Lyhyt kesän vapaus on takana ja tuttu pirteä-ääninen sähkökello
kilistelee jälleen poikia vuoroin uhaten ja varottaen sisään tunneille,
vuoroon yllyttävän iloisena ulos vapauteen.
Se kesä oli oikeastaan ollut hyvin ikävä eikä kenkään voinut antautua
iloisiin kesäpuuhiinsa suruttomana kuin ennen. Sanomalehdissä oli
pelkkiä mieltä masentavia uutisia. Ihmiset eivät osanneet puhua muusta
kuin uhkaavasta nälänhädästä, lakoista ja yhteentörmäyksistä työväen
kanssa, "tavaritsien" ja sosialistien yhä julkisemmasta veljeilystä ja
isännöimishalusta. Ja sitten, mikäli yöt piteni, syksy talveksi pimeni,
yhä pahempaa: rosvouksia, ryöstöjä, kotitarkastuksia ja vangitsemisia
-- lopulta verenvuodatusta. Venäläismallinen "svaboda", täydellinen
anarkia, yksityiskohtia myöten uskollinen jäljittely tavaritsien
ihanneyhteiskunnasta.
Pimeät voimat temmelsivät. Yli rajan kättä antoivat, juonensa ja
elkeensä yhdeksi punoivat vuosisatainen maan vihollinen ja oma
harhaantunut kansanaines. Tehtiin tihutöitä niin kolkkoja, että
jälkeentulevien polvien pojilla, kun historiassa niistä lukevat, veri
poskilla palaa ja kädet nyrkkiin pusertuvat.
Vallankumouksen aallot, joiden pinnalla läikkyi veljesveri ja niljainen
pohjasakka, vyöryivät jo meidän rannoillemme ja me kuulimme ilmassa
myrskyn siipien lyönnit.
Poke kertoi kummia syksyllä tavatessa.
Kahdesti oli käynyt Pohjanmaalla tärkeissä asioissa, keikkunut
syyspimeänä sumuisena elokuunyönä Pohjanlahdella avomoottorissa,
tavannut veljensä ja palannut matkaltaan mukanaan "kovia." Tampereella
oli yrittänyt kiikkiin joutua, mutta onnistunut pujotteleimaan läpi
käsien. Setä oli vangittu, koko suku sotilas- ja työläisneuvoston
mustissa kirjoissa.
"Mitäs näistä, kun vain tulisi rehellinen, avonainen taistelu, jossa
saisi huitoa sydämestään. Tämä piilosilla juoksu jo alkaa tympäistä,
kun pitää kulkea valheen kengillä ja väärillä passeilla suorien
miesten."
"Ja epäillä ja pelätä omia kansalaisiaan -- se tässä kolkointa on",
jatkaa Partio verkalleen.
He kulkevat puistokatua kouluun kirjanpitotunnille. On äsken satanut ja
suuret raskaat pisarat ropsahtelevat puista niskaan, nenälle, milloin
minnekin. Syystuuli ratsastaa vallatonta laukkaa pitkin katua,
soittelee telefoonilankoja, viheltelee ja paiskelee portteja ja
vinninikkunoita kuin pahatapainen poikaviikari. Sitten löytää jostain
seinänviereltä kellastuneita lehtiä, ne ilmaan tuprauttaa ja
pyörittelee, pyörittelee kuin pallosilla.
Ystävykset kulkevat äänettöminä. Entinen hyvätuuli pyrkii usein
pettämään. Sitten sanoo Partio kuin itseään vakuutellen.
"Vaan en minä sentään ikinä usko, että ne vielä sittenkin, kun se
todella on alkanut, vetävät yhtä köyttä vihollisen kanssa."
"Etkö usko? Vaikka ne kuuluvat kieltäneen ryssänsolttuja lähtemästä ja
vannottaneen avukseen taistelussa porvareita vastaan."
"En usko -- enkä tahdo uskoa. Minkä eteen tässä sitten enää elää ja
tulevaisuutta suunnittelee, jos menettää uskon omiin kansalaisiinsa? --
Totta nyt sosialistiemmekin joukossa vielä siksi selväpäisiä ollaan."
"Ole uskomatta sitten -- utopisti", Poke suutahti.
"Mikä?" -- jo kiristyi Arvonkin tyyni sävy.
"Ei mikään. Mitä siinä penäät? Minä sitä vain, että sinä se olet aina
sellainen suuri idealisti ja ajat vielä suohon hyvine uskoinesi."
"Ajan minne ajan. Siihen minä vain perustan kaikkeni, että voin uskoa
hyvää muista ja ennenkaikkia omista kansalaisistani."
"Kun kannattaisi --" murjotti Poke edelleen.
Silloin Arvoa jo nauratti.
"Oikeinhan tässä riitaa haastamme."
Se hellytti Pokenkin ihan helanauruun:
"Ajanhenki, ajanhenki. -- Tuppaa väliin niin hermostuttamaan, kun ei
tämä tilanne ikinä selvinne." -- -- --
Eikä se selvennyt. Kiertyi kiertymistään yhä kummemmaksi. Tuli
yleislakko sakilaismellakoineen, murhineen, ryöstöineen katkaisten
kaikki suhteet ja sovintomahdollisuudet.
Sen näki kaikesta, että repeämä oli jo silloin korjaamaton. Se liikkui
kuin ilmassa, se mikä tuleva oli.
Alaluokkalaisetkin jo rupesivat pihisemään. Kun punakaartilaiset
lakkoviikolla heitä koulunovelta hätistelivät: "hajaantukaa,
hajaantukaa --" härnäsi muuan toisluokkalainen, vaaksanvartinen:
"Kuinka moneen alkutekijään?"
Ja suojeluskuntaan tuli miestä ja poikaa tulvimalla. Lyseolaiset
perustivat oman osastonsa, pidettiin tiheänpäähän harjoituksia, saatiin
terävämpi katsanto ja uljas ryhti. Täysmallisia sotilaita -- ilman
aseita! Sillä heidän käytettävinään oli niinkuin päällikölle
ilmotettiin: 1 haulikko, 4 revolveria, 2 kiikaria ja 10 polkupyörää.
"Kirotut ryssät", ärhenteli Poke kerrankin, "on niillä älyä, missä on.
Kerkesivät nekin aseet koota maasta, niin että ollaan ihan paljain
nyrkin. Meilläkin oli kaksi haulikkoa ja hieno kivääri. Kääntelepäs nyt
sitten käsissäsi tällaista lastenkamarin lelua, kun kerrankin tosi
tulee kyseeseen."
Hän lykkäsi halveksuen kädestään salonkikiväärin Partiolle, joka
vieressä odotti vuoroaan. He harjottivat tähtäämistä peilin edessä.
Partio tarttui "leluun" ja henkäisi syvään.
"Mitä taas haudot?"
"Sitä vaan, kun minulle ei suo rauhaa se ajatus, että jos ne omat
todella herjaantuvat ryssien mukaan, niinkuin sinä väität. Kenellä
meistä sitten on voimaa tähdätä, kun tietää omia olevan vihollisen
seassa. Eikä ole oikeuttakaan veljiään vastaan --"
"Hulluttelet. Omat ovat tällä puolen. Ken on rintaman toisella puolen,
on isänmaan petturi ja vihollinen. Selvä juttu."
"Niin, sinusta. Minä en voi ajatella --"
"Ole sitten ajattelematta, kunnes on aika toimia. Saatpa nähdä, että
miehen luonto silloin itsestään sanoo, tähtäätkö vai et." -- Pokella
oli silmä kovana.
Aina pyrki sanat sakomaan. Mutta kun se elämä oli kuin neuloilla
istumista. Joka aamu ensiksi vilahti mieleen: jokohan tänään? -- ja
illalla: huomennako sitten?
Poika rukat! Kevyet nuoruuden ilot karisivat heidän elämästään kilpaa
lehtiään varistavan kesän mukana. Heihin tuli jotain varhaiskypsää.
Katseen pohjalla asui syvä totisuus ja silmäkulmat olivat tiukoissa
rypyissä.
Sekin koulunkäynti rupesi tuntumaan niin turhalta ja tunneilla istuessa
tuli usein mieleen: mitä varten? Ja silloin ratsastivat ajatukset
kaikkiin taivaan tuuliin.
Mutta historian lehtori ymmärsi hyvin poikansa. Kerrankin, kun näytti
mahdottomalta saada yhtään tyydyttävää vastausta lohkeamaan luokasta,
sanoi hän kiivastumatta ja koruttomasti:
"Pojat, nyt minä sanon teille suoran sanan. Minä tiedän, että teidän on
vaikeata nykyisin keskittää ajatuksianne koulutyöhön, mutta
toistaiseksi on se teidän lähin velvollisuutenne. Oli kerran melkein
yhtä raskas ilma maassa kuin nytkin ja monet herkesivät toivomasta ja
toimimasta. Silloin sanoi vanha kunnon Lönnrotimme toisille: 'tehkää
työtä niinkauan kuin päivää on, tulee yö, jolloin ei kukaan voi työtä
tehdä.' -- Minä sanon nyt teille saman."