"Miten ne laulavat, kuulkaahan!" -- Nuori hoitajatar kumartuu
innoissaan ulos ikkunasta. Kadulta kantautuu hiljaiseen
sairashuoneeseen reipas laulu tahdikkaan astunnan säestämänä. Komppania
marssii asemalle täysissä varustuksissa.
"Miten ne laulavat", sanoo hän uudelleen. -- "Että ne saattavatkin noin
--." Hän ei päätä lausettaan, nojaa vain ikkunanpieleen ja henkäisee
äkisti syvään: hän ajattelee kaikkia niitä, jotka tulevat menettämään
henkensä -- tai ehkä liikuntakykynsä, niinkuin hän tuolla vuoteessa,
nuori poika, joka yhä häilyy elämän ja kuoleman välillä.
"Minkälainen oli muuten yö?" -- Lääkäri nyökkää vuoteeseen päin.
"Entisellään. Hän hourailee lakkaamatta, kuinka muka ketju murtui, kun
hän ei kestänyt paikallaan vartiossa ja siihen tapaan. Alituiseen, niin
että oikein pahaa tekee kuunnella. -- Poloinen, niinkuin ei se hänen
osaltaan riittäisi. Tokko saanee edes pitää jalkansa."
"Vaikea sanoa. Parhaassa tapauksessa jää se kuitenkin aivan jäykäksi.
Kun nyt edes yleisvointi korjautuisi."
Laulu ja askelten kaiku on edennyt kuulumattomiin. Hoitajatar sulkee
ikkunan. He lähtevät työhönsä. Niihin aikoihin ei siinä talossa ollut
yötä eikä päivää. Oli vain loppumatonta kuumeista askarrusta. Ja yhä
tuli lisää joka junan mukana haavottuneita -- Raudun verisen voiton
lunnaita.
-- -- -- Mutta eräänä päivänä herää Arvo Partio siitä pitkällisestä
yöpimeästä, johon kuume on hänet kahlehtinut. Hän katselee ympärilleen
kirkkain silmin hiljaisessa valkeassa huoneessa, johon päivänpaiste
valuu uudinten lomasta leveinä kultajuovina. Kukat tuoksuvat
yöpöydällä. Hän näkee ne ensi kertaa, jaksaa jo iloita niistä. Hän
tuntee palautuneensa tajunnan selkeyteen ja elämään -- vieläkin kerran.
"Arvatkaapas, arvatkaapas, mitä hyvää minä täältä tuon!" -- Hoitajatar
pilkistää ovesta säteilevän iloisena. Valkea myssy on istahtanut vinoon
toiselle korvalliselle pelkästä hyvästä mielestä. Hän katoaa ja sijalle
ilmestyy --
"Ei mutta -- ei mutta, Poke."
"Sama mies. Ukkoseni, veli rukka. Aune minulle kirjotti. En tahtonut
jaksaa aluksi niellä enkä sulattaa. -- Sitä se sota tekee." -- Hän
ravistelee toista karhun hellyydellä laihtuneista hartioista,
läimäyttelee ja ravistelee. Mutta hehän ovat niin sanomattoman iloisia.
"Että sinä tosiaan. Miten selvisitkin?"
"Enpä ihmeemmin. Katsos, kaikenhan voi järjestää. Komennuksella,
komennuksella tietenkin ollaan. Haavottuneita tuomassa. Tiedätkös, ei
se komppania niin vain poikiaan unohda" -- hän läimäyttää tällä kertaa
Arvon päänalaiseen, niin että vieteripatja keinahtelee --. "Sitä
sanoivat kaikki, että jopa oli sekapäinen se luoti, joka sinut
kempsautti jaloiltasi. No, minä viivana päällikön puheille ja lomalippu
lähti kuin itsestään."
Hän on niin kaltaisensa. Tekee hyvää kuunnella ja katsella häntä.
Päivettyneet kasvot hohtavat raikkauttaan, silmissä kipinöi ja
vilkehtii kuin majakkalyhty. On kuin kukkisi nuoruus ja voima hänen
veressään. Mutta hänpä onkin niitä, jotka ainaisesti purjehtivat
piristävässä aamutuulessa ja tuovat elämää ja vauhtia muassaan.
Arvo tuntee se selvemmin kuin konsaan ennen. Toisen käsistä valuu
sähkövirtana sykähyttelevä elämänhalu hänen kalpeisiin käsi
raukkoihinsa.
"Ukko rukkaseni, miten oletkin huvennut. Eihän sinusta ole jälellä kuin
hiukan silkkaa keskikohtaa. Vain yksi ulottuvaisuus kuin viivalla
Bonsdorfin 'kurnetriassa.' -- Eläs, että todellakin oli vielä sen
verran sivistyksen rippeitä jälellä. Sen kun moititaan kenttäelämän
niin huikeasti muka metsistyttävän." -- Hän nauraa tartuttavan
iloisesti, niin että hohtaa valkea tasainen hammasrivi. Vaikka
oikeastaan sydänalaa niin oudosti kouristaa katsellessa tuttuja
rakkaita kasvoja pieluksella. Ne ovat niin kapeat ja läpikuultavan
kalpeat. Mutta Poke ei ole niinä miehinäänkään, kulettaa
valtioviisaasti keskustelunkin ihan toisille urille.
Ja he antavat jutun luistaa kuin ennen.
"Toiset pojatko? Hohoi -- ne ukkelit jaksavat pulskasti. Ja paikkansa
ne pitävät aina ja joka tempussa. Sen sanoo vaikka kuka, päällikötkin.
Iso-Jukka on ihan jyry miehekseen, koko komppanian kaunistus. Ei
hätäile eikä siekaile hikisimmissäkään paikoin.
"Muuten olemme viime viikkoina olleet hieman erillämme. Näes, minua
tuppasi kyllästyttämään se ainainen ketjussa loikominen. Pyrin sitten
tykistötiedustelijoihin. Se on ikäänkuin liikkuvampaa ja reilumpaa ja
pitää niin voiteessa miehen. Koikkalainen tietysti piipertää
kintereilläni kuin ennenkin.
"-- Muuten muista minun sanoneeni. Se poika se vielä näkyy Suomen
armeijan riveissä -- jos nyt yleensä elävänä selviämme itsekukin. --
Mutta väsyttääkö tämä sinua?"
Arvo on sulkenut silmänsä ja kasvot paistavat valkeina pieluksella.
"Ei, muuten vain --" ja sitten syvän surullisesti -- "Minusta ei sitten
enää ole miksikään."
"Sinusta! Synti sitä on sanoa sinun, jolla on aina ollut päätä ja
kuntoa enemmän kuin meillä muilla yhteensä." -- Poke yrittää parastaan
--. "Ja välipä nyt tästä yhdestä jalasta, kun paras miehessä on
jälellä. Sitä sanoi Aunekin, että olisi paljon hullumpaa, jos se olisi
esimerkiksi käsi. Ja kylläpähän sinä tästä vielä kohennut kaikin
puolin. Älä ole milläsikään."
"Vaan kun en oikeastaan kerinnyt olemaan miksikään hyödyksi."
"Vai et hyödyksi. Olithan ensimäisiä -- ja helmikuussa, muistat sen,
olivat miehet kalliita."
"Ja sitten on niin raskasta ajatella, että te toiset siellä kannatte
kaiken kuorman sillä välin kun --"
"-- -- kun sinä makaat ja haudot silkkoja tyhmyyksiä." -- Poke sieppasi
entisellään nokkelana sanat hänen suustaan. -- "Viljelehän järkeäsi,
ukkoseni. -- Miksi siis sinä makaat tässä ja kärsit? -- Etkö isänmaasi
tähden, kuten muutkin. Eikö se sitten ole sama, missä se tapahtuu,
kunhan miehenä kantaa kohtalonsa -- niin, tappionsakin, Kuules, minusta
tuntuu, että tässä sinun paikallasi vasta miehuullisuutta kysytäänkin,
etkö usko?" -- Ja sitten veljellisellä lämmöllä: "Tuossa se olisi,
sanon minä, vapaudenristi paikallaan."
Hän taputtaa Arvon paidanrintaa, mutta ei hiiskahdakaan, että hänellä
on sellainen kalleus kotona, saatu erään huimanrohkean öisen partion
jälkeen.
"Miksi sinä sen pois otat?" oli ihmetellyt sisar, joka tapasi Poken
itse teossa, ratkomassa nauhaa.
"En minä, kun ei Arvollekaan vielä ole annettu", oli Poke lyhyeen
vastannut.
Ja sitten ystävykset siirtyivät puhumaan niiden päivien suurista
tapahtumista, iloisista voitonviesteistä ja ratkaisun varmuudesta.
"Kohta saat terveisiä Viipurista", kehaisee Poke poikamaiseen tapaansa.
-- "Siihen mennessä toki sinäkin hiivittäydy tuohon ikkunan poskeen,
kun komppanian pojat hurraavat jälleen kotiansa kohti. Me teemme
sinulle tuolta ikkunan alta uljaasti kunniaa kuin itse Mannerheimille.
-- Sekin suuruus on muuten nähty ihan näillä silmin. Kävi tervehtimässä
poikia siellä etulinjoilla. Sillä se oli ryhti ja katsanto kuin
Napoleonin kuvalla."
Hän "turisee" hilpeästi kuin kuunaan. Sitä on niin soma kuunnella,
Poken rupatusta. Se tulee ryöpsähtelee välittömänä ja tuoreena, tekee
äkkikäänteitä solahdellen alati uusiin uomiin. Ja kun hoitajatar
apulaisineen tulee hetken perästä hakemaan Arvoa leikkuuhuoneeseen,
hämmästyy hän syttyneitä silmiä ja punerrusta poskilla.
"Rintamatuuli tekee hyvää", hymyilee hän Pokelle ja vetäytyy käytävään,
ettei häiritsisi heidän jäähyväisiään.
"Joko sinun nyt täytyy?"
"Niinhän se on määrä. Huomenna on oltava perillä. Olipa sentään asia,
että tämänkin verran."
"Niin, kiitos. Taisit tehdä minusta ihan elävän ihmisen."
"Tyhjiä. Hätäkös tässä nyt enää. Pidä vain miehen kurssi eläkä anna
luonnon aleta."
"Koetetaan, koetetaan."
"Ja voimmehan kirjottaakin. Minä tietysti annan raporttini
sotilaalliseen sähkösamatyyliin."
"Yhtä tervetulleita, vaikka miten lyhyet. -- Sanohan toisillekin
terveisiä ja voikaa hyvin kaikki."
"Sinä samaten." -- Mutta äkkiä Poke ottaa häntä väkevin käsin
hartioista ja sanoo oudon syvällä äänellä:
"Nyt sen voimme sanoa, että olemme olleet veljiä elämässä ja
kuolemassa, me kaksi --" ja sitten vielä matalammin -- "Tiedätkö,
kuule. Sinun rinnallasi olisi hyvä vaikka kaatua."
Oven takaa vielä kuuluu hänen raikas äänensä, kun hän hyvästelee
hoitajatarta. Sitten reippaitten poistuvien askelten kaiku -- se pitkä
käytävä kokoaa niin merkillisesti äänet. Sitten lähenevät taas keveät
askeleet ovea. Arvoa haetaan leikkuuhuoneeseen.
Se on jokapäiväinen kidutus, eikä lääkäri ole kertaakaan hennonut
ryhtyä huumaamatta tuskalliseen käsittelyyn. Mutta tänään sanoo potilas
lujasti ja selkeästi:
"Tohtori, ei oteta mitään nukutusaineita. Minulla on kai sitä lajia jo
liiaksikin veressä, kun muistelen, miten runsaasti ensimäinen hoitajani
niitä viljeli."
"Kuten tahdot", lääkäri katsoo pitkään potilaaseensa -- "kuten tahdot.
Jos vain kärsit kuunnella."
"Moni kärsii isänmaan tähden paljon enemmän" -- tulee hiljaa ja
vakavasti, mutta säteilevin silmin.
Lääkäri ryhtyy työhönsä.
Sillä kertaa olivat tällaisiin tottuneen vanhemman hoitajattarenkin
kasvot liikutuksesta valkeat, mutta nuori poika siinä leikkuupöydällä
puri hampaansa yhteen niin että kuului, eikä yksikään valitus päässyt
hänen huultensa yli.
Mutta kun hänet sitten tuskien herpaisemana kannettiin vuoteeseensa,
seisoi lääkäri, kylmä karski mies, kauan ikkunan luona selin muihin ja
mietti.
* * * * *
Ja sitten tuli kevät pitkin kiirehtivin askelin. Satoi virtanaan jonkun
vuorokauden ja sen perästä oli kirkkaita aurinkoisia päiviä. Ne tekivät
lopun kelistä. Eräänä aamuna saattoi Arvo kuulla pyörien ratinan
alhaalta hevostieltä. Ajurit olivat vaihtaneet rekensä rattaisiin.
Avonaisen ikkunan kautta tulvasivat sisään hilpeät keväiset äänet.
Räystäät ja katurännit pitivät iloista hälinää. Ja kevättuuli --
viileähkö vielä, sillä suurten selkien jäät olivat siihen kylmyyttään
henkineet -- liehutteli valkeita uutimia ja hyväili sairaan pojan
kasvoja, jotka alkoivat jo vienosti punertaa.
Eräänä päivänä sai kaupunki kuin sähkötäräyksen ja kapsahti miehissä
jalkeille. Saapui korkeita vieraita -- itse "valkoinen kenraali." Se
pani kaikki, mitä lie kaupungissa ollut miehistä sukua, vaaksahousuista
lähtien hamaan vanhaan tulliherraan, joka jo horjahteli kohti
kunnianarvoista yhdeksääkymmentään, tiukkaan perusasentoon. Ei siinä
kädenkäänteessä mitään erinäisiä juhlallisuuksia kyetty puhaltamaan
kokoon. Kunpahan nyt seisottiin kunniakujana ja hurrattiin kurkut
"kukonpojiksi."
Arvo Partio makasi ja kuunteli, miten räystäät soittivat helähtelevää
xylofoonia katurännien hoitaessa meluisaa säestystä, kun ovi aukesi ja
sisään astui lääkärin saattamana ylhäinen sotilashenkilö. Arvo tiesi
siinä hetkessä, kuka hän oli ja lennähti punaiseksi.
Vieras lähestyi vuodetta ja sanoi eräänlaisella sydämellisellä
arvokkuudella:
"Olen kuullut, että olet ollut uljas poika sekä rintamalla että
varsinkin täällä. Isänmaan nimessä annan sinulle tämän vapauden
ristin." -- Hän laski sen Arvon rinnalle ja kuunteli hymyillen, kun
Arvo, silmissä kostea kimmellys ja ääni värähdellen koki toimittaa:
"Ei olisi pitänyt. Mitäs minusta, kun niin lyhyen ajankin vain olin.
Toiset toverini, ne ovat olleet koko ajan. Niille pitäisi antaa."
"No, no, kyllähän muidenkin kelpo poikiemme ansiot aikanaan saavat
tunnustuksen." -- "Valkoinen kenraali" taputti häntä kevyesti olalle.
-- "Toivon, että parannuttuasi edelleen palvelet maatasi, ellet kiväri
kädessä, niin toisin asein."
"Harvinaisen kirkas katse", sanoi hän ovessa lääkärille, joka opasti
häntä kierroksella haavottuneiden luona.
Mutta Arvo ei oikein jaksa tajuta tätä kaikkea. Tuskin vielä
silloinkaan, kun "valkoisen kenraalin" juna on jo vierinyt tiehensä
valtavien eläköönhuutojen saattamana ja Heikki veli ryntää tuulen
tuomana suoraan asemalta Arvon luo purkamaan ihmeellisiä vaikutelmiaan.
Hän on niin täyteen ladattu kuin räjähtämäisillään.
Ja miten hän loistaa ja mahtailee. Tämä on ilmeisesti hänen elämänsä
ylpein päivä. Hänhän on ensi kertaa maailmassa nähnyt ihmeitten ihmeen
ja pojanunelmiensa korkeimman kunnian huipun: _oikean elävän
kenraalin_, ei mitään kuvaa. Ja ajatella -_hän_ oli _puhutellut_
Heikkiä.
"Mitäs, kun minä seisoin siinä asemapihan portilla, niin että se kulki
ihan tuosta noinikään. Katsohan, noin läheltä." -- Hän näyttää niin
läheltä kuin olisi Mannerheimin liepeet suorastaan hiipaisseet hänen
pientä terhakkaa pystynenäänsä. -- "Ja minä seisoin puhtaasti
'stillgestanden', uskotko?"
"Kuin tinasotamies, uskonhan minä."
"Ei, näinikään, katsohan! --" Hän pöyhistelee keskilattialla suorana
kuin tikku, pyöreäkuoppainen lapsenleuka pönäkästi pystyssä ja
kyynärpäät hauskasti sojottaen ulospäin kuin kaksikorvaisella padalla.
Arvon pingottunut mieli laukeaa keveään nauruun.
"Ja sitten se sanoi, että, arveles kun se sanoi ihan näinikään, että
'sinä olet varmaankin meidän reippaita karjalaisia koulupoikiamme',
sanoi se. Ja minäkös tein kunniaa -- tällä lailla, katsohan ja sanoin
että" -- se kiljaistaan kaikella keuhkojen väellä -- "ensimäisellä
luokalla, herra kenraali."
"Olehan ole, kuulenhan minä vähemmälläkin", tyynnyttelee vanhempi veli.
Mutta Heikki, naama yhä loistaen siinä kunnian päivänpaisteessa,
palpattaa edelleen:
"Ja sitten se nauroi ja iöi minua olalle. Ja ne nauroivat muutkin
sotaherrat."
"No vähemmälläkin", pääsee Arvoltakin jo ihan helanauru. "Sinähän
järjestit heille oikean pienen paraadin."
"Nii-in", riemahtaa Heikki itsekin. "Ja minä tein kunniaa ihan koko
ajan, kun ne menivät ohi. Ja niitä oli koko junallinen, mutta kaikkein
uljain oli Mannerheim. Se oli sitten siinä paikassa kuin ne komeimmat
kuvat siinä isän suuressa 'Vänrikki Stoolissa.' Hatussa vain ei ollut
töyhtöjä. Miksikähän eivät enää pidä?" -- Ja yhteen henkäykseen:
"Mutta, että se viitsiikin ajaa junassa ihan kuin muutkin ihmiset. Minä
jos olisin, niin ajaisin vain lentokoneella. Etkö luule, että kenraalit
saavat sellaisenkin ihan oman, ja mitä vaan --."
"Taitavatpa saada."
"Ja minä en antaisi kenenkään muun sitä ohjata ja lentäisin aina muita
korkeammalla. Enkä minä ottaisi minun ilmalaivaani muita kuin toisen
luokan Tolvasen. Siinä on sitten kanssa sellainen poika, että se ei
pelkää, ei niin mitään." -- Ja hetken perästä: "Nyt minä tiedän, mikä
minusta tulee, kun tulen suureksi."
"No mikä? Ajurihan sinusta ensin piti tulla, ja sitten viime kesänä
ajattelit, että autonkuljettaja olisi sentään reilumpi."
"Pyh", pihahtaa ylenkatseellisesti toinen, että kun veli muka yhä
vieläkin niin matalalle tähtäilee, ne unelmat on jo ammoin potkaistu
nurin. Hän pullistaa rintaansa ja kajauttaa kantansa yhteen:
"Ei kun sotamies -- _sotamies_ tästä pojasta tulee!" -- Ja tuleva
karski sotamies teikkaroi riemuissaan paraatimarssia äkkikääntein
ympäri huoneen. Sitten pysähtyy ja kunniaa tehden hihkaisee vielä
kerran:
"Eläköön kenraali!"
Mutta vanhempi veli on aivan tikahtua hilpeyteensä. Ilmeisesti tämä
viimeinen "kunnia" oli tarkotettu korkealentoisen sotamiehen omalle
tulevaiselle ylhäisyydelle.
"Ja minä jään ijäkseni nahkapojaksi. -- Älä nyt sentään vielä ilmaan
lennä", tasottelee Arvo. -- "Jos herra kenraali suvaitsisi hetkeksi
istua tuohon, niin näyttäisin jotain." -- Arvo vetää yöpöytänsä
laatikosta esiin vapaudenristin.
Ihme, ettei Heikki veli siinä hetkessä istahtanut lattialle
ihmetyksestä, sillä vauhdilla kun hupsahti alas maaperään
kenraalinunelmiensa korkeuksista ja jäi silmät renkaina tuijottamaan
siihen ihmeeseen.
"Kenen se on sellainen?" -- Hän nieleskeli ja lipoi kielellään.
Sellainen oli hänellä tapa, milloin hän tunsi itsensä neuvottoman
noloksi -- niinkuin esimerkiksi kielioppitunneilla.
"Minun. Mannerheim itse antoi."
"Manner --" Heikki eistyi jo tarkastamaan sitä kädestä pitäen
taikauskoisen hartaudella. Sitten hän toipui ja ratkesi riemuun:
"Eläköön -- onpa meidänkin kotona sitten vapaudenristi!"
Siinä hetkessä hän sai jalat alleen ja sen häntä nähtiinkin. Yleensä
Heikille aina tuli äkkilähtö, nyt hän sananmukaisesti _haihtui_. Kotiin
oli tietysti lennätettävä sana ja Kaatrakoskelle ja toisen luokan
Tolvaselle.
* * * * *
Ovelle koputetaan.
"Minä se vain. Siellä meidän alapuutarhassa kukkivat krookukset
parhaillaan. Niitä on valkeita ja sinisiä. Minusta ovat valkeat
kauneimmat."
Se on tohtorin Aune. Hän on eräiden toveriensa kanssa ottanut nimiinsä
sairashuoneen "kukkamonopolin", niinkuin isä leikillään sanoo.
"Ja sitten toin Poken kirjeen sinulle lukea, kun hän ei sano nyt
joutavansa kirjottamaan sinulle erikseen."
"Kuulenhan tästäkin, miten heidän on", Arvo avaa sen nopeasti. Se on
pian luettu ja lopussa seisoo juhlallisen lyhyesti:
"Ei vielä, mutta kohta."
Niihin aikoihin jo oli kevätilma täynnä kiihkeää odotusta ja iloista
voitonvarmuutta. -- "Pian kuullaan uusia", sanoivat ihmiset toisilleen
rohkaisevasti, vaikka sydäntä värisytti ajatellessa voiton hintaa.
"Nyt minä tunnen, että saan ja tahdon elää ja että minuakin vielä
tarvitaan", sanoo Arvo Partio nuorelle tytölle, joka asettelee kukkiaan
veteen ja on itse niin terve ja tuore ja aamunraikas. -- "Olen
ajatellut paljon kaikenlaista, minullahan on hyvää aikaa. -- Se vanha
välskäri, tiedäthän, puhui minulle niin merkillisesti erotessa. 'Sinun
ja sinunlaistesi on korjattava tämän sodan rumat jäljet', sanoi se. Ja
mitä kauemmin sitä miettii, sitä selvemmäksi se käy. Se on sitä
ainaista uudelleen alkamista ja rakentamista, jota elämä oli
menneillekin polville -- toisenluontoista ja vaikeampaa vain."
"Kun vain voisi olla oikein hyvä. Ei vihata ketään eikä kostaa. Vain
tahtoa oikeutta." -- Nuori tyttö katselee miettien eteensä.
"Niin pitäisi. Sitä varten kannattaa elää. -- Kaikella on niin
ihmeellisesti oma tarkotuksensa, niinkuin silläkin, että minun piti
nähdä elämää siellä rintaman toisellakin puolen. Oli niitä sielläkin
ihmisiä, niinkuin se välskäri sanoi --."
"Minun pitää lähteä. Voi hyvin taasen ensi näkemään. Tiedätkö, sinä
olet jo ihan ennallasi. Vain hieman laiha ja kalpea. Odotahan, kun kesä
tulee."
Ja Arvo onkin ennallaan, mielen tasapainoon nähden, makaa tyynenä ja
kirkkain miettivin silmin. Eikä hänen valoisa mielialansa erityisesti
synkisty silloinkaan, kun lääkäri kerran tuskallisen kääreiden muuton
jälkeen sanoo, että hänellä on vielä monta pitkää kuukautta edessäpäin.
Hän nyökkää vain tyynen alistuvana:
"Täytyyhän minunkin -- kohdaltani."
Mutta kun poika on viety pois, sanoo lääkäri apulaiselleen:
"Mistä ihmeestä hän oikein tuon moraalisen voimansa noutaa? Järkevästi
otettuna on hänen seitsemäntoistavuotias elämänsä tuhottu. Mitä hän on
muuta kuin raajarikkoinen raukka tämän perästä."
"Ja kuitenkin hänessä on virkeätä elämänhalua enemmän kuin monella
meistä, jotka kuljemme terveillä jaloillamme", täydentää apulainen,
nuori lääketieteen ylioppilas.
"Sehän tässä juuri ihmetyttää. Minä olen aina ollut kylmän järjen
ihminen ja suuri epäilijä varsinkin tunteiden arvoon nähden.
Itseltäni on ikäänkuin puuttunut elintä, jolla koetaan voimakkaat
tunnevirtaukset. Minun täytyy rehellisesti tunnustaa katselleeni elämää
ja ihmistä liian matalalta näkökulmalta. Sen olen oppinut tuolta
nuorelta pojalta."
"Niin, hänellä on se hehkuva isänmaallisuutensa sisäisenä
käyttövoimanaan. Sitäkö tohtori ajatteli?"
"Sitä. Katsokaas, minä olen epäillyt isänmaallisten tunteidenkin
alkuperäisyyttä, pitänyt niitä vain teennäisen paisutuksen ilmauksina.
Vaan kyllä niiden täytyy sittenkin olla jotain aivan oleellista ja
ulotuttaa juurensa luonnonvaistoihimme, niinkuin tuossa pojassa."
"Niin, hän oli aivan suurenmoinen sillä kertaa, kun hän kieltäytyi
ottamasta huumausaineita ja sanoi vain yksinkertaisesti: 'Kärsiihän
moni isänmaan tähden paljon enemmän'."
"Se on eräänlaista hiljaista miehekkyyttä, syvää ja totta." -- Tohtori
katselee mietteissään eteensä leikkuupöydälle ja jatkaa:
"Täällä meillä se sankari tutaan. Luulisin, että joukkoinnostuksen
huumassa voi heittäytyä vaaroihin ja suorittaa hetkellisiä
voimannäytteitä siveellisesti heikompikin luonne -- jos nyt on vastaava
määrä fyysillistä voimaa. Mutta kun joutuu yksin kärsimyksineen, niin
pitää olla syntyperäinen sankari voidakseen kantaa kohtalonsa niinkuin
tämä poika." -- Ja sitten syvän lämpimästi kuin liikutettuna:
"Sanokaamme, että hän on poikkeuksellinen ilmiö, mutta riittää, että on
todellisuudessa nähnyt senkin."