poikasi, don Fernando Carrilin, jonka minun on onnistunut saada
rakastumaan omaan sisareensa ja joka jo kaksi päivää on ollut
kahdenkesken hänen kanssaan El Voladero de las Animas'issa. Hahhaa, don
Gusman! Mitä sanot siitä kostosta?"
"Voi, voi!" huudahti don Pedro, lyöden epätoivoissaan otsaansa.
"Veli ja sisar rakastuneina toisiinsa, sinun suojeleminasi, don Gusman,
ja minun naittaminani! Hahhah!" jatkoi Tiikerikissa, nauraen kolkon
ivallisesti, joka muistutti hyenan nalkutusta.
"Ooh, tämä on kauheaa!" huudahti don Pedro äärimmäisen epätoivon
vallassa. "Sinä valehtelet, heittiö! Niin suuri roisto kuin oletkin, et
sentään ole rohjennut tehdä niin kauheaa rikosta! Sinä kerskailet vain,
rosvo! Sinä olet aina kerskunut rikoksistasi, ja mitä sinä nyt sanot,
sitä ei ole tapahtunut, ei ole voinut milloinkaan tapahtua, se olisi
Jumalan oikeudenmukaisuuden epäilemistä!"
"Etkö usko mitä sanon, veli hyvä?" jatkoi rosvo pisteliäästi. "Kuten
haluat; mutta luulen juuri kuulevani, että lapsesi saapuvat tänne
leiriin, kysy heiltä itseltään."
Puolittain mielettömänä tuskasta syöksyi don Pedro majan ovea kohti,
mutta samassa astuivat sisään don Fernando, doña Hermosa ja don
Estevan. Onneton isä jäi seisomaan liikkumatta ja voimattomana.
"Vai niin, sillä tavallako sinä otat vastaan lapsesi?" sanoi
Tiikerikissa virnistellen. "Sinä, jonka pitäisi olla mallikelpoinen
isä, et juuri ole erittäin helläluontoinen."
Huomaamatta Tiikerikissaa oli doña Hermosa heittäytynyt isänsä syliin,
ja suuteli häntä itkien.
"Isä kulta, isä kulta!" huudahti hän. "Jumalan kiitos! Vihdoinkin näen
sinut taas!"
"Kuka puhuu Jumalasta täällä?" sanoi don Pedro tukahtuneella äänellä,
työntäen luotaan tyttärensä, joka peräytyi horjuen.
Doña Hermosa katseli hämmentyneenä ympärilleen, käsittämättä mitä
hänelle tapahtui. Kalpeana ja vavisten oli hän kaatumaisillaan, don
Fernandon häntä tukiessa.
"Katso, kuinka he rakastavat toisiansa", lausui Tiikerikissa. "Eikö tuo
ole liikuttavaa? Don Fernando", lisäsi hän osoittaen don Pedroa,
"heittäydy isäsi syliin."
"Isäni!" huudahti nuori mies ihastuksissaan... "Hänkö? Oi, se olisi
liian suuri onni!"
"Niin, don Pedro on isäsi", jatkoi Tiikerikissa, "ja tämä tässä on
sisaresi", lisäsi hän osoittaen doña Hermosaa ivallisen näköisenä.
Molemmat nuoret olivat menehtymäisillään. Don Pedro, saaden
hermokohtauksen, oli vähällä menettää järkensä. Hän ei näyttänyt enää
kuulevan mitään ja katseli näköjään välinpitämättömänä tätä kamalaa
näytelmää.
Tiikerikissa nautti voitostaan. Pelästyneenä hacienderon mielentilan
johdosta, arveli don Estevan, että oli aika tarttua asiaan.
"Don Pedro", sanoi hän lujalla äänellä, laskien kätensä hänen
olkapäälleen, "rauhoittukaa, tuo roisto on valehdellut, lapsenne
ansaitsevat kunnioituksenne, minä olin heidän luonaan Voladerossa."
Don Pedro näytti ponnistelevan ankarasti selvittääkseen ajatuksiaan,
jotka olivat sekaantumaisillaan. Hän kääntyi don Estevaniin päin ja
katsoi häneen hetkisen, jonka jälkeen hänen rinnastaan kohosi syvä
huokaus. Sitten alkoivat kyyneleet vuotaa hänen kuumeisista silmistään,
ja hän huudahti värisevällä äänellä, vaipuen samalla nuoren miehen
rehelliseen syliin:
"Oi, onko se totta, oikein totta, Estevan?"
"Minä vakuutan sen, don Pedro!" sanoi don Estevan syvällä
vakaumuksella.
"Kiitos, kiitos! Oi, tiesinhän minä, että tuo roisto valehteli!
Lapseni, lapsukaiseni!"
Molemmat nuoret heittäytyivät hänen syliinsä, hyväillen häntä hellästi.
Kädet ristissä rinnallaan, pää takakenossa ja pilkallisen näköisenä
huudahti Tiikerikissa, inhoittavasti irvistäen:
"He rakastavat toisiaan, veli hyvä, sanon minä, anna heidän mennä
naimisiin!"
"Heillä on oikeus rakastaa toisiaan!" lausui leimuava ääni.
Kaikki kääntyivät kummeksien. Manuela oli tullut majaan.
"Ah!" sanoi hän, luoden ilkkuvan katseen Tiikerikissaan, joka
vaistomaisesti pelästyi tästä äkkinäisestä esiintymisestä, "ah,
oikeuden päivä on vihdoinkin tullut! Kauan olen sitä odottanut. Mutta
oikeus tapahtuu teille kaikille. Ja juuri minut on Jumala määrännyt
ilmoittamaan hänen voimaansa."
Kaikki läsnäolijat katsoivat ihmettelyn ja kunnioituksen sekaisin
tuntein tuota naista, joka äkkiä näytti ikäänkuin kirkastuneen. Hänen
silmänsä loistivat ja salamoivat. Hän astui rauhallisesti ja
kunnioittavasti hacienderon luokse.
"Don Pedro, rakas isäntäni", sanoi hän painavasti, liikutuksen
valtaamana, "suokaa minulle anteeksi, olen antanut teidän kärsiä kauan;
mutta Jumala on johtanut minua, hän yksin on määrännyt menettelyni. Don
Fernando ei ole teidän poikanne, hän on minun. Teidän poikanne", lisäsi
hän, osoittaen don Estevania, "on tuossa!"
"Hänkö?" huudahtivat kaikki läsnäolijat.
"Valetta!" mylvi Tiikerikissa.
"Totta!" vastasi Manuela varmasti. "Viha on sokea, don Leoncio. Kun te
luulitte ryöstäneenne veljenne pojan, niin otittekin sen sijaan
imettäjäraukan pojan. Katselkaa Estevania, te kaikki, jotka olette
tunteneet hänen äitinsä, ja sanokaa, jos uskallatte, ettei hän ole
hänen poikansa!"
Tuo oikeastaan sattuva yhdennäköisyys, jota ei kuitenkaan kukaan ollut
tähän asti pannut merkille nuoren miehen aseman vuoksi, haihdutti
kaiken epäilyn, heti kun huomio kiinnittyi hänen todelliseen
syntyperäänsä.
"Oi, sinä pysyt aina minun äitinäni!" huudahti nuori mies hellästi.
"Äitini!" huudahti don Fernando, heittäytyen onnellisena Manuelan
syliin.
Don Pedro tunsi tavatonta onnea kaikkien koettelemustensa jälkeen.
Tiikerikissa, pakotettuna tunnustamaan joutuneensa tappiolle, karjaisi
kuin villipeto.
"Ooh!" kirkui hän aivan raivoissaan. "Onko asian laita niin? Mutta
kaikki ei ole lopussa vielä!"
Ja tempaisten äkkiä tikarin, jota hän oli pitänyt piilossa
vaatteittensa alla, syöksyi hän päistikkaa don Pedron kimppuun, joka
onnensa kokonaan hurmaamana oli unohtanut hänen läsnäolonsa.
Mutta muuan mies valvoi. Don Luciano oli huomaamatta hiipinyt majaan ja
asettunut rosvon taakse, valvoen tarkoin tämän liikkeitä. Nähtyään
Tiikerikissan liikkeen, kiersi capatazi kätensä hänen vyötäisilleen ja
piti häntä kuin ruuvipuristimessa, huolimatta roiston epätoivoisista
ponnistuksista päästä irti.
Samassa syöksyi Zapote majaan veitsi kädessä ja työnsi sen päätä myöten
rosvon kaulaan, ennenkuin kukaan ehti sitä estää.
"Valitettavasti", sanoi hän, "oli tilaisuus liian houkutteleva. Ei
milloinkaan ole puukkoni osunut parempaan maaliin. Toivoakseni tämä
isku tuottaa minulle anteeksiannon monesta muusta."
Tiikerikissa seisoi hetkisen pystyssä, horjuen oikealle ja vasemmalle,
aivankuin puoleksi maasta temmattu, juuriensa varassa hoippuva tammi.
Hänen silmänsä pyörivät, ja niissä taisteli vielä raivo
kuolinkamppailun kanssa, joka teki ne kiillottomiksi. Hän teki
äärimmäisiä ponnistuksia, lausuakseen vielä viimeisen kirouksensa,
mutta hänen suunsa vääntyi kauheasti, ja musta verivirta syöksyi esiin
kaulassa olevasta haavasta. Sitten kaatui hän pitkäkseen maahan, jossa
hän kiemurteli hetkisen kuin mato, läsnäolijain kauhistuneina
katsellessa, jääden sitten liikkumatta makaamaan. Hän oli kuollut,
mutta hänen kuolinkamppailun vääristämistä kasvoistaan kuvastui vielä
sammumaton viha, joka oli pitempi kuin hänen nyt päättämänsä elämä.
"Oikeus on tapahtunut", sanoi Manuela vapisevalla äänellä, "siinä näkyy
Jumalan sormi!"
"Rukoilkaamme hänen puolestaan!" sanoi don Pedro polvistuen ruumiin
viereen.
Tämän jalon, teeskentelemättömän teon nähtyään seurasivat läsnäolijat
hänen esimerkkiään ja polvistuivat hänen viereensä.
Tehtyään tekonsa, piti Zapote viisaimpana kadota, sitä ennen kuitenkin
vaihdettuaan salaa merkitsevän silmäyksen kunnon capatazin kanssa, joka
hymyili viekkaasti harmaiden viiksiensä takaa.