Sinä yönä soturi Arvo Partio luuli kuoleman varmasti tulevan, hän
ikäänkuin tunsi sen kylmän henkäyksen kasvoillaan. Mutta seuraavana
aamuna toteaa hän puoleksi ihmettelyllä, puoleksi tylsällä
välinpitämättömyydellä vielä elävänsä. Ei hän siitä iloitse eikä sure
-- ei ole voimia kumpaankaan ja tuskat ovat turruttaneet kaikki
vaistot. Hän on kuin viimeisillään kituva liekki lampussa, josta öljy
on loppuun kulunut.
Hän tuntee rinnalla lepäävää kättä vasten sydämen verkkaiset ontot
lyönnit, niinkuin levähtäisi se välillä ja taas väsyneesti alkaisi
takoa tyhjää. Ei siinä elämänmehua liene enää jälellä kuin
pisaroittain. Nuori lämmin veri ja elämänhehku valui hankeen --
"kunnian ja vapauden puolesta", ajattelee hän heikolla hyvän tunteella
ja hänestä tuntuu sillä hetkellä, ettei hänellä ole elämässä enää
mitään, jonka takia tahtoisi palautua täältä kuoleman rajamailta.
Hänessä vallitsee vain yksi ainoa voimakas tunne, johon hukkuu kaikki
muu: ääretön viileä väsymys. Ajatus on kuin uponnut meren pohjaan,
josta ei jaksa sukeltaa pinnalle. Pian uppoaisi hän itsekin ikuiseen
hiljaisuuteen kuin pisara mereen.
Päivä kilostaa silmiin niin häiritsevästi. Hän kohottaa
voimattomuuttaan vapisevan käden silmilleen varjoksi. Kuinka se käsi on
kelmeä ja kuihtunut. Kun sitä katsoo vasten aurinkoa, näyttävät sormet
vain heikosti vaaleanpunertavilta.
Kauankohan tätä vielä kestää? Ehkä iltaan. Monesko päivä lienee? --
Ajatus ponnisteleikse väsyneenä liikkeelle. -- Taskukirjastahan sen
näen, muistaa sitten. Hän haparoi oikealla kädellään esille
taskukirjan, hervottomat kädet vapisevat niin, että hän töin tuskin
jaksaa kohottaa kirjaa näkösälle.