Manuela ja don Torribio nousivat hevosten selkään ja poistuivat.
Doña Hermosa katseli heidän jälkeensä pimeässä, ja kun heidän
hevostensa kavioiden kopse oli sulautunut leirin muuhun meluun, palasi
hän telttiin mumisten:
"Näytelmä on alkanut, nyt täytyy hänen paljastaa suunnitelmansa
minulle."
Neljännestunnin kuluttua saapuivat Manuela ja hänen oppaansa noin
viidenkymmenen askeleen päähän kylästä.
He eivät olleet matkalla vaihtaneet sanaakaan.
"Nyt ette enää tarvitse minua", sanoi don Torribio, "pitäkää hevosenne,
voitte tarvita sitä; Jumalan haltuun!"
Lausumatta sen enempää kääntyi hän ympäri ja palasi leiriin, jättäen
Manuelan yksikseen.
Tämä ei pelännyt; hän silmäili ympärilleen saadakseen selville
olinpaikkansa ja suuntasi päättävästi kulkunsa kaupunkia kohti, jonka
synkät muurit kohosivat hänen edessään aivan lähellä.
Tuskin oli Manuela ehtinyt ratsastaa muutamia askeleita tähän suuntaan,
kun voimakas käsi tarttui hänen hevosensa ohjiin, ja pistooli
painettiin hänen rintaansa vasten ja kova ääni virkkoi espanjan
kielellä:
"Kuka siinä?"
"Ystävä!" vastasi Manuela, ollen vähällä huudahtaa pelästyksestä.
"Äitini!" jatkoi ääni hyvin iloisesti.
"Estevan, rakas poikani!" huudahti Manuela onnellisena, vaipuen
poikansa syliin, ja tämä painoi hänet hetkeksi voimakasta rintaansa
vasten.
"Mistä sinä tulet tuolla tavoin?" kysyi Estevan hetken kuluttua.
"Punanahkojen leiristä."
"Nyt jo", sanoi Estevan ihmeissään.
"Niin, valtiattereni lähetti minut sinun luoksesi."
"Ja kuka oli tuo mies, joka oli seurassasi, äitiseni?"
"Don Torribio itse."
"Kirottua!" mutisi majordomo. "Olen päästänyt hänet karkuun, ja viisi
minuttia sitten hän oli kiväärini suun edessä... tosiaan harmillista!
Mutta älkäämme jääkö tänne. Seuraa minua! Kun olet turvassa, saat
kertoa, mitä valtiattaresi on pyytänyt sinua sanomaan minulle."
Presidioon tultuaan antoi Estevan äitinsä kertoa mitä heille oli
matkalla tapahtunut.
"Ooh!" huudahti Estevan monta kertaa, "naiset ovat pahoja henkiä,
miehet ovat vain hölmöjä heihin verrattuna."
Kun Manuela oli lopettanut kertomuksensa sanoi Estevan:
"Ei saa menettää minuuttiakaan, äiti kulta. Don Pedron täytyy
välttämättä saada tämä kirje vielä tänä yönä. Isä parka on varmaankin
kuoleman tuskissa."
"Minä lähden heti matkaan", sanoi Manuela.
"Ei", sanoi Estevan, "sinä kaipaat lepoa. Minun mukanani on mies, joka
toimittaa tämän asian tunnollisesti."
"Kuten tahdot sitten", sanoi Manuela, antaen kirjeen hänelle.
"Niin, siten on paras; mene tuohon taloon, sen omistaja on
kunnioitettava nainen, joka tuntee minut ja pitää huolen sinusta."
"Menetkö sinä doña Hermosan luo?"
"Oi voi, tyttö parkaa! Luuletko, että jättäisin hänet noin suojatta
pakanain keskelle, ja sitäpaitsi ehkä se, mitä hänellä on minulle
sanottavaa on tärkeätä meille."
"Kiitoksia, Estevan! Aina uhrautuvainen! Siitä sinut taas tunnen."
"Niin, mitäpä tehdä, äiti kulta?" sanoi majordomo nauraen, "se näyttää
olevan tehtäväni."
Hän syleili äitiään, seurasi häntä taloon ja suositettuaan häntä
lämpimästi emännälle hän meni jälleen ulos etsimään sanansaattajaa,
jonka hän aikoi lähettää don Pedron luokse.
Kirkkaan, keskelle katua tehdyn tulen ympärillä lepäsi useita miehiä
viittoihinsa käärittyinä.
Estevan ravisti kovasti jalallaan muudatta nukkuvaa.
"Herää, Tonillo, herää!" sanoi hän, "ylös, poikaseni, sinun on
lähdettävä de las Norias'in haciendaan."
"Mutta eihän siitä ole vielä tuskin puolta tuntiakaan, kun tulin
sieltä", mutisi lepero puolinukuksissa, hieroen silmiään.
"Sen kyllä tiedän", vastasi Estevan, "sen vuoksi juuri lähetänkin sinut
sinne jälleen, sillä silloin täytyy sinun tuntea tie. Muuten tapahtuu
se doña Hermosan puolesta."
"Doña Hermosan puolesta!" huudahti lepero jonka tämä nimi äkkiä sai
aivan valveille. Nousten nopeasti jatkoi hän: "puhukaa, mitä minun
pitää tehdä?"
"Hyvä ystäväni, tuollaisena pidän sinusta. Sinun on heti noustava
ratsaille ja vietävä tämä kirje don Pedrolle. Se on hänen tyttäreltään,
ja silloin käsität kuinka tärkeä se on."
"Hyvä, minä lähden heti paikalla."
"Minun ei kaiketi tarvitse huomauttaa sinulle, ettet anna ryöstää
itseltäsi tuota kirjelappua."
"Senhän minä toki ymmärrän, koira vieköön!"
"Sinä annat ennen surmata itsesi, ennenkuin luovutat sen huostastasi."
"Kyllä, olkaa huoletta majordomo."
"Eikä kuolemasi jälkeenkään sitä saa kukaan löytää."
"Minä syön sen ennen, tuhat tulimmaista!"
El Zapote riensi puolta tuntia myöhemmin täyttä neliä haciendaa kohti.
"Nyt on minun vuoroni", mutisi don Estevan jäätyään yksin. "Kuinka
voisin päästä doña Hermosan luokse?"
Näytti siltä kuin olisi hän helposti keksinyt etsimänsä keinon, sillä
hänen yhteenpuristetut kulmakarvansa tasoittuivat ja hän läksi iloisena
linnoitukseen päin.
Neuvoteltuaan majuuri Barnumin kanssa, joka kuvernöörin kuoltua oli
ottanut huostaansa päällikkyyden kaupungissa, riisui Estevan pukunsa,
jonka tehtyään hän pukeutui intiaaniksi ja läksi kohti intiaanileiriä.
Muutamia minuutteja ennen auringon nousua hän palasi kaupunkiin.
"No?" kysyi hänen äitinsä.
"Kaikki käy oivallisesti", vastasi Estevan. "Kautta Jumalan!
Luullakseni doña Hermosa panee tuon hornanhengen kalliisti maksamaan
don Fernando Carrilin vangitsemisen."
"Pitääkö minun tulla hänen luokseen?"
"Ei, se on tarpeetonta."
Ja selittämättä sen tarkemmin meni Estevan, ollen peräti väsyksissä,
muutamaksi tunniksi lepäämään.
Kului muutamia päiviä intiaanien tekemättä mitään uutta hyökkäystä
kaupunkia vastaan. He tyytyivät tiukentamaan piiritysrengasta,
koettamatta valloittaa kaupunkia. He eivät näköjään uskaltaneet tehdä
uutta rynnäkköä, vaan aikoivat näännyttää asukkaat nälkään ja tällä
tavoin pakottaa heidät antautumaan.
Kaupunki oli niin tiukasti piiritetty, että asukkaiden oli mahdoton
astua askeltakaan sen ulkopuolelle. Kaikki yhteys ulkomaailman kanssa
oli katkaistu ja ruokavaroista alkoi tulla puute: kaikki karja, joka
oli kuljetettu kaupunkiin piirityksen alussa, oli täytynyt teurastaa
vähitellen, ja meksikolaisten täytyi nyt ruveta syömään niiden nahkoja.
Intiaanien suunnitelma olisi todennäköisesti onnistunut ja
meksikolaiset olisivat äärimmäisessä ahdingossaan piankin antautuneet
miekan iskutta, ellei eräs Estevanin keksintö, joka ilmoitettiin
majuuri Barnumille ja heti pantiin toimeen, olisi äkkiä tehnyt tyhjäksi
Tiikerikissan suunnitelmat ja pakottanut hänet ryhtymään hyökkäykseen,
välttääkseen kapinaa häntä seuraavien heimojen keskuudessa.
Meksikolaiset toivoivat juuri hyökkäystä, sillä nälän pelosta he olivat
joutuneet epätoivoon.
Estevan valmistutti kaksisataa viisikymmentä vehnäleipää, joihin
sekoitettiin arsenikkia. Nämä vehnäleivät lastattiin muutamien
kaupungissa vielä jäljellä olevien muulien selkään, ja sen ohessa
pantiin mukaan kahdeksankymmentä tynnyriä vihtrillillä sekoitettua
paloviinaa. Kymmenen luotettavan miehen saattamana hän sitten läksi
kaupungista tämän kamalan kuorman kanssa, mennen muutaman askeleen
päähän punanahkojen varustuksista.
Tapahtui, kuten hän oli arvellutkin: intiaanit, jotka ovat hyvin
persoja viinalle, hyökkäsivät viinatynnyrit nähdessään karavaania kohti
aikoen anastaa sen haltuunsa.
Don Estevan heitti nopeasti leivät ja viinatynnyrit hiekalle ja palasi
täyttä laukkaa kaupunkiin muuleineen, toverien auttaessa pitämään niitä
koossa.
Intiaanit kuljettivat viinatynnyrit leiriinsä, avasivat ne ja
aloittivat juomingit, jotka kestivät kunnes kaikki leipä ja viina oli
lopussa.
Kolmatta tuhatta intiaania kuoli sanomattomiin tuskiin tämän majordomon
nerokkaan keksinnön johdosta. [Historiallinen tapahtuma. Aivan
samanlainen tapaus sattui Carmenin luona, Patagoniassa, eräässä
Pampas-intiaanien hyökkäyksessä.] Muut alkoivat kauhun valtaamina
paeta joka taholle.
Ensi vihan kuohuessa intiaanit surmasivat armotta, huolimatta päällikön
ponnistuksista, kauheasti kiduttaen kaikki miehet, vaimot ja lapset,
jotka sodan alussa olivat joutuneet heidän käsiinsä ja joita siitä asti
oli pidetty vankeina leirissä.
Olipa doña Hermosakin, huolimatta hänelle osoitetusta kunnioituksesta
ja hänen varovaisuudestaan niin harvoin kuin mahdollista poistua
teltastaan, vähällä joutua intiaanien raivon uhriksi. Vain sattuman
kautta hän pelastui.
Ylipäällikkö päätti tehdä ratkaisun.
Hän antoi Korppikotkan kautta kaikille päälliköille määräyksen
kokoontua neuvotteluun hänen telttiinsä. Kun kaikki olivat koolla,
ilmoitti hän, että aamun koittaessa rynnättäisiin presidioon joka
taholta.
Torribiokin oli päällikkönä ollut läsnä neuvottelussa. Heti sieltä
päästyään riensi hän doña Hermosan telttiin ja pyysi saada puhutella
häntä.
Aina nuoren tytön leiriin saapumisesta asti oli Tiikerikissa, vaikka
hän ei tietänytkään, mitä tytön ja don Torribion välillä oli
tapahtunut, erittäin huolellisesti välttänyt tapaamasta tyttöä, samalla
kuin hän onnitteli don Torribiota sen rakkauden johdosta, jota tyttö
näytti tätä kohtaan osoittavan.
Kuitenkin olisi asioita tarkkaava heti huomannut, että Tiikerikissan
sydämen syvyydessä piili onnettomuutta ennustava salatuuma, mutta don
Torribio oli liiaksi rakkautensa sokaisema voidakseen nähdä mitään
vanhan sissin läpinäkymättömistä kasvoista.
Hänen voimakas intohimonsa ja raivo, jolla hän antautui sen valtaan,
tukahdutti häpeän tunteen ja omantunnon nuhteet, jotka kalvoivat häntä,
hänen joskus ajatellessaan sitä häpeällistä menettelyä, johon hän oli
tehnyt itsensä syypääksi pettämällä mitä kurjimmalla tavalla
maamiehensä ja yhtymällä apachien hurjiin verenhimoisiin laumoihin.
Kun doña Hermosa sai kuulla, että don Torribio halusi puhutella häntä,
käski hän heti laskea hänet sisään.
Doña Hermosa puheli juuri isänsä kanssa. Don Pedro de Luna oli
nimittäin, heti tyttärensä kirjeen saatuaan, rientänyt hänen luokseen
ja oli jo useita päiviä ollut leirissä.
Teltin sisustuksessa oli tapahtunut niin perinpohjainen muutos, että
sitä ei voinut tuntea. Don Torribio oli nimittäin kalustanut sen
kallisarvoisilla huonekaluilla, joita intiaanit olivat ryöstäneet eri
haciendoista. Eri osastoja oli laitettu, väliseiniä tehty, muutos oli
sanalla sanoen täydellinen; ja vaikka ulkopuoli olikin jäänyt
entiselleen, oli sisustasta tehtyjen muutosten kautta tullut täysin
eurooppalainen asunto.
Don Pedron mukana oli myöskin Manuela, doña Hermosan imettäjä,
palannut, mikä oli ollut erittäin mieluista nuorelle tytölle,
ensiksikin sen luottamuksen takia, joka hänellä oli Manuelaan, ja
toiseksi, koska tämä oli hänelle välttämätön niiden tuhansien pienten
palvelusten ja huolenpitojen vuoksi, joihin hienosti kasvatettu nainen
on tottunut ja jotka ovat käyneet hänelle tarpeellisiksi.
Sitäpaitsi oli vanha nainen, ollen aina läsnä don Torribion käydessä
doña Hermosan luona, hänen suojanaan jokaista rohkeata yritystä
vastaan, johon nuoren miehen raju intohimo mahdollisesti olisi voinut
hänet johtaa ja pakotti hänet vasten tahtoaankin olemaan milloinkaan
astumatta yli syvimmän kunnioituksen rajan.
Vaikka punanahat alussa suuresti ihmettelivätkin nähdessään don
Torribion tekemät muutokset, oli heidän Tiikerikissaa kohtaan
osoittamansa kunnioitus ja uskollisuus niin suuri, että he, heimoonsa
kuuluvien miesten synnynnäisellä hienotunteisuudella, eivät olleet
mitään huomaavinaan, koska heidän päällikkönsäkään ei katsonut
tarvitsevansa loukkaantua valkoisen päällikön menettelystä. Ja koska
viimemainittu auttoi heitä voimakkaasti, oli aina ensimäisenä
taistelussa ja viimeinen peräydyttäessä, niin pitivät he kohtuullisena,
että hän sai järjestää onnensa oman makunsa mukaan, kenenkään olematta
oikeutettu puuttumaan siihen.
"No niin", kysyi doña Hermosa heti kun don Torribio ilmestyi, "onko
Tiikerikissa onnistunut rauhoittamaan heimojen kesken vallitsevan
levottomuuden?"
"On, taivaalle kiitos, señorita!" vastasi don Torribio, "mutta majuuri
Barnumin menettely on halpamaista ja paremmin villipedon kuin
sivistyneen ihmisen!"
"Kenties majuuri ei olekaan syyllinen", sanoi tyttö.
"Kyllä vain, valkoisten tapana on kohdella villejä siten! Olenhan
satoja kertoja kuullut toistettavan, etteivät punanahat ole ihmisiä.
Jokainen keino, joka surmaa heidät, on hyvä, ja myrkky on niistä
luotettavimpia. Tämä rikos yksikseen oikeuttaisi luopumiseni sellaisten
hirviöitten parista."
"Älkäämme enää puhuko tästä, minä pyydän; te saatte minut kauhistumaan.
Vasten tahtoani täytyy minun myöntää teidän olevan oikeassa. Kun näkee
sellaisia julmuuksia, on valmis valittamaan, että kuuluu ihmisrotuun,
joka voi keksiä sellaisia."
"Mitä neuvottelussa on päätetty?" kysyi don Pedro johtaakseen
keskustelun toisaalle.
"Auringon noustessa huomisaamuna", vastasi don Torribio, "tehdään
yleinen hyökkäys San Lucarin presidiota vastaan."
"Huomenna!" huudahti doña Hermosa pelästyneenä.
"Niin, huomenna toivoakseni saan kostaa niille, jotka ennen olivat
veljiäni ja jotka ovat pakottaneet minut luopumaan heistä! Huomenna
minä joko voitan tai kuolen."
"Jumala suojelee hyvää asiaa, don Torribio", sanoi doña Hermosa
käsittämättömällä äänenpainolla.
"Kiitoksia serkkuseni", vastasi nuori mies, joka käsitti väärin hänen
sanojensa merkityksen.
Don Pedro voi tuskin tukahduttaa tuskan tunnettaan.
"Taistelun kestäessä, joka tulee olemaan kuuma", jatkoi don Torribio,
"pyydän teitä, señorita, olemaan lähtemättä tästä teltistä, sillä minä
en ole täällä teitä suojelemassa. Ei kukaan tiedä, miten pitkälle
vastoinkäymisen sattuessa apachien raivo voi heidät johtaa. Minä jätän
tänne kaksikymmentä päättävää miestä, vaqueroa, joihin voin luottaa,
teitä puolustamaan. Muuten lähetän teille tiedon heti kun taistelu on
päättynyt."
"Lähdettekö jo luotamme, don Torribio?" sanoi doña Hermosa, nähdessään
tämän liikkeet.
"Minun täytyy, señorita; olen intiaanijoukon päälliköitä, ja sellaisena
on minulla velvollisuuteni täytettävänä. Minun on toimitettava kaikki
valmiiksi huomisaamuksi, ja täytyy minun siis pyytää, että
hyväntahtoisesti suotte anteeksi."
"Hyvästi sitten, don Torribio, koska teidän välttämättä täytyy lähteä",
sanoi tyttö.
Kumarrettuaan kunnioittavasti doña Hermosalle ja hänen isälleen, läksi
don Torribio.
"Kaikki on hukassa!" mutisi don Pedro. "Meksikolaisten on mahdoton
kestää rynnäkköä."
Tyttö katsoi hetken isäänsä omituisin katsein, jonka jälkeen hän
kumartui ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Onko isä lukenut raamattua?"
"Miksi sitä kysyt, pikku hupakko?" vastasi isä.
"Koska sinä siinä tapauksessa", jatkoi tyttö pahankurisesti hymyillen,
"näytät unohtaneen kertomuksen Delilasta."
"Mitä?" sanoi isä yhä enemmän ihmeissään; "aijotko sinä keriä hänen
tukkansa?"
"Ehkäpä!" sanoi tyttö kohottaen pientä tarmokasta päätänsä, hymyillen
uhkamielisesti ja pannen pienen suloisen sormensa punaisille
rusohuulilleen.
Don Pedro viittasi henkilön tavoin, joka ei enää käsitä vähääkään ja
joka lakkaa hakemasta ratkaisua selittämättömälle arvoitukselle.
XIII.
VALKOISET PUNAISIA VASTAAN.
Punanahat yleensä ja erittäinkin apachit tulevat, ollessaan sotajalalla
tai valmistaessaan jotakin vaarallista yritystä, erittäin varoviksi.
Meidän sivistyneitten kansakuntiemme etevimmät armeijat eivät voi
kilpailla heidän kanssaan viekkaudessa ja valppaudessa, niin
huolellisia he ovat vahtipalveluksessaan ja salatessaan liikkeitään.
Noin kello kolme aamulla, jolloin matokowis-lintu istuen puun oksien
välissä, kaiutti ilmaan ensimmäisen aamulaulunsa helmeilevät säveleet,
nousivat Tiikerikissa ja don Torribio vuoteiltaan, läksivät kumpikin
teltistään muutamien apachisotilaiden seuraamina ja menivät ääneti ja
nopeasti leirin keskelle, jossa suuren tulen ympärillä sotajoukon
etevimmät päälliköt kyykkysillään polttivat sotapiippujaan
ylipäällikköä odotellen.
Tiikerikissan saapuessa nousivat kaikki intiaanit kunnioittavasti
seisoalleen.
Vastattuaan heidän tervehdykseensä viittasi Tiikerikissa heitä istumaan
jälleen, ja kääntyen poppamiehen puoleen, joka oli tullut hänen
seurassaan ja kulki hänen rinnallaan, hän kysyi tältä:
"Onko elämän herra puolueeton? Onko Wacondah suosiollinen
apachisotureita kohtaan tai vihaako hän riitaa jonka hänen poikansa
intiaanit, kokoontuneina valkonaamaisten stenatapeltin edustalle,
tahtovat tänään saada ratkaistuksi sortajiensa kanssa?"
"Koska päälliköt niin haluavat", vastasi poppamies, "niin kysyn minä
elämän herralta."
Nyt oikaisi hän korkean vartalonsa, pukeutui bisoninahkaiseen takkiinsa
ja astui tulen ääreen, jonka ympäri hän kulki kolme kertaa vasemmalta
oikealle, mutisten käsittämättömiä sanoja, joilla tuntui olevan
salaperäinen tarkoitus. Kolmannella kierroksella hän täytti maljan
vedellä, johon oli sekoitettu tiheään punotusta ruo'osta tehdyssä
astiassa säilytettyä sassaparillaa, minkä jälkeen hän kastoi
koiruoholuudan maljaan ja pirskoitti sillä kokoontuneita sekä tyhjensi
veden sitten kolmella erää nousevaan aurinkoon päin.
Tämän jälkeen hän ruumis eteenpäin kumartuneena kurkotti päätään ja
huitoi käsillään, samalla näyttäen tarkasti kuuntelevan ääniä, joita
vain hän tajusi.
Jonkun hetken kuluttua kajahutti macokawis-lintu taas pari eri
säveljaksoa poppamiehen oikealla puolella.
Nyt hänen kasvonsa vääristyivät ja hän oli kamalan näköinen. Hänen
veristävät silmänsä näyttivät tunkeutuvan ulos kuopistaan, valkeata
vaahtoa valui suupielistä, hänen poskensa tulivat vaaleankeltaisiksi ja
ruumista puistattivat kouristuksen tapaiset nykäykset.
"Henki tulee... henki tulee!" mumisivat intiaanit taikauskoisen
pelokkaina.
"Hiljaa!" sanoi Tiikerikissa, "viisas alkaa puhua!"
Poppamiehen yhteenpuristetuilta huulilta tunkeutui todellakin vaivoin
esiin puserrettu kähinä, vähitellen muuttuen sanoiksi, jotka aluksi
olivat epäselviä, mutta pian selviten tarpeeksi, niin että kukin
saattoi ne käsittää.
"Henki kulkee eteenpäin!" sanoi hän; "hän on laskenut hajalleen pitkät
hiuksensa, jotka liehuvat tuulessa! Hänen hengityksensä tuottaa
kuolemaa... taivas on punainen verestä... uhreja ei puutu Wacondahilta,
pahan hengeltä... Kuka voi vastustaa häntä? Hän yksin on herra!...
Valkoisten rinta on apachien tikarien tuppena!... Korppikotkat ja muut
petolinnut iloitsevat... mikä juhla-ateria heille! Kohottakaa
sotahuuto! Rohkeutta, soturit! Wacondah käy edellänne... kuolema ei
merkitse mitään -- kunnia on kaikki kaikessa!"
Lausuttuaan vielä muutamia käsittämättömiä sanoja, kaatui poppamies
maahan ja kierieli siinä ankaran hermokohtauksen ja hirveiden
kouristusten vallassa.
Omituinen seikka! Nuo miehet, jotka tähän asti olivat henkeään
pidätellen kuunnelleet levottomina mitä poppamiehellä oli sanottavaa,
eivät tunteneet säälin tai osanoton hiventäkään, hänen maatessaan
maassa, mihin he jättivät hänet, piittaamatta hänestä sen enempää.
Intiaaneilla on nimittäin se käsitys, että se, joka uskaltaisi koskea
poppamieheen, hänen ollessaan hengen valloissa, kaatuisi heti kuolleena
maahan.
Kuinka tahansa, Tiikerikissa alkoi vuorostaan puhua heti kuin poppamies
oli lopettanut.
"Suurten apachiheimojen päälliköt", sanoi hän syvällä äänellä, "te
näette, että isienne Jumala suosii teidän pyrkimyksiänne: älkää siis
epäilkö, soturit! Masentakaamme lopullisesti sortajiemme röyhkeys!
Maamme on nyt vapaa, vain yksi ainoa paikka on vielä sortajiemme
hallussa. Valloittakaamme se tänään ja olkoon jonkun hetken kuluttua
meitä valaisevan auringon laskiessa Espanjan lippu, jonka onnettomuutta
ennustava varjo niin kauan on tuottanut meille kuolemaa ja kurjuutta,
temmattuna alas paikaltaan, älköönkä milloinkaan enää näkykö
rajoillamme! Rohkeutta, veljet! Intiaanit, teidän esi-isänne, jotka
metsästelevät antavilla riistamailla, ottavat ilomielin vastaan ne
teistä, jotka taistelussa kaatuvat! Menköön jokainen hänelle
osoittamalleni paikalle! Korppikotkan käheä, kolmasti kaikuva huuto,
yhtäpitkin väliajoin, on hyökkäysmerkkinä."
Päälliköt kumarsivat ylipäällikölleen ja vetäytyivät eri suunnille.
Tiikerikissa vain jäi paikalleen, vaipuneena syviin mietteisiin.
Luonnossa vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Ei tuulen henkikään
puhaltanut, ei pilveäkään näkynyt taivaalla. Ilma oli niin läpinäkyvän
kirkas, että saattoi erottaa kaukaisimmatkin esineet. Tummansinisellä
taivaalla välkkyi lukemattomia tähtiä, kuu valoi hopeanhohteisia
valojuoviaan, ei äänikään häirinnyt tämän yön majesteetillista
tyyneyttä, lukuunottamatta silloin tällöin kuuluvaa kumeata, aiheetonta
jyminää, nukkuvan luonnon mahtavaa hengitystä.
Valkoinen päällikkö, hankkeissa ryhtyä äärimmäiseen
voimanponnistukseen, vapauttaakseen intiaaniheimot ja edistääkseen omia
salaperäisiä juoniaan, antautui mielihyvällä aivoissaan kiehuvien
aatteiden valtaan. Aivan yksikseen hän punnitsi tekojansa ja rukoili
hartaasti Kaikkivoipaa, joka tutkii sydämen syvyydet, olemaan
hylkäämättä häntä, jos se asia, jonka puolesta hän taisteli, oli oikea.
Raskas käsi laskeutui hänen olkapäälleen.
Näin kovakouraisesti saatettuna palaamaan todellisuuteen säpsähti
Tiikerikissa. Hän vei kätensä kostealle otsalleen ja kääntyi. Poppamies
seisoi hänen vieressään ja katseli häntä tiikerinsilmillään, hymyillen
ilettävän irvistävästi.
"Mitä tahdot?" kysyi Tiikerikissa.
"Onko isäni tyytyväinen minuun?" vastasi poppamies. "Onko Wacondah
puhunut hyvin päälliköille?"
"On", sanoi päällikkö, vaivoin pidättäen inhoaan, "saat mennä."
"Isäni on suuri ja antelias", jatkoi poppamies, "henki piinaa minua
hirveästi, kun se tulee minuun."
Tiikerikissa otti povestaan helminauhan ja heitti sen roistolle, joka
tarttui siihen ilosta huudahtaen.
"Mene matkaasi!" sanoi päällikkö viitaten halveksivasti.
Poppamies oli nähtävästi saanut mitä halusikin ja poistui virkkamatta
enää sanaakaan.
Don Torribio oli poistunut muiden päällikköjen mukana mennäkseen
paikalleen, mutta kuljettuaan vähän matkaa katsahti hän taivasta kohti
ja näytti tähtien asennosta itsekseen laskevan mikä aika yöstä nyt oli.
"Minulla on aikaa", mutisi hän matalalla äänellä.
Hän läksi kiireesti sitä telttiä kohden, jossa doña Hermosa oli
suojassa. Sitä ympäröi lukuisa ja valpas vartiosto.
"Hän nukkuu", sanoi don Torribio puoliääneen itsekseen, "hän nukkuu,
tuudittuneena lapsen uneen. Hyvä Jumala, joka tunnet syvän rakkauteni
ja mitä olen hänen tähtensä uhrannut, suo hänen tulla onnelliseksi!"
Hän meni nyt erään vaqueron luo, joka puuhun nojaten ääneti poltti
hoikkaa savukettaan, silmät telttiin päin suunnattuna.
"Verado", sanoi don Torribio, voimatta täysin salata liikutustaan,
"minä olen kaksi kertaa pelastanut henkesi oman henkeni uhalla.
Muistatko sen?"
"Muistan", vastasi vaquero yksikantaan.
"Tänään minä vuorostani pyydän sinulta palvelusta -- voinko luottaa
sinuun?"
"Puhukaa, don Torribio -- kaiken mitä ihminen voi, teen teidän
puolestanne."
"Kiitoksia, toveri! Tässä teltissä on minun elämäni, sieluni, sanalla
sanoen kaikki, mikä minulle on kalleinta maailmassa. Minä uskon sen
sinun huostaasi. Vannotko minulle puolustavasi sitä, tapahtukoon mitä
tahansa?"