Luokka korjasi ryhtiään ja jännittäysi uuteen vireeseen. -- -- --

Samassa kuumeisessa odotuksessa meni vielä joulukin. Tammikuu alkoi

kallistua loppuunsa päin. Silloin Viipurissa leimahti. Se jännitti taas

hermot äärimmilleen. Kuiskailtiin öiseen aikaan junien kulettavan

suojeluskuntalaisia Viipuriin. Ilmassa väreili kiihkeä odotus --

epäämätön oire suurten tapausten edellä.

Arvo Partio kulki pikamarssissa koululle. Hän oli hätäisesti syönyt

päivällisensä ja laskenut ehtivänsä järjestää hoidossaan-olevan

kirjaston ennen toverikunnan kokouksen alkua. Kello ala-aulassa lähti

juuri nakuttelemaan viimeistä neljännestään ennen neljänlyöntiä. Runsas

tunti aikaa vielä, hyvin ehtisi valmiiksi.

Partio loikkasi pitkillä säärillään kolme, neljä porrasta kerralla ja

luikahti opettajahuoneen eteiseen ottaakseen kirjastohuoneen avaimen

avainkaapista.

Opettajahuoneen ovi oli raollaan. Kuului selvästi rehtorin huolestunut

ääni:

"Syksystä asti tässä on eletty selvissä sodan merkeissä. Nyt se on siis

alkanut. Ja minä kun viimeiseen asti uskoin rauhallisen ratkaisun

mahdollisuuteen."

Siihen jatkoi lujasti ja varmasti toinen ääni -- se oli historian

lehtorin -- "Jokaisen kansan on itsensä maksettava vapautensa lunnaat.

Nyt on meidän vuoromme. Ilmaiseksi ei mikään kansa ole itsenäisyyttään

saanut."

"Niinpä niinkin. Nyt se on siis alkanut", sanoi rehtori vielä

raskaammin, johon toinen lisäsi:

"Niin -- peruuttamattomasti. Yöllä lähtevät täkäläiset."

Arvo Partio oli seisonut kuin kiinni naulittuna. Sitten hän työntyi

ulos ovesta, kulki kuin juopunut horjahdellen kirjastohuoneeseen, veti

vapisevin käsin oven perässään kiinni ja seisahtui keskilattialle.

Nyt se on siis alkanut!

Häntä pyörrytti, puistatti vilu. Sitten kihahti hikeen otsa, suonet

takoivat ohimoilla, ja veri kohisi tulivirtana suonissa.

Nyt se on siis alkanut!

Ei osannut selvästi ajatella, mitä se oikein sisälsi. Sen vain tunsi,

että niissä rehtorin sanoissa soi kuin sotatorvien kaukainen kumu ja

suvun ja isänmaan kutsu. Sen tunsi, että se ratkaisuaan odottava suuri

kysymys oli nyt tullut ja laskenut raudanraskaan kätensä hänen

hartioilleen. Tuntui kuin ei saisi kääntyä, ei hengähtää, ennenkuin

vastaisi siihen kysymykseen.

Hän heittäysi tuolille pöydän ääreen. Siinä oli lehti. Hermostuneesti

hän sitä käänteli, katse harhaili ajatuksettomana palstoja ja nauliutui

lopulta seuraavaan otsikkoon:

"Petomaista julmuutta. Punaryssät ampuneet vaimon, joka haavoissaan

synnytti lapsen."

Poika kimposi seisoalleen. Hän oli niitä, joilla ritarillisuus on

veressä alkuperäisinä jaloina vaistoina.

Jos se olisi sinun äitisi -- sanoi ääni hänen sielussaan.

Niin minä -- kädet puristuivat nyrkkiin, niin että koski lihaksiin. Hän

kulki raivostuneena edestakaisin.

"Niin ei saa tapahtua. Se on väärin. Se on väärin." -- Hän puhui

kiihdyksissään ääneen ja tuskallisena katseli kylmänkirkasta

iltataivasta kuin vedoten korkeampaan oikeuteen.

"Hyvä Jumala, niin ei saa tapahtua."

Kuka estää? -- Rautainen käsi laskeutui yhä raskaammin hänen

olkapäälleen. Hänen sydämensä ovelle kolkutettiin.

Hän ojensi tuskissaan käsivarsiaan. Katse sattumalta hipaisi voimakasta

rannetta, jossa sinervät suonet risteilivät, tykyttivät. Voima sykki

niissä, nuori, terve voima.

Ellet sinä, niin ken? -- jatkoi ääni sisältä. -- Tai annatko siis

omasta puolestasi niin tapahtua, koska sinulle on raskasta ja vaikeata

sitä vastustaa. Sinä ymmärrät sen vääräksi, ellet voimakkaasti nouse

sitä vastaan, niin silloinhan siis kohdaltasi siihen myönnyt, alistut.

-- Eikö puolustautuminen täten ole velvollisuus?

-- Mutta veljiä vastaan?

-- On eri asia _rangaista_ ja _kostaa_. Eikö rankaise jumalallinen ja

inhimillinen lakikin? Ellet vastusta vääryyttä, suostut vääryyteen.

Oikea mies kammoksuu vääryyttä enemmän kuin verta. Muita teitä ei ole.

Nuori poika seisoi sinä hetkenä silmä silmää vasten elämän ankarimman

lain edessä, omantuntonsa, Jumalansa edessä, seisoi kaunis vaalea pää

kumarruksissa ja sydän tuskasta vavahdellen. Hän oli sellainen, joka

muodosti vakaumuksensa totta tehden.

Mutta kun hän vihdoin kohotti päänsä ja astui ikkunan luo, valaisi,

iltarusko kauniisti avointa otsaa ja syvänpuhtaita pojankasvoja; niillä

kuvastui jalon päätöksen tyyneys.

Tässä olen -- sanoi hänen ritarinsydämensä.

Kello helähti jossain.

Mitä? -- Pojan katse harhaili kirjarivejä. Hänenhän piti järjestää ne.

Tosiaankin!

Ajatus kulki nyt niin oudon selkeänä ja salamannopeana. Hän aivan kuin

kerralla näki ja tajusi kaiken, mitä tilanne kysyi. Ja uusi sisäinen

käyttövoima jännitti hänet kuin uuteen vireeseen.

Kaikki on jätettävä kunnossa jälkeensä -- selvisi ensiksi. Toverikunnan

tilit? rupesi hän muistuttelemaan. -- Selvät ne on, päiväämättä vain.

Sehän on pian tehty. -- "Luonnon ystäväin" vuosikertomus -- valmiina

sekin. Omat tilit. -- Olenkohan kenelle velkaa? koetti muistella, mutta

ei muistanut mitään sellaista.

Kirje kotiin -- voi niin, vastaus ei enää häntä tavottaisi. Täältä

nimittäin.

Ei pidä ajatella, toimia vain, huomaa hän sitten parhaaksi ja alkaa

riuskasti liikkuen asetella kirjoja hyllylle pöydältä.

Toisluokkalaiset ne aina käyvät sillä rytäkällä. Siinä hetkessä pitäisi

kaikille olla. -- "Valkoisen miehen jalka" -- "Ensimäiset ihmiset

kuussa" -- "Musta Kotka." -- Niillä sitä pitää aina olla kuta

jännittävämpää, hymyilee kirjastonhoitaja.

"Välskärin kertomukset." -- Mieltä hiipoo niin oudosti, kun sen asettaa

hyllylle. Poikavuosien muistot ja unelmat tulvahtavat sieltä tuoreina

vastaan.

Isien teillä -- välähtää salamankirkkaana mielessä. Ei hän tiedä

oikein, mitä siihen sisällyttää, mutta vaistomaisesti henkäisee

syvempään korkean rinnan täydeltä.

Selvä on.

Arvo Partio seisoo käsi ovenrivalla ja silmäilee ympäri huoneen

selittämättömin tuntein. Sitten hän aukaisee oven ja sulkiessaan sen

jälkeensä, tuntee, että sisälle jäi _poika_, ulos astui _mies_.

Sellaisina aikoina kypsytään nopeasti.

* * * * *

Lehtori Kaatrakoski ja Arvo Partio kulkivat äänettöminä asemalle päin

autiota öistä katua. Perässä taarusti Heikki veli happamena

nieleskellen kyyneleitään. Hän ärhenteli ja hiljaisessa mielessään

kaiken aikaa sätti vanhempaa veljeä.

Mokomakin ampuja! Minä kun viime syksynäkin ammuin jäniksen, ennenkuin

se ehti saada edes hanan vireeseen. Sellainen on likinäköinenkin vielä.

Mitä se siellä sodassa näkee, mihin tähtää -- ähä -- ähä --

Heikki kulki ja potki saappaan kärellä helähtelevää jäänsirpaletta. Se

vähän kuin lauhdutti. Kaiken iltaa hän oli mököttänyt puhumattomana,

maannut vatsallaan nenä litteänä tyynyssä ja siihen purrut ja itkenyt

nuoren sielunsa ensimäisen suuren katkeruuden ja loukatun

miehenylpeytensä.

Pitäähän olla minkälaisia -- ähä -- ähä -- kun ei ijän tähden oteta,

vaikka on kymmenesti parempi ampuja kuin Arvo ja monet muut

konventtilaiset. Lienevätkö kaikki edes pyssyä kädessään käyttäneet?

Vielähän ne -- paperinallipyssyä ehkä. Jos hän olisi päällikkö, niin

hän panisi jokaisen kokeiksi ampumaan, että osaako vai ei. Jos ei

osaisi, niin mars kotiin vain, vaikka olisi miten pitkä mies.

Askeleet kajahtavat niin oudosti yön hiljaisuudessa. Edessä kulkee joku

kiireessä tahdissa. Takaa kuuluu hillittyä puheen sorinaa. Oli siis

muitakin -- niin, tietysti oli. Ketähän kaikkia?

Asema on puolipimeä. Siellä vilisee miestä solkenaan. Kuuluu

matalaäänistä puhetta, joku yskii. On tiukka pakkanen.

Arvoa nyäistään olasta.

"Kuka?" -- On mahdotonta tuntea kasvoja syvälle vedetyn lakin reunan

alta.

"Minä vaan", sanoo alakuloinen ääni. "Iso-Jukka. Vai läksit --"

"En. Hävettää niin, etten saa silmiin katsottua rehellistä miestä tämän

koommin. Minä puhuin isän kanssa. Eihän hän oikeastaan kiellä. Sanoo

sen puhtaasti omantunnon asiaksi. Mutta se äidin sydänvika. -- En voi

lähteä eikä luonto anna jäädä." -- Ääni tärähtelee.

"Sinä jäät. Uskotko, minusta se juuri on tällä hetkellä miehekkäintä --

se kun on vaikeinta -- ja toisekseen, jos tätä jatkuu, tottuu äitisi

pian siihen ajatukseen ja ottaa tyynemmin asiat. Tulet sitten."

-- Arvon äänessä on niin miehekkään vakuuttava sävy. Se on saanut

sellaisen kauniin metallisen kaiun tänä iltana.

"Olkoon sitten", huoahtaa toinen keventyneenä, "kun ette te vaan

jääneet siihen luuloon --"

"Heipä hei!"

"Seikku -- sinäkin."

"Kukas sitten" -- ja kiihkeänä kuiskauksena: "Minullahan on se

kunniavelka lyhennettävänä." -- Arvo puristaa lujasti hänen kättään.

"Nyt ne lähtevät, Arvo, Arvo", hätäilee Heikki veli.

"Jumalan haltuun pojat", hyvästelee lehtori Kaatrakoski. -- "Pysykäähän

miehinä paikallanne."

"Ei hätää. Tässä joukossa ei ole yhtään pelkuria eikä yhtään petturia."

-- Poke se jo intoilee siellä päällimäisenä.

"No, mutta päästähän toki, Heikki. Juna lähtee."

-- Arvo koettaa hellävaroen irrottaa Heikkiä, joka on tarrautunut hänen

nutunhihaansa ja siinä tuhisee itkua hieroen. Vasta hellittää, kun

lehtori supaisee korvaan:

"Pitäähän meidän osata miehinä jäädä, kun nuo osaavat miehinä lähteä."

Ja sitten lähtee juna liikkeelle niin oudon hiljaa. Jyskyttelee,

jyskyttelee, ensin verkalleen, sitten kiihtyvässä tahdissa ja

puhaltaupi viimein vinhaan juoksuun läpi lumisen metsän, ohi

nukkuvien kylien ja pimeiden asemien kohti uusia vaiheita, ennen

aavistamattomia --

Mutta asemalla Heikki veli rukka, jonka itsetunto ja ampujamaine oli

saanut niin kovan kolauksen, itkeä tuhersi jo ihan rehellisesti paksuun

villakintaaseensa. Niisti ja nikotteli ja taas itki ja itkunsa lomassa

toimitti:

"Pääsipäs sinne sekin toisen lu-ho-kan -- yhyy -- Ko-ikkalainenkin. Se

meni sieltä junan toiselta puolelta. Sanoi menevänsä -- yhyy --

pe-he-henkin alle piiloon, etteivät näe, kun sen enokin oli samassa

ju-hu-hunassaa --" ja sitten pääsi itku ihan valtoinaan.

Lehtori otti häntä sydämellisesti olkapäistä ja käännytti kotiinpäin

puhellen siitä, mitenkä oli välttämätöntä, että rintaman tälle

puolenkin jäisi reippaita poikia vartiopalvelukseen, viestinviejiksi ja

muuhun sellaiseen.

Siitä Heikki jo vähän tyyntyi ja leppyi. Kerran vielä niisti

perinpohjin, sitten vain enää nikotteli ja väliin huokasi -- syvään ja

haikeasti.

Kirpakka yötuuli pani jouduttamaan tahtia. Se jo kokoili kinosten

harjalta untuvankevyistä pakkaslunta ja lennätti pyrynä ilmaan. Teki

tuiskua. Tähdet tuikkivat terävinä pilkkuina.

"Koleapa tuli matkailma", sanoi lehtori pistäen avaimen lukkoon. Ovi

kolahti kiinni heidän jälkeensä.

Yötuuli yksinään huhahteli pitkin hiljaista katua ja isoissa

vaahterissa ikkunain alla.

Isien teillä · 第 7 / 19 题