olivat toinen toisensa jälkeen kääriytyneet zarapeihinsa ja vaipuneet
uneen, lukuunottamatta niitä, joiden oli vartioitava kaikkien
turvallisuutta. Nojaten päätään vasempaan käteensä oli don Fernando
ollut pitkän aikaa vakaviin mietteisiin vaipuneena. Hänen ystävänsä
vaihtoivat vain silloin tällöin muutaman sanan, etteivät häiritsisi
häntä. He aavistivat nimittäin, että metsästäjä mietti jotakin rohkeata
suunnitelmaa, joka hänen täytyi saada valmiiksi. Jätkä vain oli
tavallisella huolettomuudellaan paneutunut pitkäkseen maahan ja
välittämättä mitä hänen ympärillään tapahtui valmistautui nukkumaan.
Hänen silmäluomensa kävivät jo raskaiksi ja hän oli jo tullut siihen
tilaan, jolloin ei nukuta eikä olla valveilla, kun don Fernando äkkiä
herätti hänet tästä puolittaisesta horrostilastaan, ravistamalla häntä
voimakkaasti.
"Mitä nyt, teidän armonne, mitä haluatte?" sanoi jätkä nousten nopeasti
istualleen ja hieroen silmiään.
"Voitko sinä olla todella uskollinen?" kysyi metsästäjä innokkaasti.
"Te olette jo kerran ennenkin kysynyt minulta sitä, teidän armonne",
sanoi jätkä, "ja minä olen vastannut myöntävästi, jos saan hyvän
maksun, ja nyt olette maksanut minulle kuninkaallisesti. Ainoa, joka
olisi voinut saada etusijan sydämessäni, oli don Torribio Quiroga,
mutta hän on kuollut. Te olette siis yksin jäljellä, puhukaa... ei
koirakaan tottelisi teitä varmemmin kuin minä teen vähimmästäkin
viittauksestanne."
"Minä en tällä hetkellä pane tuota tuoretta uskollisuuttasi liian
kovalle koetukselle", sanoi don Fernando, "rajoitun nyt vain jättämään
sinut tänne. Mutta muista, että menettelet vilpittömästi ja ilman
salajuonia minua kohtaan, sillä samoin kuin en ole arvellut antaessani
sinulle käsirahaa sopimuksemme johdosta, samoin voit olla vakuutettu
siitä, etten epäile hetkeäkään surmaamasta sinua heti paikalla, jos
petät minut; ja ole varma siitä, ettei mikään paikka maailmassa, olkoon
se kuinka piilossa tahansa, voi siinä tapauksessa suojella sinua
kostoltani."
Jätkä kumarsi ja vastasi vilpittömällä äänellä, joka oli tavatonta
sellaiselle rosvolle:
"Señor don Fernando, kautta Vapahtajamme, joka on kuollut meidän
synteimme sovitukseksi, vannon minä rehellisesti antautuvani teidän
palvelukseenne."
"Hyvä!" sanoi metsästäjä, "minä uskon sinua, Zapote. Nyt saat nukkua,
jos haluat."
Jätkä ei jäänyt odottamaan toista käskyä vaan kierähti pitkälleen ja
oli pian sikeässä unessa.
"Señores", sanoi don Fernando, kääntyen ystäviensä puoleen, "teidän on
aika käydä levolle. Mitä minuun tulee, täytyy minun hieman pohdiskella.
Olkaa huoleti, don Pedro, asemamme ei ole ollenkaan toivoton. Kuta
enemmän mietin, sitä varmempi olen, että tulemme riistämään
Tiikerikissalta hänen saaliinsa, jota hän pitää kynsissään ja jonka hän
haluaa ahmaista. Älkää olko liian levoton; ja jos ette näkisi minua
huomenna, älkää millään syyllä jättäkö leiriä ennen paluutani; en tule
olemaan kauan poissa. Hyvää yötä kaikille!" Tämän sanottuaan don
Fernando risti kädet rinnalleen ja palasi mietiskelyihinsä.
Hänen ystävänsä, kunnioittaen hänen toivettaan olla yksinään,
vetäytyivät syrjään; ja kymmenen minuuttia myöhemmin kaikki leirin
asukkaat, paitsi don Fernando ja vartiat, nukkuivat tai näyttivät
nukkuvan.
XVII.
TAKAA-AJOSSA.
Erämaassa vallitsi syvä hiljaisuus, jonka rikkoi vain pitkien
väliaikojen perästä jaguarin ulvonta lähteellä tai erämaakoiran
haukunta kolossaan. Don Fernando ei ollut liikahtanut ystäviensä
jätettyä hänet, hän oli niin liikkumaton, että olisi luullut hänen
nukkuvan ilman satunnaista silmien välähdystä pimeydessä. Yht'äkkiä
käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Hän hypähti hetkessä pystyyn. Don
Estevan seisoi hänen vieressään. Hän tervehti tätä hymyillen.
"Sinulla on minulle jotain kerrottavaa", sanoi hän.
"Niin on", sanoi don Estevan istuutuen hänen viereensä, "Odotin toisten
nukkuvan, ennenkuin etsin sinut. Suunnittelet jotain uskaliasta tekoa
-- ehkäpä retkeä Tiikerikissan leiriin?"
Don Fernando vastasi hymyllä.
"Olenko arvannut oikein?" kysyi majordomo.
"Ehkäpä olet, Estevan, mutta miten se sinua liikuttaa?"
"Enemmän kuin luuletkaan, Fernando. Sellainen retki on niin vaarallinen
kuin kuvitella saattaa, sinä itse sanoit niin. En aio sinun sallia
tehdä niin suurta typeryyttä kuin yrittää yksinäsi. Muistapa vain,
että aina ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien olemme olleet
vastustamattomasti kiintyneet toisiimme; meitä sitoo yhteen ystävyyden
siteet, joita mikään ei voi katkaista. Kaiken tulee olla yhteistä
välillämme. Kuka voisi arvata vaarat, joihin joutuisit aikomallasi
retkellä! Kas tämän tulin kertomaan sinulle: puolet tuosta vaarasta on
minun, tulin vaatimaan osuuden, jota sinulla ei ole oikeutta kieltää
minulta."
"Veliseni", vastasi don Fernando liikutettuna, "pelkäsin näin käyvän,
kavahdin juuri tekemääsi vaatimusta. Voi, olet arvannut oikein, retki
on todellakin epätoivoinen, ja kuka voi sanoa, onnistunko minä siinä?
Mutta miksi liittyisit ikävään kohtalooni? Eikö koko elämäni ole ollut
pitkää surua? Minä tulen onnelliseksi voidessani uhrata sen isä raukan
puolesta, joka kuihtuu häneltä riistetyn lapsensa vuoksi. Jokaisella on
kohtalonsa tässä maailmassa, minun osanani on olla kurja. Anna minun
täyttää se. Sinun kohtalosi hymyilee sinulle, ja sinulla on äiti, joka
jumaloi sinua. Minä olen yksin. Jos menehdyn, ei kukaan sinua
lukuunottamatta kaipaa minua. Jos kaatuisit rinnaltani, jättäisit
minulle elinaikaisen surun siitä, että olen aiheuttanut kuolemasi.
Eivät mitkään elinvuodet voisi pyyhkiä pois sitä mielipahaa."
"Fernando, päätökseni on peruuttamaton. Mitä sanotkin, seuraan sinua.
Uskollisuus kulkee perheessämme perintönä, ja minun on tehtävä tänään,
mitä isäni ei epäröinyt tehdä kauan sitten perheen puolesta, johon
olemme kiintyneet. Toistan vielä kerran, Fernando, velvollisuuteni
pakottaa minut lähtemään kanssasi."
"Älä ajattelekaan sitä, Estevan, ajattele äitiäsi ja hänen murhettaan."
"En ajattele mitään muuta kuin mitä kunnia käskee."
"Estevan, en voi suostua toivomukseesi. Sanon vielä kerran, ajattele
äitiäsi ja hänen suruaan, jos hän menettäisi sinut."
"Äitini, Fernando, käskisi ensimmäisenä minun lähtemään, jos hän olisi
täällä."
"Puhuttu miehen lailla!" sanoi vieno ääni heidän takanaan. He
kääntyivät ja näkivät ña Manuelan. "Olen kuullut kaiken", hän sanoi,
"kiitos, don Fernando, että puhuitte noin, en koskaan unohda sanojanne.
Mutta Estevan on oikeassa, velvollisuus pakottaa häntä seuraamaan
teitä. Tuhlaatte aikaa yrittäessänne taivuttaa häntä. Hän polveutuu
rodusta, joka ei koskaan tingi velvollisuudestaan. Antakaa hänen lähteä
kanssanne. Jos hän kaatuu, tulen itkemään -- ehkäpä kuolemaankin, mutta
kuollessani siunaan häntä, sillä hän kaatuisi palvellessaan niitä,
joita viiden sukupolven ajan olemme vannoneet palvelevamme."
Don Fernando tuijotti ihailevasti äitiä, joka ei epäröinyt uhrata
poikaansa velvollisuutensa tähden, huolimatta rajattomasta rakkaudesta,
jota hän tunsi tätä kohtaan. Hän tunsi itsensä heikoksi verrattuna
tähän itsensä kieltäymykseen. Hän ei löytänyt sanoja vaan joutui
eleillä ilmaisemaan suostumuksensa niin voimakkaasti esitettyyn
toivomukseen.
"Mene, poikani", hän jatkoi nostaen silmänsä taivaaseen pyhän
haltioitumisen ilmein, "Jumala, joka näkee kaiken, näkee sinun
uhrautuvaisuutesi. Hän palkitsee sinut. Pahojen valta maailmassa on
lyhyt, Kaikkivaltiaan suojelus on kanssasi, se puolustaa sinua kaikissa
vaaroissa. Mene ilman pelkoa, Hän ilmaisee minulle, että tulet
menestymään yrityksessäsi. Hyvästi!"
"Hyvästi, äiti!" vastasivat molemmat miehet aina kyyneliin asti
liikutettuina.
Jalo nainen puristi heidät vasten rintaansa, jonka jälkeen hän
irroittautui mitä suurimmalla ponnistuksella sanoen:
"Muistakaa mitä korkein kunnian laki vaatii: 'tee velvollisuutesi joka
tapauksessa!' Hyvästi! Hyvästi."
Hän kääntyi nopeasti ja palasi telttiin, sillä huolimatta pontevista
yrityksistä pidättää kyyneliään, tunsi hän niiden tunkeutuvan esiin,
eikä hän halunnut näyttää nuorukaisille, että hän itki, peläten siten
horjuttavansa heidän päätöstään.
Nuorukaiset istuivat hetkisen ääneti mietteissään, katsellen telttiin
päin.
"Nyt näet, ystäväni", sanoi don Estevan viimein. "äitini itse käskee
minun seuraamaan sinua."
"Tapahtukoon sitten, kuten tahdot, Estevan", vastasi don Fernando
huoahtaen pidätetysti, "minä en nyt enää saa vastustaa toivomustasi."
"No vihdoinkin!" huudahti majordomo iloisesti.
Metsästäjä katseli tarkkaavasti taivasta.
"Kello on kaksi aamulla", sanoi hän, "kello puoli neljä valkenee päivä,
meidän täytyy lähteä."
Vastaamatta haki don Estevan omansa ja metsästäjän hevosen, jotka
satuloitiin heti. He läksivät leiristä, kannustivat hevosiaan ja
kiitivät tiehensä tuulen nopeudella.
Auringon nousuun olivat he kulkeneet kuusi penikulmaa. He ratsastivat
nyt pitkin erään tuntemattoman joen viheriöivää rantaa, jollaisia jokia
erämaassa risteilee kaikkiin suuntiin ja jotka ennemmin tai myöhemmin
laskevat johonkin suurempaan virtaan.
"Pysähtykäämme hetkiseksi", sanoi metsästäjä; "ensiksikin antaaksemme
hevostemme hiukan huo'ahtaa ja sitten ryhtyäksemme muutamiin
välttämättömiin varokeinoihin."
He hyppäsivät hevosen selästä ja ottivat hevosilta suitset suusta,
jotta ne voisivat vapaasti syödä joen rannalla kasvavaa mehukasta
ruohoa.
"Nyt on aika", sanoi don Fernando toverilleen, "perehdyttää sinut
erääseen menettelyyn, joka on aivan välttämätön pelastuaksemme meitä
uhkaavista pahimmista vaaroista ja ilmoittaakseni sinulle erään
salaisuuden, jonka vain me mehiläismetsästäjät tunnemme. Vajaan kahden
penikulman päässä täältä tulemme käärmeseutuun, ja meidän täytyy sen
vuoksi ryhtyä suojelustoimenpiteisiin niiden kuolettavia pistoja
vastaan, sillä me tapaamme matkallamme kaikkein myrkyllisimpiä
matelijoita."
"Tuhat tulimmaista!" sanoi don Estevan kalveten hiukan.
"Minä neuvon sinua. Kun olemme pukeutuneet haarniskaamme, voimme
huoletta polkea peloittavimpiakin käärmeitä."
"Koira vieköön!" huudahti don Estevan, "sepä verraton salaisuus!"
"Saat heti itse päättää. Seuraa minua. Sinä tunnet kaiketi guaconin?"
"Tunnen kyllä, olen monesti nähnyt sen taistelevan käärmeiden kanssa."
"Hyvä. Mutta sinä et luultavasti tiedä mitä keinoa tuo viisas lintu
käyttää parantaakseen näissä, aina käärmeen kuolemalla päättyvissä
taisteluissa saamansa haavat?"
"Myönnän, etten milloinkaan ole tullut tutkineeksi tuota seikkaa."
"Siinä tapauksessa", sanoi don Fernando nauraen, "on onni, että minä
olen huolehtinut meistä molemmista. Tule, minä näen muutaman askeleen
päässä tästä joitakuita mikania-köynnöksiä kietoutuneina korkkitammien
ja mezquitien ympärille; näitä juuri tarvitsemme, poimimme muutamia
guaco-liaanin lehtiä."
Yrittämättäkään käsittää ystävänsä tarkoitusta seurasi don Estevan
tämän esimerkkiä ja alkoi poimia sanotun liaanin lehtiä. Käyden
innokkaasti työhön käsiksi, saivat he pian poimituksi varsin melkoisen
kasan näitä lehtiä. Kun don Fernando arveli saaduksi riittävän määrän,
kokosi hän ne zarapeehensa ja palasi sille paikalle, mihin he olivat
jättäneet hevosensa.
Selittämättä enempää alkoi metsästäjä hienontaa lehtiä litteällä
kivellä, jonka hän sitä varten oli noutanut joen rannalta.
Tahtomattaankin huvitettuna tästä salaperäisestä menettelystä, alkoi
don Estevan puristaa lehtien mehua maljaan, sitä mukaa kuin don
Fernando antoi hänelle niitä.
Tämä työ kesti noin tunnin, ja malja tuli reunoihin asti täyteen
vihertävää nestettä.
"Mitä me nyt teemme?" sanoi don Estevan yhä enemmän ymmällään.
"Niin", sanoi don Fernando nauraen, "nyt alkaa asian tukalin puoli,
ystäväni, nyt täytyy meidän riisuutua ja sitten veitsen kärjellä
leikata rintaan, käsivarsiin, sääriin, sormien ja varpaiden väliin
jotenkin syvät haavat, niin että niistä vuotaa verta, jonka jälkeen
meidän on näihin haavoihin huolellisesti hierottava äsken
valmistamaamme viheriää nestettä. Rohkenetko tällä tavoin hieroa
vereesi tuota nestettä?"
"Tietysti, ystäväni, vaikka menettely luullakseni onkin jotensakin
tuskallinen. Mutta mitä hyötyä meillä on siitä?"
"Vain sen verran, että siten tulemme haavoittumattomiksi, niin että
vaaratta voimme astua noiden lukemattomien käärmeiden päälle, joiden
purema silloin on meille yhtä vaaraton kuin neulanpisto."
Metsästäjä riisuutui pitemmittä puheitta ja alkoi kylmäverisesti
leikellä haavoja ruumiiseensa. Don Estevan seurasi epäröimättä hänen
esimerkkiään.
Viileskeltyään siten kilvan haavoja ihoonsa hieroivat he niihin
liaanimehua, seisoivat sitten vielä hetkisen paikoillaan, antaakseen
nesteen oikein hyvin tunkeutua lihaan, ja pukeutuivat sitten taas.
"Kas niin, nyt se on tehty", sanoi don Fernando. "On tarpeetonta ottaa
hevosia mukaan, eläinraukat kuolisivat ehdottomasti, sillä ne eivät
ole, kuten me, suojeltuja käärmeen puremalta. On siis parasta, että
jätämme ne tähän ja otamme ne palatessamme; mutta meidän on pantava ne
liekaan, jotteivät ne juokse liian etäälle."
Satulat ja suitset piiloitettiin huolellisesti pensaisiin, jonka
jälkeen nuo rohkeat seikkailijat läksivät matkaan jalkaisin, kivääri
olalla ja kädessään vain hoikka, notkea mezquitiraippa, tappaakseen
tiellä mahdollisesti tapaamansa käärmeet.
Seutu oli jo aivan toisennäköinen. Niiden jotenkin leveiden polkujen
asemasta, joita he tähän asti olivat kulkeneet, täytyi heidän nyt
astella äärettömien järvien reunoja, joilla surisi miljoonia
moskiitteja ja joiden vihertävästä vedestä kohosi haisevia, myrkyllisiä
kaasuja. Mitä pitemmälle he menivät samaan suuntaan, sitä lukuisammin
näitä järviä esiintyi.
Nuoret miehet kulkivat reippaasti eteenpäin peräkkäin, heilutellen
raippojaan oikealle ja vasemmalle, karkoittaakseen kaikenlaisia
matelijoita, ja seuraten jotenkin runsaslukuisen ratsujoukon jättämiä
jälkiä. Äkkiä huomasivat he edessään kamalasti pöhöttyneen,
mätänemistilassa olevan ruumiin, jonka yli heidän täytyi astua.
"Haa!" sanoi don Fernando, "tuossa makaa joku raukka, joka nähtävästi
ei ole tuntenut guaco-liaania."
Samassa kuului terävä sähinä ja pieni, kaunis, pikkusormen vahvuinen ja
korkeintaan seitsemän, kahdeksan tuuman pituinen käärme ryömi esiin
ruumiin alta, ja kohoten pyrstönsä varaan hyppäsi uskomattoman nopeasti
ilmaan ja tarttui metsästäjän oikeaan reiteen.
"Suo anteeksi, ystäväni", sanoi tämä kylmäverisesti, "sinä erehdyt"; ja
tarttuen käärmeen pyrstöön hän kiepautti sitä kerran ja musersi sen
pään. "Se on nauhakäärme", lisäsi hän. "Sen purema tappaa yhdessätoista
minuutissa; ruumis turpoaa ja kuolema seuraa samassa. Ainoana
lohdutuksena on, että väri vielä muuttuu vihreästä mustaksi. Eikö
olekin kummallista, Estevan?"
"Koira vieköön", vastasi tämä jonkun verran peloissaan, "kuulehan, tuo
sinun keinosi ei ollut niinkään tuhma, Fernando."
"Eipä niinkään", vastasi viimemainittu, "ilman sitä olisimme jo olleet
kuolleina molemmat."
"Luuletko niin, rakas ystävä?"
"Sehän on selvää, totta vie. Mutta etkö tahtoisi iskeä kuoliaaksi tuota
korallikäärmettä, joka kiipee pitkin säärtäsi?"
"Kas vain tuota pientä veitikkaa! Olet oikeassa, tuo lurjus ei häpeä
yhtään, kissa vieköön!" Näin sanoen hän tarttui käärmeeseen ja musersi
sen pään.
"Eikö olekin ihana maa?" jatkoi don Fernando. "Varsin hauskaa kuljeksia
täällä! Kas tuossa on useampia ruumiita. Tällä kertaa ovat hevonen ja
ratsastaja saaneet tehdä seuraa toisilleen. Eläin parka!" lisäsi hän
pilkallisesti hymyillen.
Sillä tavoin kulkivat he koko päivän. Kuta pitemmälle he tunkeutuivat
sitä enemmän käärmeitä he tapasivat; niitä oli kolme, neljäkin yhdessä.
Siellä täällä virui edelleen ruumiita poikkipuolin heidän seuraamiaan
jälkiä, osoittaen että he yhäkin olivat oikealla tiellä ja että
Tiikerikissa oli jättänyt useimmat seuralaisensa jälkeensä.
Rohkeudestaan huolimatta eivät nuoret miehet voineet olla kauhistumatta
sitä kamalaa näytelmää, jota he aina aamusta alkaen olivat saaneet
katsella kulkiessaan tässä hirveässä seudussa.
Äkkiä metsästäjä pysähtyi, kumartui eteenpäin, ja viitaten toveriaan
olemaan hiljaa, kuunteli tarkkaavasti.
"Minä en erehtynyt", sanoi hän hetken kuluttua matalalla äänellä, "joku
tulee tännepäin."
"Joku?" vastasi don Estevan ihmeissään; "se on mahdotonta."
"Kuinka niin?" kysyi metsästäjä. "Olemmehan mekin täällä, miksi ei
muita voisi olla yhtähyvin?"
"Aivan niin", vastasi don Estevan. "Mutta kukahan se lienee?"
"Sen saamme pian tietää; tule!" Ja hän veti ystävänsä mukanaan tiheään
pensaikkoon, jonka taakse he piiloittautuivat.
"Viritä pyssysi, Estevan", sanoi don Fernando, "eihän tiedä kenen
kohtaamme."
Majordomo totteli empimättä, ja molemmat seisoivat liikkumatta,
odottaen sen henkilön tuloa, jonka askeleet he nyt kuulivat läheltä.
Jo noin tunnin matkan oli polku, jota tiedustelijamme kulkivat, noussut
jotenkin jyrkästi, koukistellen tuon tuostakin. Se oli varma merkki
siitä, että he pian pääsisivät ulkopuolelle järvialuetta ja tulisivat
siihen vyöhykkeeseen, jonne käärmeet eivät nousseet.
Pian huomasi metsästäjä varjon muutamien askelien päässä, eräässä polun
mutkassa, ja näkyviin tuli mies, jonka don Fernando kookkaasta
vartalosta ja pitkästä, valkeasta parrasta heti tunsi: se oli
Tiikerikissa.
Metsästäjä kumartui nopeasti ja kuiskasi toverinsa korvaan muutamia
sanoja, jonka jälkeen hän, tehden pitkän loikkauksen, hypähti keskelle
polkua, korkeintaan kymmenen askeleen päähän Tiikerikissasta.
Hänen odottamaton ilmestymisensä ei ensinkään näyttänyt ihmetyttävän
tätä.
"Olin juuri menossa tapaamaan sinua", sanoi hän rauhallisella äänellä
ja pysähtyi.
"Siinä tapauksessa ei teidän tarvitse mennä etemmäksi", vastasi nuori
mies kuivasti, "koska nyt olette tavannut minut."
"Kyllä minun täytyy mennä vielä vähän matkaa, sillä kun sinä lähdet
minun leiripaikkaani, menen minä sinun."
"Niinkö luulette?" sanoi metsästäjä ivallisesti.
"Niinpä kyllä. Et kai aijo sulkea minulta tietä?" sanoi Tiikerikissa
ilkkuvalla äänellä.
"Miksikä en? Eikö teidänkin mielestänne jo ole aika meidän selvittää
välimme?"
"Sitä en ensinkään pidä tarpeellisena, mitä minuun tulee. Ethän sinä
kaiketi etsi minua, luullakseni?"
"Siinä erehdytte. Päinvastoin etsin juuri teitä."
"Minua ja erästä toista henkilöä", jatkoi Tiikerikissa viekkaasti
hymyillen.
"Teitä ennen kaikkea", huomautti metsästäjä, "sillä meillä on jotenkin
pitkä tili tehtävänä."
"Älkäämme enää hukatko aikaa", sanoi Tiikerikissa kärsimättömästi.
"Kuulehan nyt mitä sanon ja koeta ymmärtää minua. Doña Hermosa on vähän
matkan päässä täältä, hän odottaa sinua, ja minä olen luvannut saattaa
teidät yhteen. Olen saanut häneltä toimekseni ilmoittaa eräitä asioita
hänen isälleen... minun täytyy siis mennä sinun leiripaikallesi, mutta
ensin vien sinut omaan leiriini, joka nyttemmin on varsin kurja",
lisäsi hän huokaisten, "sillä kaikista uskollisista miehistäni on enää
vain neljä elossa, muut ovat kuolleet."
"Niin, olen tavannut heidän ruumiinsa tiellä, te itse olette syypää
heidän kuolemaansa... miksi olette tuonut heidät tänne?"
"Yhdentekevää, tehtyä ei saa tekemättömäksi. No, aika rientää, tahdotko
seurata minua vai etkö? Menettelen rehellisesti sinua kohtaan."
"En, sitä en usko. Mistä syystä olette vetäytynyt tähän kamalaan
seutuun?"
"Etkö voi käsittää sitä, lapsi? Sen vuoksi, että vain täällä saatoin
olla varma siitä, ettei saalistani ryöstettäisi minulta."
"Siinä olette kuitenkin erehtynyt, koska minä nyt olen täällä."
"Kenties", vastasi Tiikerikissa hymyillen käsittämättömästi. "Tehkäämme
loppu asiasta. Kas tässä, ota pyssyni ja sano ystävällesi, jonka
kiväärin näen välkkyvän tuolta oksien välistä, että hän tulee tänne.
Kun teitä sitten on kaksi aseistettua miestä yhtä aseetonta vastassa,
niin et kai pelkää seurata minua."
Metsästäjä oli vaiti hetkisen.
"Tule tänne, Estevan", sanoi hän sitten.
Estevan oli pian hänen vieressään.
"Pitäkää pyssynne", jatkoi don Fernando kääntyen Tiikerikissaan, "ei
kukaan saa kulkea aseettomana erämaassa."
"Kiitos, Fernando!" vastasi vanha päällikkö. "Olet huomannut, ettei
metsänkävijä saa luopua pyssystään; kiitoksia! Seuratkaa minua älkääkä
pelätkö mitään."
Tiikerikissa läksi heti liikkeelle, molemmat nuoret miehet
kantapäillään.
Tunnin kuluttua saapuivat he päällikön leiriin, joka oli
Voladero-vuoren puolivälissä, jotenkin avarassa luolassa.
Tiikerikissa oli puhunut totta: kaikista hänen seuralaisistaan oli
jäljellä vain neljä.
"Ennenkuin menemme etemmäs, tahdon esittää sinulle vaatimukseni."
"Esitättekö te vaatimuksiakin?" vastasi metsästäjä, painostaen
ivallisesti joka sanaa.
Tiikerikissa kohautti olkapäitään.
"Viittauksestani lävistävät nämä miehet tikareillaan säälimättä doña
Hermosan", sanoi hän; "kuten näet, voin esittää vaatimuksiakin."
Don Fernando tunsi kaikkien jäseniensä vapisevan kauhusta.
"Puhukaa", sanoi hän vihasta tukahtuneella äänellä.
"Minä jätän sinut yksinäsi tänne doña Hermosan kanssa, samalla kun
minä, toverisi ja jäljellä olevat neljä miestäni heti lähdemme täältä.
Kahden päivän kuluttua, mutta ei ennen, lähdet sinä täältä ja menet
leiriisi, jossa minä odotan sinua."
"Miksi asetatte tällaisia ehtoja?" kysyi nuori mies epäillen.
"Se ei kuulu sinulle. Onko tämä ehto sitten niin äärettömän vaikea,
ettet voi siihen alistua? Muuten ei minulla ole sinulle mitään
selitettävää, vastaa minulle siis myöntävästi tai kieltävästi, ilman
sitä et saa nähdä doña Hermosaa."
"Kuka takaa hänen olevan elossa?" jatkoi metsästäjä.
"Mitä hyötyä minulle olisi hänen surmaamisestaan?"
Don Fernando epäröi hetkisen.
"Olkoon sitten!" sanoi hän viimein; "minä suostun ehtoihin ja jään
tänne kahdeksi päiväksi."
"Hyvä on! Mene nyt, me poistumme."
"Vielä hetkinen. Vastaatko sinä toverini turvallisuudesta? Tiedän, että
voin luottaa sanaasi."
"Vannon sinulle, että pidän häntä ystävänäni, niin kauan kuin hän on
seurassani, ja että löydät hänet terveenä leiripaikalta."
"Hyvä on! Näkemiin, Estevan, rauhoita don Pedroa ja sano hänelle, millä
ehdoilla hänen tyttärensä on jätetty minulle."
"Minä kyllä sanon sen hänelle", sanoi Tiikerikissa hymyillen
omituisesti.
Don Estevan ja don Fernando syleilivät toisiaan, jonka jälkeen
metsästäjä läksi nopeasti astumaan luolaan, Tiikerikissan, hänen neljän
seuralaisensa ja majordomon lähtiessä tasangolle päin.
Päästyään ensimmäisten puiden luo pysähtyi Tiikerikissa hetkeksi ja
kääntyi luolaan päin, johon don Fernando juuri meni.
"Ah!" mutisi hän hymyillen pahaenteisesti, hykertäen käsiään, "tällä
kertaa luullakseni voin sentään olla varma kostostani."
Hän jatkoi matkaansa ja katosi puiden sekaan.
XVIII.
EL VOLADERO DE LAS ANIMAS.
Olemme maininneet, että don Fernando eli Kivisydän oli viettänyt
suurimman osan elämäänsä erämaassa. Tiikerikissan kasvattamana
mehiläismetsästäjän vaaralliseen ammattiin oli hän sattumoisin useampia
kertoja osunut samoille seuduille, missä hän nyt oli. Myöskin tunsi hän
El Voladero de las Animas'in kaikkine salaisine piilopaikkoineen.
Useamman kerran oli hän etsinyt suojaa luolasta, johon doña Hermosa nyt
oli piiloitettu. Hän löysi siis varsin helposti luolan, vaikkakin maan
luonnollinen epätasaisuus peitti niin hyvin sen suun läheltäkin
katsoen, että kuka muu tahansa olisi saanut sangen kauan etsiä sitä.
Tämä luola, joka oli paikkakunnan omituisimpia luonnon ilmiöitä,
jakaantui kahteen osaan, jotka ulottuivat syvälle vuoren sisään ja
joiden molemmat pääkäytävät, kahden jättiläisikkunan tavoin, olivat
toistatuhatta jalkaa korkealla tasangon yläpuolella, eikä vuoren
omituisen rakenteen vuoksi voinut huomata muuta kuin puiden latvat.