päästäkseen mahdollisimman pian presidion alueen ulkopuolelle.
Kuvernööri oli onnellinen sen avustuksen johdosta, jonka maakunnan
päällikkö hänelle lähetti.
Hän ei epäillyt tulossa olevien vaquerojen avulla helposti voivansa
pakottaa intiaanit luopumaan piirityksestä. Vieläpä hän toivoi voivansa
käyttää tilaisuutta hyväkseen antaakseen apacheille, noille ikuisille
Meksikon rajaseutujen hävittäjille, niin perinpohjaisen läksytyksen,
etteivät he pitkään aikaan uskaltaisi yrittää tunkeutua liittovaltojen
alueelle.
He saapuivat rintavarustukselle, jota vartioi melkoinen joukko hyvin
aseistettuja vaqueroja ja kaupunkilaisia.
"Meidän täytyy kulkea tästä läpi", sanoi don Torribio kuvernöörille.
"Niinkuin haluatte."
"Yö on pimeä", jatkoi don Torribio, "suuria joukkoja kuljeskelevia
intiaaneja on hajaantuneina koko seutukunnalle. Saamme todennäköisesti
ratsastaa penikulman tai pari, ennenkuin tapaamme väkemme. Luulen sen
vuoksi, ettei ole varsin viisasta uskaltaa aivan yksinämme niin kauaksi
kaupungista."
"Huomautuksenne on varsin oikea", vastasi don José. "Ymmärrättehän, te
olette presidion kuvernööri", jatkoi don Torribio hymyillen
epämääräisesti. "Jos punanahat hyökkäisivät kimppuumme ja vangitsisivat
teidät, niin sillä olisi hyvin vakavat seuraukset. Minä en välitä
itsestäni, sillä minun vangitsemisestani olisi intiaaneilla vähän
hyötyä, mutta teidän laitanne on toinen. Kehoitan teitä siis tarkoin
harkitsemaan kaiken, ennenkuin lähdemme etemmäksi. Mitä sanotte tästä?"
"Sanon, että olette oikeassa, kunniani kautta, ja että se olisi
anteeksiantamatonta varomattomuutta."
"Siis..."
"Siis luullakseni teemme viisaimmin, että otamme turvajoukon."
"Niin", vahvisti don Torribio, "siten voimme olla rauhallisia, eikö
niin? Kuinka monta miestä otamme?"
"Oh, kymmenkunta korkeintaan."
"Pyh! Ottakaamme kaksikymmentä; eihän tiedä ketä kohtaamme tiellä tähän
aikaan yöllä. Voimmehan tavata satakunta intiaania. Täytyy voida pitää
puoliaan niitä vastaan."
"Olkoon menneeksi sitten kaksikymmentä, koska niin tahdotte", vastasi
don José hyväntahtoisesti, "Ja olkaa ystävällinen sekä valitkaa näin
ollen ne itse."
"Olkaa huoletta", vastasi don Torribio hymyillen väkinäisesti.
Hän ratsasti nyt vartioston luo, joka kuvernöörin saapuessa oli
asettunut valmiiksi, ja erotti kaksikymmentä ratsastajaa, jotka hänen
määräyksestään heti järjestäytyivät hänen taakseen.
"Nyt voimme lähteä, milloin haluatte, kuvernööri."
"Eteenpäin siis!" vastasi tämä kannustaen hevostaan.
Turvajoukko läksi liikkeelle samalla. Don José Kalbris ja don Torribio
Quiroga ratsastivat muutamia askeleita edellä.
Kaikki kävi hyvin noin kolmeneljännestuntia. Tämän kuluttua alkoi
kuvernööri tuntea epämääräistä levottomuutta, huolimatta don Torribion
vireillä pitämästä vilkkaasta keskustelusta. Viimemainittu tekikin
parhaansa keksiäkseen sukkeluuksia ja ponnisti kykyänsä mahdollisimman
paljon, miellyttääkseen don Joséta.
"Anteeksi, eversti", sanoi kuvernööri toverilleen, pysäyttäen hänet
äkkiä, "mutta eikö teistäkin tunnu merkilliseltä, kuten minustakin,
ettei niitä, joita menemme tapaamaan, vielä näy?"
"Ei ensinkään, señor", vastasi don Torribio. "Kenties päällikkyyttä
hoitava kapteeni ei ole ennen takaisin saapumistani uskaltanut lähteä
teille, joita hän ei tunne."
"Mahdollista kyllä", sanoi kuvernööri hetken mietittyään.
"Minusta se on todennäköistä", vastasi don Torribio, "ja siinä
tapauksessa on meillä vielä vain penikulma kuljettavana, ennenkuin
tapaamme heidät."
"Eteenpäin siis."
He läksivät jälleen ajamaan, mutta nyt kävi kulku hiljaisuuden
vallitessa. Molemmat henkilömme näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin.
Tuon tuostakin kohotti don Torribio päänsä ja silmäili tutkivasti
ympärilleen.
Äkkiä kuului kaukaa hevosen hirnuntaa.
"Mitä se oli?" kysyi don Torribio.
"Oh!" vastasi kuvernööri, "luultavasti ne, joita etsimme."
"Kenties?" virkkoi toinen; "joka tapauksessa on paras olla varuillaan."
Ja viitattuaan kuvernööriä vartomaan paikallaan kannusti hän hevostaan
ja katosi pian pimeään.
Päästyään yksikseen vähän matkan päähän don Torribio hyppäsi hevosen
selästä, painoi korvansa maahan ja kuunteli.
"Hitto vieköön!" mutisi hän, nousten taas nopeasti ja heittäytyen
satulaan. "Meitä ajetaan takaa, ei saa hukata hetkeäkään. Olisiko tuo
Estevan lurjus todellakin tuntenut minut?"
"No niin?" kysyi kuvernööri heti don Torribion palattua, "mitä se on?"
"Ei mitään", vastasi don Torribio, "ei mitään, joka teitä huvittaisi."
"Siinä tapauksessa...?"
"Siinä tapauksessa", vastasi don Torribio, tarttuen vasemmalla
kädellään kuvernöörin käsivarteen ja huutaen peloittavalla äänellä:
"Don José Kalbris, antautukaa, te olette vankini!"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi vanha sotilas säpsähtäen. "Oletteko hullu,
don Torribio?"
"Älkää sanoko minua enää don Torribioksi, señor", sanoi nuori mies
synkästi. "Minä olen nyt nimetön ja isänmaaton heittiö, jonka
kostonhimo on ajanut apachien joukkoon."
"Kavallusta!" huusi kuvernööri. "Tänne sotamiehet, puolustakaa
everstiänne!"
"Nämä miehet eivät puolusta teitä, don José, ne ovat minulle
uskollisia. Antautukaa, sanon minä!"
"En, minä en antaudu!" vastasi kuvernööri päättävästi. "Don Torribio,
tai ken olette, te olette lurjus!"
Ja pannen hevosen hypähtämään sivulle, hän vapautui nuoren miehen
otteesta ja paljasti miekkansa.
Usean hevosen nelistys kuului kaukaa.
"Ah!" sanoi kuvernööri, virittäen pistoolinsa, "olisiko tulossa apua?"
"Kyllä", vastasi don Torribio kylmästi, "mutta se tulee liian myöhään."
Hänen käskystään ympäröivät vaquerot kuvernöörin, jonka kimppuun he
kaikki hyökkäsivät yht'aikaa.
Kahdella pistoolin laukauksella kaatoi don José kaksi heistä maahan.
Nyt syntyi kauhea käsirysy pimeässä.
Don José, tietäen ettei hänellä ollut mitään pelastumisen
mahdollisuutta ja päättäen myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin,
teki ihmeitä. Pakottaen hevosensa nousemaan pystyyn oikealle ja
vasemmalle, väisti hän kaikki häntä vastaan tähdätyt iskut, ja jakeli
lyöntejään tuohon sekavaan joukkoon, joka hurjasti huutaen surisi hänen
ympärillään.
Sillävälin kasvoi lähestyvien ratsastajien aiheuttama jyminä joka hetki
ja hevosten nelistys kumisi kuin ukkonen maata vasten.
Don Torribio huomasi, että hänen täytyi päästä ratkaisuun, ellei hän
tahtonut päästää saalista käsistään. Pistoolin laukauksella musersi hän
kuvernöörin hevosen pään.
Don José vieri maahan, mutta nousten nopeasti hän yritti iskeä
sapelilla luopiota, joka kuitenkin väisti iskun hyppäämällä syrjään.
Sitten asetti kuvernööri pistoolinsa suun ohimolleen ja lausui:
"Minunlaiseni mies ei antaudu sellaisille koirille kuin te olette. Kas
tässä, villipedot, nyt voitte tapella ruumiistani."
Ja hän ampui luodin päänsä läpi. Samassa paukahti useita laukauksia ja
joukko ratsastajia syöksyi vihurin tavoin vaqueroja kohti.
Majuuri Barnum ja Estevan olivat saapuvien johtajina. Taistelu kesti
vain muutamia sekunteja. Don Torribion annettua merkin vihellyspillillä
vaquerot kääntyivät ympäri ja hajaantuivat joka taholle. Pian he
katosivat pimeään.
Seitsemän tai kahdeksan ruumista makasi paikalla.
"Mitä on tehtävä?" sanoi majuuri Barnum.
"Olemme tulleet liian myöhään", vastasi Estevan huolissaan, "don José
on antanut ennen surmata kuin vangita itsensä."
"Niin", sanoi majuuri, "hän oli urhoollinen soturi. Mutta mitenkä
saamme nyt käsiimme nuo hornanhenget, voidaksemme tietää mitä on
tehtävä?"
"Ei maksa vaivaa välittää niistä, ne ovat jo leirissään. Mutta ellen
aivan paljon erehdy, niin saamme pian arvoituksen ratkaistuksi.
Odottakaahan."
Majordomo hyppäsi hevosen selästä ja katkaisi puukollaan oksan noista
pihkaisista kuusista, joita kasvaa niin runsaasti tässä maassa. Hän
iski tulta ja pian oli hänellä soihtu valmiina.
Tuon punertavan, lekkuvan liekin valossa alkoi hän nyt, majuurin
seuraamana, tarkastaa maassa makaavia hengettömiä ruumiita.
Heidän ei tarvinnut etsiä kauan. Kuvernööri makasi siinä pää kamalasti
rikki ammuttuna ja pitäen vielä kädessään tuhoisaa asetta. Kasvojen
ilme osoitti vielä ylpeätä uhmaa ja lannistumatonta rohkeutta.
"Tuossa hän on!" sanoi Estevan.
Majuuri ei voinut pidättää kyyneleitään, jotka hiljaa vierivät hänen
päivettyneillä kasvoillaan.
"Niin", mutisi hän, "hän kuoli kuin soturin tulee, kasvot vihollista
kohti, mutta ah, hän joutui ansaan petoksen uhrina ja sai surmansa
omanheimoisensa henkilön kautta. Silläkö tavalla piti vanhan ystäväni
lopettaa päivänsä!"
"Jumala tahtoi niin", vastasi don Estevan syvämietteisesti.
"Niin", sanoi majuuri, "meidän on nyt vain täytettävä velvollisuutemme,
niinkuin hän täytti omansa."
He nostivat ruumiin maasta ja asettivat sen hevosen selkään, jonka
jälkeen pieni joukko masentunein mielin palasi presidioon.
Sillävälin oli don Torribio erittäin äkeissään. Hänen suunnitelmansa
oli epäonnistunut. Hän ei halunnut kuvernöörin kuolemaa, sillä se ei
hyödyttänyt häntä ensinkään, vaan päinvastoin vahingoitti, koska se
yllytti meksikolaisia kostoon ja tekemään vastarintaa viimeiseen
hengenvetoon asti sekä antamaan haudata itsensä presidion raunioihin
mieluummin, kuin antautumaan verenhimoisille vihollisilleen. Hän oli
sen sijaan tahtonut anastaa don Josén ja pitää hänet vankinaan,
voidakseen sitten neuvotella asukkaiden kanssa.
Mutta vanhan sotilaan ponteva vastarinta ja hänen päätöksensä ampua
ennemmin luoti otsaansa kuin antautua, oli pilannut kaikki don
Torribion suunnitelmat. Niinmuodoin hänen toveriensa ollessa hyvillä
mielin keskenään siitä, mitä he pitivät onnistumisena, mutta joka
hänelle oli tappio, palasi hän leiriin synkkänä ja tyytymättömänä.
Manuela ja doña Hermosa olivat käyttäneet päällikön poissaoloa
riisuakseen intiaanipukunsa ja pukeutuakseen omaan pukuunsa.
Kun don Torribio saapui telttaansa, astui hänen eteensä poppamies, joka
ei ollut poistunut, laskettuaan naiset sisään.
"Mitä sinä tahdot?" kysyi don Torribio.
"Suokoon isäni anteeksi", vastasi poppamies kunnioittavasti, "mutta
leiriin on yöllä tullut kaksi naista."
"Mitä se minua liikuttaa?" keskeytti päällikkö kärsimättömästi.
"Nämä naiset, vaikkakin intiaaninaisten puvussa, ovat valkoisia", sanoi
poppamies korostaen sanojaan.
"No, mitä se minuun kuuluu? Ne ovat luultavasti vaqueronaisia."
"Ei", vastasi poppamies, pudistaen päätään, "siksi ovat heidän kätensä
liian valkeat ja jalkansa liian pienet."
"Vai niin!" sanoi päällikkö, jonka mieltä nämä sanat alkoivat
kiinnittää. "Ja kuka on ottanut heidät vangiksi?"
"Ei kukaan, he ovat tulleet itsestään."
"Itsestäänkö?"
"Niin, heillä on, kuten he väittävät, tärkeitä asioita ilmoitettavana
isälleni."
"Ah", sanoi päällikkö, luoden läpitunkevan katseen poppamieheen, "ja
kuinka isäni sen tietää?"
"Minä juuri olen suojellut heitä ja tuonut heidät isäni telttiin."
"He ovat siis tuolla sisässä?"
"Niin, ovat olleet jo lähes tunnin ajan."
Don Torribio otti taskustaan muutamia kultarahoja ja ojensi ne
poppamiehelle.
"Kiitän veljeäni siitä, mitä hän on tehnyt", sanoi hän liikutettuna,
"hän on menetellyt oikein."
Poppamies kumarsi irvistäen kuin apina.
Don Torribio hyökkäsi telttiä kohti ja kohotti nopeasti sen oviverhoa.
Hän ei voinut olla huudahtamatta ilosta ja hämmästyksestä, tuntiessaan
doña Hermosan.
Tämä hymyili.
"Mitä tämä merkitsee?" mietti don Torribio.
Ja hän kumarsi kohteliaasti nuorelle tytölle.
Doña Hermosa ei voinut olla ihailematta nuorta miestä. Hänen komea
univormunsa sopi hänelle erinomaisesti. Samalla kuin hänen
miehekkyytensä siinä esiintyi edullisesti kasvoihin ja vartaloon
nähden, antoi se hänelle myös jonkunlaisen majesteetillisen leiman,
jonka vaikutus oli selittämätön.
"Millä nimellä saan puhutella teitä, caballero?" sanoi doña Hermosa,
viitaten don Torribiota istumaan viereensä.
"Sanokaa minua miksi vain tahdotte, señorita", vastasi nuori mies
kunnioittavasti; "jos puhuttelette minua espanjan kielellä, niin
sanokaa minua don Torribioksi, jos taas haluatte puhua intiaanien
kieltä, niin apachit tuntevat minut vain nimellä Kirottu", lisäsi hän
surullisesti.
"Mistä johtuu tuo kauhea nimitys?" kysyi doña Hermosa.
Syntyi hetken äänettömyys.
Kumpikin silmäili toistaan tarkkaavasti.
Doña Hermosa mietti sopivaa tilaisuutta saadakseen puhua tulonsa
tarkoituksesta. Don Torribio taas tuumi, mikä oli voinut saada tytön
lähtemään hänen luokseen.
Don Torribio alkoi puhua ensin.
"Tarkoittaako käyntinne todellakin minua, señorita?" sanoi hän.
"Ja ketä muuta se sitten tarkoittaisi?" vastasi tyttö.
"Suonette anteeksi sopimattoman itsepintaisuuteni", jatkoi don
Torribio, "mutta se, mitä minulle tällä hetkellä tapahtuu, on niin
erikoista, että minun on vaikea, vaikkakin näen teidät ja kuulen
puheenne, uskoa niin suurta onnea... kaikki tämä tuntuu minusta unelta,
ja minä pelkään herääväni."
Nämä naiskohteliaisuudet lausuttiin sellaisella äänellä, kuin olisi don
Torribio ollut vieraissa don Pedro de Lunan luona, äänellä, joka yhä
lisäsi tämän kohtauksen omituisuutta, siinä määrin se oli ristiriidassa
sen ympäristön ja paikan kanssa, missä he olivat.
"Oh, hyvä Jumala", sanoi doña Hermosa yhtä kevyellä äänensävyllä kuin
don Torribiokin, "minä vapautan teidät ihmettelystänne ja riisun teidän
nähtenne tuon noidanhaahmoni, jossa melkein luulette minun nyt
esiintyvän."
"Siitä huolimatta te jäätte minun lumoojattarekseni", vastasi don
Torribio hymyillen.
"Te olette imartelija. Jos koko tässä asiassa on joku noita olemassa,
niin on se Estevan raukka, joka, kun hän tiesi minun välttämättä
tahtovan tavata teidät, ilmoitti minulle, missä se kävisi päinsä. Siis
jos teillä on annettavana joku noidanpalkinto, niin antakaa se
Estevanille, sillä hän yksin on oikeutettu sen saamaan."
"En unhota tehdä niin sopivan tilaisuuden sattuessa", sanoi don
Torribio, jonka otsa synkkeni. "Mutta palatkaamme kaikin mokomin
teihin, sillä vain te olette harrastukseni esineenä. Saatuani onnen
nähdä teidät, josta onnesta olen teille ikuisesti kiitollinen,
sallittanee minun kysyä, mitä erinomaista seikkaa minun on kiittäminen
siitä suosiosta, joka tulee osakseni ja jota turhaan koetan selittää."
"Ooh, se on varsin yksinkertainen seikka", vastasi neito, katsahtaen
terävästi don Torribioon.
Nuori mies kumarsi vastaamatta, ja doña Hermosa jatkoi:
"Minun ikäiseni ja ennen kaikkea minun asemassani oleva nuori tyttö",
sanoi hän lujalla äänellä, "ei rohkene ottaa niin... sanokaamme...
tavatonta askelta, kuin minun nyt uskaltamani, ilman tärkeitä syitä."
"Siitä olen vakuutettu."
"Mitkä syyt voivat nyt olla kyllin tärkeät saadakseen naisen
syrjäyttämään sukupuolensa synnynnäisen kainouden ja panemaan alttiiksi
maineensa? On olemassa vain yksi. Kun hänen sydämensä harrastukset ovat
kysymyksessä, kun hänen rakkautensa tulee väliin... Puhunko kyllin
selvästi, don Torribio? Alatteko ymmärtää minua?"
"Kyllä, señorita", vastasi don Torribio liikutettuna.
"Viime kerralla tavatessamme otti isäni teidän minun
sulhasenani vastaan kenties liian epäkohteliaasti. Mielettömänä
mustasukkaisuudesta, luullen liittomme puretuksi, raivoissanne isälleni
ja minulle te jätitte jonkun minuutin kuluttua hyvästi ja vetäydyitte
pois viha ja raivo sydämessänne."
"Serkku hyvä, minä vakuutan..."
"Minä olen nainen, don Torribio; meillä naisilla on vaisto, joka ei
koskaan petä -- luuletteko, että minä, joka olin aiottu morsiameksenne,
en ollut aavistanut teidän minua kohtaan tuntemaanne rakkautta?"
Nuori mies katseli häntä selittämätön ilme kasvoillaan.
"Muutamia päiviä myöhemmin", jatkoi doña Hermosa, "joutui don Fernando
Carril väijytyksen uhriksi ja jäi kuolleena paikalle. Miksi teitte
niin, don Torribio?"
"En tahdo kieltää, señorita, että olen koettanut kostaa sille, jota
pidin kilpakosijanani -- mutta minä vakuutan, etten ole käskenyt tappaa
häntä."
"Tiesin sen", sanoi doña Hermosa kunnioittavasti. "Teidän ei tarvitse
puhdistautua."
Don Torribio katsoi häneen käsittämättä mitään.
Neito jatkoi hymyillen:
"Luulemanne kilpakosija ei ollutkaan sellainen. Tuskin olitte lähtenyt
haciendasta, kun minä tunnustin isälleni, että rakastin ainoastaan
teitä ja etten milloinkaan suostuisi menemään naimisiin kenenkään muun
kanssa."
"Olisiko se mahdollista!" huudahti nuori mies nousten kiivaasti. "Ooh,
jospa olisin sen tiennyt!"
"Rauhoittukaa, aikaansaamanne paha on osittain korjattu: don Fernando,
joka minun käskystäni on riistetty Pabliton huostasta, on tällä
hetkellä de las Norias'in haciendassa, josta hän pian matkustaa
Meksikoon. Isäni, joka ei milloinkaan ole voinut kieltää minulta
mitään, on sallinut minun lähteä sen luokse, jota rakastan."
Ja hän loi nuoreen mieheen sanomatonta rakkautta uhkuvan katseen.
Don Torribio oli hämmennyksissä. Ristiriitaiset tunteet riehuivat hänen
sydämessään. Hän ei uskaltanut uskoa tytön sanoja. Löytyi vielä
epäilys, julma epäilys -- ehkäpä tyttö vain teki pilaa hänestä.
"Kuinka?" sanoi hän; "rakastaisitteko minua vielä?"
"Eikö läsnäoloni ole riittävä todistus?" vastasi tyttö. "Miksikä olisin
tullut tänne? Mikä muu syy olisi saanut minut tekemään niin?"
"Se on totta", huudahti don Torribio langeten polvilleen, "antakaa
anteeksi, señorita, minä olen mieletön, en tiedä mitä sanon, oi, se on
liian suuri onni!"
Riemullinen hymyily levisi nuoren tytön kasvoille.
"Ellen rakastaisi teitä", sanoi hän, "niin miksi en sitten menisi
naimisiin don Fernandon kanssa, joka nyt on luonamme haciendassa?"
"Niin, niin, olette oikeassa, sata kertaa, tuhat kertaa oikeassa? Oi,
te naiset, jumalalliset olennot, kuka voi milloinkaan tutkia teidän
sydämenne!"
Doña Hermosa hillitsi hymyilynsä. Hän oli pakottanut jalopeuran
jalkainsa juureen. Tuo niin vahva mies oli voitettu. Täst'edes oli doña
Hermosa varma kostostaan.
"Mitä vastaan isälleni?" kysyi hän.
Don Torribio nousi, hänen silmänsä säkenöivät, hänen otsansa kirkastui,
ja syvällä äänellä sekä sanomattoman onnellisen näköisenä vastasi hän:
"Señorita, sanokaa isällenne, etten elä kyllin kauan, korvatakseni ne
suloiset hetket, jotka nyt olen viettänyt seurassanne. Heti kun San
Lucarin presidio on valloitettu, on minulla kunnia saapua don Pedro de
Lunan haciendaan."
XII.
NAISEN TAHTO.
Jokaista äärimmäisyyttä, kun se on saavuttanut huippukohtansa, täytyy
seurata taantumus päinvastaiseen suuntaan. Näin tapahtui heti senkin
kohtauksen jälkeen, mistä edellä on kerrottu.
Onnen hurmaamana antautui don Torribio vain vaistomaisesti epäillen
niiden rakkausvakuuttelujen valtaan, joita doña Hermosa hänelle lausui.
Sillävälin tihensi nuoren tytön uskaltaman askeleen epätodenmukaisuus
itsessään yhäkin vain sitä huntua, jonka tämä niin kätevästi oli
käärinyt hänen silmilleen.
Älykkäillä miehillä on tietämättään muuan heikko puoli, joka usein
koituu heidän turmiokseen. He nimittäin luulevat, että heitä ympäröivät
ja heidän taipumuksiaan imartelevat henkilöt eivät kykene heitä
pettämään.
Näin oli asian laita tässäkin tapauksessa. Kuinka voikaan epäillä
nuorta tyttöä, tuskin kaksikymmenvuotiasta lasta, jonka käytös oli niin
yksinkertainen, katse ilmaisi niin paljon kaipausta ja joka niin
avomielisesti tunnusti rakkautensa?
Mikä syy tällä tytöllä saattoi olla pettääkseen häntä, kun don Fernando
oli pelastettu? Missä tarkoituksessa hän olisi tullut antautumaan hänen
käsiinsä, ilman mitään mahdollisuutta päästä pois?
Tämä tuntui hänestä käsittämättömältä ja olikin tavallaan sellaista.
Kaikki tämä osoitti vain, että don Torribio, ollen ennen kaikkea
etevälahjainen valtiomies, jolla koko ikänsä oli ollut vain
päämääränään kunnianhimoisten unelmiensa tyydyttäminen, oli aina ollut
syventyneenä korkeisiin valtiollisiin yhdistelmiinsä eikä ollut
tutkinut tuota viekkaudella, sulolla ja uskottomuudella hyvin
varustettua olentoa, jota sanotaan naiseksi, eikä siis tuntenut häntä.
Nainen -- ennen kaikkea amerikkalainen nainen -- ei milloinkaan unohda
rakastettuaan kohdannutta loukkausta. Tämä on se pyhä paikka, johon ei
kukaan saa koskea.
Ja toiseksi, doña Hermosa oli ollut don Torribion ainoa rakkaus. Siinä
oli hänen uskonkappaleensa, ja kaikki muut näkökohdat haihtuivat hänen
silmissään sen todisteen tieltä, minkä tyttö äsken oli hänelle antanut.
"Voinko minä nyt", sanoi doña Hermosa, "jäädä tähän leiriin, kunnes
isäni saapuu, tarvitsematta pelätä, että minua loukataan?"
"Käskekää, señorita, täällä on vain orjianne", vastasi don Torribio
kumartaen.
"Tämä nainen, jonka suojelusta saan kiittää siitä, että olen voinut
tunkeutua luoksenne, palaa de las Norias'in haciendaan."
Don Torribio meni teltan ovelle ja löi käsiään yhteen kaksi kertaa.
Muuan intiaanisoturi ilmestyi.
"Toimita kuntoon teltta minulle -- tämän minä luovutan näille
valkoisille naisille", sanoi don Torribio miehelle apachien kielellä.
"Valitun sotilasjoukon, joiden päällikkönä veljeni on, tulee
lakkaamatta vartioida heidän turvallisuuttaan. Voi sitä, joka ei osoita
heille syvintä kunnioitusta! Nämä naiset ovat pyhiä, saaden
esteettömästi kulkea miten ja minne vain haluavat sekä ottaa vastaan
kenen tahtovat. Onko veljeni ymmärtänyt minut?"
Sotilas kumarsi vastaamatta.
"Satuloikaa veljeni kaksi hevosta."
Intiaani meni.
"Kuten näette, señorita", jatkoi don Torribio kumartaen doña
Hermosalle, "olette te täällä kuningattarena."
"Kiitän teitä", vastasi doña Hermosa, ja ottaen povestaan edeltäpäin
kirjoitetun kirjeen, joka ei kuitenkaan vielä ollut suljettu, jatkoi
hän: "olin niin varma keskustelumme tuloksesta, että minä, kuten
näette, olen kirjoittanut siitä isälleni ennenkuin tapasinkaan teidät.
Kas tässä", sanoi hän, huulillaan hurmaava hymyily, mutta sielussaan
vavisten, "lukekaa, don Torribio, mitä kirjoitan isälleni."
"Ooh, señorita", sanoi don Torribio, työntäen kirjeen luotaan, "mitä
tytär kirjoittaa isälleen, on pyhää; sitä ei saa kukaan muu kuin hän
lukea."
Doña Hermosa taittoi hitaasti kirjeen kokoon, vähimmälläkään tavoin
ilmaisematta, miten suuresta vaarasta hän oli pelastunut, ja antoi sen
Manuelalle.
"Äitini", sanoi hän, "anna tämä kirjelappu isälleni henkilökohtaisesti,
ja selittäkää hänelle, mitä en ole voinut sanoa tässä kirjeessä."
"Sallikaa minun poistua, señorita", keskeytti don Torribio; "minä en
tahdo kuunnella, mitä ohjeita annatte seuranaisellenne."
"Sitä minä vastustan", sanoi doña Hermosa itsepäisesti, "minulla ei
enää saa olla mitään teiltä salattavaa. Tästälähin te saatte tietää
salaisimmatkin ajatukseni."
Nuori mies hymyili autuaallisesti. Samassa talutettiin hevoset
paikalle.
Doña Hermosa käytti hyväkseen niitä muutamia silmänräpäyksiä, jolloin
don Torribio vaihtoi muutaman sanan apachisoturin kanssa, ja kuiskasi
nopeasti Manuelalle:
"Poikasi pitää tulla tänne tunnin kuluessa, jos suinkin mahdollista."
Manuela nyökkäsi ymmärtäneensä.
Don Torribio tuli samassa taas telttiin.
"Saatan itse doña Manuelan aina presidion varustuksille asti", sanoi
hän, "siten voitte olla varma, ettei sanansaattajanne joudu mihinkään
vaaraan."
"Kiitän teitä", sanoi doña Hermosa.
Naiset heittäytyivät toistensa syliin ja suutelivat toisiaan, aivankuin
eivät milloinkaan enää saisi nähdä toisiaan.
"Älä unohda!" kuiskasi doña Hermosa.
"Ole huoletta", vastasi Manuela.
"Täällä olette kotonanne, señorita", sanoi don Torribio, "kukaan ei
tule tänne ilman teidän suostumustanne."