Viisi päivääkö vasta!
Päivät ja yöt ovat sulaneet toisiinsa yhdeksi sikermäksi, kirjavaksi
kuva- ja ajatussarjaksi, jonka polttopisteenä on: Viipuriin, Viipuriin!
On pysähdytty eräälle suurehkolle asemalle rautateiden risteykseen
odottamaan, mitä viestejä ja määräyksiä tulisi Viipurista ja samalla
järjestäytymään ja täydentämään varuksia.
Tarpeen se onkin.
Miestä on kertynyt jo sadan maille ja maakunnasta tulee uusia joka
päivä. Innostus on kielin kertomaton, mutta varustukset ylen heikot.
Aseita ei tullessa ole kuin aniharvoilla, nekin haulikoita ja
revolvereja parhaastaan. Joku onnellinen komeilee "mauser" vyöllään.
Vaatetus on kaikkea muuta kuin talviseen partioon lähteneillä. Yhtä
vähän on huomattu eväitä varata.
"Näkee sen, että silkkoja sivilistejä tässä nyt on 'ambumisen doimesa.'
Annahan jääkärit näkisivät", naureskelee Poke.
Sitten järjestetään komppania joukkueihin ja ryhmiin, joka miehelle
annetaan lumivaippa, lakinsuojus ja kotitekoinen reppu. Ne siunatut
tavarat tipahtavat kuin suoraan taivaasta. Oman kaupungin naiset ovat
käden käänteessä ne kyhänneet ja lähettäneet perässä. Samassa
lähetyksessä on tullut -- hurraa! -- aseita. Oikeita kiväärejä!
Miehestä mieheen kerrotaan innostuneina, miten maalaiskunnan sekä
kaupungin suojeluskunta oli eräänä iltana hälyytetty koolle, yhdellä
sivalluksella vallattu työväen talo ja takavarikoitu punaryssien aseet,
joita ne kaiken päivää olivat asemalta voitonriemuisin virnistyksin
hilanneet talolleen.
Oikea kivääri! Siitä kulki kuin sähkövirta, kiihkeä, sytyttävä pitkin
suonia. Mieli karskistui.
Sitten alkaa tulla viestejä. Viipuri kokonaan punaryssien hallussa. Ne
jo purkautuvat maaseudulle ottamaan haltuunsa rautatien ja radan
varret. -- Eräällä asemalla ollut tuima taistelu. Pietarista päin
tuleva panssarijuna pysäytetty. -- Haavottuneita, kaatuneita. Mainitaan
tutut nimet. Ah!
Odotus pingottuu sietämättömäksi. Kunpa laukeisi liikkeeseen edes.
Eteenpäin, mars!
Käsky tulee eräänä kosteansumuisena iltana. Taas junaan ja pysähtymättä
huristetaan tähdettömässä yössä, kunnes seisahdutaan eräällä asemalla.
Se on viimeinen mahdollinen. Seuraava on jo peruuttamattomasti
punaisten hallussa.
"Kaksi ensimäistä ryhmää ketjuun, kolmas ja neljäs kenttävahtiin.
Äärimmäistä tarkkuutta noudatettava. Metsät vilisevät täynnään
punaryssiä. Vuorot vaihtuvat aamulla kuudelta."
Sellainen on komennus.
Määrätyt lähtevät suoraan junasta marssimaan rataa pitkin
vahtipaikoilleen. Arvo ja Seikku kulkevat etumaisina, heidän takanaan
Poke ja Paunu. Tuntuu hyvältä olla näin yhdessä ensimäisellä matkalla.
Sataa tihuuttaa vasten silmiä. On ollut niin leutoa viime päivinä.
Kosteus tuntuu imeytyvän vaatteissa yhä sisemmä. Radalla on vettä ja
lumihyyhmää nilkkoja myöten.
"Suittipa tänne ottaa huovikkaita. Kotona pakottivat panemaan nämä, kun
oli lähtiessä sellaiset pakkaset. Nyt saa tarpoa märin jaloin ties
miten kauan", pahottelee joku takana.
Sitten on hiljaista. Ei puhe oikein tahdo sujua. Pilkkopimeässä kuuluu
vain jalan kapse ja veden lotina. Poke takana yltyy viheltämään
"Porilaisten marssia." Se hieman kuin lieventää jännitystä.
Parin kilometrin päässä poiketaan radalta vasemmalle, kohotaan jotain
rinnemaata, kahlataan syvässä lumessa ja hajaannutaan ketjuun
määräyksen mukaan neljänkymmenen metrin välimatkoille.
Sitten on jokainen yksin lumikuopassaan -- ajatuksineen. Kädet tiukasti
puristavat kiväärin perää ja silmät tuijottavat pimeään yöhön. --
"Äärimmäistä tarkkuutta noudatettava. Metsät vilisevät täynnään
punaisia."
Kas nyt! -- Kädet puristuvat suonenvedontapaisesti kivääriin. -- Mikä
siellä liikkuu? Jokohan pamautan. -- Mustia varjoja häilähtelee --
yksi, kaksi, kolme -- tulevat lähemmäksi, häviävät.
Kiihtyneen mielikuvituksen luomia harhakuvia vain.
Sitten rupeaa kuulumaan askeleita kuin kahlaisi joku syvässä lumessa.
Humahdus -- nyt se kaatui.