Mutta huomisesta lähtien sai leikki vakavamman luonteen. Tilanne oli
tällainen.
Koko seutu kuin käymistilassa. Ei kellään oikeastaan tietoa siitä, mikä
on punaista, mikä valkeaa puolta. Niinä päivinä vasta piirtyi raja.
Kylissä ympärillä kihisi punaryssiä liukkaina apureinaan paikkakunnan
punaiset. Niillä oli Viipuriin vain vajaata pari peninkulmaa, siellä
ehtymättömät asevarastot. -- Siis joka suhteessa erinomaiset
edellytykset.
Pysyttäytyä radan haltioina tällä kohdalla, pitää puhtaana maantiet ja
turvata sivustansa saartoliikkeiltä -- se oli pienen valkoisen joukon
ylivoimainen tehtävä.
Joka hetki tuli uusia viestejä, miten punaiset yhä kasvavalla
miesjoukolla ja järeämmillä aseilla koettavat vetää heidät
nuotanperään. Sitä estääkseen piti pieniin partiojoukkoihin
jakautuneena retkeillä oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse
kahakoiden aina välillä ja samalla puolustaa asemanseutua, jota
punaisten panssarijuna kävi tervehtimässä tiheän päähän.
Pohjoista kohti lähetettiin kaksi joukkoa, noin viisitoista miestä
kummassakin. Toisen oli määrä hiihtää peninkulman päässä olevaan kylään
puhdistaakseen sen punaisista, jotka sillä kohdalla yrittivät sulkea
peräytymistien, toisen oli vastattava vilkasliikkeisestä maantiestä,
joka Viipurista tullen haarautui kahtia. Sinne oli matkaa lähes kaksi
peninkulmaa asemalta, joka oli liikkeiden tukikohtana. Jälkimäisen
joukon mukana hiihtivät Partio, Poke, Seikku ja Paunu.
Pieni vaaksanvartinen silmäili surullisena heidän jälkeensä ja huokasi.
Hänkin olisi mieluummin hiihtänyt mukaan seikkailuihin kuin jäänyt
makaamaan lumikuoppaan. Vaan soturin ensimäinen velvollisuushan on
nurisematta totella, ja siksi lähti Koikkalainen uljaasti marssimaan
miesten jälestä ponnistellen lyhyine säärineen toisten tahdissa.
Välillä pysähtyi ihastelemaan "Hämäläisen lentäviä", viipurilaisia
koulupoikia enimmäkseen, jotka tuulena pyyhkäisivät ohi sivakoillaan.
Ne olivat ulkomuodoltaankin jo karskimpia kuin muut ja ahavan puremia.
Hiihtomallikin oli niillä niin erin uljas ja tyylikäs. Heitä ihaili
Koikkalainen enemmän kuin ketään, kun ne nuolena tulivat ja lähtivät ja
olivat kuin itse partiokuningas Löfving yhtaikaa joka paikassa eikä
missään. --
"Hei, Peukaloinen! Elähän häviä, mikä sellaisen nuppineulan sitten
lumesta löytää", -- huudetaan edeltä. Sellainen loukkaa syvästi pienen
vartiosoturin mieltä ja silloin hän aina ajattelee: vielä minä näytän
teille, nuppineulasta ja muusta. Mutta hän on viisas poika eikä ole
näköjään mikseenkään.
* * * * *
Me seuraamme hiihtäjien latua partiolle.
On verraton keli, suksi liukuu kuin itsestään sileätä maantietä. Raikas
pakkassää ja nopea liikunto panee veren nopeaan kiertoon ja puree
mielen pirteäksi. Ja jos lisäksi aurinko kultaa huurteisen metsän ja
timanttisäihkyiset hanget, niin ei tarvitse enempää. Pojan mieli on
valmis heittämään kuperkeikkaa kuulaissa avaruuksissa.
Pian siinä kilometrit katkeavat. Määrän päähän tultua sanoo päällikkö:
"Mitäs, jos asettaisimme vartiat hiihtelemään täällä alhaalla ja
pistäytyisimme vuoroomme aamukahvilla talossa tuolla mäellä."
Niin tehdään. Upea talo ottaa tulijat vieraanvaraisesti vastaan.
Talonväessä ei saata huomata erityisesti levottomuutta. Kahvipannu
porisee hupaisasti hellalla. Pojat soittelevat gramofoonia
kamaripuolella. Ilmassa on niin viihtyisä kotoinen tuntu, että pyrkii
unohtumaan, millä asioilla ollaan.
Kolmannet kupit jo höyryävät nenän alla, kun vartiat törmäävät tuvan
ovesta.
"Tulevat vasemmalta suota myöten. Niitä on ainakin satakunta."
Lyhyt sotaneuvottelu pidetään.
"Nyt ketju kiireesti molemmin puolin suonrantoja. Saattepa nähdä, että
aiheutamme niille siellä avonaisella suolla sellaisen mieshukan, että
puittavat tiehensä." -- Ehdotuksen tekijä on Arvo Partio, hän on
ehtinyt jo osottautua oivalliseksi soturiksi, on tyyni, hätäilemätön ja
paikkansa pitävä.
"Kiinni on. Ja mikäs meillä itsellämme hätänä metsän suojassa."
"Suksille ja viivana, pojat!"
Hyvästellään hätäisesti. Emäntä pyyhkii silmiään esiliinaansa ja tytär,
näppärä kuusitoistavuotias, joka äsken heitä kahvitteli, jää portaille
silmät oudon suurina ja palavin poskin, kun pieni rohkea partiojoukko
pyrynä laskettaa mäkeä ja häviää metsään.
He hiihtävät voimainsa takaa ja palavissaan saavuttavat suonrannan.
"Myöhään." -- Ryssien sinellin liepeet lepattavat jo silmänkantaman
päässä edessä päin. Osa niistä nousee lehdon laitaa. Siitä pienen mäen
yli päästyään niillä ei ole kuin alamäki, peltoaukeata ja ne ovat
maantiellä.
"Hitto soi, ne katkaisevat meiltä vielä paluutien, jos ennättävät ennen
meitä maantielle", säikähtää päällikkö. -- "Seitsemän jääköön tänne
vahtiin ja jos hätä tulee, peräytykää maantielle. Siellä tapaatte
meidät. -- Noiden tie on nostettava pystyyn", hän heittää uhmaten
päätään ryssiin päin.
He ponnistelevat metsän läpi peltoaukealle peläten joka hetki tulevansa
liian myöhään.
"Ehdittiin." -- Päällikkö pyyhkii otsaansa, josta hiki valuu
virtoinaan. -- "Nyt asemiin! Painutaan tuonne jokiuomaan. Siinähän on
valmis juoksuhauta. Ja vielä pajukkoa! Hei pojat, tästä tulee vielä
hupaista lopuksi."
Tuskin ehtii viimeinen valkea lakki painua näkymättömiin jokiuomaan --
maantie on siitä ylöspäin parin kivenheiton päässä, -- kun metsästä
alkaa kuulua ryssäin posmotus ja raaka ääni laulaa hoilottaa: "Ii-tän
suuri kansa-a, katko kahleitansa-a kuularuiskuin kanuunin, mil-joonin
pistimin --"
Poke puree hammasta, niin että kuuluu ja äsähtää:
"Ja nyt te heilutatte niitä samoja pistimiä meidän nokkamme alla. Kun
ette vain itse niissä kerta killuisi --."
"Hiljaa! Jo tulevat pellolle." -- Kiväärit kohoavat poskelle.
"Joko täräytämme?"
"Ei, ei, Jumalan tähden. Katsotaan ensin, mitä ne aikovat ja ammutaan
vasta, kun ovat aivan lähellä."
Metsän rannassa on miestä mustanaan ja metsästä yhä lappautuu lisää.
Suoraan kohti tulevat. Eivät näy mitään aavistavan, huoletonna ryhmissä
hiihtelevät eivät yritäkään ketjuksi järjestyä.
"Joko?"
"Ei, ei, ei vielä. Hajaannutaan ketjuksi pitkin törmän reunaa. Kun minä
merkiksi ammun, senjälkeen pidetään tulta yllä yhteislaukauksin. --
Onko patruunia kyllin?"
"Satakunta miestä kohti."
"Ei auta tuhlata sitten. Lakataan heti, kun ne peräytyvät -- Asemamme
on verraton. Nyt näytetään, pojat!"
Tämä se on jo toista ja todempaa kuin eilinen leikki. Kontataan
nopeasti paikoilleen ja sitten kivääri poskella jännittyneenä odotetaan
merkkilaukausta.
Vihollinen on enää noin viidenkymmenen askeleen päässä. Silloin
pamahtaa merkkilaukaus ja sen jälkeen syöksee surmantulta törmän takaa
kuin mistäkin hornankidasta.
Hiihtäjät hätkähtävät, sekaantuvat, menettävät malttinsa ja hurjassa
sekasorrossa pakenevat takaisin metsään. --
"Helvetistäkö ne ampuvat", kuuluu joku kiroilevan.
"Ei toki sieltä päinkään", nauretaan törmän takana.
Mutta hangella makaa yksi liikkumattomana suksillaan. Eräs ryömii
metsää kohti ja toinen, nähtävästi pahasti haavottunut, kieriskelee
hangella ulisten surkealla äänellä apua. -- Ne toiset ovat hävinneet
metsään, nähtävästi siellä neuvoa pitävät.
Niin tehdään joenuomassakin, mutta siellä kokoonnutaan loistavin
silmin.
"Verratonta. Sehän kävi kuin kiperä polkka."
Heitä naurattaa ja huoleton reippaus valtaa mielen. Taas tuntuu kuin
olisi tämä vain huimaa, hermoja kiihottavaa leikkiä.
"Tulevat uudelleen. Paikoillenne. Ampukaa harvakseen ja muutellen
paikkaa, niin että luulevat joenuoman olevan miestä täynnä."
Taas silmä kovana kykitään pää pajupesässä kuin jäniksellä. Vaan eipäs
olla niille heimoakaan! Mieli on iloisen rohkea äskeisen onnistumisen
jälkeen.
Uudistuu sama näytös. Vihollinen tulee metsärantaan ampuen kiihkeästi,
mutta peräytyy uudelleen metsään.
Vaan joenuomassa ei enää naureta. Seikku on kierähtänyt alas törmältä
ja viruu suullaan hangessa. Arvo Partio syöksähtää hänen luokseen alas,
Poke samaten toisaalta pitkin harppauksin. Kääntävät hellävaroen.
Rinnan alla hangessa paistaa veriläikkä niin kirkkaanpunaisena
auringossa, että on kuin ei sietäisi sitä katsella.
"Ukko rukka, mikä sinulle tuli?" hätäilee Poke. Arvo hautoo lumella
Seikun otsaa. Hän on valahtanut kalpeaksi huuliaan myöten hänkin.
Seikku raottaa silmiään ja saa vaivoin puserretuksi kuuluviin:
"Rintaan kävi. Lyhyeen loppui tämä minulta --"
"Älähän nyt, älähän nyt, jospa hyvinkin --" yrittävät toiset uskomatta
itsekään sanoihinsa. -- Seikku on jälleen mennyt horroksiin.
"Tulimainen. Olemme hukassa. Ne pahuukset vetävät ketjunsa molemmin
päin pitkin metsänrantaa", kuuluu silloin kiihkeästi törmältä.
"Jos ne pääsevät tuonne mäelle asti, näkevät ne sieltä meidät suoraan
pitkin joenuomaa."
"Ja siitä on maantielle vain pari kivenheittoa. Tuli tästä hikiset
paikat yhtä kaikki." -- Poke rypistää tuimasti silmäkulmiaan. He
vetäytyvät kaikki yhteen neuvottelemaan.
"Entä ne toiset seitsemän. Varjele, ne perii hukka. Taitavat jo nyt
olla eristetyt meistä", muistaa joku.
Äsken hehkuvat kasvot ovat valahtaneet kalpeiksi, lihakset
värähtelevät, silmissä palaa synkkä uhma.
"Me emme antaudu."
"Emme, vaikka -- viimeiseen mieheen."
"Ja viimeinen säästäköön viimeisen patruunan omalle osalleen."
"Tuohon käteen." -- Silloin he tuntevat ensi kertaa syvästi ja
väkevästi, miten suuri voi ihminen olla, miten paljon suurempi
kohtaloansa, ja rintaa paisuttaa jalo ylpeys.
"Tai kuulkaahan" -- se on joukon johtaja, joka palavissaan puhuu --
"turha meidän on tähänkin jäädä. Yhtä hyvin voimme kiivetä ylös ja
yrittää hiihtää metsään."
"Aukeata peltoa!"
"Niin, muuta mahdollisuutta ei ole. Saman me menetämme tai voitamme
joka tapauksessa."
"Entä Seikku. Häntä taitaa olla mahdotonta --"
"Seikkua ei jätetä." -- Arvo Partio sanoo sen järkähtämättömän
päättävästi.
"Vaikka selässämme viemme tai sitten yhdessä jäämme", täydentää Poke
liikutuksesta valkeana, värähtelevin huulin.
"Ei minusta enää mukaan ole", -- kuuluu heikosti Seikun ääni. Hän on
tullut tajuihinsa ja kuullut kaiken. Ja kun Arvo ja Poke kumartuvat
häneen päin, jatkaa hän: "Ei se hyödytä, kuolen käsiinne." Hän hymyilee
raukeasti nähdessään Arvo Partion polvillaan hangessa vierellään
katsellen häneen kostein silmin. Seikku tavottaa hänen oikeata kättään,
pusertaa sitä lujasti ja sanoo:
"Ota sinä minun kelloni. Pidä muistonasi pojalta, joka sinun ansiostasi
nyt kuolee kunnialla. -- Ja sano rehtorille, että minä -- osasin
ainakin miehen tavalla kuolla -- 'kunnian ja vapauden puolesta'."
"Sinä osasit elääkin miehen tavoin, Seikku. Sen sinä teit. Sinussa oli
miestä enemmän kuin yhdessäkään meistä."
"Kiitos --" kalpealle poskelle vierähtää yksinäinen kyynel. --
"Lähtekää sitten --" sanoo Seikku käskevästi. Ja kun ystävät yhä
pitelevät hänen kylmiä käsiään raskaiden ristiriitaisten tunteiden
riehuessa mielessä, lisää hän painavasti:
"Se on minun viimeinen pyyntöni teille -- ymmärrättehän. -- Antaisitko
ensin kiväärini, se jäi tuonne törmälle." -- Arvo Partio ojentaa sen
hänelle ja kohentaa hänen asentoaan puoleksi istualleen kinoksen
nojaan. Tulee raskas hiljaisuus.
Silloin kohottaa kuoleva poika raukean kätensä lakin reunaan. Hän tekee
kunniaa jäähyväisiksi aseveikoilleen. Hänen silmissään on ihmeellinen
kirkkaus ja hän hymyilee niinkuin se, jolle elämä enää merkitsee vain
lyhyttä odotusaikaa ennen lopullista suurta voittoa.
Ja toverit ympärillä tekevät hänelle kunniaa niin ryhdikkäästi ja
kauniisti, niin sydämestään kuin tervehditään vain _sankaria_.
Sitten he heittäytyvät suksilleen sanaa sanomatta, miehekkäästi
vaientaen surunsa ja hiihtävät pois, ensin pitkin jokiuomaa noustakseen
ylös toiselta suunnalta kuin missä vihollinen otaksuu heidän olevan. --
Jokimutkassa vielä vilkaistaan taakse. Seikku kohottaa kätensä
tervehdykseen -- vielä viimeisen kerran. Kiväärinpiippu välähtelee
auringossa, -- hangella hehkuvat veriset ruusut -- Sitten he eivät enää
näe häntä. Ah, ei koskaan --.
"Tästä yritetään ylös. Sitten painelkaa nuolena metsään. Hajallaan on
hiihdettävä, muistakaa."
Mutta juuri kun he kiipeävät jokitörmää, pamahtaa laukaus takaa. He
hätkähtävät.
"Jokohan --." Mutta sitten pamahtaa toinen, kolmas -- herkeämättä. He
ovat aivan ymmällä, pääsevät ylös, näkevät punaisten ketjun
metsänrannassa. Mutta heitä ei tähtää kukaan. Punaiset suuntaavat
tulensa entisiin asemiin joenuomassa.
Ah, Seikku -- tajuavat he sitten ja ajatuksissaan voivat nähdä, miten
se istuu kinokseen nojaten ja ampuu ilmaan, ampuu herkeämättä.
"Se tahtoo kääntää punaisten huomion meistä", sanoo Poke oudon
tukehtuneella äänellä. He syöksyvät tuulena metsää kohti. Heidät
huomataan jo ja luoteja lentelee sakeana hyttysparvena heidän
ympärillään. Mutta he pääsevät kuin ihmeen kautta ehein nahoin
suojaavan kalliokielekkeen taa ja pysähtyvät silmänräpäykseksi vetämään
henkeä. Puissa rapsahtelee ja räiskää.
"Seikku meidät pelasti", sanoo Partio.
"Sankarin tavoin" -- täydentävät toiset. He tuntevat, miten ilmassa
liikkuu jotain pyhää ja vakavaa niinkuin aina kuoleman läheisyydessä.
"Se ampui varmasti tyhjäksi koko patruunavyönsä", sanoo joku.
"Säästiköhän viimeisen patruunan?" jysähtää mieleen. Mutta eivät
uskalla ajatella loppuun.
"Eteenpäin pojat. Hetket ovat luetut." Johtaja rykäisee ja kokee
karskistua. -- "Yritetään tuota kohti. Sieltä luulisin olevan
lyhimmälti maantielle. Jospa hyvinkin ne toiset jo olisivat ehtineet
sinne."
He lähtevät liikkeelle sellaisin tuntein kuin palaisivat kuoleman
portilta ja alkaisivat taas alusta. -- Seutu on vierasta, he painuvat
liiaksi oikealle ja ennenkuin arvaavatkaan, ovat metsäsaarekkeessa
aukean keskellä, jota kiertää vihollisen ketju miltei puoliympyrässä.
He hätkähtävät, jähmettyvät kauhusta paikalleen suolapatsaiksi. Ajatus
pysähtyy ja hölmistyneinä he vain katselevat suoraan vihollista päin.
Se heidät pelasti.
Ta-ta-ta --.
"Lempo soi, niillä on sekin väkkärä mukanaan."
"Hoi kaverit" -- hoihkitaan yli aukean -- "näkyikö lahtareita?"
"Hiljaa, nyt viisaasti. Ne luulevat meitä omikseen." -- Verraton
sattuma piristää liikutuksesta väsyneet mielet ja Pokella leikkii
entinen kujeilunhalu silmäkulmassa, kun hän vääntäen äänensä leveän
räikeäksi mölyää vastaan:
"Eikö nuo lie lapelleet kinttuihinsa."
"Ollaankos Kolikkoinmäeltä?" huudetaan taas.
"Eikö mitä, kun Papulan puolelta." -- Mutta kujeillessaan unohtaa Poke
muuttaa ääntään ja sieltä kuuluu epäillen:
"Pankaas yksi teitistä lähettinä tänne, että tiedämme teitin vissiin
säkiin kuuluvan."
"Tullaan" -- tomahtaa varmasti vastaan. Se joka niin sanoo, on
hiljainen harvasanainen työnjohtaja jostain maalta, jykevä,
karkeatekoinen mies. Hän katsoo lujasti silmiin toisia, jotka hetkeksi
näyttävät menneen kuin neuvottomiksi.
"Nuo toimittakaa vaimolleni, jos ei kuuluisi miestä takaisin." -- Hän
ojentaa sormuksen ja kellon päällikölle. Ja kun Poke ja Arvo Partio
molemmat yhtaikaa päättävästi yrittävät kääntää suksiaan, lisää hän
torjuen:
"Minä niiden kanssa kai paraiten pärjään." -- Ja hän iskee voimalla
sauvansa hankeen kasvot lujaksi kiteytyneen päätöksen juonteissa.
Toiset ensin seisovat hetken paikoillaan -- se on vielä luonnollista
hämmennystä -- sitten lähtevät hiljaa hiihtelemään, seisahtelevat, joku
vetäisee lauluksi -- se on jo sotajuonta. Pääsevät metsäsaarekkeelta
aukean reunaan ja ovat hihkaista ilosta, kun näkevät jykevän Tourun
hiihtävän hetken perästä jo takaisinpäin.
Yhdyttyä annetaan mennä aika luikua -- ja sitten ota kiinni! -- Vasta
kauempana tohditaan kuunnella Tourun selontekoa matkastaan. Hän oli
hyvin näytellyt osansa "plutoonan päällikkönä tiedusteluretkellä",
jonka tarkoituksena on edetä mahdollisimman kauas ottamaan selkoa,
minne lahtarien latu vie.
Mieliala siitä jälleen kohoaa ja he antavat suksen luistaa. Mutta kohta
puoleen alkaa hämärtää eikä heillä ole oikeata selkoa edes missä ollaan
ja mitä päin olisi pyrittävä. On välttämättä noustava johonkin vuorelle
katsastamaan. Aletaan kavuta ylös katajikossa, kun vasemmalta kuuluu
ääniä ja suksen liikettä.
He painuvat ryteikköön. Hämärä lisäksi suojaa heitä. -- Oikein --
sieltä tulee neljä miestä suksilla vain muutaman kolmenkymmenen metrin
päässä heistä.
"Tulimainen -- nyt katkesi minulta raksi", -- kuuluu joku äsähtävän.
"Mutta eivätkös ne ole --."
"Ole ääneti, kuunnellaan."
"Minulla on remmin pätkä taskussani, jos sillä selviät."
"Se oli selvästi Paunu", riemahtaa Poke.
Hurraa! -- pölähtää katajikosta, hillitysti, mutta niin repäisevästi,
että toiset ovat pudota istualleen. Eräs yrittää pakoon, joku hädissään
ampuu täräyttää taivaan pilviin.
"Pöhköt! Omia ollaan", huudetaan katajikosta. -- Yleinen riemu ja
äänten solina.
"Missäs toiset kolme?" huomaa päällikkö kysyä. -- Silloin vaikenevat
äänet kuin leikaten poikki.
"Omilla teillään. Jouduimme saarroksiin ja pakenimme", tulee matalasti.
"Meiltäkin jäi Seikku sinne." -- Äänettömyys.
"Johan tälle Lassillekin oli käydä hullusti. Joutui vangiksi, mutta kun
Paunu ampua täräytti keskelle joukkoa ja kaasi yhden, äimistyivät
toiset siitä niin, että Lassi luiskahti käsistä äkkiliukkaasti ja
puitti meille perästä."
Metsässä ammutaan jossain kauempana. On jo niin pimeätä, ettei erota
kuin läheisten puiden rungot. Taas pamahtaa ja kuin siitä innostuen
alkaa kuularuisku tatattaa jossain kaukana, mutta kiväärin pauke tuntuu
kuin lähenevän.
Eteenpäin -- minne, sitä ei heistä aavista kukaan. Paukkuu jo edessäkin
päin. He muuttavat suuntaa. Hetken perästä pamahtaa siltäkin suunnalta
ja silloin toteavat he tilanteen kaikessa kaameudessaan: saarroksissa.
He alkavat täräytellä hekin. Metsä on täynnä pauketta ja kuulien
viuhunaa. Se tuntuu kolkolta pilkkopimeässä. Joka hetki odottaa
tuntevansa luodin kulun ruumiissaan. Siten harhaillaan edestakaisin,
koetetaan pysytellä yksissä, mutta häivytään sittenkin ja lopulta ei
tiedä, kenen kiväärin luodit ympärillä viheltävät, omienko vai
vihollisten.
Paunu kerran kompastuu johonkin pimeässä. Hän haroo eteensä. Mikähän
siinä? -- Silloin kylmäisee häntä kauhea aavistus ja hän piirrältää
tulta varoen. -- Se on miehen ruumis, oman ryhmän miehiä, nuori
talonpoika. On alastomaksi riisuttu. Rinta on yhtenä verihyyteenä. Sitä
on kamala nähdä.
"Mitenkähän Seikku?" ajattelevat he harhaillessaan eteenpäin pimeässä
ja kylmä väristys puistattaa heitä.
Tämä on siis sota -- ajattelevat he edelleen ja nyt siihen ajatukseen
jo sisältyy toisenlainen todellisuuden maailma kuin vuorokausi sitten.
Se oli hirveä yö. Lopulta he sekaantuivat toisistaan ja saapuivat
kaksin kolmin kerrallaan aamun valettua kylään. Ne kolme ystävystä ovat
juuri nousemassa maantielle, kun käänteestä tulee hevonen hiljaista
hölkkää.
"Kädet ylös", komentaa Poke tuikeasti, ja reen sevältä kavahtaa mies
seisaalleen ja nostaa vapisevat kätensä ilmaan.
"Emme me mitään", tankkaa hän kauhuissaan -- "rauhallisia kulkijoita
vain."
Siltä näyttääkin. Reslasta tuijottaa heihin kalpeakasvoinen naisihminen
ja lapsia neljä, viisi, silmät suurina renkaina.
"Pakolaisiako ollaan?" huomaa Arvo Partio kysyä ja lisää samassa
tyynnyttäen: "Me olemme valkoisia."
"Luojan kiitos", pääsee niiltä yhtaikaa. -- "Koko yön on ollut
sellaista ahdistusta", purskahtaa sitten vaimo itkemään. -- Ne
kertovat, miten parin kilometrin päässä on punaisia talot täynnä ja
uusia tulee maantie mustanaan. Heidän kylässään jo olivat pillojaan
tehneet, polttaneet kylän suurimman talon ja ampuneet isännän. Pojat
kysyvät tietä asemalle ja matkan pituutta. "Tuota kohti", näyttää
isäntä. -- "Pitäisipä sinne tulla kilometriä kymmenen."
"Kun eivät ne vain saartane asemaa. Tästä tulee kuuma päivä vielä",
sanoo Poke, kun he ovat jo liikkeellä.
"Pelkään, että meidän on pakko peräytyä ylivoiman alta", arvelee Partio
totisena.
He ovat loppuunuupuneita miehiä, kun vihdoin asemalle tulevat. Silmiä
kirvelee pitkän valvonnan jäleltä kuin tulella ja ohimoita kuumottaa.
Sinne ovat jo toisetkin kertyneet vähin erin. Nyt se tiedetään
varmasti, että viisi heistä jäi matkalle: kaksi kuolleena, kaksi teille
tuntemattomille ja yksi vangittuna. Jo ovat palautuneet pohjoiseenkin
päin lähetetyt, raskain tappioin hekin: kolme kaatunutta, yksi
kadoksissa, kaksi haavottunutta. Toista niistä ovat toverit suksillaan
kantaneet läpi metsän. Hän vetää viimeisen henkäyksensä laskettaessa
asemahuoneen lattialle.
Edellinen vuorokausi on tehnyt hallaa pienelle joukolle.
Mutta nyt ei ole aika eikä paikka laskea tappioitaan ja surra menneitä.
"Lentävät" ilmestyvät odottamatta etelästä päin ja tietävät kertoa
vihollisten yrittävän sieltä saartoliikettä kauempaa. Puristavat
yhtaikaa molemmilta sivuilta ja rataa pitkin. Maantie on
auttamattomasti menetetty. Moninkertaisen ylivoiman edessä on sieltä
täytynyt peräytyä. Ellei tahdota jäädä sulkeuksiin, on viipymättä rataa
pitkin peräydyttävä. -- Jo sielläkin hiiviskelee punaisia, tulee
viimeinen jännittävä viesti.
Ne ovat tietoja, jotka puhaltavat vireän toimintahalun uupuneimpaankin.
Siinä nähdään, mitä voidaan ja jaksetaan, kun _täytyy_. Hätäisesti
syödään, sitten suoriudutaan taipaleelle jälleen.
"Entä miehet ketjussa?" kysyy joku.
"Ei ole voimia vaihtaa vuoroja. Saavat luvan kestää loppuun." -- Toinen
puistaa päätään arvellen: syömättä, nukkumatta jo yli vuorokauden.
Mitähän tästä tulee?
Ja he heittäytyvät suksilleen hajaantuen taas pieninä joukkoina eri
haaroille. Ei siitä synny mitään oikeata taistelua sinä päivänä, vaikka
jännitys on ehkä sitä suurempi, kun ei tiedä, mitä on oikein
odotettavissa ja mistä päin. Molemmin puolin ollaan liikkeellä pienin
joukoin tietämättä koskaan, kenen suksien suihke korvaan kulloinkin
ottaa, omienko vai vihollisen. Kun toisiaan tavataan, niin kauempaa
vain vaihdetaan terveiset kivääreillä, sitten painutaan loitomma. Se on
aivan kuin pyrkisi kumpikin ulotuttamaan tuntosarvensa mahdollisimman
lähelle vihollistaan voidakseen vaistota sen suunnitelmat ja ajatukset.
Kun illansuussa asemalla tavataan, on tilanne, jos mahdollista, entistä
synkempi. Vartiostosta radalla tuleva viesti kertoo tosiaan vihollisen
liikuskelevan radan varsilla selkäpuolella. Puolen kilometrin päässä
radalta pitäisi olla keskitettynä suurempiakin voimia.
Aikovatkohan ne särkeä radan? Ehkä ovat särkeneetkin paikoin. Tai
miinottaneet! Tai suunnittelevatko hyökkäystä junan kimppuun? --
Sellaisia kysymyksiä risteilee ilmassa. Kaikki on mahdollista,
enemmänkin ehkä kuin mitä osataan kuvitella.
Aletaan jouduttaa lähtöä. Tavaroita lastataan vaunuun tulisella
kiireellä. Eräässä vaunussa on dynamiittia satoja kiloja.
"Kolkkoa matkaseuraa saamme", sanoo Arvo Pokelle. -- "Se jos räjähtää,
niin --"
"-- taivaan tähdissä tavataan." -- Poke sanoo sen ihan totisena, mutta
molemmat purskahtavat vapauttavaan nauruun hullunkuriselle
olettamukselle.
Hämärissä lähetetään miehille sana ketjuun vetäytyä asemalle. Niitä
alkaa sieltä tippua vähin erin. He ovat maanneet siellä yhteen kyytiin
kolmekymmentä pitkää tuntia. He ovat yltyleensä jäässä ja huurteessa,
vaatteet helisevät jäähilseissä. Kasvot ovat ilmeettömiksi
jähmettyneet, silmät tulehtuneet ja veristävät. Toiset ovat melkein
kuin tajuttomia. Puoleksi kantaen heidät saadaan sieltä pois. Lämpimään
tultua heti menevät horroksiin. Komppanian lääkäri ja sanitäärit
virottelevat heitä parhaansa mukaan. Siitä huolimatta vie toisten tie
suoraan sairaalaan.
"Peukaloinen?" muistaa Poke äkkiä. -- "Kadoksissako se poika on?"
Silloin huomataan kaivattavan vielä kokonaista ryhmää. Todellakin!
Nehän komennettiin vahtiin järveen pistävälle niemekkeelle hieman
erillään muista.
"Vaan niillä se on ollut hikinen paikka tänään", toimittaa muuan. --
"Punikit tulivat panssarijunallaan lähemmä kuin konsaan ennen ja
pommittivat suoraan sitä suuntaa. Lienevät meikäläiset niitä
ärsytelleet kivääritulellaan."
Mutta kaivatuita ei kuulu. Poke kulkee kuumissaan ulos ja sisään.
Asemapiha on miinotettu, tavarat lastattu. Ollaan lähtövalmiita.
Silloin tekee Poke päätöksen. Menee päällikön luo pyytäen, että lähtöä
siirrettäisi puolisen tuntia, siihen hän ehtisi hiihtää niemelle
katsomaan, miten siellä asiat ovat.
Päällikkö katsoo kelloaan, puistaa päätään: "Joka minuutti on
arvaamattoman kallis. Se voi maksaa monin verroin enemmän kuin meidän
kaikkein elämän -- ymmärräthän. Mutta ehkä sentään -- No, käytäkin
sitten käpäliäsi!"
Ja Poke panee pitkät säärensä liikkeelle aivankuin niillä ei olisikaan
kahta päivää ja yötä jo hiihdelty hetkistäkään lepuuttamatta.
Mutta kalliit hetket lentävät kuin siivin. Päällikkö kulkee
edestakaisin kello kädessä. Puolituntia on mennyt. -- Käydään vielä
viimeisen kerran asemapihalle kuulostamaan, mutta ovessa törmätään
Pokeen, joka tulee retuuttaen selässään Peukaloista. Pojassa ei ole
paljon eloa jälellä.
Ne ovat kuin jäätönkiksi kohmettuneet kaikki kahdeksan. Kalisevien
hampaiden raosta saa eräs puserretuksi vaivoin:
"Kyllä me olisimme määräystä totellen olleet siellä vaikka huomiseenkin
paikoillamme."
"Uljaita poikia. Vapauden ristin veroisia jokikinen. Se oli verratonta
lainkuuliaisuutta." -- Päällikkö lähtee loistavin silmin.
Sitten junaan viivyttelemättä. Siitä tulee kaamea matka pimeässä yössä.
Ajatteles, jos rata on rikottu tai miinotettu! Mitäs, jos ne hyökkäävät
yhtaikaa molemmilta puolilta! Niillä kuuluu iltapäivällä olleen jo
kuularuiskujakin sillä suunnalla.
Ja dynamiittivaunu! Jos yksikin luoti --.
Ajatus ei uskaltaudu mihinkään johtopäätökseen.
Mutta matka sujuu onnellisesti kilometri kilometriltä, vaikka juna
tuntuu ryömivän eteenpäin matkaajien mielestä ja kilometrit venyvät
peninkulmiksi.
Saavutetaan jo melkein seuraava asema, kun kauhea jyrähdys tärisyttää
ilmaa. Tuntuu kuin juna hypähtäisi koholle säikäyksestä ja sitten
seisahtuisi siihen paikkaan.
Dynamiittivaunu -- ajattelee jokainen. Mutta sehän on mieletöntä. Eihän
tässä enää oltaisi, jos --
"Minä tiedän", välähtävät Poken silmät. "Meidän 'lentävät'. Ne
räjäyttivät rautatiesillan."
Valtava täräys saa pienen Koikkalaisenkin hetkeksi hereille. Hän
kimpoaa istualleen ja ällistelee ympärilleen silmät renkaina. Jo tuntee
Poken ja sanoo sopertaen:
"Me päätettiin, että vaikka viimeiseen mieheen --" mutta kupertuu
kesken uljasta lausettaan Poken syliin eikä sen koommin tikahda,
ennenkuin huomisaamuna.
-- -- -- "Ei sitä ennen tietänyt, mitä väsymys merkitsee. Nyt sen kyllä
luissaan tuntee. Oh --" kuuluu joku pimeässä haukottelevan. Heillä on
vielä kaiken jälisteeksi suoritettavana raskas vahti sinä yönä ja he
laahaavat pakottavia jalkojaan vaivoin eteenpäin kulkiessaan ketjuun.
Toiset, joiden vuoro on levätä, tapautuvat heille osotettuun
majapaikkaan. Mutta ovessa on isäntä vastassa ja äreänä tiuskii:
"Menkääkin muuanne. Ei tämä mikään kestikievari ole." -- Se on ilmeistä
pelkoa ja arkuutta omasta nahkastaan, ei "punaisuutta."
Pojat vain veivautuvat sisälle ja putoavat kuin kivi heti makuuasentoon
lattialle, ihan vain mihin ja miten kukin sattuu. Ja kun isäntä jatkaa
pärmänttäämistään, kivahtaa joukosta joku ijäkkäämpi: "Nyt lopeta hyvän
sään aikana! -- Niinkuin tässä ei olisi pidetty ja edelleenkin
pidettäisi vahtia sinunkin talosi puolesta." -- Isäntä mukisee sen
perästä vain partaansa ja peräytyy tuvan peräkamariin. Eikä tuvasta
kuulu kohta muuta kuin tasainen huounta raskaina maininkeina.
Mutta joka kahden tunnin kuluttua on vuorojen vaihdos. Silloin
komennetaan armotta kaikki pystyyn. On mahdoton muuten saada selkoa,
ketkä kulloinkin ovat vuorossa, kun maataan ihan sikin sokin.
-- -- "Tämä on sota", sanoo Poke Arvolle kolkon totisena, kun he
vilusta väristen seisovat talon pihalla odotellen toisia ketjuun
lähteviä. Mutta sillä kertaa havahtuu hän valppaaksi ja tarttuu
kiihkeästi ystävänsä käteen. -- "Näetkö, näetkö?" sanoo hän vain ja
viittaa taakse päin.
Yöllistä taivaanrantaa punaa tulipalon loimu kajastuen heidän
kasvoillaan, joista tällä hetkellä kaikki nuoruuden pehmeys ja raikkaus
on kadonnut jättäen sijalle pingottuneen terävän ilmeen. Silmissä palaa
synkkä tuli.
"Niin, tämä on sota", kertaa Arvo varhaisvanhan totisuudella ja sitten
lisää: "Montakohan kertaa siinäkin kylässä talot ovat kokkona
loimunneet ja miehet, näinikään yöllisessä vartiossa seisoen, turhaan
puristaneet kiväärin päätä. -- Ja sitten ovat pellot taasen
vuosikymmeniksi kasvaneet umpeen ja elämän mahdollisuudet ostettu
uusilla uhrauksilla ja ponnistuksilla." -- Ja vielä hitaammin ja
totisemmin:
"Minä luulen, ettei meidän mittamme ikinä voi nousta niin kärsimysten
kukkuroimaksi."
"Vaan kun ajattelee esimerkiksi Seikkua" -- Poken äänessä värähtelee
aivan kuin sisäinen nyyhkytys. -- "Se oli sentän liian kovaa, tuntui
silloin ja tuntuu nytkin. Jäädä yksin odottamaan kuolemaa. Siinä
kysytään miehuullisuutta enemmän kuin kaatua taistelun temmellyksessä
-- etkö luule? Minä pelkään, etten minä jaksaisi niinkuin
Seikku. -- -- Arvo, miltä sinä luulet kuoleman tuntuvan?" -- Loppu
tulee hiljaa ja arkaillen, siinä on aivan kuin lapsen pimeänpelkoa.
"En tiedä. Kun on nuori ja terve, ei sitä tule ajatelleeksi. -- Tai
kyllä minä silloin lähtiessäni ajattelinkin. Minusta on tärkeintä, että
on aina ikäänkuin puhtaat paperit, jos sekin kohtaisi. Uljaasti elää ja
tyynesti kuolla. Sellainen pitäisi miehen olla."
"Niin pitäisi. Ja kyllä tämä aika siihen opettaa -- kenessä on ainesta
siksi. -- Ajatteles, että se on nyt äkkiä käynyt niin eläväksi
mielessä, vaikka ei ennen koskaan tullut ajatelleeksi."
Askelten kaiku kuolee pimeään yöhön. Niillä teillä, joita ystävykset
kulkivat, syntyi joka hetki uusia outoja ajatuksia. Sellaisia ei ollut
koskaan kulkenut heidän nuoressa sielussaan. He tuijottivat elämän ja
kuoleman arvoitukseen kuin pimeään yöhön edessään eivätkä voineet sitä
mitenkään ratkaista. -- -- --
Näinä korkean jännityksen päivinä luotiin Karjalan valkoinen rintama
äärimmäisin voimanponnistuksin ensin lyhyempinä, sitten yhä pitempinä
katkelmina, kunnekka vihdoin ketju -- elävä muuri nuorta lämmintä
voimaa -- kulki katkeamatta Saimaasta Laatokkaan.
Miten paljon se kysyi ja mitä kaikkea kestettiin niinä talviöinä, sen
todistajina ovat useissa tapauksissa vain yksinäiset yön tähdet. Sillä
sellaisista vaikenee oikea mies ritarillisuutensa tunnossa.