Metsästäjä oli astunut luolaan, jota -- omituista sekin -- pitkin

pituuttaan valaisi päivänvalo, tullen lukemattomista raoista, minkä

vuoksi helposti voi erottaa esineet kahdenkymmenen, jopa

viidenkolmattakin askeleen päästä.

Nuori mies oli levoton, Tiikerikissan ehdot vaivasivat häntä

vaistomaisesti.

Hän mietti mitä vanha päällikkö tarkoitti vaatimuksellaan, että hänen

piti jäädä tytön kanssa kahden kesken vuorelle kahdeksi päiväksi,

ennenkuin hän sai palata leiripaikalle.

Hän epäili tässä ehdossa piilevän jonkun vaaran, mutta minkä? Sitä

juuri don Fernando koetti turhaan käsittää.

Hän tunkeutui hitaasti luolaan, silmäillen oikealle ja vasemmalle,

koettaen löytää etsimänsä, huomaamatta puoleen tuntiin kuitenkaan

mitään jälkeäkään nuoren tytön siellä olosta.

Hänen päästyään vuorta peittävän metsävyöhykkeen rajalle, oli aurinko

jo laskemaisillaan taivaanrannan taakse. Luola, joka päivälläkin oli

jotenkin hämärä, oli nyt melkein pilkkopimeä. Metsästäjä kääntyi

takaisin hakemaan soihtua, jatkaakseen etsiskelyään, jonka pimeys oli

keskeyttänyt.

Päästyään luolan suulle silmäili hän päivän viime hohteessa ympärilleen

ja huomasi silloin muutamia ocotepuisia soihtuja, huolellisesti

järjestettyinä riviin luolan suulle. Hän otti esille tulineuvonsa

iskeäkseen tulta, ja sytytti sitten soihdun sekä läksi päättävästi

luolan sisään.

Kun hän jo, tutkittuaan tuloksetta moniaita käytäviä, alkoi epäillä

Tiikerikissan petkuttaneen häntä, huomasi hän melkoisen matkan päässä

heikon valon, joka vähitellen kuitenkin suureni hänen lähestyessään

sitä, ja loisti viimein kyllin vahvasti, niin että hän saattoi erottaa

doña Hermosan.

Nuori tyttö piti myös kädessään soihtua ja kulki hitain, epävarmoin

askelin, pää painuksissa, kuten syvän surun vaivaama henkilö.

Doña Hermosa läheni yhä, ja pian oli hän enää vain noin viidenkymmenen

askeleen päässä metsästäjästä. Tietämättä millä tavoin voisi herättää

tytön huomiota, aikoi metsästäjä huutaa hänelle, kun tyttö sattumoisin

kohotti päätään. Huomattuaan miehen edessään pysähtyi hän ja kysyi

jonkun verran ylhäisesti:

"Miksi tulette tähän käytävään? Ettekö tiedä, että päällikkönne on

kieltänyt, ettei kukaan saa tulla häiritsemään minua täällä?"

"Suokaa anteeksi, señorita", vastasi metsästäjä liikutettuna, "minä en

tietänyt tuosta kiellosta."

"Taivaan nimessä!" huudahti nuori tyttö; "tuo ääni! Hyvä Jumala, näenkö

minä unta?"

Ja pudottaen soihtunsa alkoi hän juosta metsästäjää kohti, joka

vuorostaan riensi häneen päin.

"Don Fernando!" huudahti tyttö, tuntiessaan metsästäjän; "don Fernando

täällä, tässä kauheassa luolassa! Hyvä Jumala, minkälainen onnettomuus

minua vielä uhkaakaan! Oi, enkö ole saanut kärsiä vielä kyllin?"

Liikutuksen valtaamana menetti nuori tyttö tajuntansa ja kaatui

pyörtyneenä don Fernandon syliin. Epätoivoissaan siitä, mitä oli

tapahtunut, ja tietämättä kuinka menettelisi, saadakseen tytön

tointumaan, alkoi metsästäjä kiireesti kantaa häntä luolan suulle,

toivoen raittiin ilman tekevän hänelle hyvää. Hän asetti tytön

varovasti kuivalle lehtikasalle ja vetäytyi ujosti muutamien askelten

päähän.

Don Fernando oli huimapäisyyteen asti rohkea mies. Lukemattomia kertoja

oli hän hymyillen katsonut kuolemaa silmiin. Mutta nähdessään nuoren

tytön kalpeat kasvot, tämän maatessa liikkumatta ja aivan kuin

kuolleena hänen edessään, tunsi hän joka jäsenensä vapisevan, kylmä

hiki helmeili hänen otsallaan ja kuumat kyyneleet, ensimmäiset hänen

vuodattamansa, vierivät hänen poskillaan.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti hän, puhjeten sydäntä vihloviin

nyyhkytyksiin, "minä olen surmannut hänet!"

"Kuka puhuu?" lausui raukealla äänellä nuori tyttö, jonka luolaan

tunkeutuva raikas ilma taas vähitellen oli saanut tuntoihinsa, "olenko

pettynyt, luullessani tunteneeni don Fernandon, tai onko hän todellakin

täällä?"

Metsästäjä astui hiljaa tytön luo.

"Kyllä minä olen tässä, minä todellakin, Hermosa", vastasi hän

sortuneella äänellä. "Rauhoittukaa, minä pyydän, ja suokaa anteeksi,

että olen aiheuttanut! teille tämän tuskallisen mielenliikutuksen."

"Ah", sanoi tyttö, "minunhan pitäisi päinvastoin olla iloinen

tietäessäni teidän olevan lähelläni, don Fernando, ellei teidän

läsnäolonne tällä onnettomalla paikalla ennustaisi minulle uutta

onnettomuutta."

"Rauhoittukaa, señorita", vastasi don Fernando, "minun täällä oloni ei

ennusta mitään, jota teidän tarvitsisi pelästyä, päinvastoin."

"Miksi yritätte pettää minua, ystäväni?" sanoi neito raukeasti

hymyillen; "tiedänhän, että tekin olette tuon ihmishaahmoisen hirviön

vankina, joka niin kauan on pitänyt minua vankinaan."

Hän oli jälleen noussut seisaalleen, ja hieno puna peitti hänen

kasvonsa. Hän ojensi kätensä metsästäjälle, jota tämä, yhä polvillaan

ollen, hellästi puristi, peittäen sen palavilla suuteloilla.

"Nyt meitä on kaksi kärsivää", sanoi neito, luoden metsästäjään pitkän

katseen.

"Kallis Hermosa", vastasi tämä, "teidän ei tarvitse kärsiä enää,

onnettomuutenne ovat lopussa, toistan sen vielä kerran; te tulette

päinvastoin onnelliseksi."

"Mitä tarkoitatte, don Fernando? En ymmärrä teitä, tehän puhutte

minulle onnesta tällä onnettomalla paikalla, kun molemmat olemme

Tiikerikissan käsissä?"

"Ei, señorita, te ette ole Tiikerikissan käsissä, te olette vapaa."

"Vapaa!" huudahti doña Hermosa rajusti, hypähtäen pystyyn. "Oi, onko se

mahdollista? Oi, isäni, rakas isäni! Saankohan vielä joskus nähdä

sinut?"

"Te saatte nähdä hänet taas pian, Hermosa, isänne on vähän matkan

päässä täältä don Estevanin, Manuelan, ja kaikkien niiden kanssa, jotka

rakastavat teitä."

"Oi!" sanoi doña Hermosa kuvaamattomin ilmein. Ja langeten polvilleen

pani hän kätensä ristiin ja lähetti taivaaseen pitkän, palavan

rukouksen.

Don Fernando katseli häntä kunnioittavasti ihaillen. Tuo tavaton riemu,

joka uhkui nuoren tytön äsken niin synkiltä kasvoilta, herätti hänessä

sanomattoman suloisen tunteen. Hänestä tuntui ihanammalta kuin

milloinkaan ennen.

Doña Hermosa oli kauan rukoukseen vaipuneena; kun hän nousi, oli hän

rauhallisen näköinen.

"Nyt, don Fernando", sanoi hän sointuvalla äänellä, "koska sanotte,

että olemme vapaat, niin istukaamme tuonne ulos, ja kertokaa minulle

tarkoin, mitä on tapahtunut aina siitä päivästä asti, kun minut niin

äkkiä temmattiin isäni luota."

He läksivät luolasta. Oli lämmin ja hyvätuoksuinen yö. He istuutuivat

vierekkäin ruohomättäälle, ja don Fernando alkoi kertoa mitä tyttö oli

häneltä pyytänyt.

Kertomus kesti kauan, sillä doña Hermosa keskeytti sen monesti, pyytäen

toistamaan erityisiä hänen isäänsä koskevia seikkoja. Kun don Fernando

vaikeni, nousi aurinko; koko yö oli siis kulunut miellyttävään

keskusteluun.

"Nyt on teidän vuoronne, señorita", sanoi don Fernando lopuksi, "kertoa

minulle, mitä teille on tapahtunut."

"Ooh, mitä minuun tulee", sanoi neito hurmaavasti hymyillen, "niin on

tämä kuukausi kulunut katkerissa tuskissa, ajatellessani kaikkia poissa

olevia, joita niin suuresti rakastan. Totuuden nimessä on mainittava,

että se mies, joka niin inhottavasti ryöväsi minut, on aina kohdellut

minua kunnioittavasti. En voi valittaa mistään loukkauksesta, ja useita

kertoja on hän", lisäsi doña Hermosa, luoden katseensa maahan nuoren

miehen silmäillessä häneen hehkuvin katsein, "nähdessään minut olevan

liian surullisella päällä, koettanut lohduttaa minua, sanoen

toivovansa, että pian kenties saisin nähdä ne, joita rakastan, ja taas

pääsisin heidän luokseen."

"Tuon miehen menettely tuntuu minusta käsittämättömältä", lausui don

Fernando uneksivasti. "Miksi hän on ryövännyt teidät niin rohkeasti,

vapauttaakseen muutamien päivien kuluttua teidät taas niin helposti,

kuin hän on tehnyt?"

"Niin", vastasi doña Hermosa, "se on todellakin kummallista. Mitä hän

on sillä tarkoittanut? Mutta nyt olen joka tapauksessa vapaa, ja pian

saan taas nähdä isäni, Jumalan kiitos!"

"Huomenna lähdemme etsimään häntä."

Doña Hermosa katsoi häneen ihmetellen ja levottomasti.

"Huomennako?" sanoi hän. "Miksi emme tänään, nyt aamulla, nyt heti?"

"Ah!" huudahti don Fernando. "Olen vannonut, etten lähde täältä

ennenkuin huomenna. Ainoastaan sillä ehdolla Tiikerikissa suostui

laskemaan teidät vapaaksi."

"Sehän on omituista!" mutisi doña Hermosa; "miksi tuo mies tahtoo

pidättää meidät täällä?"

"Syyn siihen ilmoitan teille heti", sanoi don Estevan, tullen äkkiä

paikalle.

"Estevan!..." huudahtivat molemmat yht'aikaa, nousten ja rientäen häntä

vastaan.

"Mikä onnellinen sattuma tuo sinut tänne takaisin, ystäväni?" kysyi

metsästäjä.

"Ei mikään sattuma, ystäväni, vaan Jumala, joka on sallinut minun

kuulla erään Tiikerikissan varomattoman lausunnon, mikä on paljastanut

hänen suunnitelmansa yhtä selvästi, kuin hän itse olisi ne minulle

ilmaissut."

"Selitä, hyvä ystävä", sanoivat molemmat.

"Eilen, sanottuamme jäähyväiset, läksi don Fernando tänne luolaan, jota

vastoin me muut käännyimme takaisin metsään päin. Lähtiessäni tuntui

mieleni raskaalta, en tiedä miksi. Erosin sinusta kaivaten. Kuvittelin

mielessäni, että Tiikerikissan osoittamassa lempeydessä piili jokin

ansa, johon sinä joutuisit. Läksin sen vuoksi vain hitaasti ja

epäröiden kulkemaan laaksoa kohti. Kun saavuttiin metsän ensimmäisten

puiden luo huomasin, ettei päällikkö enää ollutkaan mukana. Hän oli

pysähtynyt muutaman askeleen päähän minusta, hykerrellen käsiään ja

hymyillen paholaisen tavoin, luoden leimuavia silmäyksiä luolaan päin,

ja minä kuulin hänen selvästi lausuvan seuraavat sanat: 'Tällä kertaa

luullakseni voin sentään olla varma kostostani!' Näistä sanoista

käsitin kaiken. Tuon hirviön paholaistuuma oli nyt minulle selvillä

kaikessa kauheudessaan ja esiintyi aivan täydelleen silmieni edessä.

Muistat kai, Fernando, mitenkä tulimme tuttaviksi?"

"Muistan kyllä, ystäväni, tuo muisto on minulle siksi kallis, etten

voisi sitä milloinkaan unhottaa."

"Muistatko keskustelusi Tiikerikissan kanssa saarella, jonka

keskustelun satuin kuulemaan, ja tuon miehen viittaukset, hänen

sammumattoman vihansa don Pedroa kohtaan, jonka hän avoimesti myönsi?"

"Muistan kyllä, ystäväni, kaikki on tuoreessa muistissani, mutta minä

en kuitenkaan käsitä mihin tähtäät."

"Seuraavaan seikkaan, ystäväni: huomattuaan ettei hän voi päästä don

Pedroon itseensä käsiksi, on Tiikerikissa tahtonut kostaa hänelle hänen

tyttärensä kautta. Tässä tarkoituksessa on hän kauan hautonut

suunnitelmaa, jota varten hän sinun tietämättäsi on tehnyt sinut

kanssarikollisekseen. Sinä rakastat doña Hermosaa, olet tehnyt kaikkesi

pelastaaksesi hänet, Tiikerikissa ehdottaa vapauttavansa hänet; mutta

sillä ehdolla, että jäät tänne kahdeksi vuorokaudeksi kahdenkesken

hänen kanssaan... ymmärrätkö nyt?"

"Voi, tuohan on kauheaa!" huudahti don Fernando sangen suuttuneena.

Doña Hermosa peitti käsillään kasvonsa ja puhkesi itkuun.

"Suokaa anteeksi, että olen tuottanut teille tuskaa, ystäväni", lausui

don Estevan, "mutta minä olen tahtonut pelastaa teidät itseltänne, eikä

se käynyt päinsä muuten kuin säälimättä paljastaa tuon miehen

inhoittavat juonet. Mutta mistähän johtuu hänen katkera vihansa don

Pedroa kohtaan? Sitä ei voi itse paholainenkaan sanoa. Mutta sehän

koskee meihin nyt varsin vähän. Hänen suunnitelmansa on paljastettu,

meillä ei ole mitään pelättävää hänen puoleltaan."

"Kiitoksia, Estevan!" sanoi doña Hermosa, ojentaen hänelle kätensä.

"Mutta mitenkä olet voinut päästä takaisin tänne, ystäväni?" kysyi don

Fernando.

"Oh, sehän oli hyvin helppoa. Menin varsin yksinkertaisesti

Tiikerikissan luo ja huomautin hänelle, ettei minua enää huvittanut

olla hänen seurassaan. Miehemme hölmistyi tästä pontevasta selityksestä

eikä osannut vastata mitään. Eikä minullakaan puolestani ollut mitään

muuta sanottavaa hänelle, minkä vuoksi minä ensi tienmutkassa varsin

yksinkertaisesti jätin hänet, ja olen nyt täällä."

"Sepä oli mainio tuuma, ystäväni, josta vilpittömästi kiitän. Mutta

mitä arvelet meidän nyt pitävän tehdä? Minähän olen antanut sanani."

"Mitä tyhjää, rakas ystävä, oletko hullu, luuletko, että täytyy pitää

sanansa sellaisiin ihmisiin nähden, jotka ovat sen pakolla saaneet

vahingoittamistarkoituksessa? Jos tahdotte totella neuvoani, niin

lähdemme päinvastoin tiehemme heti, estääksemme teidän odottamattoman

esiintymisenne avulla tuon miehen uudelleen punomat juonet."

"Niin, niin!" huudahti doña Hermosa vilkkaasti, "Estevan on oikeassa!

Seuratkaamme hänen neuvoansa ja lähtekäämme heti."

"No, tehkäämme sitten niin, koska välttämättä tahdotte. Omasta

puolestani en toivo muuta kuin päästä pois tästä onnettomasta luolasta,

mutta mitenkä saamme doña Hermosan viedyksi metsän läpi?"

"Samalla tavalla kuin jo kerran ennen olen kulkenut sen lävitse",

huomautti neito päättävästi.

"Selittäkäähän", sanoi Estevan.

"Eräänlaisilla paareilla, joiden pitäisi vielä olla täällä, ja joita

kaksi miestä kantoi. Kuten tiedätte, eivät käärmeet, etenkin

pienenpuoleiset, hyppää varsin korkealle."

"Aivan niin, muuten käärimme teidät bisonintakkiin, joten olette

suojassa kaikilta vaaroilta."

Don Estevan meni heti hakemaan paaria, jotka hän helposti löysi. Sillä

aikaa pani don Fernando kuntoon bisonintakin. Kaikki oli valmiina

muutamassa minuutissa.

"Me pysymme sovituissa ehdoissa", sanoi Estevan hymyillen ystävälleen.

"Kuinka niin?" sanoi tämä. "Mitä tarkoitat?"

"Etkö ole luvannut palata leiripaikalle tänään?"

"Olen, todellakin", vastasi don Fernando, "ja se olisi ollut mahdotonta,

ellemme olisi lähteneet matkalle ennen määrättyä aikaa."

"Hm! Kenties on Tiikerikissa ottanut senkin seikan huomioon", huomautti

don Estevan.

Tämä huomautus antoi ajattelemisen aihetta kaikille kolmelle, heidän

jatkaessaan matkaansa, pitkittämättä niin nopeasti keskeytynyttä

keskusteluaan.

XIX.

JUMALAN SORMI.

Palaamme nyt hacienderon leiriin.

Don Pedron aamulla herättyä ilmoitti Manuela hänelle, että don Fernando

oli lähtenyt hänen poikansa kanssa.

"Aavistin niin käyvän", sanoi don Pedro tukahduttaen huokauksensa,

"nähdessäni don Fernandon olevan niin mietteissään eilen illalla. Olen

iloinen, että poikanne on seurannut häntä, sillä elleivät aavistukseni

petä, aikoo don Fernando ryhtyä vaaralliseen yritykseen. Suokoon

Jumala, että hänen onnistuisi tuoda minulle tyttäreni takaisin! Ah,

ehkä olisi ollut parempi, että hän olisi neuvotellut kanssani ennen

lähtöään -- meitä on täällä parikymmentä päättävää miestä, ja me

voisimme epäilemättä saavuttaa ratkaisevampia tuloksia, kuin kaksi

miestä yksinään, huolimatta heidän urhoollisuudestaan ja kaikesta

innostaan."

"Minä en ole samaa mieltä", vastasi Manuela. "Erämaassa käydään vain

yllätyssotaa, ja kaksi miestä saa usein enemmän aikaan näennäisellä

heikkoudellaan, kuin suuri joukko henkilöitä. Missään tapauksessa eivät

he viivy kauan poissa, ja me saamme pian varmoja tietoja lapsestamme."

"Suokoon Jumala, että nuo tiedot olisivat hyviä, Manuela, sillä

kaikkien kärsimieni surujen jälkeen en voisi enää elää, jos kadottaisin

tyttäreni niin onnettomalla tavalla."

"Karkoittakaa nuo synkät ajatukset mielestänne, señor, kaikki riippuu

sallimuksesta. Minä olen vahvasti vakuutettu siitä, ettei sallimus

hylkää meitä hädässämme."

"Joka tapauksessa olemme tuomitut toimettomuuteen", huokasi don Pedro,

"meidän täytyy olla kärsivällisiä, kunnes tiedustelijamme palaavat."

Päivä kului eikä mitään mainittavaa tapahtunut.

El Zapote, joka oli auringon noustessa lähtenyt metsästämään, oli

ampunut hirven.

Seuraavana aamuna noin kello kymmenen aikaan tuli aseeton intiaani

etuvartioiden luo ja pyysi saada puhutella don Pedroa. Tämä käski tuoda

intiaanin luokseen.

Intiaani oli viekasnaamainen ja umpimielinen apachi. Kun hänet oli

tuotu hacienderon luokse, joka juuri puheli capatazin kanssa, jäi hän

seisomaan liikkumatta, silmät maahan luotuina, odottaen kylmän

välinpitämättömänä, kuten punaihoisten tapa on, että häntä

puhuteltaisiin.

Haciendero katseli häntä hetkisen tarkasti.

Intiaani kesti tämän tarkastuksen välinpitämättömänä.

"Mitä veljeni haluaa?" kysyi don Pedro, "ja kuka hän on?"

"Korppikotka on apachisoturi", vastasi punanahka. "Hänen heimonsa

päällikkö lähettää hänet valkonaamojen päällikön luo."

"Minä olen juuri valkonaamojen päällikkö, sinä voit toimittaa asiasi."

"Näin sanoo Tiikerikissa", jatkoi apachi yhä yhtä rauhallisena.

"Tiikerikissa!" huudahti don Pedro voittamattoman hämmästyksen

valtaamana. "Mitä hän minulta tahtoo?"

"Jos isäni haluaa kuunnella, niin sanoo Korppikotka sen hänelle."

"Oikein. Puhu sitten, punanahka!"

"Näin sanoo Tiikerikissa: On ilmestynyt pilvi Tiikerikissan ja

valkonaamojen päällikön välille, valkonaamojen tunkeuduttua kansani

metsästysmaille. Mutta samoinkuin auringon lämmittävät säteet

karkoittavat pilvet ja saavat sinisen taivaan taas näkyviin, samaten

myös, jos valkonaama tahtoo polttaa rauhanpiippua Tiikerikissan kanssa,

katoaa heidän välilleen kohonnut pilvi ja sotakirves kuopataan maahan

niin syvälle, ettei sitä voida löytää tuhannen kuunvaiheen kuluessa

eikä vielä kymmenen seuraavankaan. Olen puhunut ja odotan

valkopartaisen isäni vastausta."

"Intiaani", vastasi don Pedro surullisesti, "se, jota sanot

päälliköksesi, on tehnyt minulle paljon pahaa, minun tietämättäni hänen

minua kohtaan osoittamansa vihan syytä. Jos hän kuitenkin haluaa

keskustella kanssani lopettaakseen välillämme vallitsevan riidan, niin

varjelkoon Jumala minua siitä kieltäytymästä. Sano hänelle, että odotan

häntä, ja että jos tahtomattani ja tietämättäni olen tehnyt hänelle

jotakin pahaa, niin olen valmis antamaan hänelle kaiken hänen

vaatimansa hyvityksen."

Apachi oli erittäin tarkkaavasti kuunnellut hacienderon sanoja. Tämän

vaiettua vastasi hän:

"Ooah, isäni on puhunut hyvin. Hänessä asuu viisaus. Päällikkö tulee,

mutta kuka takaa hänen turvallisuutensa, hänen ollessaan valkonaamojen

leirissä yksinään kahtakymmentä yorris-soturia [yorris = espanjalainen]

vastassaan?"

"Minun kunniasanani, punanahka, minun kunniasanani, joka on suuremman

arvoinen, kuin mitä päällikkösi voisi minulle tarjota", vastasi

haciendero ylpeästi.

"Ooah, isäni kunniasana on hyvä, hänen kielensä ei ole halkinainen.

Tiikerikissa ei pyydä muuta. Hän tulee."

Lausuttuaan tämän intiaaneille ominaisella vakuuttavalla tavallaan,

kumarsi apachisoturi juhlallisesti hacienderolle ja läksi tiehensä yhtä

rauhallisin askelin kuin oli tullutkin.

"Mitä arvelet tästä, Luciano?" kysyi don Pedro capatazilta, jouduttuaan

taas kahdenkesken hänen kanssaan.

"Luulen varmasti, armollinen herra, että siinä piilee jokin

intiaanimainen koirankuri. Minä pelkään sata kertaa enemmän

valkoihoista, joka muuttaa nahkaansa ja rupeaa intiaaniksi, kuin oikeaa

intiaania; en ole milloinkaan pitänyt kameleonteista."

"Niin, olet oikeassa, Luciano. Asemamme on kuitenkin vaikea, ja ennen

kaikkea on kysymyksessä tyttäreni takaisin saaminen. Saavuttaakseni

tämän täytyy minun katsoa sormien läpi sangen paljon."

"Aivan niin, armollinen herra. Te tiedätte kuitenkin yhtä hyvin kuin

minäkin, että Tiikerikissa on aika roisto, jolla ei ole kunnian- eikä

oikeudentuntoa. Uskokaa minua, älkää luottako liian paljon häneen."

"Minun on pakko tehdä niin... olenhan antanut kunniasanani."

"Aivan oikein", murisi capatazi, "mutta minä en ole sellaista antanut."

"Ole varovainen, Luciano, äläkä missään tapauksessa herätä tuon miehen

epäluuloa."

"Olkaa huoletta, armollinen herra, teidän kunnianne on minulle yhtä

kallis kuin omanikin, mutta minä en saa, vaikka teitä huvittaakin

luottaa niin ilmeiseen roistoon kuin tuo mies on, jättää teitä

suojattomaksi."

Näin sanottuaan läksi capatazi majasta, varmaankin päästäkseen

kuulemasta isäntänsä huomautuksia.

"No, kas niin!" sanoi hän el Zapotelle, jonka hän kohtasi mennessään,

"etsin juuri sinua, ukkoseni."

"Minuako, capatazi? No, sehän sopii erinomaisesti. Mistä on kysymys?"

vastasi Zapote hilpeästi.

"Tule mukana tännepäin vähän matkaa, toveri", vastasi don Luciano,

vieden hänet syrjään, "jotta voin ilmoittaa sinulle asiani, pelkäämättä

sivullisten kuuntelevan."

Tunnin kuluttua, toisin sanoen noin kello kymmenen aamupäivällä, saapui

Tiikerikissa leiriin, kuten Korppikotka oli ilmoittanut.

Päällikkö oli puettuna gambucinojen pukuun ja aivan aseeton, ainakaan

ei niitä ollut näkyvissä.

Kun hän oli ilmoittautunut etuvartioille, laskivat nämä hänet leiriin

ja veivät capatazin luo, joka käveli edestakaisin vähän matkan päässä

heistä.

Tiikerikissa katsahti väijyen ympärilleen, astuessaan leiriin. Kaikki

siellä näytti olevan säännöllisessä kunnossa, päällikkö ei huomannut

mitään epäiltävää. Saamansa ohjauksen mukaan meni hän capatazin luo.

"Mitä tahdotte täältä?" kysyi don Luciano tylysti.

"Tahdon puhua don Pedro de Lunan kanssa", vastasi Tiikerikissa

vaatimattomasti.

"Hyvä. Seuratkaa minua. Hän odottaa teitä."

Capatazi vei päällikön muitta mutkitta majan ovelle.

"Astukaa sisään", sanoi hän, "siellä tapaatte don Pedron."

"Kuka siellä?" kysyi ääni sisästä.

"Armollinen herra", vastasi capatazi, "täällä on intiaani, joka on

pyytänyt päästä puheillenne. Olkaa hyvä ja seuratkaa", lisäsi hän

kääntyen päällikköön.

Tämä seurasi häntä, huomauttamatta mitään, ja astui hänen kanssaan

majaan.

"Olette pyytänyt saada puhua kanssani", sanoi don Pedro.

"Niin olen", vastasi päällikkö kumealla äänellä, "mutta kahdenkesken."

"Tämä mies on vanha uskottu palvelijani, johon minä täysin luotan."

"Se mitä minulla on sanottavaa, ei saa tulla kenenkään muun korviin

kuin teidän."

"Mene ulos siksi aikaa, Luciano", sanoi don Pedro, "mutta ei pitkälle,

ystäväni."

Capatazi silmäsi raivostuneesti Tiikerikissaan ja poistui muristen.

"Nyt olemme kahdenkesken", sanoi don Pedro, "nyt voitte puhua avoimesti

kanssani."

"Niin aijonkin tehdä", vastasi päällikkö kolkosti.

"Tyttärestänikö aijotte puhua?"

"Sekä hänestä että muista", vastasi Tiikerikissa äskeisellä äänellään.

"En ymmärrä teitä, päällikkö, olisin teille kiitollinen, jos voisitte

selittää tarkemmin."

"Teen niin pitemmittä puheitta, sillä jo kauan aikaa olen halunnut

päästä mieskohtaisesti tekemisiin kanssanne. Katsokaa minua, don Pedro,

ettekö enää tunne minua?"

"En luule nähneeni teitä milloinkaan ennen sitä, kun osoititte minulle

vieraanvaraisuutta teocallissanne."

Päällikkö vastasi hurjasti irvistäen:

"Vuodet ovat varmaankin muuttaneet muotoani varsin paljon,

Tiikerikissan nimi on siis saanut ihmiset unohtamaan oikean nimeni,

koska olen käynyt niin tuntemattomaksi. Mutta yhtä hyvin kuin don

Gusman de Ribeyrasta on tullut don Pedro de Luna, niin miksi ei don

Leoncio de Ribeyra ole voinut muuttua Tiikerikissaksi, hyvä veli?"

"Mitä tarkoitatte?" huudahti don Pedro, nousten kauhuissaan. "Minkä

nimen lausuittekaan?"

"Olen sanonut kuten asia on", vastasi päällikkö kylmästi, "olen

lausunut nimen, joka kuuluu minulle."

Don Pedro loi häneen tuskallista sääliä ilmaisevan katseen.

"Onneton!" sanoi hän surullisesti, "kuinka olet voinut vaipua niin

syvälle?"

"Sinä erehdyt, hyvä veli", vastasi päällikkö virnistäen, "minä olen

päinvastoin noussut, koska olen intiaaniheimon päällikkö. Minä olen

kauan, hyvin kauan valmistellut kostoani", lisäsi hän hurjasti nauraen,

"kolmattakymmentä vuotta olen sitä hautonut, mutta nyt olen sen

vihdoinkin saavuttanut, ja se on täydellinen."

"Kostoasi, onneton!" vastasi don Pedro harmissaan. "Mitä sinun on

minulle kostettavaa, sinun, joka olet koettanut vietellä vaimoni,

yrittänyt surmata minut ja nyt niin pitkän ajan kuluttua olet

häpeämättömästi ryöstänyt minulta tyttäreni!"

Tiikerikissa: Seikkailuja kaukaisessa Lännessä · 第 15 / 16 段