saanut?"
"Mikäkö? Ka, kun tulivat nämä punaiset kylään, niin isä ja äiti
lähtivät karkuun niinkuin muutkin aikaiset väet. Sanoivat, että eivät
ne lapsille mitään tee ja jättivät minut silmäksi taloon, etteivät
siellä hyvin pääse pillojaan tekemään", toimittaa tyttö pikkuvanhaan,
terhakkaan tapaansa.
Vaan ei Arvo häntä enää paljoa kuuntelemaan kerkiä. Huomio on kokonaan
metsärannassa vastapäätä. Siellä kivien ja kantojen takana ovat omat
kiväärit vireessä, vaikka ei tällä hetkellä laukaustakaan vaihdeta
puolin eikä toisin. Kun vain saisi annetuksi aikanaan merkin.
Ajetaan hyvää kyytiä. Tässähän tulee jo sama tienhaara. Tuolla humisee
hautausmaan kuusikko ja tuosta kääntyy tie pappilaan. Näillä paikoin
juuri hänen on pitänyt saada kuula ja tuonne hän ryömi kuolemaa
odottamaan. Vilu puistattaa. Vereksen lumen on satanut tielle sen
perästä, mutta silmä on senkin läpi näkevinään veriläikät --.
"Seis! Kuka siellä?" kuuluu tiukasti edestäpäin.
"Omia miehiä!" Arvo kohottaa ylös molemmat kätensä.
"Ajakaa sitten tänne ylemmäksi! Emme me halua tulla sinne aukealle
näkyviin", komentaa ääni edelleen.
He ajavat tienmutkaan, tapaavat siinä vahvan vartioston ja
komppanianpäällikön, kaikki tuntemattomia.
"Kuka olet ja mistä matka?" tutkii päällikkö.
Arvo kertoo lyhyesti ihmeellisen seikkailunsa ja tahtoen sanojensa
vahvistukseksi näyttää suojeluskunnan jäsenkortin pistää kätensä
povelleen, mutta tapaa rinnaltaan kirjeen. Hän silmää kuoreen ja lukee
ihmeekseen:
"Lahtarien komppanianpäällikölle."
"Se on sitten minulle", hymähtää päällikkö ja lukee ääneen merkillisen
kirjeen:
"Jos teissä on vähänkin ihmisyyttä, niin lähetätte takaisin minun
ratsuni ja kyyditsijän. Kyytipalkka on suoritettu. Luulen olevanne
samaa mieltä kanssani siitä, ettei tällainen yksitoikkoinen
asemasota ole muuta kuin ajanhaaskausta, jonka vuoksi kohteliaimmin
pyydän avonaiseen taisteluun.
"Punaisten komppanianpäällikkö linjalla vastapäätä."
"Vai avonaiseen taisteluun mielenne tekee! Saamanne pitää", naureksii
päällikkö.
"Jopas herkesi höyliksi, kun oikein kohteliaimmin pyysi", pilailevat
miehet.
Vaan päällikkö on uudelleen kääntynyt Arvoon ja kysellyt haavaa ja
vointia. Sitten sanoo miehilleen:
"Mies on heti saatava hyvään hoitoon, kuta välemmin. -- Lajunen istuu
kuskille ja ajaa ambulanssiin. Toiset pitäkää tyttöä silmällä, kunnes
hevonen joutuu takaisin. Sitten toimittakaa sekä tyttö että hevonen
matkaan sinne, mistä tulivatkin."
"Hyvin joutaakin moinen takkukarva", nauravat miehet hevosta, joka on
tosiaankin sukimaton ja surkea.
Ja sitten alkaa matkan viimeinen iloinen taival. Jokainen askel vie
takaisin elämään, turvaan ja varmuuteen.
Vastaan tulee omia miehiä matkalla ketjuun.
Ihmettelynhuutoja, iloisia tervehdyksiä, kyselyitä satelee Arvon
rekeen. Jokainen tahtoo puristaa kättä ja toivottaa tervetulleeksi
takaisin elävien ilmoille.
"Kun ihan jo menneenä miehenä puhuttiin."
"Ja kun tuli kirjoitettua sinne kotipuoleesi, että herastuomarin
Arvokin jo lähti viimeiselle matkalleen. Pahuus sentään! Jos lienevät
jo kerenneet antaa sanan vanhemmillesi, niin sitten tässä kummat
käärii."
"Olipa sentään asia, että mies tuli takaisin, tulee se näet vaikka kuka
muu, ei vaan turpeenalainen."
"Vaan mitä kumman teitä sinua oikein on kuletettu nämä päivät?"
Arvo saa taas uusia kertomuksensa haavottumisestaan, vangitsemisestaan
ja pelastumisestaan. Toiset pyörittelevät päätään.
"Taisi olla ihan vain sinun onnessasi. Ei sieltä takaisin tulla."
"Niinpä taisi olla. Kyllä sitä on nämä vuorokaudet saanut kaiken aikaa
katsella kuolemaa silmästä silmään. Ja on siinä ollut kärsimistäkin."
"No sen jo arvaa kylkeinenkin. Vaan nyt pitää joutua ketjuun, etteivät
ärähtelemään pääse toiset."
Taas puristetaan käsiä ja lausutaan iloiset hyvästit.
"Jouduhan paikallesi ketjuun!" huutavat vielä perästä.
"Tullaan, tullaan, kun keretään", vastaa Arvo samaan reippaaseen
sävyyn. Mutta hän tietää liiankin hyvin, ettei hän enää tulilinjoille
kykene. Ei ainakaan pitkiin aikoihin.
Sitten valtaa hänet kaiken jännityksen ja mielenjärkytysten jälkeen
niin voimakas väsymyksentunne, että kaikki muu ikäänkuin hukkuu siihen.
-- Kerran vielä kuohahtaa hänessä sotilaan veri, kun asemalla paareilla
kannettaessa näkee vaunuihin lastattuna juhlallisia tykkejä. Tekisi
mieli ääneen hurrata kajauttaa. Siinä ne nyt menee ne hänen lupaamansa.
Tuntuu surumieliseltä ajatella, miten toista olisi olla mukana _nyt_,
niin varmaa ja repäisevän riemullista. -- Mutta ovatpahan toiset, Poke
ja muut. Kyllä ne selviävät minuttakin -- tapaa taas uupumus ja painaa
takaisin yhtätasaiseen harmauteensa.