"Ei kuin rauhaa. Vaan pitäkäähän silmällä metsänrantaa tuolla. Sieltä
se tulee, mikä tullakseen."
Vaihdutaan asemiin. Seutu on kivikkorinnettä, jossa kivet ja kannot
palvelevat erinomaisina suojuksina. Alhaalla avautuu parinsadan metrin
levyinen niitty, vastapäätä metsäinen rinne.
Katseet nauliutuvat heti sinne vastapäiseen mäkeen, niin että aluksi
tuskin huomaa mitään muuta ympärillään. Arvo Partio, kotiuduttuaan
hieman tilanteeseen huomaa siten polvistuneensa lantatunkion suojaan
aivan erään torpan pihamaalla. Lähellä läävän nurkissa kuukkii joitakin
ja Poke on uskoutunut halkopinon turviin Peukaloisineen. Niistä on jo
tullut ylimmät ystävät.
"Tulevat", sohahtaa läävän nurkalta, ja silmät nauliutuvat taas sinne
puolelle. Siinä, missä metsä loppuu ja peltoaukeama alkaa, liikkuu
mustia olennoita hiihtäen. Ne pyrkivät oikealle.
"Vetävät ketjunsa pään rataa kohti", tiedottaa Partio lantapatterinsa
takaa.
"Eläs, ryssän pahuuksia ovat. Näetkö, miten sinellin helmat lepattavat
tuulessa ja niin hiihtävät kuin ensi kertaa suksilla olisivat. -- Minä
ammun --" kuiskailee Poke kiihkeänä.
"Elä, ei ole lupa, ennenkuin ovat alhaalla."
Mustia olennoita alkaa ryömiä metsärinteessä yhtenä vilinänä. --
Sydänalaa kouraisee niin kummasti ja hermoja pitkin kulkee kuin
jääkylmän sormen sively.
"Ammutaan pojat."
"Minä pamautan."
"Elähän", kieltelee Partio.
Pamahti. Hermosto on niin lujimmilleen jännitetty, ettei enää voinut
pidättäytyä. Ja kuin siitä sähköttyneenä alkaa vastapuolelta oikea
kuulasade.
Fiuu, fiuu -- panee ilmassa. Fiuu -- fiuu --. Niitä lentää kuin
mehiläisiä parveilun aikana. Ne hyrisevät ympäri lantatunkion,
räiskähtelevät halkopinon raoissa ja sivuavat kiviä ikäänkuin tietäen
juuri niiden takaa etsiä maaliaan.
Tältä puolen vastataan tuleen, vaikka ei yhtä kiivaasti. Selittänevätkö
ne sen epävarmuudeksi, peloksi tai vastustuskyvyn heikkoudeksi, koska
venäläisvoittoinen ääni huutaa:
"Anjttautukaa --"
Raikuva yhteislaukaus oli poikien vastaus. Ja siihen laukaukseen
ikäänkuin purkautui ensi hetken pingottunut mieliala ja nyt paloi
suonissa taistelunhalu. Pojat olivat päässeet lämpenemään ja hyvätuuli
palasi.
Arvo Partio silmäsi pitkin ketjua, näki loistavia silmiä, jotka kotkan
terävyydellä tähysivät eteensä, näki poskia, joilla paloi punaiset
täplät -- suomalaisia poikia, silmä silmää vasten perivihollisensa
kanssa -- kuin Viipurin lukiolaiset muinoin. Emme tahdo olla heitä
huonompia! -- leimahtaa sytyttävä ajatus, ja kivääri poskella
pamahtelee yhä taajempaan.
Ei se ole raakaa kostonhimoa, se mikä hehkuu silmissä ja kulkee
sähkövirtana suonia pitkin kivääriin, se on hyvitystään vaativan
loukatun oikeudentunnon, se on isiltä perityn sydämeen patoutuneen
katkeruuden purkautumista.
"Sana asemalle. Kuka lähtee sitä viemään!" muistaa ryhmäpäällikkö.
"Minä", pienoinen vaaksanvartinen hyppää terhakkana pystyyn lämpimin
punottavin poskin. -- "Minä vien", sanoo uudelleen vakuuttavasti.
"Peukaloinen, pysy ryömälläsi, kyllä sinut kuulat vähemmälläkin
löytävät."
Mutta Peukaloinen jo viilettää asemalle päin. Fiuu -- fiuu -- ujeltavat
kuulat hänen kantapäillään ja tyssähtelevät lumeen, niin että pyryää.
Peukaloinen vain livistää kuin hippasilla hilpeiden toverien kanssa.
"Sellainen tenava. Eipä mokomassa vielä uskoisi sisua sikäli löytyvän"
-- ihmettelee joku ääneen.
Pauketta jatkuu. Sitten saapuvat pojat asemalta. Kiväärin räiske on ne
viestittäkin jalkeille hälyyttänyt. Kukin saa toverin viereensä.
"Onpaan tämä mies paikan löytänä", sanoo se, joka tulee Arvon viereen,
virkkusilmäinen lyseolainen jostain Savon puolelta.
"Tule vain, minä tätä siunattua patteriani jo olen tunnin syleillyt",
nauraa Arvo vastaan.
Ammunta on kiihtynyt korvia huumaavaksi. Vihollisen puolella on
huomattu lisäväen tulo, koska eivät enää yritäkään ryömiä alas
niitylle, päinvastoin matavat nyt ylemmä rinteelle kivien ja puiden
suojaan. Ampuvat vimmatusti osumatta kertaakaan. Onkin melkein
mahdotonta lumesta erottaa valkopukuisia poikia.
Ei enää tunnu edes oudolta tämä leikki. Unohtuu vallan, että tuo
vinkuminen ilmassa on kolkon viikatemiehen säilän viuhketta. Tekee
mieli juttusille ja lyhyinä lomahetkinä kerrytään lähettyviltä yksiin,
toiset ryömien, uskalikot juosten. Lantatunkion takana on iloinen
seurue koolla. Juttu luistaa rentonaan. Siinä on koulupoikia kolmesta
kaupungista. Onpa somaa tehdä tuttavuutta näissä tiloin.
Ta-ta-ta --.
Mitä se oli? He hätkähtävät silmäten toisiaan. Joku kalpenee outoa
ääntä.
Ta-ta-ta --.
"Kuularuisku", keksii eräs.
"Se se varmaan on. Herja, miten ilkeä-ääninen."
"Mutta mitä ne tuolla?"
"Missä, missä?"
"Tuolla alhaalla radalla. Dresiina siellä on ja siinä kolme, ei, neljä
leveähelmaista häärää."
"Tännepäin tulevat."
"Peijakkaat -- kuularuisku niillä siinä on. Aikooko ne --?"
"Sitä kohti pojat! Yhtaikaa -- yks, kaks, kolme!" -- Ja viisi kivääriä
sylkäisee äkäisesti siihen suuntaan. Jo huomaavat toisetkin, ja pian
ovat ryssät keskellä murhaavaa ristitulta.
"Ähä -- jo tipahti yksi", kuuluu räiskeen lomasta riemuitseva helakka
pojanääni.
"Toinen -- hurraa! Näittekö, näittekö!"
"Takaisin yrittävät. Kuumottaako korvia? Tuoss' on lisää."
Kolmas tuuskahtaa selälleen pää edellä radan viereen. Ainoa eloon
jäänyt ponnistelee kuin henkensä edestä päästäkseen piiloon suojaavan
kallioleikkauksen taa. Häntä saattaa luotituisku ja huudot: "Terveisiä
Iivanoille Suomen pojilta!" "Tällaisia poikia meillä on!" riemuitsee
ylinnä Peukaloisen kimakka ääni. -- Vaan hetkisen perästä ei naurata.
"Sattui, ai ai" -- kuuluu takaa. Ja torpan portailla istuu kalpea
heiveröinen poika päätään pidellen.
"Mikä sinulle tuli? -- Mitä sinä sieltä?" -- Toiset ryömivät hänen
luokseen.
"Juomaan olisin mennyt. Jo vuotaa, ai, ai. -- Mihin lie käynyt?" -- Hän
ojentaa kättään heihin päin. Siinä palaa punainen veriläikkä. Ja kun
lakki kohotetaan päästä, hulvahtaa sieltä kokonainen verivirta ja punaa
valkean lumivaipan. -- Ensimäiset veriläikät. -- Sitä on ilkeä katsella
oudokseltaan. Pojat ovat totisia. Mutta neuvokas Poke on jo repinyt
nenäliinansa ja tukkii sillä haavaa.
"Ei hätää", lohduttelee hän. "Naarmu vain. Pikkusen on pääkuortasi
pinnalta kyntänyt. Vaan toimittauduhan asemalle sidottavaksi. Koetas,
pitävätkö polvesi. -- No hei, niinhän sinä seisot kuin ehjä mies.
Taidat sentään saattajan tarvita."
"Kyllä minä vien" -- tarjoutuu eräs haavottuneen tovereista. He
häviävät pian alamäkeen.
Tulee hämärä. Mutta taivas on selkeä ja tähdet syttyvät yksitellen.
Siitä tulee yöksi kireä pakkanen. Alkaa jo värisyttää märissä
vaatteissa. Ammunta on laimeampaa.
"Partio" se on ryhmäpäällikön ääni -- "ottakaa pari miestä mukaanne ja
hiihtäkää metsiä myöten etelään päin ottamaan selkoa, yrittävätkö ne
ehkä saartoliikettä sieltä käsin."
"Ymmärrän, herra kapteeni." -- Partio kiepsahtaa mielissään pystyyn ja
huutaa Pokea ja Koikkalaista halkopinon raosta. Alhaalta radalta
siepataan sukset ja sitten painutaan voimakkain lykkäyksin pimenevään
metsään.
"Tämä se taas verryttää puutuneet jäsenet", hyvittelee Poke.
Mutta harkitseva Partio neuvoo:
"Hiihdä sinä enemmän oikealle. Jätetään tämä Peukaloinen keskeen. Minä
painun tänne vasempaan. Pidämme kymmenen metrin välimatkan."
He pyrkivät juuri etääntymään toisistaan, kun kuuluu kumea jyrähdys --
sitten pitkä ujeltava ääni, joka salamannopeudella lähestyy, kiitää yli
-- ja sitten vavahtaa säikäyksestä koko vuorenrinne.
"Tykki", sanoo Poke -- "koko juhlallinen däräys joka tapauksessa." --
Vaan hänenkin äänessään on kieltämättä hieman juhlallinen sävy.
"Kuulitteko, miten se räiskähti tuolla ylhäällä; lie kiveen käynyt.
Mennään katsomaan, että tuliko minkälainen kuoppa. Jos löytäisimme
pommin sirpaleenkin" -- innostelee Koikkalainen.
"Ei muuta kuin suoraa linjaa etelää kohti, niinkuin käsky kuului",
sanoo Partio päättävästi ja lykkää suksensa liikkeelle. -- Ja
tutkimushaluinen Peukaloinen ei kärtäkään enää, hän tottelee mielellään
näitä kahta, ne eivät alituiseen härnää eivätkä ilvehdi vaan kohtelevat
kuin muitakin miehiä. -- He etenevät vuoren rinnettä, kohoavat aukealle
kalliolle ja pysähtyvät hetkeksi tarkastelemaan.
Ammunta on melkein tauonnut, vain yksinäisiä laukauksia, jotka
ikäänkuin muistuttavat: tääll' ollaan. -- Huurteinen metsä ympäröi
heitä hiljaisuudellaan. Lännessä metsänlatvoilla vielä puuntaa kapea
keltainen viiru aivan kuin sulkeutuva päivänsilmä, muuten on jo pimeä.
Äkisti leimahtaa tummalla taivaanrannalla kaukainen salama, ilmaan
sinkoilee kuin säkeniä, sitten uusi jyrähdys. -- Vaistomaisesti he
hieman kallistuvat, kun vonkuna lähenee ja menee yli. Kuula räiskähtää
kallioon vielä äskeistä loitommalle.
"Se näyttää komealta näin pimeällä", sanoo Partio eikä nyt enää
tarvitse pakottaa ääntään tyyneksi kuin äsken, kun jo tietää, mitä se
on. -- "Muuten vain taitavat pelotella, ettemme jälestä lähtisi heidän
yöuntaan häiritsemään", jatkaa hän edelleen.
"Ikävää vain, ettemme voi puolestamme yhtä juhlallisesti sanoa 'hyvää
yötä' takaisin", pahottelee Poke. -- "Ne sieltä Viipurista ottavat joka
lajia kuin hyllyltä vaan. Mitäs me, melkein paljain nyrkin. -- Mutta
puolemme me pidämme", helähtää teräksisellä ponnella lopuksi.
He tekevät sitten pitkän kaarroksen metsässä kuulostellen ja kurkkien
välillä. Ei hisaustakaan. On niin hiljaista lopulta, että tuntuu kuin
se korvia huumaava pauke, joka pari tuntia sitten vapisutti kukkuloita,
olisikin ollut unta.
Sitten he saapuvat ketjuun takaisin. Taistelun voi katsoa päättyneeksi
täksi päivää. Määrätään vahtivuorot, toiset pääsevät levolle.
"Joko tämä nyt oli oikeata sotaa mielestäsi?"
"Niin, joko näit ryssiä tarpeeksesi?" -- udellaan Koikkalaiselta.
"No, tämän päivän osalle riittihän tuo", vastaa pieni urho.
Melkein kaksitoistatuntisen yhtämittaisen jännityksen perästä loikovat
he viimeinkin aamuyöstä asemahuoneen lattialla. He ovat vielä kiihkeitä
ja lämpimiä taistelun jäleltä. Juttu ei tahdo ottaa tauotakseen, kun
jokainen kertoo vaikutelmistaan. Enin touhuaa Koikkalainen, kehuu
japanilaistaan, kehuu kupliksi vesille.
"Missä sinä oikeastaan olet oppinut kivääriä käsittelemään?" utelee
joku.
"Kah, eno opetti junassa tullessa. Ensin se oli äkäinen kuin syötävä,
uhkaili seuraavalta asemalta jalkapatikassa passittaa kotiin, mutta
sitten leppyi. -- Pääsinpäs niiltä luiskahtamaan. Ja mikäs täällä on
ollessa!"
Niin, mikäs täällä on ollessa!
Se on ollut vaiherikas päivä, ihmeellisin heidän tähänastisessa
nuoressa elämässään -- niin sykähyttelevän iloinen ja repäisevä. On
vasta kuin päästy leikin makuun, ei vielä tunneta sen oikeata luontoa.
Heille se on vain ollut melkein kuin poikavuosien huima intiaanileikki,
ihana ja hermoja kiihottava. Ja he nukkuvat kylmälle kovalle lattialle
huulilla hilpeät sanat ja mielissä suruton seikkailuinto.
Sellainen oli päivä, jolloin komppania sai tulikasteensa.