pituuttaan valaisi päivänvalo, tullen lukemattomista raoista, minkä
vuoksi helposti voi erottaa esineet kahdenkymmenen, jopa
viidenkolmattakin askeleen päästä.
Nuori mies oli levoton, Tiikerikissan ehdot vaivasivat häntä
vaistomaisesti.
Hän mietti mitä vanha päällikkö tarkoitti vaatimuksellaan, että hänen
piti jäädä tytön kanssa kahden kesken vuorelle kahdeksi päiväksi,
ennenkuin hän sai palata leiripaikalle.
Hän epäili tässä ehdossa piilevän jonkun vaaran, mutta minkä? Sitä
juuri don Fernando koetti turhaan käsittää.
Hän tunkeutui hitaasti luolaan, silmäillen oikealle ja vasemmalle,
koettaen löytää etsimänsä, huomaamatta puoleen tuntiin kuitenkaan
mitään jälkeäkään nuoren tytön siellä olosta.
Hänen päästyään vuorta peittävän metsävyöhykkeen rajalle, oli aurinko
jo laskemaisillaan taivaanrannan taakse. Luola, joka päivälläkin oli
jotenkin hämärä, oli nyt melkein pilkkopimeä. Metsästäjä kääntyi
takaisin hakemaan soihtua, jatkaakseen etsiskelyään, jonka pimeys oli
keskeyttänyt.
Päästyään luolan suulle silmäili hän päivän viime hohteessa ympärilleen
ja huomasi silloin muutamia ocotepuisia soihtuja, huolellisesti
järjestettyinä riviin luolan suulle. Hän otti esille tulineuvonsa
iskeäkseen tulta, ja sytytti sitten soihdun sekä läksi päättävästi
luolan sisään.
Kun hän jo, tutkittuaan tuloksetta moniaita käytäviä, alkoi epäillä
Tiikerikissan petkuttaneen häntä, huomasi hän melkoisen matkan päässä
heikon valon, joka vähitellen kuitenkin suureni hänen lähestyessään
sitä, ja loisti viimein kyllin vahvasti, niin että hän saattoi erottaa
doña Hermosan.
Nuori tyttö piti myös kädessään soihtua ja kulki hitain, epävarmoin
askelin, pää painuksissa, kuten syvän surun vaivaama henkilö.
Doña Hermosa läheni yhä, ja pian oli hän enää vain noin viidenkymmenen
askeleen päässä metsästäjästä. Tietämättä millä tavoin voisi herättää
tytön huomiota, aikoi metsästäjä huutaa hänelle, kun tyttö sattumoisin
kohotti päätään. Huomattuaan miehen edessään pysähtyi hän ja kysyi
jonkun verran ylhäisesti:
"Miksi tulette tähän käytävään? Ettekö tiedä, että päällikkönne on
kieltänyt, ettei kukaan saa tulla häiritsemään minua täällä?"
"Suokaa anteeksi, señorita", vastasi metsästäjä liikutettuna, "minä en
tietänyt tuosta kiellosta."
"Taivaan nimessä!" huudahti nuori tyttö; "tuo ääni! Hyvä Jumala, näenkö
minä unta?"
Ja pudottaen soihtunsa alkoi hän juosta metsästäjää kohti, joka
vuorostaan riensi häneen päin.
"Don Fernando!" huudahti tyttö, tuntiessaan metsästäjän; "don Fernando
täällä, tässä kauheassa luolassa! Hyvä Jumala, minkälainen onnettomuus
minua vielä uhkaakaan! Oi, enkö ole saanut kärsiä vielä kyllin?"
Liikutuksen valtaamana menetti nuori tyttö tajuntansa ja kaatui
pyörtyneenä don Fernandon syliin. Epätoivoissaan siitä, mitä oli
tapahtunut, ja tietämättä kuinka menettelisi, saadakseen tytön
tointumaan, alkoi metsästäjä kiireesti kantaa häntä luolan suulle,
toivoen raittiin ilman tekevän hänelle hyvää. Hän asetti tytön
varovasti kuivalle lehtikasalle ja vetäytyi ujosti muutamien askelten
päähän.
Don Fernando oli huimapäisyyteen asti rohkea mies. Lukemattomia kertoja
oli hän hymyillen katsonut kuolemaa silmiin. Mutta nähdessään nuoren
tytön kalpeat kasvot, tämän maatessa liikkumatta ja aivan kuin
kuolleena hänen edessään, tunsi hän joka jäsenensä vapisevan, kylmä
hiki helmeili hänen otsallaan ja kuumat kyyneleet, ensimmäiset hänen
vuodattamansa, vierivät hänen poskillaan.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti hän, puhjeten sydäntä vihloviin
nyyhkytyksiin, "minä olen surmannut hänet!"
"Kuka puhuu?" lausui raukealla äänellä nuori tyttö, jonka luolaan
tunkeutuva raikas ilma taas vähitellen oli saanut tuntoihinsa, "olenko
pettynyt, luullessani tunteneeni don Fernandon, tai onko hän todellakin
täällä?"
Metsästäjä astui hiljaa tytön luo.
"Kyllä minä olen tässä, minä todellakin, Hermosa", vastasi hän
sortuneella äänellä. "Rauhoittukaa, minä pyydän, ja suokaa anteeksi,
että olen aiheuttanut! teille tämän tuskallisen mielenliikutuksen."
"Ah", sanoi tyttö, "minunhan pitäisi päinvastoin olla iloinen
tietäessäni teidän olevan lähelläni, don Fernando, ellei teidän
läsnäolonne tällä onnettomalla paikalla ennustaisi minulle uutta
onnettomuutta."
"Rauhoittukaa, señorita", vastasi don Fernando, "minun täällä oloni ei
ennusta mitään, jota teidän tarvitsisi pelästyä, päinvastoin."
"Miksi yritätte pettää minua, ystäväni?" sanoi neito raukeasti
hymyillen; "tiedänhän, että tekin olette tuon ihmishaahmoisen hirviön
vankina, joka niin kauan on pitänyt minua vankinaan."
Hän oli jälleen noussut seisaalleen, ja hieno puna peitti hänen
kasvonsa. Hän ojensi kätensä metsästäjälle, jota tämä, yhä polvillaan
ollen, hellästi puristi, peittäen sen palavilla suuteloilla.
"Nyt meitä on kaksi kärsivää", sanoi neito, luoden metsästäjään pitkän
katseen.
"Kallis Hermosa", vastasi tämä, "teidän ei tarvitse kärsiä enää,
onnettomuutenne ovat lopussa, toistan sen vielä kerran; te tulette
päinvastoin onnelliseksi."
"Mitä tarkoitatte, don Fernando? En ymmärrä teitä, tehän puhutte
minulle onnesta tällä onnettomalla paikalla, kun molemmat olemme
Tiikerikissan käsissä?"
"Ei, señorita, te ette ole Tiikerikissan käsissä, te olette vapaa."
"Vapaa!" huudahti doña Hermosa rajusti, hypähtäen pystyyn. "Oi, onko se
mahdollista? Oi, isäni, rakas isäni! Saankohan vielä joskus nähdä
sinut?"
"Te saatte nähdä hänet taas pian, Hermosa, isänne on vähän matkan
päässä täältä don Estevanin, Manuelan, ja kaikkien niiden kanssa, jotka
rakastavat teitä."
"Oi!" sanoi doña Hermosa kuvaamattomin ilmein. Ja langeten polvilleen
pani hän kätensä ristiin ja lähetti taivaaseen pitkän, palavan
rukouksen.
Don Fernando katseli häntä kunnioittavasti ihaillen. Tuo tavaton riemu,
joka uhkui nuoren tytön äsken niin synkiltä kasvoilta, herätti hänessä
sanomattoman suloisen tunteen. Hänestä tuntui ihanammalta kuin
milloinkaan ennen.
Doña Hermosa oli kauan rukoukseen vaipuneena; kun hän nousi, oli hän
rauhallisen näköinen.
"Nyt, don Fernando", sanoi hän sointuvalla äänellä, "koska sanotte,
että olemme vapaat, niin istukaamme tuonne ulos, ja kertokaa minulle
tarkoin, mitä on tapahtunut aina siitä päivästä asti, kun minut niin
äkkiä temmattiin isäni luota."
He läksivät luolasta. Oli lämmin ja hyvätuoksuinen yö. He istuutuivat
vierekkäin ruohomättäälle, ja don Fernando alkoi kertoa mitä tyttö oli
häneltä pyytänyt.
Kertomus kesti kauan, sillä doña Hermosa keskeytti sen monesti, pyytäen
toistamaan erityisiä hänen isäänsä koskevia seikkoja. Kun don Fernando
vaikeni, nousi aurinko; koko yö oli siis kulunut miellyttävään
keskusteluun.
"Nyt on teidän vuoronne, señorita", sanoi don Fernando lopuksi, "kertoa
minulle, mitä teille on tapahtunut."
"Ooh, mitä minuun tulee", sanoi neito hurmaavasti hymyillen, "niin on
tämä kuukausi kulunut katkerissa tuskissa, ajatellessani kaikkia poissa
olevia, joita niin suuresti rakastan. Totuuden nimessä on mainittava,
että se mies, joka niin inhottavasti ryöväsi minut, on aina kohdellut
minua kunnioittavasti. En voi valittaa mistään loukkauksesta, ja useita
kertoja on hän", lisäsi doña Hermosa, luoden katseensa maahan nuoren
miehen silmäillessä häneen hehkuvin katsein, "nähdessään minut olevan
liian surullisella päällä, koettanut lohduttaa minua, sanoen
toivovansa, että pian kenties saisin nähdä ne, joita rakastan, ja taas
pääsisin heidän luokseen."
"Tuon miehen menettely tuntuu minusta käsittämättömältä", lausui don
Fernando uneksivasti. "Miksi hän on ryövännyt teidät niin rohkeasti,
vapauttaakseen muutamien päivien kuluttua teidät taas niin helposti,
kuin hän on tehnyt?"
"Niin", vastasi doña Hermosa, "se on todellakin kummallista. Mitä hän
on sillä tarkoittanut? Mutta nyt olen joka tapauksessa vapaa, ja pian
saan taas nähdä isäni, Jumalan kiitos!"
"Huomenna lähdemme etsimään häntä."
Doña Hermosa katsoi häneen ihmetellen ja levottomasti.
"Huomennako?" sanoi hän. "Miksi emme tänään, nyt aamulla, nyt heti?"
"Ah!" huudahti don Fernando. "Olen vannonut, etten lähde täältä
ennenkuin huomenna. Ainoastaan sillä ehdolla Tiikerikissa suostui
laskemaan teidät vapaaksi."
"Sehän on omituista!" mutisi doña Hermosa; "miksi tuo mies tahtoo
pidättää meidät täällä?"
"Syyn siihen ilmoitan teille heti", sanoi don Estevan, tullen äkkiä
paikalle.
"Estevan!..." huudahtivat molemmat yht'aikaa, nousten ja rientäen häntä
vastaan.
"Mikä onnellinen sattuma tuo sinut tänne takaisin, ystäväni?" kysyi
metsästäjä.
"Ei mikään sattuma, ystäväni, vaan Jumala, joka on sallinut minun
kuulla erään Tiikerikissan varomattoman lausunnon, mikä on paljastanut
hänen suunnitelmansa yhtä selvästi, kuin hän itse olisi ne minulle
ilmaissut."
"Selitä, hyvä ystävä", sanoivat molemmat.
"Eilen, sanottuamme jäähyväiset, läksi don Fernando tänne luolaan, jota
vastoin me muut käännyimme takaisin metsään päin. Lähtiessäni tuntui
mieleni raskaalta, en tiedä miksi. Erosin sinusta kaivaten. Kuvittelin
mielessäni, että Tiikerikissan osoittamassa lempeydessä piili jokin
ansa, johon sinä joutuisit. Läksin sen vuoksi vain hitaasti ja
epäröiden kulkemaan laaksoa kohti. Kun saavuttiin metsän ensimmäisten
puiden luo huomasin, ettei päällikkö enää ollutkaan mukana. Hän oli
pysähtynyt muutaman askeleen päähän minusta, hykerrellen käsiään ja
hymyillen paholaisen tavoin, luoden leimuavia silmäyksiä luolaan päin,
ja minä kuulin hänen selvästi lausuvan seuraavat sanat: 'Tällä kertaa
luullakseni voin sentään olla varma kostostani!' Näistä sanoista
käsitin kaiken. Tuon hirviön paholaistuuma oli nyt minulle selvillä
kaikessa kauheudessaan ja esiintyi aivan täydelleen silmieni edessä.
Muistat kai, Fernando, mitenkä tulimme tuttaviksi?"
"Muistan kyllä, ystäväni, tuo muisto on minulle siksi kallis, etten
voisi sitä milloinkaan unhottaa."
"Muistatko keskustelusi Tiikerikissan kanssa saarella, jonka
keskustelun satuin kuulemaan, ja tuon miehen viittaukset, hänen
sammumattoman vihansa don Pedroa kohtaan, jonka hän avoimesti myönsi?"
"Muistan kyllä, ystäväni, kaikki on tuoreessa muistissani, mutta minä
en kuitenkaan käsitä mihin tähtäät."
"Seuraavaan seikkaan, ystäväni: huomattuaan ettei hän voi päästä don
Pedroon itseensä käsiksi, on Tiikerikissa tahtonut kostaa hänelle hänen
tyttärensä kautta. Tässä tarkoituksessa on hän kauan hautonut
suunnitelmaa, jota varten hän sinun tietämättäsi on tehnyt sinut
kanssarikollisekseen. Sinä rakastat doña Hermosaa, olet tehnyt kaikkesi
pelastaaksesi hänet, Tiikerikissa ehdottaa vapauttavansa hänet; mutta
sillä ehdolla, että jäät tänne kahdeksi vuorokaudeksi kahdenkesken
hänen kanssaan... ymmärrätkö nyt?"
"Voi, tuohan on kauheaa!" huudahti don Fernando sangen suuttuneena.
Doña Hermosa peitti käsillään kasvonsa ja puhkesi itkuun.
"Suokaa anteeksi, että olen tuottanut teille tuskaa, ystäväni", lausui
don Estevan, "mutta minä olen tahtonut pelastaa teidät itseltänne, eikä
se käynyt päinsä muuten kuin säälimättä paljastaa tuon miehen
inhoittavat juonet. Mutta mistähän johtuu hänen katkera vihansa don
Pedroa kohtaan? Sitä ei voi itse paholainenkaan sanoa. Mutta sehän
koskee meihin nyt varsin vähän. Hänen suunnitelmansa on paljastettu,
meillä ei ole mitään pelättävää hänen puoleltaan."
"Kiitoksia, Estevan!" sanoi doña Hermosa, ojentaen hänelle kätensä.
"Mutta mitenkä olet voinut päästä takaisin tänne, ystäväni?" kysyi don
Fernando.
"Oh, sehän oli hyvin helppoa. Menin varsin yksinkertaisesti
Tiikerikissan luo ja huomautin hänelle, ettei minua enää huvittanut
olla hänen seurassaan. Miehemme hölmistyi tästä pontevasta selityksestä
eikä osannut vastata mitään. Eikä minullakaan puolestani ollut mitään
muuta sanottavaa hänelle, minkä vuoksi minä ensi tienmutkassa varsin
yksinkertaisesti jätin hänet, ja olen nyt täällä."
"Sepä oli mainio tuuma, ystäväni, josta vilpittömästi kiitän. Mutta
mitä arvelet meidän nyt pitävän tehdä? Minähän olen antanut sanani."
"Mitä tyhjää, rakas ystävä, oletko hullu, luuletko, että täytyy pitää
sanansa sellaisiin ihmisiin nähden, jotka ovat sen pakolla saaneet
vahingoittamistarkoituksessa? Jos tahdotte totella neuvoani, niin
lähdemme päinvastoin tiehemme heti, estääksemme teidän odottamattoman
esiintymisenne avulla tuon miehen uudelleen punomat juonet."
"Niin, niin!" huudahti doña Hermosa vilkkaasti, "Estevan on oikeassa!
Seuratkaamme hänen neuvoansa ja lähtekäämme heti."
"No, tehkäämme sitten niin, koska välttämättä tahdotte. Omasta
puolestani en toivo muuta kuin päästä pois tästä onnettomasta luolasta,
mutta mitenkä saamme doña Hermosan viedyksi metsän läpi?"
"Samalla tavalla kuin jo kerran ennen olen kulkenut sen lävitse",
huomautti neito päättävästi.
"Selittäkäähän", sanoi Estevan.
"Eräänlaisilla paareilla, joiden pitäisi vielä olla täällä, ja joita
kaksi miestä kantoi. Kuten tiedätte, eivät käärmeet, etenkin
pienenpuoleiset, hyppää varsin korkealle."
"Aivan niin, muuten käärimme teidät bisonintakkiin, joten olette
suojassa kaikilta vaaroilta."
Don Estevan meni heti hakemaan paaria, jotka hän helposti löysi. Sillä
aikaa pani don Fernando kuntoon bisonintakin. Kaikki oli valmiina
muutamassa minuutissa.
"Me pysymme sovituissa ehdoissa", sanoi Estevan hymyillen ystävälleen.
"Kuinka niin?" sanoi tämä. "Mitä tarkoitat?"
"Etkö ole luvannut palata leiripaikalle tänään?"
"Olen, todellakin", vastasi don Fernando, "ja se olisi ollut mahdotonta,
ellemme olisi lähteneet matkalle ennen määrättyä aikaa."
"Hm! Kenties on Tiikerikissa ottanut senkin seikan huomioon", huomautti
don Estevan.
Tämä huomautus antoi ajattelemisen aihetta kaikille kolmelle, heidän
jatkaessaan matkaansa, pitkittämättä niin nopeasti keskeytynyttä
keskusteluaan.
XIX.
JUMALAN SORMI.
Palaamme nyt hacienderon leiriin.
Don Pedron aamulla herättyä ilmoitti Manuela hänelle, että don Fernando
oli lähtenyt hänen poikansa kanssa.
"Aavistin niin käyvän", sanoi don Pedro tukahduttaen huokauksensa,
"nähdessäni don Fernandon olevan niin mietteissään eilen illalla. Olen
iloinen, että poikanne on seurannut häntä, sillä elleivät aavistukseni
petä, aikoo don Fernando ryhtyä vaaralliseen yritykseen. Suokoon
Jumala, että hänen onnistuisi tuoda minulle tyttäreni takaisin! Ah,
ehkä olisi ollut parempi, että hän olisi neuvotellut kanssani ennen
lähtöään -- meitä on täällä parikymmentä päättävää miestä, ja me
voisimme epäilemättä saavuttaa ratkaisevampia tuloksia, kuin kaksi
miestä yksinään, huolimatta heidän urhoollisuudestaan ja kaikesta
innostaan."
"Minä en ole samaa mieltä", vastasi Manuela. "Erämaassa käydään vain
yllätyssotaa, ja kaksi miestä saa usein enemmän aikaan näennäisellä
heikkoudellaan, kuin suuri joukko henkilöitä. Missään tapauksessa eivät
he viivy kauan poissa, ja me saamme pian varmoja tietoja lapsestamme."
"Suokoon Jumala, että nuo tiedot olisivat hyviä, Manuela, sillä
kaikkien kärsimieni surujen jälkeen en voisi enää elää, jos kadottaisin
tyttäreni niin onnettomalla tavalla."
"Karkoittakaa nuo synkät ajatukset mielestänne, señor, kaikki riippuu
sallimuksesta. Minä olen vahvasti vakuutettu siitä, ettei sallimus
hylkää meitä hädässämme."
"Joka tapauksessa olemme tuomitut toimettomuuteen", huokasi don Pedro,
"meidän täytyy olla kärsivällisiä, kunnes tiedustelijamme palaavat."
Päivä kului eikä mitään mainittavaa tapahtunut.
El Zapote, joka oli auringon noustessa lähtenyt metsästämään, oli
ampunut hirven.
Seuraavana aamuna noin kello kymmenen aikaan tuli aseeton intiaani
etuvartioiden luo ja pyysi saada puhutella don Pedroa. Tämä käski tuoda
intiaanin luokseen.
Intiaani oli viekasnaamainen ja umpimielinen apachi. Kun hänet oli
tuotu hacienderon luokse, joka juuri puheli capatazin kanssa, jäi hän
seisomaan liikkumatta, silmät maahan luotuina, odottaen kylmän
välinpitämättömänä, kuten punaihoisten tapa on, että häntä
puhuteltaisiin.
Haciendero katseli häntä hetkisen tarkasti.
Intiaani kesti tämän tarkastuksen välinpitämättömänä.
"Mitä veljeni haluaa?" kysyi don Pedro, "ja kuka hän on?"
"Korppikotka on apachisoturi", vastasi punanahka. "Hänen heimonsa
päällikkö lähettää hänet valkonaamojen päällikön luo."
"Minä olen juuri valkonaamojen päällikkö, sinä voit toimittaa asiasi."
"Näin sanoo Tiikerikissa", jatkoi apachi yhä yhtä rauhallisena.
"Tiikerikissa!" huudahti don Pedro voittamattoman hämmästyksen
valtaamana. "Mitä hän minulta tahtoo?"
"Jos isäni haluaa kuunnella, niin sanoo Korppikotka sen hänelle."
"Oikein. Puhu sitten, punanahka!"
"Näin sanoo Tiikerikissa: On ilmestynyt pilvi Tiikerikissan ja
valkonaamojen päällikön välille, valkonaamojen tunkeuduttua kansani
metsästysmaille. Mutta samoinkuin auringon lämmittävät säteet
karkoittavat pilvet ja saavat sinisen taivaan taas näkyviin, samaten
myös, jos valkonaama tahtoo polttaa rauhanpiippua Tiikerikissan kanssa,
katoaa heidän välilleen kohonnut pilvi ja sotakirves kuopataan maahan
niin syvälle, ettei sitä voida löytää tuhannen kuunvaiheen kuluessa
eikä vielä kymmenen seuraavankaan. Olen puhunut ja odotan
valkopartaisen isäni vastausta."
"Intiaani", vastasi don Pedro surullisesti, "se, jota sanot
päälliköksesi, on tehnyt minulle paljon pahaa, minun tietämättäni hänen
minua kohtaan osoittamansa vihan syytä. Jos hän kuitenkin haluaa
keskustella kanssani lopettaakseen välillämme vallitsevan riidan, niin
varjelkoon Jumala minua siitä kieltäytymästä. Sano hänelle, että odotan
häntä, ja että jos tahtomattani ja tietämättäni olen tehnyt hänelle
jotakin pahaa, niin olen valmis antamaan hänelle kaiken hänen
vaatimansa hyvityksen."
Apachi oli erittäin tarkkaavasti kuunnellut hacienderon sanoja. Tämän
vaiettua vastasi hän:
"Ooah, isäni on puhunut hyvin. Hänessä asuu viisaus. Päällikkö tulee,
mutta kuka takaa hänen turvallisuutensa, hänen ollessaan valkonaamojen
leirissä yksinään kahtakymmentä yorris-soturia [yorris = espanjalainen]
vastassaan?"
"Minun kunniasanani, punanahka, minun kunniasanani, joka on suuremman
arvoinen, kuin mitä päällikkösi voisi minulle tarjota", vastasi
haciendero ylpeästi.
"Ooah, isäni kunniasana on hyvä, hänen kielensä ei ole halkinainen.
Tiikerikissa ei pyydä muuta. Hän tulee."
Lausuttuaan tämän intiaaneille ominaisella vakuuttavalla tavallaan,
kumarsi apachisoturi juhlallisesti hacienderolle ja läksi tiehensä yhtä
rauhallisin askelin kuin oli tullutkin.
"Mitä arvelet tästä, Luciano?" kysyi don Pedro capatazilta, jouduttuaan
taas kahdenkesken hänen kanssaan.
"Luulen varmasti, armollinen herra, että siinä piilee jokin
intiaanimainen koirankuri. Minä pelkään sata kertaa enemmän
valkoihoista, joka muuttaa nahkaansa ja rupeaa intiaaniksi, kuin oikeaa
intiaania; en ole milloinkaan pitänyt kameleonteista."
"Niin, olet oikeassa, Luciano. Asemamme on kuitenkin vaikea, ja ennen
kaikkea on kysymyksessä tyttäreni takaisin saaminen. Saavuttaakseni
tämän täytyy minun katsoa sormien läpi sangen paljon."
"Aivan niin, armollinen herra. Te tiedätte kuitenkin yhtä hyvin kuin
minäkin, että Tiikerikissa on aika roisto, jolla ei ole kunnian- eikä
oikeudentuntoa. Uskokaa minua, älkää luottako liian paljon häneen."
"Minun on pakko tehdä niin... olenhan antanut kunniasanani."
"Aivan oikein", murisi capatazi, "mutta minä en ole sellaista antanut."
"Ole varovainen, Luciano, äläkä missään tapauksessa herätä tuon miehen
epäluuloa."
"Olkaa huoletta, armollinen herra, teidän kunnianne on minulle yhtä
kallis kuin omanikin, mutta minä en saa, vaikka teitä huvittaakin
luottaa niin ilmeiseen roistoon kuin tuo mies on, jättää teitä
suojattomaksi."
Näin sanottuaan läksi capatazi majasta, varmaankin päästäkseen
kuulemasta isäntänsä huomautuksia.
"No, kas niin!" sanoi hän el Zapotelle, jonka hän kohtasi mennessään,
"etsin juuri sinua, ukkoseni."
"Minuako, capatazi? No, sehän sopii erinomaisesti. Mistä on kysymys?"
vastasi Zapote hilpeästi.
"Tule mukana tännepäin vähän matkaa, toveri", vastasi don Luciano,
vieden hänet syrjään, "jotta voin ilmoittaa sinulle asiani, pelkäämättä
sivullisten kuuntelevan."
Tunnin kuluttua, toisin sanoen noin kello kymmenen aamupäivällä, saapui
Tiikerikissa leiriin, kuten Korppikotka oli ilmoittanut.
Päällikkö oli puettuna gambucinojen pukuun ja aivan aseeton, ainakaan
ei niitä ollut näkyvissä.
Kun hän oli ilmoittautunut etuvartioille, laskivat nämä hänet leiriin
ja veivät capatazin luo, joka käveli edestakaisin vähän matkan päässä
heistä.
Tiikerikissa katsahti väijyen ympärilleen, astuessaan leiriin. Kaikki
siellä näytti olevan säännöllisessä kunnossa, päällikkö ei huomannut
mitään epäiltävää. Saamansa ohjauksen mukaan meni hän capatazin luo.
"Mitä tahdotte täältä?" kysyi don Luciano tylysti.
"Tahdon puhua don Pedro de Lunan kanssa", vastasi Tiikerikissa
vaatimattomasti.
"Hyvä. Seuratkaa minua. Hän odottaa teitä."
Capatazi vei päällikön muitta mutkitta majan ovelle.
"Astukaa sisään", sanoi hän, "siellä tapaatte don Pedron."
"Kuka siellä?" kysyi ääni sisästä.
"Armollinen herra", vastasi capatazi, "täällä on intiaani, joka on
pyytänyt päästä puheillenne. Olkaa hyvä ja seuratkaa", lisäsi hän
kääntyen päällikköön.
Tämä seurasi häntä, huomauttamatta mitään, ja astui hänen kanssaan
majaan.
"Olette pyytänyt saada puhua kanssani", sanoi don Pedro.
"Niin olen", vastasi päällikkö kumealla äänellä, "mutta kahdenkesken."
"Tämä mies on vanha uskottu palvelijani, johon minä täysin luotan."
"Se mitä minulla on sanottavaa, ei saa tulla kenenkään muun korviin
kuin teidän."
"Mene ulos siksi aikaa, Luciano", sanoi don Pedro, "mutta ei pitkälle,
ystäväni."
Capatazi silmäsi raivostuneesti Tiikerikissaan ja poistui muristen.
"Nyt olemme kahdenkesken", sanoi don Pedro, "nyt voitte puhua avoimesti
kanssani."
"Niin aijonkin tehdä", vastasi päällikkö kolkosti.
"Tyttärestänikö aijotte puhua?"
"Sekä hänestä että muista", vastasi Tiikerikissa äskeisellä äänellään.
"En ymmärrä teitä, päällikkö, olisin teille kiitollinen, jos voisitte
selittää tarkemmin."
"Teen niin pitemmittä puheitta, sillä jo kauan aikaa olen halunnut
päästä mieskohtaisesti tekemisiin kanssanne. Katsokaa minua, don Pedro,
ettekö enää tunne minua?"
"En luule nähneeni teitä milloinkaan ennen sitä, kun osoititte minulle
vieraanvaraisuutta teocallissanne."
Päällikkö vastasi hurjasti irvistäen:
"Vuodet ovat varmaankin muuttaneet muotoani varsin paljon,
Tiikerikissan nimi on siis saanut ihmiset unohtamaan oikean nimeni,
koska olen käynyt niin tuntemattomaksi. Mutta yhtä hyvin kuin don
Gusman de Ribeyrasta on tullut don Pedro de Luna, niin miksi ei don
Leoncio de Ribeyra ole voinut muuttua Tiikerikissaksi, hyvä veli?"
"Mitä tarkoitatte?" huudahti don Pedro, nousten kauhuissaan. "Minkä
nimen lausuittekaan?"
"Olen sanonut kuten asia on", vastasi päällikkö kylmästi, "olen
lausunut nimen, joka kuuluu minulle."
Don Pedro loi häneen tuskallista sääliä ilmaisevan katseen.
"Onneton!" sanoi hän surullisesti, "kuinka olet voinut vaipua niin
syvälle?"
"Sinä erehdyt, hyvä veli", vastasi päällikkö virnistäen, "minä olen
päinvastoin noussut, koska olen intiaaniheimon päällikkö. Minä olen
kauan, hyvin kauan valmistellut kostoani", lisäsi hän hurjasti nauraen,
"kolmattakymmentä vuotta olen sitä hautonut, mutta nyt olen sen
vihdoinkin saavuttanut, ja se on täydellinen."
"Kostoasi, onneton!" vastasi don Pedro harmissaan. "Mitä sinun on
minulle kostettavaa, sinun, joka olet koettanut vietellä vaimoni,
yrittänyt surmata minut ja nyt niin pitkän ajan kuluttua olet
häpeämättömästi ryöstänyt minulta tyttäreni!"