olkoon sitten vihollinen tai ystävä saa lähestyä sitä. Minä ja se
vähäinen miesjoukko, jonka olette antanut käytettäväkseni, annamme
surmata itsemme paikalle väistymättä tuumaakaan, ennenkuin kukaan saa
loukata sitä, jota rakastatte."
"Kiitos!" sanoi don Torribio, lämpimästi puristaen vaqueron kättä.
Tämä tarttui päällikkönsä viitan liepeeseen ja suuteli sitä
kunnioittavasti.
Luotuaan viimeisen, rakkautta uhkuvan silmäyksen telttiin, jossa hänen
omien sanojensa mukaan oli kaikki, mitä hänelle oli kalleinta
maailmassa, poistui don Torribio pitkin askelin.
"Olkaamme nyt miehiä", sanoi hän. "sillä me menemme taistelemaan miehiä
vastaan."
Heti sen jälkeen, kun ylipäällikkö oli lähettänyt heidät asemilleen,
olivat päälliköt, joiden sotilaat vain odottivat määräystä alkaakseen
liikkua, menneet niihin eri paikkoihin, mihin heimot oli asetettu.
Nyt alkoivat miehet, heittäydyttyään pitkäkseen vatsalleen, tuollaisen
mahdottoman marssin, jonka vain intiaanit voivat suorittaa. Ryömien ja
madellen kuin käärmeet pitkässä ruohossa, olivat he tunnin kuluttua
onnistuneet huomaamatta pääsemään aina meksikolaisten etuvarustusten
juurelle.
Tämä liike suoritettiin niin yhtenäisesti ja onnistuneesti, ettei
ruoho-aavikon hiljaisuutta ensinkään häiritty eikä mitään liikettä
näkynyt leirissä, joka näytti syvään uneen vaipuneelta.
Sillävälin, juuri vähää ennen kun päälliköt olivat saaneet viime
ohjeensa Tiikerikissalta, oli muudan apachien pukuun puettu nuori mies
lähtenyt leiristä ja suunnannut kulkunsa kaupunkiin päin, ryömien käsin
ja jaloin.
Hänen päästyään ensimäisen rintavarustuksen luo, ojensi toinen mies,
joka kumartuneena näytti levottomasti kuuntelevan yön ääniä, hänelle
kätensä auttaakseen hänet varustusten yli, sanoen:
"No niin, Estevan!"
"Puolen tunnin kuluessa hyökätään kimppuumme, majuuri", vastasi
majordomo.
"Onko kysymyksessä vakava hyökkäys?"
"Rynnäkkö; intiaanit tahtovat päästä ratkaisuun, he pelkäävät nimittäin
tulevansa myrkytetyiksi kuin rotat, jos he vartovat kauemmin."
"Mitä on tehtävä?" mutisi upseeri levottomana.
"Antaa surmata itsemme", vastasi Estevan päättävästi.
"Herra nähköön, kaunis neuvo! Sehän on aina viimeinen keinomme."
"Voisihan koettaa jotakin muutakin."
"Mitä sitten? Sanokaa Herran nimessä!"
"Onko kaikki valmiina sopimuksemme mukaan?"
"On, mutta mitä sinulla on minulle ehdotettava?"
"Antakaa minulle viisikolmatta luotettavaa vaqueroa."
"Ota ne, mutta mitä aiot niillä tehdä?"
"Jättäkää se minun huolekseni, majuuri; en ole varma, onnistunko, sillä
noita punaisia paholaisia on niin paljon kuin kärpäsiä, mutta voin
ainakin vakuuttaa, että kynnän aukkoja heidän riveihinsä."
"Siitä ei ole vahinkoa, mutta entä naiset ja lapset?"
"Naiset ja lapset olen onnistunut saamaan turvaan de las Norias'in
haciendaan."
"Jumalan kiitos! Nyt voimme taistella kuin miehet, kun meille kalliit
olennot ovat turvassa."
"Toistaiseksi, niin", mutisi don Estevan synkästi.
"Mitä tarkoitat? Mitä pelkäät vielä?"
"Tuhat tulimmaista, kun intiaanit ovat valloittaneet presidion, on
todennäköistä, että he hyökkäävät haciendankin kimppuun."
"Sinä olet tuhma, Estevan", sanoi majuuri hymyillen, "ja doña
Hermosa..."
"Todellakin", sanoi majordomo iloisesti, "en ajatellut sitä."
"Onko sinulla mitään muuta sanottavaa minulle?"
"On, majuuri, vielä sananen", vastasi Estevan vilkkaasti.
"Puhu, mutta lyhyesti, sillä aika rientää."
"Hyökkäysmerkkinä on kolme korppikotkan huutoa, yhtäpitkin väliajoin."
"Hyvä, ryhdyn sitten vahvistuksiini, sillä he hyökkäävät kimppuumme
ennen päivän koittoa."
Majuuri ja majordomo menivät kumpikin taholleen herättämään kaupungin
puolustajia ja sanomaan heille, että olisivat varuillaan.
Vielä päivää ennen oli majuuri Barnum kutsunut koolle kaikki asukkaat
ja yhtä lyhyessä kuin pontevassa puheessa suurimmalla avomielisyydellä
selittänyt heille, missä tukalassa asemassa kaupunki oli ja minkä
puolustussuunnitelman hän oli laatinut. Ja hän oli lopettanut
sanomalla, että linnoituksen tykkien suojassa olevat veneet olivat
valmiit naisia, lapsia ja vanhuksia sekä kaikkia niitä uutisasukkaita
varten, jotka eivät tahtoneet liittyä hänen joukkoihinsa tässä
epätoivoisessa asemassa, vielä hän lisäsi, että kaikki ne, jotka
menivät veneisiin, vietäisiin heti yön tultua de las Norias'in
haciendaan, jossa he saisivat suojaa.
Jotkut asukkaat, vaikkakin varsin pieni osa, olivat majuurin pontevista
toimenpiteistä pelästyneinä väistyneet ottamasta niihin osaa ja
antaneet kuljettaa itsensä haciendaan. Kaupungissa oli siis jäljellä
vain miehiä, jotka olivat päättäneet kalliisti myydä henkensä ja joihin
voi ehdottomasti luottaa.
Kun heidät siis herätettiin ilmoittamalla apachien odotettavissa
olevasta hyökkäyksestä, niin asettuivat he rohkeasti varustustensa
taakse, silmät ja korvat tarkkoina, valmiina ampumaan ensi merkin
saatuaan. Kului tunti, minkään häiritsemättä yön rauhaa. Meksikolaiset
alkoivat jo luulla, että he, kuten monasti ennenkin, pääsisivät vain
turhalla hälyytyksellä ja että punanahat eivät hyökkäisikään.
Äkkiä kuului korppikotkan huuto, käheästi ja pahaa ennustavasti, yön
hiljaisuudessa.
Se kuului vielä kerran, ja kuvaamaton väristys kävi kaikkien niiden
miesten suonissa, joiden kuolinmerkki se oli ja jotka tiesivät, ettei
heillä ollut mitään pelastusta toivottavissa.
Kolmannen kerran kuului korppikotkan huuto vielä käheämmin ja
kamalammin. Tuskin oli sen viime ääni lakannut väräjämästä, kun kauhea
melu samassa puhkesi joka taholla ja intiaanit syöksyivät laumoittain
eteenpäin ulkovarustuksia vastaan, joiden yli he yrittivät kiivetä.
Meksikolaiset, jotka odottivat heitä, ottivat heidät vastaan
voimakkaasti, kuten ainakin miehet, jotka tietäen sortuvansa tahtoivat
ennen kuolemaansa ainakin tuhota niin monta vihollista kuin suinkin.
Intiaanit väistyivät tahtomattaankin, ihmeissään tästä vastarinnasta,
jota he eivät ensinkään odottaneet, sillä he olivat menetelleet niin
salaisesti, että he luulivat varmasti yllättävänsä puolustajat. Nyt
alkoivat kartesseilla ladatut kanuunat tehdä puhdasta jälkeä ja
levittää epäjärjestystä ja kuolemaa intiaanien joukkoon.
Taitavasti käyttäen hyväkseen pakokauhua, joka oli vallannut punanahat,
hyökkäsi Estevan vaquerojensa etunenässä heidän keskelleen ja alkoi
huimia voimakkaasti.
Kaksi kertaa hyökkäsi hän rohkeasti kuin jalopeura ja kahdesti
väistyivät intiaanit hänen tieltään. Niin kauan kuin yötä riitti,
pitivät valkoiset taistelussa jotenkin hyvin puoliaan. Apachit eivät
huomanneet heidän vähälukuisuuttaan, ja varustustensa suojaamina he
ampuivat hyvin varmasti vihollistensa tiheään sulloutuneeseen joukkoon.
Kun tätä jättiläistaistelua oli kestänyt noin pari tuntia, nousi
aurinko majesteetillisesti taivaanrannalle ja valaisi ihanasti
verilöylyä.
Intiaanit tervehtivät auringon nousua ilohuudoin ja hyökkäsivät uudella
raivolla varustuksia vastaan, joita heidän ei vielä ollut onnistunut
valloittaa.
Heidän hyökkäyksensä oli tällä kertaa vastustamaton.
Jonkun aikaa taisteltuaan poistuivat valkoiset asemiltaan, joita he
eivät enää voineet puolustaa.
Intiaanit seurasivat heitä juoksujalkaa.
Mutta nyt kuului hirveä räjähdys, maa huojui heidän jalkainsa alla, ja
nuo onnettomat viskautuivat ilmaan sekä putosivat sitten maahan
ylt'ympäri, aivan rääsyinä.
Maa oli ollut miinoitettu ja majuuri oli käskenyt sytyttää miinan.
Tämän räjähdyksen seuraukset olivat kauheat. Intiaanit pakenivat
mielettömän pelon valtaamina joka suunnalle, kuulematta päällikköjensä
käskyjä ja näiden voimatta saada heitä palaamaan taisteluun.
Hetkisen luulivat valkoiset olevansa pelastetut. Mutta Tiikerikissa,
istuen oivallisen, sysimustan hevosen selässä ja pitäen kädessään
yhtyneitten heimojen pyhää totemiaa, joka liehui tuulessa, syöksyi
esiin melkein yksinään, uhmaten meksikolaisten häntä kohti tähdättyjä
iskuja ja huutaen kauhealla äänellä:
"Pelkurit! Koska ette tahdo voittaa, niin nähkää edes minun kuolevan!"
Tämä ääni soi intiaanien korvissa verisenä moitteena. Pelkurimmatkin
häpesivät jättää päällikköään, joka niin jalomielisesti uhrautui heidän
puolestaan. He kääntyivät ja palasivat rynnäkköön uudella innolla.
Tiikerikissa näytti olevan haavoittumaton. Hän pani hevosensa
hyppimään, syöksyen keskelle kuuminta käsikähmää, väistäen kaikki
häneen tähdätyt iskut toteminsa varrella, jota hän aina piti päänsä
päällä, eikä hetkeksikään herennyt kehoittamasta sotilaitaan.
Päällikkönsä tavattoman rohkeuden innostamina tunkeutuivat apachit
hänen ympärilleen ja antoivat päättävästi surmata itsensä, huutaen:
"Tiikerikissa! Apachien päällikkö. Kuolkaamme suuren päällikön
puolesta!"
"Katsokaa!" huusi Tiikerikissa innoissaan, osoittaen aamutähteä,
"katsokaa, katsokaa! Isänne hymyilee teidän urhoudellenne. Eteenpäin!
Eteenpäin!"
"Eteenpäin!" toistivat intiaanit, ja he hyökkäsivät kahta
raivokkaammin.
Tätä kauheaa taistelua ei kuitenkaan voinut kestää kauan, sen huomasi
majuurikin. Intiaanit olivat kiivenneet kaikkien rintamavarustusten
yli, kaupunki oli täydelleen heidän vallassaan. Taisteltiin talo
talolta, siirtymättä toisesta toiseen ennenkuin oli mahdotonta kauemmin
pysyä edellisessä.
Tiheinä joukkoina riensivät intiaanit don Torribion ohjaamina
juoksujalkaa pitkin jyrkänpuoleista katua, joka vanhasta presidiosta
johti sitä vallitsevaan linnoitukseen.
Huolimatta yhtämittaisesta hävityksestä, minkä linnoituksen
rautaromulla ladatut tykit saivat aikaan heidän riveissään, ryntäsivät
intiaanit yhä vain horjumatta eteenpäin, sillä joka laukauksen jälkeen,
joka levitti kuolemaa heidän joukossaan, näkivät he aina Tiikerikissan
kymmenen askeleen päässä edellään, ratsastaen mustalla hevosellaan ja
heiluttaen totemiansa, sekä don Torribion marssimassa heidän
etupäässään miekka kädessä.
"Niin", sanoi majuuri surunvoittoisesti Estevanille, "nyt on aika panna
toimeen mitä olemme päättäneet."
"Tahdotteko niin, majuuri?" kysyi Estevan.
"Minä vaadin sitä, Estevan, ystäväni!"
"Se riittää, majuuri, ei saada sanoa, etten olisi täyttänyt viimeistä
määräystänne. Hyvästi, majuuri, me tapaamme toisemme tuolla ylhäällä,
sillä minä en pelastu paremmin kuin tekään."
"Kuka tietää, ystäväni? Hyvästi, hyvästi!"
"Minä en toivo pelastuvani", vastasi Estevan synkästi.
Miehet puristivat toistensa kättä, sillä he tiesivät, että he, ellei
ihmettä tapahtuisi, eivät enää näkisi toisiaan.
Tämän viime keskustelun tapahduttua kokosi Estevan nelisenkymmentä
ratsastajaa, järjesti ne tiheäksi joukoksi ja syöksyi miestensä
seuraamana, kahden yhteislaukauksen väliajalla täyttä laukkaa katua
pitkin hyökkääviä intiaaneja vastaan.
Punanahat eivät voineet vastustaa tätä lumivyöryn tavoin vuorelta
heidän niskaansa syöksyvää joukkoa; he väistyivät oikealle ja
vasemmalle.
Kun intiaanit olivat tointuneet hämmennyksestään näkivät he
ratsastajien, jotka niin pahoin olivat pidelleet heitä, kahdessa
veneessä soutavan jokea pitkin de las Norias'in haciendaa kohden.
Estevan ja hänen seuralaisensa oli pelastettu, vain kolme neljä miestä
oli kaatunut matkalla.
Majuuri oli käyttänyt hyväkseen ratsastajien aikaansaamaa hämminkiä,
hyökätäkseen jäljellä olevien valkoisten kanssa linnoitukseen, jonka
portit heti sulkeutuivat hänen jälkeensä.
Don Torribio viittasi intiaaneja pysähtymään ja astui yksinään
linnoituksen edustalle.
"Majuuri", huusi hän kovalla äänellä, "antautukaa ja varusväki saa
pitää henkensä."
Majuuri tuli näkyviin.
"Te olette petturi, lurjus ja koira!" vastasi hän. "Te olette murhannut
ystäväni, miehen, joka luotti kunniaanne. Minä en antaudu."
"Se merkitsee kuolemaa teille ja kaikille seuralaisillenne", jatkoi don
Torribio, "ihmisyyden tähden antautukaa, te ette voi puolustautua
enää."
"Te olette roisto, olen minä sanonut!" huusi majuuri, "siinä on
vastaukseni."
"Takaisin, takaisin!" ulvoi Tiikerikissa, kannustaen hevostaan, joka
teki tavattoman loikkauksen ja juoksi tiehensä nuolen nopeudella.
Intiaanit syöksyivät päistikkaa rinnettä alas, juosten kuin hullut,
hurjan, sanomattoman pelon vallassa, mutta eivät kuitenkaan kyllin
nopeasti välttääkseen täydelleen heitä uhkaavan vaaran. Majuuri oli
nimittäin sytyttänyt linnoituksen ruutivaraston.
Kuului hirveä pamaus. Kiviröykkiö horjui pari kolme sekuntia
perustuksiaan myöten, aivankuin juopunut mastodontti, ja kohosi sitten
maasta sekä halkesi kuin liian kypsä granaattiomena.
Puolustajien huutaessa: eläköön isänmaa! satoi kiviä ja kauheasti
silvottuja ruumiita intiaanien niskaan, jotka kauhistuneina katselivat
tätä hirvittävää näytelmää, sitten oli kaikki lopussa. Tiikerikissa oli
herrana San Lucarin presidiossa, mutta kuten majuuri Barnum oli
vannonut, oli tuo vanha rosvo saanut haltuunsa vain raunioita ja
pirstaleita.
Itkien raivosta pystytti don Torribio apachien totemin erään muurin
huojuvalle jäännökselle, ainoalle mikä muistutti sitä paikkaa, jossa
kymmenen minuuttia sitä ennen San Lucarin ylväs linna oli seisonut.
XIV.
KÄÄNNE.
Muutamia päiviä oli kulunut San Lucarin presidion valloituksesta.
Kylä oli jätetty ryöstettäväksi ja tämä toimitettiin mitä raaimmalla
tavalla, niin ettei sitä saata kuvaillakaan.
Vain parhaimmat talot säästettiin, sillä Tiikerikissa oli,
pelastaakseen niissä olevat tavattomat aarteet, määrännyt ne seurueensa
mahtavimmille päälliköille.
Tuo vanha sissi oli sijoittanut päämajansa vanhassa esikaupungissa
olevaan don Torribio Quirogan entiseen taloon, jonka tämä oli
kohteliaasti laittanut kuntoon häntä vastaanottamaan.
Doña Hermosa ja hänen isänsä olivat jälleen ottaneet haltuunsa oman
talonsa.
Aivan täynnään intiaaneja oleva kaupunki oli synkän näköinen. Siellä ei
ollut enää mitään kauppaa, ei kuulunut iloista laulua, ei näkynyt
mitään siitä, mikä ennen elävöitti tuota huoletonta meksikolaista
siirtokuntaa. Joka askeleella kohtasi soraa ja raunioita. Siellä täällä
kaduilla virui ruumiita, joista petolinnut tappelivat ja jotka
saastuttivat ilman.
Sanalla sanoen, kaikkialla esiintyi sellainen hävityksen kauhistus,
jonka katkera sota kahden jo vuosisatoja vihamielisen rodun välillä tuo
mukanaan.
Noin kahdeksan päivää edellisessä luvussa kuvattujen tapausten jälkeen
istui noin kymmenen tienoissa aamulla kolme henkilöä don Pedro de Lunan
salissa puhellen matalalla äänellä.
Nämä kolme henkilöä olivat don Pedro itse, doña Hermosa ja rehellinen
capatazi Luciano Pedralva, joka eriskummallisessa vaqueropuvussaan
näytti peloittavalta rosvolta; viimemainittu sai ikkunan luona seisovan
Manuelan tahtomattaankin nauramaan joka kerta kun Manuela katsahti
häneen, suureksi harmiksi capatazille, joka hartaasti toivoi tuon
kirotun valepukunsa niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.
"Asia on siis päätetty, Luciano ystäväni", sanoi don Pedro, "teidän
täytyy laittautua kuntoon ja valmistautua alkamaan tanssi."
"Juhlallisuus tapahtuu siis tänään?"
"Niin, ehdottomasti, ystäväni. Myönnän, että elämme merkillistä aikaa
ja ennen kaikkea merkillisessä maassa. Olen nähnyt monta mullistusta,
mutta tämä voittaa kaikki."
"Minun mielestäni se on varsin johdonmukaista intiaanien näkökannalta",
huomautti doña Hermosa.
"Mahdollista kyllä, lapsi kulta, en tahdo väitellä kanssasi siitä,
mutta myönnäthän, että kuukausi sitten emme ensinkään odottaneet
apachien vallan niin pikaista palauttamista tälle rajaseudulle."
"Kuten näette, don Pedro, en ymmärrä hituistakaan kaikesta tästä, ja
kuitenkin tuntuu minusta, ettei Tiikerikissasta tule varsin
ylevämielistä hallitsijaa."
"Mitä sillä tarkoitat, Luciano ystäväni?"
"Tarkoitan mitä kaikkien ihmisten epäilemättä täytyy tarkoittaa. Kirje,
jonka hän toissapäivänä kirjoitti don Fernandolle, on jotenkin selvä,
luullakseni, sillä hän sanoo siinä suoraan, että jos don Fernando
viiden päivän kuluttua vielä tavataan siirtokunnasta, niin hän
hirtättää hänet."
"Jos hän saa hänet käsiinsä!" sanoi doña Hermosa vilkkaasti,
"Tietenkin, señorita", sanoi capatazi.
"Miksi ihmettelet tätä, Luciano?" sanoi don Pedro hyväntahtoisesti.
"Hyvä Jumala, tässä maailmassahan tapahtuu niin paljon ihmeellisiä
asioita! Minä puolestani tunnen paljon henkilöitä, joita on uhattu
samalla tavoin ja jotka siitä huolimatta voivat oikein hyvin."
"Yhtäkaikki en minä sentään luota siihen."
"Mutta nyt ei olekaan kysymys tästä. Palaa haciendaan, don Luciano,
äläkä missään tapauksessa unohda kehoituksiani."
"Luottakaa minuun, teidän armonne; mutta vielä sananen."
"Puhu, ystäväni, mutta nopeaan."
"Olen hyvin huolissani Estevanin vuoksi", sanoi capatazi puoliääneen,
jottei Manuela kuulisi häntä. "Jo kuusi päivää on hän ollut kadoksissa,
eikä hänestä ole kuulunut mitään."
Doña Hermosan huulilla leikki hieno hymyily.
"Estevan ei niinkään mene hukkaan jälkeä jättämättä. Rauhoittukaa, kun
aika tulee, saatte kyllä nähdä hänet jälleen", sanoi hän.
"Sitä parempi, señorita, sillä siihen mieheen voi luottaa."
"Don Torribio!" sanoi Manuela kääntyen ympäri.
"Hm!" sanoi capatazi, "sitten on paras, että minä katoan."
"Tulkaa, tulkaa", sanoi Manuela.
Kumarrettuaan doña Hermosalle ja don Pedrolle seurasi capatazi
Manuelaa.
Tuskin oli ovi, josta capatazi oli poistunut, sulkeutunut hänen
jälkeensä, kun toinen avautui ja don Torribio astui sisään.
Hän oli puettu komeaan intiaanipukuun. Hänen otsansa oli huolestuneen
ja katseensa surullisen näköinen. Hän kumarsi doña Hermosalle ja
puristi ystävällisesti don Pedron kättä, ja istuutui doña Hermosan
ääneti viitattua.
Kun ensi kohteliaisuudet oli suoritettu, kumartui hacienderon tytär,
jota don Torribion synkkä muoto huolestutti enemmän kuin hän tahtoi
osoittaakaan, miellyttävästi hänen puoleensa ja kysyi hyvin
teeskennellen sekä osaaottavasti:
"Mikä teitä vaivaa, don Torribio? Näytätte niin suuttuneelta --
oletteko saanut huonoja uutisia?"
"En, señorita. Kiitän teitä siitä, että hyväntahtoisesti otatte osaa
asioihini. Jos olisin kunnianhimoinen, olisivat kaikki toiveeni
tyydytetyt, koska saadessani muutaman päivän kuluttua vastaan ottaa
kätenne, koko elämäni unelma täyttyy. Kuten näette, señorita", lisäsi
hän surullisesti hymyillen, "annan teidän lukea sieluni sisimmät
ajatukset."
"Olen kiitollinen siitä, don Torribio. Kuitenkaan ette ollut tuollainen
muutamia päiviä sitten, siis on täytynyt tapahtua jotakin..."
"Ei mitään sellaista, sen vakuutan, joka koskee minua
henkilökohtaisesti", keskeytti don Torribio. "Mutta mitä lähemmäksi
joutuu se hetki, jolloin meidän on otettava haltuumme nyt takaisin
valloittamamme maa, sitä alakuloisemmaksi tulen. Minä en mitenkään
hyväksy Tiikerikissan päätöstä huudattaa itsensä riippumattomaksi
päälliköksi virallisella tavalla; se on hulluutta, jota en voi
käsittää. Tiikerikissa tietää yhtä hyvin kuin kuka tahansa, että hänen
on mahdotonta pysyttelleidä täällä. Apachit eivät urhoollisuudestaan
huolimatta voi pitää puoliaan niitä harjaantuneita sotajoukkoja
vastaan, joita Meksikon hallitus lähettää kimppuumme heti, saatuaan
tiedon tästä pikkukahakasta."
"Onko sitten ihan mahdotonta saada Tiikerikissaa muuttamaan mieltään
tässä asiassa?"
"On. Olen käyttänyt kaikkia keinoja, olen tehnyt hänelle mitä
järkevimpiä ehdotuksia, mutta hän ei ole tahtonut kuunnella mitään
esityksiä. Tuolla miehellä on päämääränsä, jonka vain hän tuntee; hänen
julkinen selityksensä, että hän muka haluaa uudesti synnyttää
intiaanirodun, on hänellä vain tekosyynä."
"Te säikähdytätte minut, don Torribio. Jos asian laita on siten, niin
miksi ette luovu tuosta miehestä?"
"Kuinka minä voisin tehdä niin?" vastasi don Torribio alakuloisesti.
"Minähän olen nyt luopio. Tunnustanko teille kaikki, señorita? Vaikka
kaikki on näköjään rauhallista ja tulevaisuus näyttää hymyilevän
minulle, niin on kuitenkin jo moniaita päiviä voittamaton alakuloisuus
vaivannut minua; kaikki on mielestäni synkkää, minä tunnen olevani
elämääni kyllästynyt, aavistan sanalla sanoen, että minua uhkaa suuri
onnettomuus."
Doña Hermosa katsahti häneen salaa läpitunkevasti.
"Karkoittakaa nuo synkät ajatukset", sanoi hän merkitsevästi,
"tulevaisuutennehan on täst'edes turvattu, mikään ei voi sitä muuttaa."
"Uskon sen, mutta kuten tiedätte, señorita, pikarin ja huulten välillä
on aina tilaa onnettomuudelle."
"Kas niin, don Torribio", sanoi don Pedro iloisesti, "istukaamme nyt
pöytään, tämä on luultavasti viimeinen yhteinen ateriamme ennen
hallinnon siirtoa, sillä sehän tapahtuu tietenkin tänään, eikö niin?"
"Niin", vastasi don Torribio, tarjoten käsivartensa doña Hermosalle
mennäkseen ruokasaliin.
Upea aamiainen oli valmiina.
Aterian alussa oltiin hiljaa. Kaikki tuntuivat olevan hämillään. Mutta
vähitellen murtui jää doña Hermosan ja hänen isänsä ponnistellessa
huvittaakseen vierastaan, ja keskustelu sai iloisemman käänteen. Näkyi,
että don Torribio koetti väkisinkin sydämeensä kätkeä joukon ajatuksia,
jotka kohosivat hänen huulilleen, mutta joita hän ei tahtonut päästää
ilmi. Aterian lopussa kääntyi hän doña Hermosan puoleen.
"Señorita", sanoi hän, "tänä iltana tapahtuu ratkaisu minuun nähden.
Ollessani intiaanipäällikön pukuun puettuna läsnä tämänpäiväisessä
juhlassa, olen avoimesti rikkonut välini maamiesteni kanssa
ilmoittamalla siten heille, että olen julkisesti liittynyt
punanahkoihin ja että Tiikerikissan ja minun vaikutuksestani se, mitä
he aluksi pitivät intiaanien partioretkenä, olikin kokonaisen
kansakunnan nousu. Minä tunnen valkoisten röyhkeyden. Vaikka he eivät
voikaan viljellä omistamiaan suunnattomia alueita, eivät he kuitenkaan
jätä kiistämättömäksi omaisuudeksemme sitä perintöä, jonka olemme
hankkineet keihäittemme kärjillä, vaan Meksikon hallitus tulee käymään
vimmattua sotaa meitä vastaan. Voinko luottaa teihin?"
"Ennenkuin vastaan, don Torribio, odotan teidän selittävän tarkemmin."
"Niin juuri aionkin tehdä. Intiaanikapinassa espanjalaiset pelkäävät
etupäässä kostotoimia, toisin sanoen verilöylyä valkoisten keskuudessa.
Avioliitto meksikolaisen naisen kanssa on sen rauhan panttina, jonka
suomme espanjalaisille, ja turvaa heidän kaupantekonsa vast'edes sekä
on heidän kanssaan tekemiemme sopimusten varmuutena. Tehkööt heimojemme
päälliköt mitä vastaväitteitä tahansa, niin on tiemme selvä.
Tiikerikissa ja minä emme väisty siitä hiuskarvankaan vertaa. Kysyn
siis nyt teiltä rehellisesti ja suoraan, señorita: tahdotteko antaa
minulle kätenne?"
"Mikä kiire meillä nyt on puuttua niin tärkeään asiaan, don Torribio?"
vastasi doña Hermosa. "Ettekö luota minuun?"
Don Torribio rypisti kulmakarvojaan.
"Aina sama vastaus!" sanoi hän. "Lapsi, joka leikkii jalopeuran kanssa!
Ellen olisi suojellut teitä näinä kahdeksana päivänä, niin te olisitte
jo saanut surmanne. Luuletteko siis, etten tiedä teidän pikku
tempuistanne ja etten ole selvillä laskelmistanne? Olette tahtonut
pelata kuolettavaa peliä. Varomaton! Te olette antanut kietoa itsenne
omaan kutomaanne verkkoon. Te olette minun vallassani. Nyt minä sanelen
ehdot. Huomenna menette kanssani naimisiin. Isänne ja don Fernandon pää
on minulle takeena siitä, että tottelette."
Ja tarttuen vettä täynnä olevaan kristallikarahviin hän täytti lasinsa
ja joi sen yhdellä siemauksella, doña Hermosan omituisesti katsoessa
häneen.
"Tunnin kuluttua", lisäsi hän, lyöden lasin pöytään niin lujasti, että
se kilahti rikki, "on teidän oltava juhlassa minun rinnallani."
"Minä tulen", vastasi doña Hermosa.
"Hyvästi!" sanoi don Torribio kumealla äänellä. Ja hän poistui,
vilkaisten doña Hermosaan vielä kerran.