Ei, oliko se vain lumi, joka pudota humahtelee puista. -- Nyt varmasti
liikkuu -- vedetään jotakin, jotain raskasta -- Uusi voimakas
humahdus --
Ah, lunta vain taaskin. Lähellä on varmaan jokin rakennus, jonka
katolta lumivyöryt putoilevat. Sen räystäistä tipahtelee vesi ja
synnyttää omituisen takovan äänen, joka kuulostaa luonnottoman kovalta
syvässä hiljaisuudessa.
Korvissa soi kuin kulkisi telefoonilankaverkko läpi pään ja silmäkulmia
kivistää alituinen tuijottaminen pimeyteen, joka on täynnä --
Mitä? Pelkäänkö minä? kysyy Arvo Partio itseltään. Eikä saa selville,
onko se pelkoa tai muuten jännityksestä, tilanteen outoudesta ja
yksinäisyydestä syntynyt kaameuden tuntu, joka valtaa mielen.
Mitähän kello on? Hän kopeloi tulitikkuja, mutta muistaa samassa, ettei
tulta saa ottaa. Kylmä kosteus on tunkeutunut ihoon asti. Alkaa
puistattaa. Jaloista vetää suonta. -- Kun voisi nousta kävelemään edes.
Jäsenet puutuvat vatsallaan maaten ja käsivarsia pistelee kuin
tuhansilla neuloilla.
Tämä siis on sota.
Kestetään. Eihän tämä oikeastaan mitään vaikeata olekaan. Pitää koettaa
ajatella jotain muuta. -- Ajatus ajaa toistaan kiitäen ja myllertäen
kuin pilvet tuulisella taivaalla. Kuin itsestään lähtee sitten
noutamaan määrättyä uomaa, hakemaan yhtymäkohtia tilanteelle ja
mielialalle.
Mielikuvitus pyörittää, pyörittää rullaansa... Avartuu eteen Napuen
luminen lakeus, sen yllä kirpeänkylmä helmikuun taivas. Lakeudella
Suomen armeija: rääsyisiä miehiä ja poikia lumessa seisten. Nutun
liepeillä pitelevät kiväärin perää. Paljaita käsiä polttaa kuin
tulella... Uusi kuva. Myrskyinen uudenvuodenyö Norjan tuntureilla.
Lumeen hautautuvat Suomen armeijan tähteet.
Ah -- se oli sentään toista. Ei enää tunnu kylmävän.
Onkohan tässäkin paikassa joku ennen minua vartiopalvelustaan
isänmaalle tehnyt? -- tulee sitten mieleen. -- Ehkä muinoin joku
Viipurin lukiolainen. Ja tuleeko vastaisuudessa taas joku toinen
Karjalan poika? --
Siitä avautuvat ihmeelliset, loppumattoman avarat näkölinjat taakse ja
eteenpäin, menneiden vuosisatain hämärään, syntymättömien vuosisatain
vastaisuuteen. -- Minä tässä kuin renkaana välillä, renkaana
äärettömässä ketjussa, joka sitoo toisiinsa suvun menneisyyden ja
tulevaisuuden. Tällä vasemmallani pitelen kädestä jotakin tuntematonta
mennyttä, oikeani ojennan toiselle tuntemattomalle vastaisuuteen. Ken
hellittää otteensa, sen kohdalta ketju murtuu. Kaikki vartiossa kukin
omalla paikallansa -- isien teillä --
Arvo Partion ei ole enää kylmä eikä nälkä, hän ei ole enää yksin.
Ääniä kuuluu ja askeleita.
"Tunnussana!" -- helähtää ryhmäpäällikön ääni.
"Viipuri."
Omia miehiä kenttävahdista. Tulivat vaihtamaan vuoroa.
"Me olemme märkiä kuin sammakot. Onko mökki edes lämmin?"
"Kuin sauna. Kyllä tarkenette."
Aletaan hapuilla pimeässä mökkiä kohti.
"Kuules, jospa jäätäisi. Entä ne hyvinkin sillä aikaa jo tulevat."
"Ketkä ne?"
"Ryssätpä." -- Pieni Koikkalainen pitelee Pokea nutun hihasta.
"Etkö vielä saanut tarpeeksesi. Niinhän sinä olet kuin märkä kinnas
koko mies."
"Ei, mutta kun minä olin ihan kuulevinani niiden posmotusta."
"Älä hupsi. Lämmittelemään nyt vain siitä. Vielä sinä niitä kerkiät
tarpeeksesi katsella."
Eikä Koikkalainen enää intä, perästä tulla piipertää. Se on pieni
tummasilmäinen poikaviikari, vikkelä kuin kärppä.
Mökin ovesta löyhähtää miellyttävä lämmin. Uunissa palaa tuli.
Nurkkasängyssä kuorsaa mies, mökin isäntä arvattavasti.
"No, kuivaahan tässä kolmeen tuntiin edes hieman pinnalta" --
hyvittelee joku. Kilvan pyritään ryhmittymään uunin ympärille.
Pieni Koikkalainen laskee reppunsa lattialle ja istahtaa sen päälle
selkä uuniin nojaten.
"Niin on lämmin", sanoo ihastuneena ja haukottelee. -- "Ollapa vielä
voileipä."
"Tuosta saat korpun. Me muut panemme tupakaksi."
Hetken perästä, kun Poke uudelleen virittää savukkeensa, sanoo hän:
"Katsokaas tuota. Se upposi kuin kivi pohjaan." -- Hän valaisee
tulitikulla Koikkalaista.
"Elähän, umpiunessa jo." -- Pyöreäposkinen pää on kallistunut olkaa
vasten. Pieni uljas soturi kenttävartiossa nukkuu kädessä
korpunpuolikas -- piittaamatta hiventäkään ankarasta sotakomennosta.
"Antaa sen maata. Mitäs, kolmetoistavuotias, lapsihan se sellainen
peukaloinen on", sanoo ryhmäpäällikkö. Ja Poke ottaa väkeville
käsivarsilleen pienen nukahtaneen kenttävahdin ja kantaa nurkkasänkyyn
torpan miehen viereen. Poika ei siirrosta tiedä tuon taivaallista.
Siinä he sitten tupakoivat ja "turisevat" minkä mitäkin. Niin kuluvat
verkalleen aamuyön tunnit. Himmeä päivänsalo jo kurkistelee sisään
pienestä neliruutuisesta ikkunasta, joka on mennyt huurteeseen. Ulkona
alkaa pakastaa.
Kuuluu askelten kopinaa.
"Vahdin muutos. Nyt asemalle syömään ja nukkumaan. Kahdeltatoista alkaa
taas meidän vuoromme", sanoo ryhmäpäällikkö. Hän tarttuu Koikkalaiseen,
joka hievahtamatta on nukkunut sikeää lapsenunta ja kantaa hänet
takaisin reppunsa päälle. Siinä poika herää, hieroo pieniä kasvojaan,
katselee ensin tajuamatta ympärilleen kummastelevin pyörein
lapsensilmin. Sitten kapsahtaa pystyyn.
"Taisin nukkua", sanoo hän ilmeisesti nolona.
"Ei kun pienet torkut vain otit", hyrähtää ystävällisesti
ryhmäpäällikkö. -- Kaikista tuntuu niin somalta huolehtia hänestä ja
pitää hieman hyvänä sellaista "Peukaloista."
Kun aamuhämärässä marssittiin rataa pitkin asemalle, laski Arvo kätensä
Poken olalle:
"Kuules, mitä sinä mietit ketjussa maatessasi?"
"Mitäpä siinä miettimään kerkesi, kun silmä kovana ja korvat hörössä
piti joka suunnalle kurkkailla. Mistä niitä pahuuksia tiesi, vaikka
olisivat selkäpuolelta yrittäneet. -- Katsos, minä en mieti koskaan
muuta kuin mitä juuri sillä hetkellä kysytään." -- Poke lykkäsi
poikamaisesti lakkinsa takaraivolle ja pisti tupakan.
Arvo katseli häntä syrjästä, hänen viisasta avonaista otsaansa ja
raikkaita kasvojaan. -- Miten hän muistuttikin sisartaan. -- Kaikki
Pokessa oli niin merkillisen selkeätä ja mutkatonta. Hän ajatteli ja
päätti aina kuin lyhintä oikotietä osumatta siltä harhaan. Ja
jyrkkyydessäänkin oli hän lahjomattoman oikeudenmukainen -- heidän
tulisieluinen "rikkitikkunsa."
Silloin katsahti Pokekin Arvoon, nyökkäsi hymyillen takaisin, läimäytti
häntä reilusti olalle:
"Niinpä niin, veliseni", ja siten he kulkivat olka olkaa vasten koko
matkan.
"Eihän tämä mitään oikeata sotaa olekaan, kun ei yhtään ammuta", kuuluu
Peukaloinen -- Koikkalainen kantaa jo virallisestikin sitä nimeä --
toisille valittelevan.
"Maltahan, ukkoseni. Taitavat korvasi vielä toisenkin kerran tilliä
laulaa", lohduttelee ryhmäpäällikkö.
* * * * *
Iltapäivällä se "oikea sota" sitten vasta tapansa näytti.
Ensimäinen ja toinen ryhmä makasi kylmällä asemahuoneen lattialla
kivenraskaassa unessa, kun päivystäjä alkoi kopistella heitä hereille.
Se oli raskasta heräämistä. Silmäluomet olivat kuin tahmassa, nenä
tukossa, niin että henki vain hiukan pihisi sitä tietä, pakotti päätä
ja joka jäsentä kylmän ja kovan makuusijan jäleltä ja kurkussa pisteli
kuin neuloilla. Vaatteet tuntuivat kosteilta entisestään.
"Kun tästä pääsisi voiteeseen", Poke venytteli pitkään.
Ja "voidetta" tuli sillä kertaa. Komppanianpäällikkö ilmestyi ovelle ja
sanoi hätäisesti:
"Hei pojat, pystyyn, pystyyn! Hyökkäys on odotettavissa. Kun
näyttäytyvät, on heti lähetettävä sana tänne. Kukaan ei saa ampua,
ennenkuin vihollinen on alhaalla niityllä." -- Hän meni menojaan.
Pieni vaaksanvartinen oli pystyssä kuin raketti, eivätkä toisetkaan
siekailleet. Ja muutama minuutti senjälkeen jo rientoaskelin kuljettiin
taas rataa silmät pälyillen joka suunnalle. Päässä soi taasen
"telefoonilankaverkko" ja henki kulki pihisemällä sieraimista.
Mutta Peukaloista ei vaivaa nuha eikä päänsärky. Etumaisena mennä
viilettää. Taitaisi mieleensä nähden vaikka kuperkeikan heittää.