Samassa kuumeisessa odotuksessa meni vielä joulukin. Tammikuu alkoi
kallistua loppuunsa päin. Silloin Viipurissa leimahti. Se jännitti taas
hermot äärimmilleen. Kuiskailtiin öiseen aikaan junien kulettavan
suojeluskuntalaisia Viipuriin. Ilmassa väreili kiihkeä odotus --
epäämätön oire suurten tapausten edellä.
Arvo Partio kulki pikamarssissa koululle. Hän oli hätäisesti syönyt
päivällisensä ja laskenut ehtivänsä järjestää hoidossaan-olevan
kirjaston ennen toverikunnan kokouksen alkua. Kello ala-aulassa lähti
juuri nakuttelemaan viimeistä neljännestään ennen neljänlyöntiä. Runsas
tunti aikaa vielä, hyvin ehtisi valmiiksi.
Partio loikkasi pitkillä säärillään kolme, neljä porrasta kerralla ja
luikahti opettajahuoneen eteiseen ottaakseen kirjastohuoneen avaimen
avainkaapista.
Opettajahuoneen ovi oli raollaan. Kuului selvästi rehtorin huolestunut
ääni:
"Syksystä asti tässä on eletty selvissä sodan merkeissä. Nyt se on siis
alkanut. Ja minä kun viimeiseen asti uskoin rauhallisen ratkaisun
mahdollisuuteen."
Siihen jatkoi lujasti ja varmasti toinen ääni -- se oli historian
lehtorin -- "Jokaisen kansan on itsensä maksettava vapautensa lunnaat.
Nyt on meidän vuoromme. Ilmaiseksi ei mikään kansa ole itsenäisyyttään
saanut."
"Niinpä niinkin. Nyt se on siis alkanut", sanoi rehtori vielä
raskaammin, johon toinen lisäsi:
"Niin -- peruuttamattomasti. Yöllä lähtevät täkäläiset."
Arvo Partio oli seisonut kuin kiinni naulittuna. Sitten hän työntyi
ulos ovesta, kulki kuin juopunut horjahdellen kirjastohuoneeseen, veti
vapisevin käsin oven perässään kiinni ja seisahtui keskilattialle.
Nyt se on siis alkanut!
Häntä pyörrytti, puistatti vilu. Sitten kihahti hikeen otsa, suonet
takoivat ohimoilla, ja veri kohisi tulivirtana suonissa.
Nyt se on siis alkanut!
Ei osannut selvästi ajatella, mitä se oikein sisälsi. Sen vain tunsi,
että niissä rehtorin sanoissa soi kuin sotatorvien kaukainen kumu ja
suvun ja isänmaan kutsu. Sen tunsi, että se ratkaisuaan odottava suuri
kysymys oli nyt tullut ja laskenut raudanraskaan kätensä hänen
hartioilleen. Tuntui kuin ei saisi kääntyä, ei hengähtää, ennenkuin
vastaisi siihen kysymykseen.
Hän heittäysi tuolille pöydän ääreen. Siinä oli lehti. Hermostuneesti
hän sitä käänteli, katse harhaili ajatuksettomana palstoja ja nauliutui
lopulta seuraavaan otsikkoon:
"Petomaista julmuutta. Punaryssät ampuneet vaimon, joka haavoissaan
synnytti lapsen."
Poika kimposi seisoalleen. Hän oli niitä, joilla ritarillisuus on
veressä alkuperäisinä jaloina vaistoina.
Jos se olisi sinun äitisi -- sanoi ääni hänen sielussaan.
Niin minä -- kädet puristuivat nyrkkiin, niin että koski lihaksiin. Hän
kulki raivostuneena edestakaisin.
"Niin ei saa tapahtua. Se on väärin. Se on väärin." -- Hän puhui
kiihdyksissään ääneen ja tuskallisena katseli kylmänkirkasta
iltataivasta kuin vedoten korkeampaan oikeuteen.
"Hyvä Jumala, niin ei saa tapahtua."
Kuka estää? -- Rautainen käsi laskeutui yhä raskaammin hänen
olkapäälleen. Hänen sydämensä ovelle kolkutettiin.
Hän ojensi tuskissaan käsivarsiaan. Katse sattumalta hipaisi voimakasta
rannetta, jossa sinervät suonet risteilivät, tykyttivät. Voima sykki
niissä, nuori, terve voima.
Ellet sinä, niin ken? -- jatkoi ääni sisältä. -- Tai annatko siis
omasta puolestasi niin tapahtua, koska sinulle on raskasta ja vaikeata
sitä vastustaa. Sinä ymmärrät sen vääräksi, ellet voimakkaasti nouse
sitä vastaan, niin silloinhan siis kohdaltasi siihen myönnyt, alistut.
-- Eikö puolustautuminen täten ole velvollisuus?
-- Mutta veljiä vastaan?
-- On eri asia _rangaista_ ja _kostaa_. Eikö rankaise jumalallinen ja
inhimillinen lakikin? Ellet vastusta vääryyttä, suostut vääryyteen.
Oikea mies kammoksuu vääryyttä enemmän kuin verta. Muita teitä ei ole.
Nuori poika seisoi sinä hetkenä silmä silmää vasten elämän ankarimman
lain edessä, omantuntonsa, Jumalansa edessä, seisoi kaunis vaalea pää
kumarruksissa ja sydän tuskasta vavahdellen. Hän oli sellainen, joka
muodosti vakaumuksensa totta tehden.
Mutta kun hän vihdoin kohotti päänsä ja astui ikkunan luo, valaisi,
iltarusko kauniisti avointa otsaa ja syvänpuhtaita pojankasvoja; niillä
kuvastui jalon päätöksen tyyneys.
Tässä olen -- sanoi hänen ritarinsydämensä.
Kello helähti jossain.
Mitä? -- Pojan katse harhaili kirjarivejä. Hänenhän piti järjestää ne.
Tosiaankin!
Ajatus kulki nyt niin oudon selkeänä ja salamannopeana. Hän aivan kuin
kerralla näki ja tajusi kaiken, mitä tilanne kysyi. Ja uusi sisäinen
käyttövoima jännitti hänet kuin uuteen vireeseen.
Kaikki on jätettävä kunnossa jälkeensä -- selvisi ensiksi. Toverikunnan
tilit? rupesi hän muistuttelemaan. -- Selvät ne on, päiväämättä vain.
Sehän on pian tehty. -- "Luonnon ystäväin" vuosikertomus -- valmiina
sekin. Omat tilit. -- Olenkohan kenelle velkaa? koetti muistella, mutta
ei muistanut mitään sellaista.
Kirje kotiin -- voi niin, vastaus ei enää häntä tavottaisi. Täältä
nimittäin.
Ei pidä ajatella, toimia vain, huomaa hän sitten parhaaksi ja alkaa
riuskasti liikkuen asetella kirjoja hyllylle pöydältä.
Toisluokkalaiset ne aina käyvät sillä rytäkällä. Siinä hetkessä pitäisi
kaikille olla. -- "Valkoisen miehen jalka" -- "Ensimäiset ihmiset
kuussa" -- "Musta Kotka." -- Niillä sitä pitää aina olla kuta
jännittävämpää, hymyilee kirjastonhoitaja.
"Välskärin kertomukset." -- Mieltä hiipoo niin oudosti, kun sen asettaa
hyllylle. Poikavuosien muistot ja unelmat tulvahtavat sieltä tuoreina
vastaan.
Isien teillä -- välähtää salamankirkkaana mielessä. Ei hän tiedä
oikein, mitä siihen sisällyttää, mutta vaistomaisesti henkäisee
syvempään korkean rinnan täydeltä.
Selvä on.
Arvo Partio seisoo käsi ovenrivalla ja silmäilee ympäri huoneen
selittämättömin tuntein. Sitten hän aukaisee oven ja sulkiessaan sen
jälkeensä, tuntee, että sisälle jäi _poika_, ulos astui _mies_.
Sellaisina aikoina kypsytään nopeasti.
* * * * *
Lehtori Kaatrakoski ja Arvo Partio kulkivat äänettöminä asemalle päin
autiota öistä katua. Perässä taarusti Heikki veli happamena
nieleskellen kyyneleitään. Hän ärhenteli ja hiljaisessa mielessään
kaiken aikaa sätti vanhempaa veljeä.
Mokomakin ampuja! Minä kun viime syksynäkin ammuin jäniksen, ennenkuin
se ehti saada edes hanan vireeseen. Sellainen on likinäköinenkin vielä.
Mitä se siellä sodassa näkee, mihin tähtää -- ähä -- ähä --
Heikki kulki ja potki saappaan kärellä helähtelevää jäänsirpaletta. Se
vähän kuin lauhdutti. Kaiken iltaa hän oli mököttänyt puhumattomana,
maannut vatsallaan nenä litteänä tyynyssä ja siihen purrut ja itkenyt
nuoren sielunsa ensimäisen suuren katkeruuden ja loukatun
miehenylpeytensä.
Pitäähän olla minkälaisia -- ähä -- ähä -- kun ei ijän tähden oteta,
vaikka on kymmenesti parempi ampuja kuin Arvo ja monet muut
konventtilaiset. Lienevätkö kaikki edes pyssyä kädessään käyttäneet?
Vielähän ne -- paperinallipyssyä ehkä. Jos hän olisi päällikkö, niin
hän panisi jokaisen kokeiksi ampumaan, että osaako vai ei. Jos ei
osaisi, niin mars kotiin vain, vaikka olisi miten pitkä mies.
Askeleet kajahtavat niin oudosti yön hiljaisuudessa. Edessä kulkee joku
kiireessä tahdissa. Takaa kuuluu hillittyä puheen sorinaa. Oli siis
muitakin -- niin, tietysti oli. Ketähän kaikkia?
Asema on puolipimeä. Siellä vilisee miestä solkenaan. Kuuluu
matalaäänistä puhetta, joku yskii. On tiukka pakkanen.
Arvoa nyäistään olasta.
"Kuka?" -- On mahdotonta tuntea kasvoja syvälle vedetyn lakin reunan
alta.
"Minä vaan", sanoo alakuloinen ääni. "Iso-Jukka. Vai läksit --"
"En. Hävettää niin, etten saa silmiin katsottua rehellistä miestä tämän
koommin. Minä puhuin isän kanssa. Eihän hän oikeastaan kiellä. Sanoo
sen puhtaasti omantunnon asiaksi. Mutta se äidin sydänvika. -- En voi
lähteä eikä luonto anna jäädä." -- Ääni tärähtelee.
"Sinä jäät. Uskotko, minusta se juuri on tällä hetkellä miehekkäintä --
se kun on vaikeinta -- ja toisekseen, jos tätä jatkuu, tottuu äitisi
pian siihen ajatukseen ja ottaa tyynemmin asiat. Tulet sitten."
-- Arvon äänessä on niin miehekkään vakuuttava sävy. Se on saanut
sellaisen kauniin metallisen kaiun tänä iltana.
"Olkoon sitten", huoahtaa toinen keventyneenä, "kun ette te vaan
jääneet siihen luuloon --"
"Heipä hei!"
"Seikku -- sinäkin."
"Kukas sitten" -- ja kiihkeänä kuiskauksena: "Minullahan on se
kunniavelka lyhennettävänä." -- Arvo puristaa lujasti hänen kättään.
"Nyt ne lähtevät, Arvo, Arvo", hätäilee Heikki veli.
"Jumalan haltuun pojat", hyvästelee lehtori Kaatrakoski. -- "Pysykäähän
miehinä paikallanne."
"Ei hätää. Tässä joukossa ei ole yhtään pelkuria eikä yhtään petturia."
-- Poke se jo intoilee siellä päällimäisenä.
"No, mutta päästähän toki, Heikki. Juna lähtee."
-- Arvo koettaa hellävaroen irrottaa Heikkiä, joka on tarrautunut hänen
nutunhihaansa ja siinä tuhisee itkua hieroen. Vasta hellittää, kun
lehtori supaisee korvaan:
"Pitäähän meidän osata miehinä jäädä, kun nuo osaavat miehinä lähteä."
Ja sitten lähtee juna liikkeelle niin oudon hiljaa. Jyskyttelee,
jyskyttelee, ensin verkalleen, sitten kiihtyvässä tahdissa ja
puhaltaupi viimein vinhaan juoksuun läpi lumisen metsän, ohi
nukkuvien kylien ja pimeiden asemien kohti uusia vaiheita, ennen
aavistamattomia --
Mutta asemalla Heikki veli rukka, jonka itsetunto ja ampujamaine oli
saanut niin kovan kolauksen, itkeä tuhersi jo ihan rehellisesti paksuun
villakintaaseensa. Niisti ja nikotteli ja taas itki ja itkunsa lomassa
toimitti:
"Pääsipäs sinne sekin toisen lu-ho-kan -- yhyy -- Ko-ikkalainenkin. Se
meni sieltä junan toiselta puolelta. Sanoi menevänsä -- yhyy --
pe-he-henkin alle piiloon, etteivät näe, kun sen enokin oli samassa
ju-hu-hunassaa --" ja sitten pääsi itku ihan valtoinaan.
Lehtori otti häntä sydämellisesti olkapäistä ja käännytti kotiinpäin
puhellen siitä, mitenkä oli välttämätöntä, että rintaman tälle
puolenkin jäisi reippaita poikia vartiopalvelukseen, viestinviejiksi ja
muuhun sellaiseen.
Siitä Heikki jo vähän tyyntyi ja leppyi. Kerran vielä niisti
perinpohjin, sitten vain enää nikotteli ja väliin huokasi -- syvään ja
haikeasti.
Kirpakka yötuuli pani jouduttamaan tahtia. Se jo kokoili kinosten
harjalta untuvankevyistä pakkaslunta ja lennätti pyrynä ilmaan. Teki
tuiskua. Tähdet tuikkivat terävinä pilkkuina.
"Koleapa tuli matkailma", sanoi lehtori pistäen avaimen lukkoon. Ovi
kolahti kiinni heidän jälkeensä.
Yötuuli yksinään huhahteli pitkin hiljaista katua ja isoissa
vaahterissa ikkunain alla.