lyömättä kuitenkaan laimin mitään niistä varovaisuustoimenpiteistä,
joita on viisainta noudattaa maassa, missä joka puun ja joka pensaan
takana voi piillä näkymätön vihollinen. Silloin hän oli huomaavinaan
korkean ruohon liikkuvan tavalla, joka ei ollut luonnollista. Hän
liukui senvuoksi hiljaa hevosen selästä, ja aseenaan vain puukkonsa,
joka tupettomana riippui hänen vyössään olevasta rautarenkaasta, läksi
hän epäilyksen alaista paikkaa kohti, ryömien käsin ja jaloin, ääneti
ja nopeasti kuin ruohikossa mateleva käärme.
Ryömittyään noin neljännestunnin tällä tavoin, pääsi hän epäilyksen
alaiselle paikalle, ja hän tarvitsi nyt kaiken malttinsa ja
tahdonvoimansa voidakseen olla huudahtamatta ilosta ja ihmettelystä,
kuten hän oli tekemäisillään, nähdessään el Zapoten mukavasti istuvan
maassa hevosensa ohjat vasemman käden ympärillä ja lopetellen
vahvanlaista suurusta.
Don Fernando läheni häntä vielä muutaman askeleen, ollakseen varma
miehestään, jonka jälkeen hän, arvioituaan tarkkaan välimatkan,
loikkasi kuin jaguari, tarttui vaqueron kurkkuun, ja ennenkuin tämä oli
tointunut hämmästyksestään tämän äkkinäisen ja odottamattoman
hyökkäyksen johdosta, oli hän sidottuna ja kykenemätön vähimpäänkään
vastarintaan.
"Oh", sanoi nyt don Fernando, asettuen vankinsa viereen, "mikä
kummallinen sattuma! Mitä kuuluu, Zapote ystäväni?"
"Kiitoksia paljon", vastasi tämä vakavana, "minulla on vähän yskää."
"Oi voi, caballero parka, toivoakseni se pian menee ohi."
"Niin toivon minäkin, teidän armonne. Kuitenkin on minun tunnustettava,
että olen hiukan levoton."
"Pyh! Rauhoitu, minä lupaan parantaa sen."
"Niinkö, tiedättekö siihen keinon, teidän armonne?"
"Tiedän, vieläpä aivan erinomaisen, ja minä aion parantaa sinut."
"Kas vain, miten ystävällistä teiltä. Mutta ei kai teillä ole siitä
vaivaa?"
"Ei vähintäkään", vastasi metsästäjä. "Päätä itse, minä nimittäin aion
ampua luodin pääsi läpi."
Vaquero tunsi väristyksen käyvän suonissaan, mutta hän ei osoittanut
sitä.
"Luuletteko sen keinon auttavan?" sanoi hän.
"Ehdottomasti, siitä olen varma."
"Hm! Omituista, teidän armonne, mutta huolimatta velvollisuudestani
teitä kohtaan, täytyy minun tunnustaa, etten ollenkaan ole samaa mieltä
kanssanne tässä asiassa."
"Siinä sinä olet väärässä", vastasi metsästäjä virittäen kylmäverisesti
pistoolinsa hanan, "saat heti nähdä, että keino auttaa."
"Ja te luulette, teidän armonne, ettei ole muuta keinoa kuin
ehdottamanne?"
"En, totta vie, tiedä muuta."
"Nähkääs, asian laita on niin, että minun mielestäni tuo keino on
varsin ankara."
"Pyh! Sinä vain luulet niin. Saat pian nähdä, että olet väärässä."
"Mahdollista kyllä, minä en rohkene väitellä kanssanne, armollinen
herra. Tahdotteko välttämättä antaa lääkkeenne minulle tässä paikassa?"
"Minäkö? En ensinkään. Tiedätkö kenties jonkun muun sopivamman paikan?"
"Luullakseni, teidän armonne."
"Vai niin! Ja mikä paikka se olisi, toveri?"
"Oh, koira vieköön, kenties erehdyn, mutta olisi mielestäni vahinko,
jos niin ihmeellinen salaisuus, kuin tuo lääkitseminen, joutuisi
hukkaan todistajien puutteessa. Niinmuodoin toivoisin saavani viedä
teidät sellaiseen paikkaan, missä niitä olisi saatavissa."
"Hyvä! Ja tiedätkö sellaisen paikan tässä lähellä?"
"Tiedän, caballero, ja luulenpa teidän ihastuvan tavatessanne henkilöt,
joita teille siellä esitän."
"Riippuu siitä, keitä nuo henkilöt ovat."
"Oh, te tunnette ne aivan hyvin, armollinen herra. Muuan niistä on
Tiikerikissa, varsin rakastettava herra."
"Ja sinä sitoudut viemään minut sinne?"
"Milloin vain haluatte, nyt heti, jos tahdotte."
Metsästäjä pisti pistoolin takaisin vyöhönsä.
"Ei aivan heti", sanoi hän; "meidän täytyy ensin mennä leiripaikalle,
jossa ystäväni odottavat minua. Minun mielestäni ei tautisi ole niin
paha, että lääkettä täytyy käyttää heti, voimmehan aina turvautua
siihen keinoon, jos tarvis vaatii."
"Niinpä niin, eihän sillä ole mitään kiirettä, caballero, sen
vakuutan", vastasi vaquero kohteliaasti. Näin sovittiin asia miesten
välillä, jotka tunsivat toisensa jo vanhastaan ja siis hyvin tiesivät
mitä heidän oli toisiltaan odotettavissa.
Don Fernando ei vähääkään luottanut Tonilloon. Sen vuoksi hän viisaasti
varoikin antamasta hänelle tilaisuutta karkaamaan, jättämällä hänet
vapaalle jalalle, eikä paimen siitä ensinkään ollut pahoillaan.
Kun heidän keskustellessaan kuitenkin jo oli tullut yö, asettuivat he,
miten parhaiten voivat, nukkumaan siihen, missä olivat ja jättivät
leiripaikalle lähdön seuraavaan päivään.
Pari kolme kertaa yön kuluessa yritti paimen salavihkaa vapautua
siteistään, mutta joka kerta kun hän aikoi panna tämän tuumansa
täytäntöön, näki hai metsästäjän siniset silmät häntä tarkastamassa.
"Voitteko pahoin, hyvä herra?" kysyi metsästäjä ivallisesti, hänen
viime yritystä tehdessään.
"En ensinkään, en ensinkään, armollinen herra", vastasi paimen.
"Vai niin, suokaa sitten kaikin mokomin anteeksi, luulin teitä
sairaaksi. Tuo pitkällinen unettomuus saattoi minut levottomaksi teidän
tähtenne", sanoi metsästäjä merkitsevästi.
Paimen otti tämän huomioonsa. Hän sulki heti silmänsä eikä aukaissut
niitä ennen auringonnousua.
Metsästäjä oli jo valmiina ja hevoset satuloituna.
"Kas vain, luulen että olette jo hereillä", sanoi! hän, "oletteko
nukkunut hyvin?"
"Erinomaisesti! Jäseneni tuntuvat vain vähän jäykiltä. Luullakseni
pieni jaloittelu tekisi minulle hyvää ja saisi verenkierron
entiselleen."
"Se johtuu aamukasteesta", vastasi metsästäjä järkähtämättömästi, "yöt
alkavat käydä kylmiksi."
"Tuhat tulimaista, kunhan en vain saisi luuvaloa", sanoi paimen
irvistäen.
"Mitä vielä, eihän se ole luultavaa, ratsastaminen tekee teille hyvää."
Tällä välin oli don Fernando nostanut kumppaninsa olalleen ja heittänyt
hänet poikittain hevosen selkään; mutta tarkemmin mietittyään hän
irroittikin hänen jalkansa, koska hän ei tarpeettoman huonolla
kohtelulla tahtonut ärsyttää henkilöä, joka tarpeen tullen voisi antaa
hänelle arvokkaita tietoja.
Paimen, joka oli pelännyt saavansa tehdä matkan tavaramytyn tavoin
hevosen selässä poikkipuolin, tunsi kiitollisuutta päästessään
puolittain vapaaksi, eikä tehnyt mitään huomautusta sen
varovaisuustoimenpiteen johdosta, johon metsästäjä ryhtyi sitomalla
hänen jalkansa kiinni hevosen vatsan alle.
Tällä tavoin miehet sitten kulkivat, kunnes tulivat leiripaikalle,
jutellen keskenään kaikenlaisia asioita ja näköjään kuin parhaat
ystävät maailmassa.
XVI.
ENNEN TAKAA-AJOA.
Koko don Fernandon kertomuksen ajan oli el Zapote huolettoman näköinen,
kuten täysin itseensä tyytyväinen mies ainakin, milloin nyökäyttäen
vahvistavasti päätään, milloin hymyillen tyytyväisen kainosti. Kun don
Fernando vihdoinkin lopetti, katsoi hän sopivaksi puhua vuorostaan.
"Kuten näette, hyvät herrat", sanoi hän sovittavalla äänellä, "en ole
tehnyt mitään vaikeuksia seuratessani tätä kunnioitettavaa caballeroa.
Toisin sanoen, minä olen valmis tottelemaan teitä kaikessa, mitä
suvaitsette toimekseni antaa."
Don Fernando hymyili pahankurisesti.
"Tämä on, hyvä herra", vastasi hän, "kohteliaisuus, jonka osoitteen
eilinen yllätys nähtävästi on muuttanut."
"Mitä sanottekaan, teidän armonne!" huudahti paimen siveellisesti
pahoillaan muka.
"Mutta", jatkoi don Fernando, "minä en kiinnitä huomiotani siihen,
sinun salaiset aikomuksesi ovat minulle aivan yhdentekeviä. Luulen
täydelleen osoittaneeni sinulle jo aikoja sitten, etten minä millään
tavoin pelkää sinua. Sen vuoksi rajoitunkin vain varmuuden vuoksi
kiinnittämään huomiotasi siihen, että minulla on monta kertaa ollut
henkesi vallassani, minun milloinkaan koettamatta sitä sinulta riistää,
koska olen sinua jalomielisempi."
"Minä olenkin teille hyvin kiitollinen sen johdosta, teidän armonne."
"Loruja, señor Zapote!" vastasi don Fernando kohauttaen olkapäitään.
"Sinä pidät minua nähtävästi jonakin muuna. Minä en usko sinun
kiitollisuuteesi enempää kuin sinun hyviin aikomuksiisi minua kohtaan,
ja olenkin maininnut tämän vain herättääkseni huomiotasi siinä
tarkoituksessa, että vaikka tähän asti olenkin ollut taipuvainen
antamaan sinulle anteeksi, niin on nyt koko se määrä lempeyttä, mikä
minulla on ollut käytettävissä sinun varaltasi, kokonaan lopussa, jonka
vuoksi asia siis ensi kerralla tulee ratkaistavaksi aivan toisella
tavalla keskenämme."
"Käsitän täydellisesti mitä nyt suvaitsette minulle sanoa, armollinen
herra, mutta Jumalan avulla ei sellaista tilaisuutta, siitä olen varma,
milloinkaan tule. Uudistan kerta kaikkiaan, että olen antanut sanani,
ja kuten tiedätte, kunnon mies..."
"Hyvä on", keskeytti don Fernando, "toivon itsesi vuoksi, että niin
olisi asian laita. Joka tapauksessa pyydän sinua hyvin tarkkaavasti
kuuntelemaan, mitä nyt sanon."
"Minä olen pelkkänä korvana, teidän armonne, en kadota sanaakaan siitä,
mitä sanotte minulle, olkaa varma siitä."
"Vaikka olenkin vielä varsin nuori, señor Tonillo", jatkoi don
Fernando, "olen kuitenkin pannut merkille erään hyvin tärkeän asian,
vaikka se paha kyllä ei ensinkään ole ihmiskunnalle kunniaksi;
nimittäin että kun tahtoo saada jonkun henkilön kiintymään itseensä ja
voittaa hänen luottamuksensa, niin ei pidä vedota hänen hyviin
puoliinsa, vain päinvastoin hänen vikoihinsa. Sinä olet
rikaslahjaisimpia henkilöitä, mitä tunnen."
Tämän kohteliaisuuden kuullessaan paimen kumarsi kainosti.
"Armollinen herra", sanoi hän, "te saatte minut hämilleni, sellainen
kiitos..."
"On hyvin ansaittu", jatkoi don Fernando. "Olen nähnyt vain harvoilla
ihmisillä olevan niin hirveän paljon vikoja kuin sinulla, hyvä herra.
Olen siis ollut tilaisuudessa tekemään vertailuja, mutta kaikista
näistä vioista on sinulla eräitä kehittyneempiä kuin muilla. Niinpä on
esimerkiksi ahneus sinussa kehittynyt todellakin valtavaksi. Olen siis
päättänyt käyttää hyväkseni ahneuttasi."
Leperon silmät kiiluivat ahnaasti.
"Mitä haluatte minulta?" sanoi hän.
"Suo minun ensin mainita mitä tahdon antaa, sitten selitän mitä vaadin
sinulta. Kuuntele siis minua tarkkaavasti. Toistan vielä, että asia
todellakin maksaa vaivan."
Rosvon näädännaama kävi vakavan näköiseksi ja hän kumartui don
Fernandon puoleen, kyynärpäät polvia vasten ja silmät puoliummessa.
Don Fernando jatkoi, korostaen joka sanaa:
"Sinähän tiedät, että minä olen rikas? Voin siis täydelleen täyttää
sitoumukseni sinulle. Kuitenkin välttääksemme ajanhukkaa ja
riistääkseni sinulta kaikki verukkeet pettääksesi minut, annan sinulle
samalla kolme timanttia, joista jokainen on kahdentuhannen viidensadan
piasterin arvoinen. Sinä tunnet siksi hyvin jalokivet, jotta voit
arvioida ne ensi silmäyksellä. Nämä timantit ovat sinun, minä lahjoitan
ne sinulle. Kuitenkin sitoudun, jos pidät siitä enemmän, maksamaan
sinulle niiden arvon rahassa, toisin sanoen antamaan sinulle
seitsemäntuhatta viisisataa piasteria [noin 36,750 mk] vaadittaessa ja
saadessani timantit takaisin, heti kun tulemme San Lucarin presidioon."
"Ja teillä on timantit mukananne?" kysyi paimen liikutuksen
tukahuttamalla äänellä.
"Tässä ne ovat", vastasi don Fernando, vetäen povestaan pienen
hirvennahkaisen pussin, jonka hän avasi ja otti siitä kolme melkoisen
suurta jalokiveä, ojentaen ne rosvolle.
Tämä tarttui niihin ihastuneena, koettamattakaan salata mielihyväänsä,
katseli niitä hetkisen ilosta säkenöivin silmin, jonka jälkeen hän
pisti ne poveensa hyvin huolellisesti.
"Hetkinen vielä!" sanoi don Fernando hymyillen; "minä en ole vielä
maininnut ehtojani."
"Minä suostun niihin ehdottomasti, armollinen herra, olkoon ne
minkälaiset tahansa!" huudahti jätkä innokkaasti. "Herra nähköön!
Seitsemäntuhatta viisisataa piasteria, sehän on kokonainen omaisuus
minunlaiselleni köyhälle raukalle. Puukonpisto ei milloinkaan, vaikka
siitä hyvinkin maksettaisiin, tuottaisi minulle sellaista summaa."
"Sinä olet siis jo ajatellut asiaa?"
"Koira vieköön! Luullakseni hyvinkin. Kuka minun on nitistettävä?"
"Ei ketään", vastasi don Fernando kuivasti; "kuulehan, mitä sanon: on
yksinkertaisesti kysymys vain viedä minut sinne, mihin Tiikerikissa on
paennut."
Paimen pudisti päätään tyytymättömän näköisenä, tämän ehdotuksen
kuullessaan.
"Minä en voi tehdä sitä, armollinen herra", sanoi hän, "ikuisen
autuuteni nimessä se on minulle mahdotonta."
"Vai niin, hyvä on!" sanoi don Fernando. "Mutta tosiaankin olen
unohtanut mainita sinulle erään seikan."
"Minkä sitten, teidän armonne", sanoi paimen, jotenkin levottomana sen
käänteen johdosta, minkä keskustelu alkoi saada.
"Aivan yksinkertaisesti sen, että ellet suostu ehdotukseeni, niin minä
ammun heti paikalla luodin pääsi läpi."
El Zapote katsoi puhuttelijaansa hetkisen hyvin tarkkaavasti. Rosvoille
ominaisella vaistolla hän huomasi, että nyt oli kaikki pila lopussa ja
että keskustelu alkoi kääntyä traagilliseksi.
"Sallikaa minun kuitenkin selittää, teidän armonne", sanoi hän.
"Tee hyvin, muuta en pyydäkään; minulla ei ole ensinkään kiire",
vastasi don Fernando kylmästi.
"Minä en kylläkään voi viedä teitä sinne, mihin Tiikerikissa on
paennut, mutta minä voin osoittaa sen teille ja sanoa paikan nimen."
"No, sehän on jo jotakin. Asia edistyy. Olen varma siitä, että me
lopultakin ymmärrämme toisemme. Olen pahoillani, että minun aina täytyy
sinun kanssasi mennä epämiellyttäviin äärimmäisyyksiin."
"Kuitenkin olen puhunut totta, armollinen herra. Kuulkaahan, kuinka
asian laita on: paettuaan presidiosta kokosi Tiikerikissa parikymmentä
päättäväistä miestä -- niiden joukossa olin minäkin -- jotka
nähdessään, että Meksikon liittovaltain alue tulisi joksikin aikaa
liian kuumaksi heille, päättivät tunkeutua syvemmälle erämaahan,
antaakseen myrskyn rauhoittua. Kaikki kävi hyvin jonkun aikaa, mutta
noin kolme viikkoa sitten muutti Tiikerikissa äkkiä suuntaa ja sen
sijaan, että olisi jatkanut suoraan eteenpäin apachialueen
läpi, poikkesi hän sivulle ja vei meidät kohti mehiläis- ja
kaskarillaseutua."
"Onko hän tehnyt niin todellakin!" huudahti don Fernando hypähtäen
hämmästyksestä ja kauhusta.
"On, armollinen herra. Kuten voitte käsittää, en minä ensinkään halua
panna henkeäni alttiiksi seuduissa, joissa maleksii verenhimoisia
petoja ja ennen kaikkea käärmeitä, joiden purema tappaa. Huomattuani,
että Tiikerikissa oli jyrkästi päättänyt paeta näihin kamaliin
seutuihin, niin, minun täytyy todellakin myöntää, teidän armonne, minut
valtasi pelko, ja vaarassa nääntyä nälkään erämaassa tai joutua
intiaanien nyljettäväksi, jäin varsin koreasti jälkeen ja käytin
ensiksi tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseni, hiipiäkseni pois
Tiikerikissan seurasta."
Don Fernando loi rosvoon sellaisen silmäyksen, kuin olisi hän tahtonut
katsoa hänen sydämensä syvyyteen, mutta paimen kesti sen silmää
räpäyttämättä.
"Hyvä on", sanoi don Fernando, "sinä et ole valehdellut, tiedän sen.
Kuinka pitkä aika on siitä kun erosit Tiikerikissasta?"
"Vain neljä päivää, teidän armonne. Kun en tunne tätä osaa erämaasta,
niin harhailin ympäri umpimähkään, kun onneksi tapasin teidät."
"Hm! Mikä on nyt sen paikan nimi, johon Tiikerikissa aikoi teidät
viedä?"
"El Voladero de las Animas", vastasi jätkä siekailematta.
Don Fernando kävi kalman kalpeaksi kuullessaan tämän nimen, jota hän
kuitenkin melkein odotti, tietäessään miten julma, leppymätön
luonteeltaan hänen kasvattajansa oli.
"Voi", huudahti hän, "se onneton on hukassa, tuo roisto on vienyt hänet
itse käärmeitten pesään!"
Kauhun väristys puistatti läsnäolevia.
"Mikä kauhea paikka se sitten on?" kysyi don Pedro levottomana.
"Ah!" vastasi don Fernando, "el Voladero de las Animas on kamala
paikka, jota rohkeimmatkin mehiläismetsästäjät ja uhkamielisimmätkin
kaskarillakuorenkokoojat vain vavisten uskaltavat lähestyä. Se on
korkea ja kauaksi näkyvä vuori keskellä soita, joissa vilisee hyvin
myrkyllisiä käärmeitä, kuten silmälasi-, koralli- ja vyökäärmeitä,
joiden pieninkin purema kymmenessä minuutissa tappaa vahvimmankin
miehen. Noin kymmenen penikulman alalla tämän kauhean vuoren ympärillä
elää miljoonittain matelijoita ja hyönteisiä, joilta on melkein
mahdoton suojella itseään."
"Hyvä Jumala! Ja tähän hornaan on tuo peto vienyt tyttäreni!" huudahti
don Pedro epätoivoissaan.
"Rauhoittukaa", jatkoi don Fernando, huomaten välttämättömäksi
rohkaista vähän isäraukkaa, "Tiikerikissa tuntee siksi hyvin tuon
onnettoman paikan, jotta hän olisi uskaltanut mennä sinne ryhtymättä
tarvittaviin varokeinoihin. Ainoastaan suot ovat vaarallisia. Vuori
itse on korkeutensa ja huipulla olevan puhtaan ilmansa vuoksi turvassa
näiltä vahinkoeläimiltä, joista ei mikään matele sen huippuun. Jos
tyttärenne on, kuten toivon, terveenä ja hyvissä voimin päässyt
vuorelle, niin on hän turvassa."
"Mutta", huomautti don Pedro, "kuinka voimme päästä noiden mahdottomien
etuvarustusten yli, kuinka voimme tunkeutua tyttäreni luokse
antautumatta varmaan kuolemaan."
Epämääräinen hymyily väreili don Fernandon huulilla.
"Minä tunkeudun sinne, don Pedro", sanoi hän lujalla ja levollisella
äänellä. "Ettekö enää muista, että minä olen Kivisydän, aavikon
kuuluisin mehiläismetsästäjä? Tiikerikissa on ilmaissut salaisuutensa
minulle siihen aikaan, jolloin hän ja minä emme ainoastaan olleet
mehiläismetsästäjiä, vaan myös kokoilimme kaskarillakuorta. Rohkeutta
siis, kaikki ei vielä ole hukassa."
Henkilö, jota kohtaa jokin äkkinäinen ja kauhea onnettomuus, rauhoittuu
keskellä tuskaansa heti tavatessaan rohkean ystävän, joka antaa hänelle
jonkun verran toivoa. Hänen masentunut rohkeutensa palaa, ja
lohduttautuen hänelle lausutuista sanoista, saa hän uutta voimaa
vastaisiin ponnistuksiin. Näin tapahtui don Pedrollekin. Don Fernandon
lausumat sanat -- miehen, jonka hän jo kuukauden ajan oli nähnyt
toiminnassa, jota hän oli oppinut rakastamaan ja johon hän rajattomasti
luotti -- palauttivat kuin taikaiskusta hänen tarmonsa ja toivonsa,
jonka hän jo oli menettänyt.
"Sano minulle nyt", virkkoi don Fernando jätkälle, "kuinka Tiikerikissa
kohteli vankiaan. Sinä olet ollut siksi kauan hänen seurassaan, että
voit antaa minulle varmat tiedot siitä."
"Mitä siihen asiaan tulee, armollinen herra, niin sanon teille
rehellisesti, että hän osoitti señoritalle mitä suurinta
huomaavaisuutta, piti hänestä hellää huolta ja hiljensi usein kulkua,
pelätessään hänen väsyvän."
Kuulijat hengittivät taas vapaammin. Tämä sääliväisyys henkilön
taholta, jolle ei mikään ollut pyhää, näytti merkitsevän parempia
aikomuksia, kuin häneltä oikeastaan voitiin odottaa.
Don Fernando alkoi jälleen kuulustelunsa.
"Kuulitko Tiikerikissan milloinkaan puhuttelevan doña Hermosaa", sanoi
hän.
"Vain kerran", vastasi jätkä. "Señorita raukka oli hyvin huolissaan.
Hän ei rohjennut itkeä ääneensä, peläten loukkaavansa päällikköä, mutta
hänen silmänsä olivat aina kyynelissä ja tukahdutetut nyyhkytykset
kohosivat hänen rinnastaan. Eräänä päivänä, kun hän levähdettäessä oli
istuutunut syrjään puun juurelle, ja katsellen kulkemaamme tietä
vuodatti katkeria kyyneleitä, jotka muodostivat pitkän kostean vaon
kummallekin poskelle, meni Tiikerikissa hänen luokseen, ja katseltuaan
häntä hetkisen säälin ja vihan sekaisin tuntein, lausui hän suunnilleen
näin:
"Lapsi, sinun on turha katsella taaksesi. Ne, joita sinä odotat, eivät
tule. Ei kukaan voi riistää sinua minun käsistäni, ennenkuin katson
tarpeelliseksi päästää sinut vapaaksi. Sinä yksin olet syynä siihen,
että kaikki suunnitelmani ovat menneet myttyyn, ja ystävieni
teloitukseen San Lucarin presidiossa. Minä tiedän sen. Olen ottanut
sinut haltuuni kostaakseni, mutta jos sinua voi lohduttaa ja rohkaisee
tieto siitä, että tämä kosto on lempeä, niin ilmoitan, että kuukauden
kuluttua saat palata ystäviesi luo."
Nuori tyttö katsoi häneen epäilevästi.
Tiikerikissa huomasi sen ja lisäsi hyvin ilkeästi:
"Hartain toivoni on jonakin päivänä nähdä sinut naimisissa don Fernando
Carrilin kanssa. Minulla ei milloinkaan ole ollut muuta tarkoitusta.
Rohkaise siis mielesi ja kuivaa kyyneleesi, jotka vain pilaavat näkösi,
tuottamatta sinulle vähintäkään hyötyä, sillä mitä nyt olen sanonut
sinulle, tapahtuu määräämänäni päivänä ja hetkenä."
"Sitten poistui hän odottamatta señoritan vastausta. Minä makasin
ruohostossa muutamia askeleita doña Hermosasta. Tiikerikissa ei
luultavasti huomannut minua, tai jos huomasikin, niin luuli hän kenties
minun nukkuvan. Muuten oli tämä, mikäli tiedän, ainoa kerta, kun
päällikkö puhui vangille, vaikka hän edelleenkin kohteli häntä mitä
parhaiten."
Jätkän lopetettua kertomuksensa syntyi jotenkin pitkä äänettömyys,
aiheutuen tästä omituisesta paljastuksesta.
Don Fernando vaivasi turhaan aivojaan saadakseen selville syyn
Tiikerikissan menettelyyn. Hän muisti sanat, mitkä päällikkö eräänä
päivänä oli lausunut hänelle ja jotka olivat yhteydessä hänen äsken
kuulemansa kanssa, sillä jo siihen aikaan näkyi tuo vanha sissi
hautovan samaa suunnitelmaa. Mutta missä tarkoituksessa hän niin teki?
Sitä juuri nuori mies mietti, voimatta vastata kysymykseen.
Tällävälin oli aurinko laskenut ja yö tullut yhtäkkiä, kuten tapahtuu
kuumassa vyöhykkeessä, jossa ei ole mitään hämärää.
Oli tuollainen suloinen, hyvätuoksuinen ja sointuvaääninen
amerikalainen yö. Tummansinisellä taivaalla välkkyi lukemattomia
tähtiä. Täysikuu levitti huikaisevaa valoaan, niin että kuulakkaassa
ilmassa saattoi erottaa esineet jo kaukaa. Iltatuuli oli alkanut
puhaltaa, viilentäen päivän painostavaa kuumuutta, ja majan edustalle
kokoontuneet retkeläiset hengittivät syvin siemauksin puiden latvoissa
humisevaa virkistävää ilmaa ja nauttivat tästä ihanasta yöstä.
Kun don Pedro ja hänen majordomonsa olivat don Fernandon johdolla
lähteneet etsimään doña Hermosaa, ei Manuela, tuo puhdassydäminen ja
todella uskollinen nainen, ollut tahtonut jättää isäntäänsä eikä
poikaansa. Hän oli kovasti vaatinut saadakseen ottaa osaa niihin
vaaroihin, joihin nämä antautuivat, huomauttaen, että koska hän oli
nuoren tytön hoitaja, niin hänen velvollisuutensa oli seurata heitä.
Tuo vanha nainen oli pysynyt tässä vaatimuksessaan niin sitkeästi,
ettei don Pedro, jota näin täydellinen itsekieltäymys kovasti liikutti,
ollut voinut vastustaa hänen pyyntöään, ja hän oli saanut seurata
mukana.
Manuela toimitti retkeläisten kaikki taloustehtävät, huolehtien
tarkkaan heidän aineellisista tarpeistaan, hoitaen sairaat ja ollen
tavallaan näiden viidentoista tai kahdenkymmenen miehen emäntänä. He
kunnioittivatkin häntä erittäin suuresti, ja ikänsä takia hän voi antaa
heille hyviä neuvoja. Hän ei kuitenkaan milloinkaan yrittänyt puuttua
heidän suunnitelmiinsa muuten kuin koettamalla lohduttaa heitä ja
ylläpitää heidän rohkeuttaan.
Manuela piti huolta ruokatavaroista matkalla. Heti yön saavuttua toi
hän majasta virvokkeita, joita säilytettiin hacienderon erityisissä
pakkalaatikoissa, ja hän jakoi ne täysin tasapuolisesti retkikunnan
kaikille jäsenille, niin hyvin isännille kuin palvelijoillekin.
Tuo kunnioitettava nainen oli, vaikkakin näkymättömissä ollen, kuullut
jätkän kuulustelun. Hänen sydäntään ahdisti, kun hän kuuli Zapoten
kertomuksen, mutta hän tukahdutti tuskansa, jottei lisäisi don Pedron
levottomuutta, ja kuivin silmin sekä hymyilevän näköisenä tuli hän
paikalle ja asettui muiden joukkoon.