mumisten:
"Don Torribio, don Torribio, sinä sanoit itse, että pikarin ja huulten
välillä on kuolema!"
"Meidän täytyy tehdä loppu asiasta", sanoi don Pedro.
Tyttärensä viittauksesta meni hän parvekkeelle ja asetti kaksi kukkia
täynnä olevaa kukkapöytää kaidepuitten viereen.
Tämä näytti olevan merkki, sillä kukkapöydät olivat olleet siinä tuskin
muutamia minuutteja, kun Manuela tuli nopeasti saliin, sanoen:
"Hän on täällä!"
"Pyydä hänet sisään!" huudahtivat don Pedro ja doña Hermosa yht'aikaa.
Kehoittaen Manuelaa olemaan mahdollisimman valppaana, sulki don Pedro
huolellisesti ovet ja meni saapuneen luokse, jolle hän virkkoi
puoliääneen:
"No, Estevan ystäväni, mitä uutta?"
* * * * *
Kaupungin suuri tori oli tänään tavattoman näköinen. Sen keskellä
kohosi suuri, punaisella sametilla päällystetty parveke.
Tällä parvekkeella oli mahonkinen nojatuoli ja sen oikealla puolella
toinen pienempi ja yksinkertaisempi, jonka lisäksi muutamia jakkaroita
oli asetettu puoliympyrään molempien tuolien taakse.
Täsmälleen kello kaksitoista päivällä, hetkellä, jolloin aurinko,
ehdittyään keskipäivän korkeudelle, säteilee lämpimimmin ja
kirkkaimmin, jyrähti majesteetillisesti viisi tykinlaukausta yhtä
pitkin väliajoin.
Samassa marssivat torille eri kaduilta ne apachiheimot, jotka
muodostivat Tiikerikissan armeijan, etevimpien päällikköjensä johtamina
ja puettuina juhlapukuunsa.
Näitä sotureita ei ollut paljon, korkeintaan noin tuhat viisisataa
miestä, sillä intiaanien tavan mukaan oli saalis heti presidion
kukistuttua lähetetty kotikyliin hyvin vartioituna, ja suurin osa
intiaaneja oli hajaantunut palatakseen kotiin. Jäljelle jääneet olivat
uskollisia, tottuneita sotilaita, jotka koko sydämestään olivat
Tiikerikissaan kiintyneitä.
Tämä ei ollut, meksikolaiset voitettuaan, katsonut tarpeelliseksi pitää
luonaan enempää, varsinkin kun hän tiesi, että kotiin palaavat heti
ensi merkin saatuaan yhtyisivät häneen.
Sitä mukaa kun heimot marssivat torille, asettuivat he hyvässä
järjestyksessä sen kolmelle sivulle, jättäen neljännen tyhjäksi; sen
miehitti kuitenkin melkein silmänräpäyksessä noin parinsadan suuruinen
joukko vaqueroja, jotka samoin kuin intiaanitkin jäivät liikkumatta
heille määrätylle paikalle.
Mutta intiaanien ollessa melkein aseettomina, sillä heillä oli vain
puukkonsa vyöllään, istuivat vaquerot hevosen selässä aseistettuina
aina hampaisiin asti.
Muutamia uteliaita englantilaisia, ranskalaisia ja saksalaisia, jotka
olivat jääneet kaupunkiin valloituksen jälkeen, näkyi siellä täällä
pelästyneinä katselevan torin varrella olevien talojen ikkunoista.
Intiaaninaiset, kerääntyneinä sekavaan ryhmään soturien taakse,
kurkottelivat uteliaina päitään näiden olkapäiden yli, nähdäkseen mitä
tapahtuisi.
Torin keskikohta oli vapaa.
Parvekkeen edustalla, kömpelön, pöydänmuotoisen ja uurnalla varustetun
alttarin luona seisoi apachien suuri poppamies, viiden alempiarvoisen
noidan avustamana. Kaikilla oli kädet ristissä rinnallaan ja katse
maahan luotuna.
Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, kajahti taas viisi
tykinlaukausta.
Tällöin saapui loistava seurue ratsain torille.
Sen etupäässä ratsasti Tiikerikissa ylpeänä ja silmät hehkuen, pitäen
kädessään heimojen totemia. Hänen oikealla puolellaan ratsasti don
Torribio, kantaen suurta pyhää piippua.
Heidän takanaan tulivat don Pedro tyttärineen ja useita kaupungin
etevimpiä asukkaita.
Tiikerikissa hyppäsi hevosen selästä, nousi parvekkeelle ja asettui
ensimmäisen nojatuolin eteen, mutta ei istuutunut.
Autettuaan doña Hermosan hevosen selästä, asettui don Torribio toisen
nojatuolin eteen.
Nuoren miehen kasvot, jotka tavallisesti olivat kalpeat, olivat nyt
hehkuvan punaiset ja hänen ontot silmänsä näyttivät punoittavan
yövalvonnasta. Hän pyyhki alinomaa hien peittämää otsaansa ja tuntui
olevan ankaran mielenliikutuksen vallassa, vaikka hän kaikin voimin
koettikin sitä hillitä.
Doña Hermosa oli asettunut isänsä taakse, muutaman askeleen päähän
parvekkeen laidasta. Hänkin oli hyvin kiihdyksissä, kalpea ja huulet
lujasti yhteen puristettuna. Toisinaan hänen jäseniänsä puistatti
hermostunut väristys, ja kuumeentapainen puna peitti silloin tällöin
hänen kasvonsa, jotka melkein samassa muuttuivat kellertäviksi. Hänen
katseensa oli tiukasti tähdättynä don Torribioon.
Apachien päälliköt ryhmittyivät parvekkeen juurelle, ympäröiden sen.
Tykit jymähtivät kolmannen kerran. Nyt hajaantuivat noidat, ja näkyviin
tuli tiukasti sidottu mies, joka makasi maassa heidän keskellään.
Poppamies kääntyi joukon puoleen.
"Kaikki te, jotka kuulette puheeni", sanoi hän, "tiedätte, miksi olemme
kokoontuneet tänne: suuri isämme, Aurinko, on suosinut yritystämme.
Wacondah on taistellut puolestamme, me olemme voittajia, kuten eräs
kuuluisa päällikkö lupasi meille tuskin kuukausi sitten. Tämä kylä
kuuluu meille. Päällikkö, jonka olemme valinneet johtamaan ja
puolustamaan meitä, on Tiikerikissa. Nyt me aiomme hänen ja omasta
puolestamme tarjota Elämän herralle uhrin, joka on hänestä mieluisin,
jotta hän edelleenkin mahtavasti suojelisi meitä. Noidat, tuokaa uhri
tänne."
Noidat tarttuivat vartioimaansa onnettomaan ja asettivat hänet
pitkäkseen alttarille. Se oli muudan meksikolainen, joka oli otettu
vangiksi vanhan presidion valloituksessa. Kapakoitsija, jonka talossa
muudan tämän kertomuksen ["Kivisydän"-nimisessä ensi osassa] ensi
näytös tapahtui, ei ahneudessaan, huolimatta varoituksista, ollut
tahtonut lähteä kurjasta kapakastaan, ja oli joutunut intiaanien
käsiin.
Sillä välin tunsi don Torribio yhä enemmän voivansa pahoin. Hänen
silmänsä verestivät, korvansa suhisivat, ohimonsa jyskyttivät kovasti,
ja hänen täytyi nojautua nojatuolinsa käsipuuta vasten.
"Kuinka on laitanne?" kysyi doña Hermosa.
"En tiedä?" vastasi hän, "kuumuus, mielenliikutus ehkä, minä tukehdun.
Toivon kuitenkin sen menevän ohi."
Alttarilla pitkänään oleva kapakoitsija oli riisuttu, vain housut oli
jätetty. Miesraukka kirkui kamalasti.
Poppamies astui hänen luokseen heiluttaen veistään.
"Voi voi, tämä on kauheaa!" huudahti doña Hermosa peittäen kasvonsa
käsiinsä.
"Hiljaa!" mutisi don Torribio, "se on välttämätöntä."
Välittämättä uhrinsa kirkunasta etsi poppamies kylmäverisesti sitä
kohtaa, johon hän tahtoi iskeä, onnettoman katsoessa häneen silmät
hirveästi selällään ja katseessaan ilme, jota on mahdoton kuvata.
Äkkiä kohotti poppamies veitsensä ja työnsi sen uhrinsa rintaan,
viiltäen sen auki pitkin pituuttaan.
Miesparka päästi kamalan mölinän.
Poppamies pisti nyt kätensä onnettoman ammottavaan rintaan ja repi irti
vielä väräjävän sydämen, hänen apulaistensa huolellisesti kootessa
virtanaan vuotavaa verta. Samassa nousivat päälliköt parvekkeelle,
asettivat Tiikerikissan nojatuoliin ja nostivat hänet olkapäilleen,
huutaen innoissaan:
"Eläköön valkonaamojen voittaja, apachien ylipäällikkö!"
Noidat pirskoittivat väkijoukkoa uhrin verellä.
Intiaanit, ollen aivan huumauksissaan, tömistivät jalkojansa iloissaan
ja huutaen korvia särkevästi.
"Vihdoinkin" huudahti Tiikerikissa ylpeästi; "vihdoinkin olen pitänyt
lupaukseni ja ainaiseksi karkoittanut valkoiset tästä maasta!"
"Et vielä!" sanoi don Pedro purevalla äänellä -- "katsohan tuonne!"
Vaquerot, jotka tähän asti olivat välinpitämättöminä katselleet tätä
näytelmää, olivat äkkiä täyttä laukkaa hyökänneet suojattomien
intiaanein kimppuun, samalla kuin joka kadulta ryntäsi torille
meksikolaisia joukkoja juoksujalkaa, ja kaikki ikkunat täyttyivät
kivääreillä asestetuista valkoisista, jotka armotta ampuivat
väkijoukkoon.
Torin keskellä näkyivät don Fernando Carril, Luciano Pedralva ja don
Estevan, jotka säälimättä hakkasivat maahan hätääntyneitä intiaaneja,
huutaen: "Lyökää, lyökää! Surmatkaa, surmatkaa!"
"Ooh!" huudahti don Torribio, heiluttaen totemia, "mikä kurja petos!"
Ja hän syöksähti pystyyn rientääkseen intiaanien avuksi, mutta
horjahti, verinen huntu laskeutui hänen silmilleen ja hän lankesi
polvilleen.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän epätoivoissaan, "mikä minua vaivaa?"
"Sinulla on kuolema sisässäsi!" kuiskasi don Estevan hänen korvaansa,
tarttuen lujasti hänen käsivarteensa.
"Sinä valehtelet, koira!" sanoi don Torribio, koettaen nousta. "Minä
tahdon pelastaa veljeni!"
"Veljesi on surmattu. Mutta sinunhan piti huomenna tappaa don Pedro,
hänen tyttärensä, don Fernando ja minut! Kuole, lurjus, turhaan
raivotessasi nähdessäsi kurjan petoksesi saavan palkkansa! Minä olen
juottanut sinulle myrkkyä, sinut on myrkytetty."
"Oi voi!" huusi don Torribio epätoivoissaan, laahautuen polvillaan,
päästäkseen parvekkeen reunalle. "Voi, voi! Jumala on oikeamielinen."
Torilla panivat meksikolaiset toimeen hirveän verilöylyn intiaanien
keskuudessa.
"Muistakaa don José Kalbrista!" huusivat he. "Kostakaa majuuri Barnum!"
Se ei enää ollut taistelua, se oli kauheaa teurastusta.
Muutamat päälliköt, paeten don Fernandoa, Lucianoa ja don Estevania,
syöksyivät etsimään viimeistä turvapaikkaa parvekkeelta.
"Ah!" huudahti don Torribio, loikaten kuin jaguari ja tarttuen don
Fernandon kurkkuun, "minä en sentään kuole kostamatta."
Syntyi hetken kestävä hirveä temmellys.
"Ei", jatkoi don Torribio, hellittäen vihollisestaan ja vaipuen maahan,
"sehän olisi halpamaista, henkeni kuuluu tuolle miehelle, hän on
voittanut sen minulta!"
Ympärillä seisovat eivät voineet olla huudahtamatta ihmetyksestä.
Don Estevan nosti kylmäverisesti kiväärin poskelleen ja laukaisi sen
hänen jaloissaan makaavan don Torribion rintaa kohti.
"Käyköön niin kaikille pettureille!" sanoi hän.
"Hyvä Jumala!" huudahti don Torribio kohoten polvilleen ponnistaen
viimeiset voimansa, ja kohottaen taivasta kohti toivoa säteilevän
katseensa hän huokasi: "Laupias Jumala, minä kiitän sinua, sinä olet
antanut minulle anteeksi!"
Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän kaatui selälleen heittäen henkensä.
Doña Hermosa oli kadonnut.
Kun Tiikerikissa, joka jalopeuran tavoin taisteli kuumimmassa
käsikähmässä, oli huomannut kaikki menetetyksi ja ettei hänellä ollut
muuta mahdollisuutta kuin kiireesti pakenemalla välttää meksikolaisten
hänelle aikoma kohtalo, jos hän joutuisi heidän käsiinsä, oli hän
koonnut ympärilleen kourallisen urhoollisia sotureitaan, kaapannut doña
Hermosan, huolimatta hänen huudoistaan ja heittänyt hänet eteensä
satulaan sekä sitten raivannut itselleen tien taistelevien keskitse.
Hänelle uskollisten soturien seuraamana oli hänen näin onnistunut
päästä kaupungista avoimelle kentälle.
Kun meksikolaiset huomasivat hänen pakonsa, oli jo myöhä ajaa häntä
takaa. Kuten saalistaan kynsissään kuljettava kotka, oli tuo vanha
rosvo jo tavoittamattomissa.
XV.
KUUKAUTTA MYÖHEMMIN.
Kello oli noin neljä iltapäivällä ja yhä viistompaan lankeavat auringon
säteet tekivät puiden varjot suhteettoman pitkiksi. Linnut palasivat
nopeasti lentäen pesiinsä yöksi ja piiloutuivat miten parhaiten voivat
lehtien väliin, viserrellen ja kirkuen korvia huumaavasti. Joitakin
parvia punaisia susia alkoi näkyä kaukana tunnustellen tuulen suuntaa
ja valmistautuen yömetsästykseensä korkeassa ruohikossa. Siellä täällä
näkyivät hirven ja metsäkauriin suuret, haaraiset sarvet, eläinten
äkkiä heittäessä päänsä taaksepäin ja lähtiessä pakoon huimaavaa
vauhtia. Aurinko oli nyt melkein taivaanrannan tasalla ja näkyi puiden
runkojen välistä enää vain tavattoman suurena tulipunaisena pallona.
Kaikki osoitti pikaista yön tuloa.
Eräässä aarniometsässä, noin kaksisataa penikulmaa San Lucarin
presidiosta, jossa viimeksi kerrotut hirvittävät kohtaukset
tapahtuivat, istui suurella avonaisella paikalla kaksi meksikolaisten
gambucinojen pukuun puettua miestä kuivettuneilla bisonin pääkalloilla
kirkkaasti palavan tulen ääressä, josta ei enää noussut savua.
Nämä miehet olivat don Estevan Diaz, don Pedro de Lunan majordomo, ja
Luciano Pedralva, capatazi. He pitivät kivääriään reittä vasten,
nähtävästi siltä varalta, että voisivat käyttää sitä heti hälyytyksen
kuultuaan. Vaihtamatta sanaakaan he polttivat maissipiippujaan.
Joitakuita peoneja ja muulinajajia makasi siellä täällä muutamien
kuormamuulien vieressä, jotka täysin suin pureksivat maahan
levitetyille loimille pantua maissiannostaan. Kahdeksan tai kymmenen
hevosta oli pantu liekaan vähän matkan päähän lehväksistä tehdystä
majasta, jonka sisäänkäytävän eteen oli kiinnitetty zarapee oveksi.
Erään kapean puron reunalla, kivääri olalla liikkumatta seisova peoni
valvoi yleistä turvallisuutta.
Kaikenlaisista ylt'ympäri maassa olevista, ruohon kokonaan peittävistä
jätteistä ja erään mahonkipuun alimmaisilla oksilla riippuvista riistan
paloista saattoi helposti huomata, ettei edellä kuvattu leiripaikka
ollut noita satunnaisia pysähdyspaikkoja, joita metsänkävijät
valitsevat yösijakseen ja jättävät ne taas auringon ensi kerran
noustessa, vaan tuollainen vakinainen leiripaikka, joita metsästäjät
usein laittavat erämaahan kohtaamispaikakseen metsästyskautena.
Zarapee kohotettiin majan sisäpuolelta ja don Pedro ilmestyi.
Hän oli kalpea, murheellisen ja miettivän näköinen. Hän silmäsi
tutkivasti ympärilleen ja lausui levottomasti, lähestyen tulen ääressä
istuvia miehiä:
"No?"
"Ei mitään vielä", vastasi don Estevan.
"Tämä viipyminen on käsittämätöntä, ei milloinkaan tähän asti ole don
Fernando viipynyt näin kauan", lausui don Pedro liikutettuna.
"Aivan niin, hän on nyt ollut poissa kohta kolmekymmentä tuntia --
kunhan ei häntä vain olisi kohdannut jokin onnettomuus!"
"Ei", sanoi Estevan, "don Fernando tuntee erämaan tarpeeksi hyvin, hän
on siksi kauan risteillyt täällä, ettei mikään sattuma ole
mahdollinen."
"Ajattelehan missä olemme", väitti don Pedro; "tässä melkein
tutkimattomassa seudussa maleksii vaarallisia käärmeitä ja vilisee
petoeläimiä."
"Mitä se merkitsee, don Pedro?" vastasi Estevan lujasti. "Te unohdatte,
että don Fernando ja Kivisydän on sama henkilö, että olemme juuri sillä
paikalla, missä hän on viettänyt suurimman osan elämäänsä, ja missä hän
on monta vuotta pyytänyt mehiläisiä ja koonnut kaskarillan kuorta! Ei,
sanon minä, ystäväämme ei ole kohdannut mikään onnettomuus."
"Mutta selitähän sitten minulle, mikä on syynä tähän käsittämättömään
viipymiseen."
"Tehän tiedätte, don Pedro, kuinka uhrautuvasti ystävämme on tarjonnut
meille apuaan, kun me epätoivoissamme doña Hermosan äkkinäisen
katoamisen johdosta, mielipuolina surusta ja aivan lamautuneina emme
tietäneet mitä tehdä, löytääksemme kadoksiin joutuneen jäljet.
Presidiosta olemme tulleet tänne jälkien ohjaamina, joita meidän
silmämme ei näe, mutta jotka don Fernandon tottumus lukea erämaan
salattua kirjaa erotti erittäin helposti ja selvästi. Päästyämme tänne
ovat jäljet äkkiä kadonneet niin, että on ollut mahdotonta
tarkimmallakaan tiedustelulla ja sitkeimmillä ponnistuksilla niitä enää
löytää. Kahdeksan päivää olemme maanneet täällä, joka aamu ennen
auringonnousua nousee don Fernando, jota esteet näyttävät enemmän
yllyttävän kuin masentavan, hevosen selkään ja alkaa taas
tiedustelunsa, jotka tähän asti ovat näyttäytyneet turhiksi. Eilen
läksi hän tapansa mukaan vähän ennen auringon nousua. No niin! Kenties
syy hänen pitkälliseen viipymiseensä on se, että hän on hyvin kaukana
täältä löytänyt niin kauan turhaan etsimämme jäljet."
"Jumala suokoon niin, ystäväni! Samoin olen itsekin ajatellut, mutta
onkohan mitään sellaista mahdollisuutta olemassa kaikkien jo tekemiemme
turhien yritysten jälkeen?"
"Te unohdatte, don Pedro, että olemme tekemisissä apachi-intiaanien
kanssa, toisin sanoen kaikkein kavalimpien erämaan rosvojen, jotka
parhaiten osaavat peittää jälkensä."
"Hst!" sanoi capatazi, viitaten heitä kuuntelemaan; "minä kuulen
hevosen nelistystä!"
"Niinpä todellakin!" huudahti don Pedro vilkkaasti ja iloisena.
"Niin", sanoi don Estevan, "minäkin kuulen tuon äänen, kuitenkin sillä
erotuksella, että se yhden asemasta nähtävästi johtuu kolmesta tai
neljästä."
"Mutta don Fernandohan läksi leiripaikalta yksinään", huomautti don
Pedro vilkkaasti.
"Hän on luultavasti tavannut jonkun matkalla", vastasi don Estevan.
"On paha", sanoi haciendero huolestuneena, "laskea pilaa sellaisissa
olosuhteissa kuin missä me nyt olemme, se on melkein loukkaus minun
tuskantunnettani kohtaan."
"Jumala varjelkoon minua sellaisesta ajatuksesta, don Pedro. Ääni
lähenee nopeasti. Me saamme kohta tietää mitä meidän on tehtävä. Minä
en näe mitään erikoista siinä, että don Fernando on mahdollisesti
ottanut kiinni jonkun intiaanikulkurin tämän yrittäessä pensaihin
piiloutuneena vakoilla leiripaikkaamme ja pitää silmällä liikkeitämme."
"Koira vieköön! Niinhän todella onkin tapahtunut", huudahti capatazi
iloissaan; "katsokaahan vain!"
Samassa vastasi don Fernandon luja, sointuva ääni vahdin kysymykseen:
"Kuka siellä?" ja kaksi ratsastajaa sukelsi esiin tiheästä metsiköstä,
joka ympäröi leiripaikkaa ja muodosti jonkunlaisen rintavarustuksen
sille.
Tulija oli todellakin don Fernando, Mutta hänellä oli mukanaan mies,
jonka hän, nähtävästi peläten hänen pakenevan, oli sitonut lujasti
hevoseen kiinni.
Vanki tuntui muuten kärsivällisesti suhtautuvan onnettomuuteensa, sillä
hän heilutteli miellyttävästi ruumistaan satulassa, piti päänsä
pystyssä ja oli niin huolettoman näköinen kuin ei mitään olisi
tapahtunut.
Tultuaan tulen ääreen, jossa tuttavamme istuivat, tervehti
hän kohteliaasti eikä näyttänyt ollenkaan levottomalta sen
kylmäkiskoisuuden johdosta, jolla hänet otettiin vastaan.
Tämä mies ei tosiaan ollutkaan kukaan muu kuin Tonillo el Zapote, tuo
rehellinen vaquero, jonka jo useita kertoja olemme esittäneet
lukijalle.
Don Fernando taas otettiin vastaan mitä lämpimimmin ja sydämellisimmin.
Hänen ystävänsä, joiden uteliaisuus oli kohonnut äärimmilleen,
halusivat kiihkeästi kysellä häneltä, varsinkin kun avoin, melkein
iloinen ilme hänen kasvoillaan antoi heille aiheen otaksua, että hän
toi hyviä uutisia.
Puristettuaan hänelle heti ojennettua kolmea kättä, nousi don Fernando
hevosen selästä, irroitti satulavyön, joka hevosen vatsan alla sitoi
vangin jalat ja laski hänet vapaaksi.
"Uh!" sanoi vaquero; "minä kiitän teitä, don Fernando. Aloin jo saada
kyllikseni tuosta, voin vakuuttaa. Sääriä pistelee, aivankuin niihin
olisi työnnetty tuhat nuppineulaa."
Hän hyppäsi satulasta; mutta hän oli puhunut totta, puutuneet jalat
eivät voineet kannattaa hänen ruumiinsa painoa ja hän kaatui raskaasti
maahan. Capatazi riensi nostamaan hänet pystyyn.
"Ei se merkitse mitään", sanoi Tonillo kohteliaasti. "Kiitoksia,
caballero, viiden minuutin kuluttua on verenkierto ennallaan ja kaikki
on hyvin taas. Mutta yhtä kaikki, don Fernando", lisäsi hän, "toisella
kertaa pyydän teitä olemaan vetämättä aivan niin tiukkaan."
"Se riippuu teistä itsestänne, Zapote. Luvatkaa minulle, ettette yritä
paeta, niin jätän teidät rauhaan."
"Ellei ole mistään muusta kysymys", sanoi vaquero iloisesti, "niin on
välimme heti selvä: minä vannon, niin totta kuin kuoltuani toivon
pääseväni paratiisiin, etten pakene."
"Hyvä on, minä luotan teihin, huomatkaa se."
"Kunnon miehen tulee pysyä sanassaan", vastasi el Zapote. "Te ette voi
moittia minua ensinkään siinä suhteessa; minä olen lupaukseni orja."
"Sitä parempi teille, jos niin on asianlaita, mutta minä epäilen sitä
suuresti, etenkin päättäen tavastanne kohdella minua viime aikoina,
huolimatta minulle lausumistanne vakuutuksista ja tarjouksistanne
palvella minua."
Vaquero ei ensinkään nolostunut tästä suoranaisesta syytöksestä.
"Erinäisillä sydämen ominaisuuksilla varustettujen ihmisten osaksi
tulee, että heitä tuomitaan väärin", sanoi hän mielistelevällä äänellä,
"minä en ole milloinkaan rikkonut teille antamaani lupausta."
"Ette edes silloinkaan, kun petettyänne meidät päästitte intiaanit
presidioon ja toisten kaltaistenne lurjusten kanssa laaditte yhteisesti
ansan minulle ja annoitte minun joutua halpamaisen väijytyksen
uhriksi?"
Vaquero hymyili sukkelasti.
"Niin, señor don Fernando", vastasi hän, "siinäkin tilaisuudessa, jota
tarkoitatte, olin teille uskollinen."
"Tuhat tulimaista!" huudahti don Fernando, alkaen menettää malttinsa.
"Olisi hauska saada tietää, millä tavalla te silloin olitte minulle
uskollinen."
"Kissa nähköön, teidän armonne, minä olin teille uskollinen omalla
tavallani."
Tämä vastaus oli niin erinomainen ja siksi odottamaton läsnäolijoille,
että heidät valtasi niin mieletön naurunpuuska, että he tilanteen
vakavuudesta huolimatta purskahtivat raikuvaan nauruun.
El Zapote kumarsi kainosti, omituisen ylpeän nöyrästi, kuten on tapana
epäilyttävän arvoisten ihmisten, jotka pitävät itseään väärin
käsitettyinä neroina.
"Hyvä on", sanoi don Fernando, kohauttaen välinpitämättömästi
olkapäitään, "saammehan kohta nähdä. Minä otan selvän siitä, kuinka
pitkälle tuo venyvä uskollisuus ulottuu."
El Zapote ei vastannut. Hän vain kohotti silmänsä taivasta kohti,
ikäänkuin ottaakseen sen todistajaksi häntä kohdanneelle vääryydelle,
ja hän pani kätensä ristiin rinnalleen.
"Ennenkuin kerron mitään, niin antakaa minulle ruokaa", sanoi don
Fernando, "minä ihan menehdyn nälkään. Sitten leiristä lähdettyäni en
ole saanut märkää enkä kuivaa suuhuni."
Estevan kiiruhti asettamaan hänen eteensä muutamia ruokia, jotka
maistuivat hyvin don Fernandolle ja tämän luvalla hänen vangilleen.
Ateria päättyi kuitenkin pian, sillä don Fernando oli pian tyydyttänyt
nälkänsä, ja sammutettuaan janonsa puron kirkkaalla vedellä hän
tyytyväisesti huoahtaen istuutui, minkä jälkeen hän, panematta
ystäviensä uteliaisuutta uudelle koetukselle, selitti heille mitä
seikkaperäisimmin syyn pitkälliseen viipymiseensä.
Don Estevan oli arvannut oikein, sillä don Fernando oli todellakin
löytänyt jälleen nuo niin kauan turhaan etsityt jäljet, jotka johtivat
lounaiseen suuntaan kohti kaukaisen lännen tutkimattomimpia seutuja.
Hän oli seurannut niitä monta tuntia metsästäjille ominaisella
kärsivällisyydellä, ollakseen varma siitä, ettei hän ollut joutunut
minkään intiaanikujeen leikkikaluksi, vaan että nämä jäljet todellakin
olivat oikeat.
Kun punanahat pelkäävät, että heitä ajetaan takaa, sotkevat he jälkensä
niin, kulkemalla ristiin rastiin sekä edestakaisin, milloin eivät voi
niitä hävittää, että on aivan mahdotonta erottaa oikeita jälkiä
vääristä. Tällä kertaa he olivat käyttäneet tätä keinoa niin kätevästi
ja kekseliäästi, että jos he olisivat olleet tekemisissä kenen muun
kanssa tahansa, paitsi Kivisydämen, olisivat he vetäneet tätä nenästä
ja täydelleen johtaneet hänet harhaan. Mutta don Fernando, joka oli
tottunut heidän kujeihinsa, ei antanut pettää itseään, ainakin mikäli
hän saattoi huomata erinäisistä tuntomerkeistä, jotka häntä vähemmän
tottuneelta henkilöltä olisivat jääneet huomaamatta.