"Luuletteko voivanne istua hevosen selässä?" kysyi tuntematon.
"Toivoakseni", vastasi don Fernando.
"Se on välttämätöntä", sanoi tuntematon päättävästi.
"Sitten minä teen niin, vaikkapa kuolisin siitä tempusta."
"Hyvä! Nouskaamme sitten selkään ja lähtekäämme."
Juuri kun heidän piti kääntyä kadulle, tuli heitä vastaan kymmenen tai
kaksitoista ratsumiestä täyttä laukkaa. Ne olivat korkeintaan
parinkymmenen askeleen päässä.
"Tuossa on vihollisemme!" sanoi tuntematon matalalla, mutta lujalla
äänellä. "Ohjakset hampaisiin ja hyökkäykseen! Meidän täytyy murtautua
lävitse tai kuolla."
Nuo viisi miestä asettuivat riviin ja ratsastivat täyttä laukkaa
lähestyviä kohti, laukaisten pistoolinsa heitä vastaan aivan läheltä ja
sen jälkeen käyden heidän kimppuunsa sapeleilla.
"Tuhat tulimmaista!" huusi Pablito raivoissaan -- sillä hän juuri oli
vastaantulijoiden johtaja -- "vankini pääsee karkuun."
Ja kääntäen hevosensa hän Iäksi ajamaan takaa don Fernandoa.
Tämä laukaisi pistoolinsa vähentämättä vauhtiaan, ja vaqueron hevonen,
jonka päähän luoti sattui, teki ratsastajineen kuperkeikan.
Pablito nousi aivan rusennuttuna. Ne, jotka niin äkkiä olivat
hyökänneet hänen kimppuunsa, olivat kadonneet.
"Oh, vielä minä heidät löydän!" sanoi hän raivoissaan,
Sillävälin olivat pakolaiset ennättäneet joen rannalle, jossa vene
vartoi heitä.
"Tässä meidän täytyy erota" sanoi tuntematon don Fernandolle, ottaen
naamion kasvoiltaan.
"Estevan!" huudahti don Fernando.
"Minä itse, ystäväni", vastasi majordomo. "Tämä vene vie teidät del
Cormillon haciendaan. Lähtekää viipymättä ja", lisäsi hän kumartuen don
Fernandon korvaan ja antaen hänelle neljään taitteeseen käännetyn
paperin, "lukekaa tämä tarkkaan, kenties voitte vuorostanne tulla
auttamaan meitä."
"Oh, olkaa huoleti, minun täytyy saada maksaa puolestani."
"Hyvästi tai oikeammin näkemiin, ystäväni."
"Kiitoksia! Saanko jälleen nähdä doña Hermosan?"
"Minua on kielletty virkkamasta siitä asiasta mitään."
"Toinen asia sitten: kuka piti minua vankinaan, tiedättekö sen?"
"Kyllä, mutta niitä oli kaksi: Tiikerikissa ja don Torribio Quiroga."
"Ah", sanoi don Fernando rypistäen kulmakarvojaan, "pidän sen
muistissani. Kiitoksia vielä kerta, Estevan!"
Ja viitaten soutajille hän istui veneeseen, joka läksi matkaan hyvää
vauhtia ja katosi pian yön pimeyteen.
Rannalla seisoi kolme henkilöä, jotka levottomin katsein seurasivat
veneen kulkua.
Nämä kolme henkilöä olivat don Estevan Diaz, doña Hermosa ja doña
Manuela.
X.
PUNANAHKOJEN LEIRI.
Don Pedron ja hänen tyttärensä hellän huolenpidon vuoksi oli don
Estevan pian parantunut.
Hänen ensimäinen toimenpiteensä oli ollut, kuten hän oli don
Torribiolle uhannutkin, ilmoittaa hacienderolle sen henkilön nimen,
joka niin raukkamaisesti oli hyökännyt hänen kimppuunsa, ja kenenkä
käsiin don Fernando oli joutunut.
Siitä hetkestä asti oli don Torribio mennyttä miestä don Pedron ja
hänen tyttärensä silmissä.
Tämän alkukostonsa jälkeen oli majordomo lähtenyt hankkimaan tietoja
ystävästään. Sattuma oli suosinut häntä, hänen tavatessaan el Zapoten.
Tuo arvoisa ja tunnollinen vaquero oli sillä kertaa varsin halukas
selittämään kaikki mitä häneltä pyydettiin, sillä hän oli samana aamuna
tavallisen, kiusallisen huonon onnensa vuoksi joutunut aivan
putipuhtaaksi korttipelissä, niin ettei hänellä enää ollut äyriäkään
jäljellä. Muutamilla kätevästi antamillaan kultarahoilla onnistui
majordomon saada tietää kaikki, mitä oli tapahtunut, samoinkuin paikan,
missä don Fernandoa pidettiin piilossa.
Saatuaan tietää, mitä halusi, jätti don Estevan vaqueron siihen
paikkaan ja palasi kiireesti haciendaan. Doña Hermosa ei ollut mikään
tavallinen nainen, Hän oli hyvin tarmokas ja vielä lisäksi hän rakasti
don Fernandoa. Hän päätti vapauttaa hänet, mutta hän ei puhunut siitä
mitään, peläten saattavansa isänsä levottomaksi. Hän vain lausui
toivovansa saada olla päivän tai pari de las Norias'in haciendassa,
johon don Pedro helposti suostui ehdolla; että hän ottaisi mukaansa
lukuisan suojelusjoukon päättäviä ja hyvin aseistettuja peoneja.
Mutta sen sijaan, että olisi mennyt haciendaan, läksikin nuori tyttö
presidioon, jonne hänen onnistui tunkeutua intiaanien huomaamatta.
Päästyään kylään hän ilmaisi suunnitelmansa don Estevanille.
Tämä hämmästyi sitä kylmäverisyyttä, millä nuori tyttö selosti
tekemäänsä suunnitelmaa, jossa ei ainoastaan hänen itsensä, vaan
vieläpä majordomon äidinkin piti olla osallisena.
Kaikki don Estevanin yritykset saada tyttö luopumaan suunnitelmastaan
olivat turhia. Hänen täytyi totella tätä tahtomattaankin.
Kun vene, joka vei pois don Fernandon, oli kadonnut, kääntyi don
Estevan doña Hermosan puoleen.
"Ja mitä nyt aijotte tehdä, señorita?" kysyi hän.
"Nyt", vastasi neito tiukasti, "aijon tunkeutua apachien leiriin
tapaamaan don Torribiota."
Majordomo ei voinut olla säpsähtämättä.
"Siellähän teitä odottaa häpeä ja kuolema!" sanoi hän kolkolla äänellä.
"Ei", vastasi doña Hermosa päättävästi, "vaan kosto."
"Haluatteko te sitä?"
"Minä vaadin sitä."
"Hyvä", sanoi nuori mies, "minä tottelen. Menkää pukeutumaan, minä
saatan itse teidät intiaanileiriin."
Vaihtamatta sanaakaan palasivat kaikki kolme don Pedron taloon, jossa
he asuivat.
Oli keskiyö. Kadut olivat tyhjät. Kuolon hiljaisuus vallitsi
kaupungissa, jota valaisi vanhan presidion loimu, presidion, joka paloi
jo kolmatta päivää, sittenkuin intiaanit olivat sen ensin ryöstäneet ja
sitten sytyttäneet. Intiaanien paholaisen näköiset varjot kuvastuivat
raunioiden ja jäännösten joukossa.
Tultuaan asuinhuoneen luo pysähtyi don Estevan pihalle.
"Ajatelkaa, mitä aijotte tehdä, señorita", sanoi hän. "Mitä hyötyä on
kostamisesta? Suosittunnehan on jo turvassa."
"Niin, mutta hän on ollut vähällä saada surmansa. Mikä on epäonnistunut
kerran, voi onnistua toisella kertaa. Don Torribio on loukannut
kalliimpia tunteitani, päätökseni on tehty, hänen pitää oppia tuntemaan
minkälainen on naisen kosto."
"Eikö mikään voi päätöstänne horjuttaa?"
"Ei mikään", sanoi neito lujalla äänellä.
"Menkää sitten laittautumaan kuntoon, señorita, odotan teitä täällä."
Molemmat naiset menivät sisään, Estevanin asettuessa mietteissään
pääkäytävän rappusille.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauvan. Kymmenen minuutin kuluttua tulivat
naiset taas pihalle.
He olivat puetut täydelliseen apachipukuun, ja kasvoja peittävä maalaus
täydensi ulkomuodon ja teki heidät tuntemattomiksi.
Estevan ei voinut olla huudahtamatta ihmetyksestä, niin täydellinen oli
muutos.
"Totta vie, tehän olette oikeita intiaaninaisia, tiedän mä!"
"Luuletteko kenties", vastasi doña Hermosa ivallisesti hymyillen, "että
don Torribiolla yksinään on erikoisoikeus mielensä mukaan vaihtaa
nahkaa ja muuttaa muotoansa."
"Kuka voi taistella naista vastaan?" sanoi Estevan pudistaen päätään.
"Ja mitä tahdotte nyt minulta?" jatkoi hän.
"Vain vähäpätöisen seikan", vastasi doña Hermosa, "suojelustanne
intiaanien etulinjalle asti."
"Entä sitten?"
"Sitten on muu meidän asianamme."
"Mutta ettehän kai aijo jäädä yksinänne noin vain intiaanien joukkoon?"
"Päinvastoin, meidän täytyy jäädä sinne."
"Äiti kulta", sanoi nuori mies huolissaan, "tahdotko siis antautua
noiden raakojen pakanoiden käsiin?"
"Rauhoitu, poikani", sanoi vanha rouva lempein katsein, "ei minulla ole
mitään vaaraa."
"Mutta kuitenkin..."
"Estevan", keskeytti doña Hermosa nopeasti, "minä vastaan äidistänne."
Majordomo painoi masentuneena päänsä alas.
"No, Jumalan nimeen sitten", sanoi hän hyvin vähän vakuutetun
näköisenä.
"Matkalle", sanoi doña Hermosa kääriytyen huolellisesti viittansa
poimuihin.
Don Estevan kulki etummaisena.
Yö oli pimeä. Sammuvat tulet, joiden ympärillä presidion puolustajat
makasivat ja nukkuivat, levittivät siellä täällä vain himmeätä,
epämääräistä valoaan, riittämätöntä ohjaamaan ketään pimeässä, joka
lisääntyi sen sijaan että se olisi haihtunut.
Kaupunki oli synkän näköinen, ja siellä vallitsi lyijynraskas
hiljaisuus, jonka vain silloin tällöin korppikotkien ja muiden
petolintujen käheät huudot katkaisivat, niiden tapellessa viimeisessä
taistelussa kaatuneiden ruumiista, joista ne raastoivat suuria
lihakappaleita sinne tänne.
Nuo kolme henkilöä kulkivat lujin askelin eteenpäin pirstaleitten
joukossa, milloin kompastuen maata peittäviin muurinpalasiin, milloin
kiiveten ruumiiden yli ja häiriten tiehensä lentelevien ja vihaisesti
kirkuvien petolintujen kamalaa juhla-ateriaa.
He kulkivat siten melkein koko kaupungin halki ja saapuivat vihdoin
lukemattomia kiertoteitä ja tavattomia vaikeuksia kokien eräälle
rintavarustukselle, joka oli vastapäätä intiaanileiriä, mistä aivan
läheltä näkyi valoa välkkyvän ja kuului huutoa ja laulua. Vaihdettuaan
muutaman sanan johtajan kanssa, päästi vartia nuo kolme henkilöä
kulkemaan edelleen. Tultuaan muutamien askelten päähän ulkopuolelle,
pysähtyi don Estevan ja hänen molemmat seuralaisensa tekivät samoin.
"Doña Hermosa", sanoi nuori mies matalalla ja katkonaisella äänellä,
"tässä on nyt intiaanileiri edessämme. Jos minä seuraisin teitä
kauemmaksi, voisi turvani käydä teille vaaralliseksi. Minun täytyy siis
pysähtyä tähän. Muuten teillä on vain muutamia askeleita määränne
päähän."
"Kiitoksia ja näkemiin, Estevan", sanoi nuori tyttö ojentaen hänelle
kätensä.
Nuori mies piti sitä omassaan.
"Señorita", sanoi hän syvällä äänellä, "vielä sananen."
"Puhukaa, ystäväni."
"Kaiken sen nimessä, mikä teille on kalliinta maailmassa, pyydän teitä
luopumaan onnettomuutta tuottavasta suunnitelmastanne. Luottakaa minun
kokemukseeni, vielä on aika -- palatkaa del Cormillon haciendaan, te
ette tiedä, mitkä vaarat teitä uhkaavat."
"Estevan", vastasi nuori tyttö päättävästi, "minkälaisia nuo vaarat
lienevätkin, niin minä uhmaan niitä. Ei mikään voi saada minua
muuttamaan päätöstäni. Näkemiin siis!"
"Näkemiin!" mutisi nuori mies surullisesti.
Doña Hermosa kääntyi ja meni lujin askelin intiaanileiriä kohti. Doña
Manuela epäröi hetkisen, ja heittäytyi äkkiä poikansa syliin, ennenkuin
seurasi jäljessä.
"Ah!" huudahti Estevan kovin liikutettuna, "jää luokseni, äiti kulta,
minä pyydän sinua!"
"Oi!" vastasi vanha rouva jalosti, viitaten doña Hermosaan, "antaisinko
siis hänen uhrautua yksinään?"
Estevan ei vastannut.
Manuela syleili häntä viimeisen kerran, jonka jälkeen hän suurimmalla
ponnistuksella irtaantui poikansa sylistä, joka turhaan koetti pidättää
häntä, ja saavutti yhdellä harppauksella doña Hermosan.
Majordomo katseli levottomasti heidän jälkeensä, niin kauan kuin voi
erottaa heidät pimeässä, johon he pian katosivat.
Silloin päästi hän voimakkaan huokauksen ja palasi pitkin askelin samaa
tietä, jota oli tullutkin, mutisten matalalla äänellä:
"Kunhan ennättäisin ajoissa, niin ettei hän vielä olisi saapunut don
José Kalbrisin luo."
Juuri kun Estevan saapui linnoitukseen, läksi kuvernööri sieltä don
Torribion seurassa. Mutta don Estevan oli niin kiintynyt ajatuksiinsa,
ettei hän huomannut ratsastavia, vaikka he kulkivat niin läheltä, että
miltei hipaisivat häntä.
Tämä turmiollinen sattuma aiheutti auttamattoman onnettomuuden.
Jätettyään don Estevanin kulkivat molemmat naiset eteenpäin umpimähkää
hetkisen, suunnaten kulkunsa edessään näkyvää valoa kohden.
Kuljettuaan vähän matkaa pysähtyivät he huoahtamaan ja rauhoittaakseen
sydäntään, joka tykytti niin, että oli halkeamaisillaan.
Nyt kun vain muutama askel erotti heidät intiaanien telteistä,
huomasivat he yrityksensä koko vaaran ja hurjuuden, ja niin
päättäväisiä kuin olivatkin, tunsivat naiset tahtomattaankin
rohkeutensa horjuvan ja sydämensä hyytyvän kauhusta, ajatellessaan sitä
kamalaa murhenäytelmää, jonka pääosaa he menivät esittämään.
Kumma kyllä tuki juuri Manuela nyt seuralaistaan, joka oli
menettämäisillään rohkeutensa.
"Señorita", sanoi hän, "nyt on minun vuoroni olla johtajana. Jos
tahdotte seurata ohjeitani, niin luullakseni voimme torjua meitä
uhkaavat monet vaarat."
"Puhu", vastasi doña Hermosa, "minä kuuntelen sinua, imettäjäni."
"Meidän on ensiksikin jätettävä nämä viittamme, jotka peittävät
vaatteemme ja joista meidät heti tunnettaisiin valkoisiksi."
Näin sanoen hän riisui viittansa, heittäen sen kauas luotaan. Doña
Hermosa seurasi epäröimättä hänen esimerkkiään.
"Kulkekaa nyt rinnallani", jatkoi Manuela; "mitä tahansa tapahtuukin,
niin älkää ollenkaan pelätkö, älkääkä puhuko sanaakaan, sillä silloin
olemme auttamattomasti hukassa."
"Hyvä!" sanoi nuori tyttö.
"Me olemme", jatkoi Manuela, "kaksi intiaaninaista, jotka olemme
tehneet Wacondahille lupauksen haavoittuneen isämme paranemiseksi.
Oletko käsittänyt minut? Ennen kaikkea et saa puhua sanaakaan."
"Eteenpäin, ja suojelkoon Jumala meitä."
"Tapahtukoon niin", vastasi Manuela, tehden hurskaana ristinmerkin.
He läksivät jälleen kulkemaan.
Viiden minuutin kuluttua he olivat intiaanileirissä.
Intiaanit olivat, meksikolaisista helposti saadun voittonsa hurmaamina,
antautuneet hilpeän ilon valtaan.
Kaikkialla vain laulettiin ja tanssittiin.
Muutamia tynnyreitä paloviinaa, jotka oli löydetty presidiosta ja
lähellä olevista ryöstetyistä haciendoista, oli laahattu leiriin ja
avattu.
Tavaton epäjärjestys, kuvaamaton, ihmeellinen sekasotku vallitsikin sen
vuoksi intiaanien kesken, jotka juovuksissa ovat rutihulluja ja voivat
silloin tehdä mitä suurimpia ilkivaltaisuuksia.
Päällikköjen vallasta ei välitetty. Muuten olivatkin useimmat heistä
samanlaisessa tilassa kuin heidän soturinsakin, eikä ole
epäilemistäkään, että jos San Lucarin asukkailla olisi ollut
riittävästi väkeä yllättääkseen intiaanit, niin olisivat he voineet
panna toimeen kauhean verilöylyn noiden petojen keskuudessa, jotka
olivat tolkuttomasti juopuneina ja tällöin kykenemättömiä puolustamaan
itseään.
Tämän epäjärjestyksen johdosta onnistui molempien naisten huomaamatta
päästä leirilinjan ohi. Sykkivin sydämin ja jäsenet pelosta vavisten,
mutta rauhallisen ja vakavan näköisinä luikertelivat he nyt
sisiliskojen tavoin joukkojen keskellä, kulkien huomaamatta ohi
juopottelijoiden, joita tölmi heitä vastaan joka askeleella, ja
koettivat umpimähkään, luottaen sallimukseen ja onneensa, noiden sikin
sokin pystytettyjen telttojen joukosta löytää sen, joka oli suuren
valkonaaman asuntona.
He olivat sillä tavoin umpimähkään harhailleet ympärinsä jo hyvän
aikaa, joutumatta pulaan. Menestyksen rohkaisemina he olivat melkein
unohtaneet pelkonsa, ja toisinaan he vaihtoivat rohkaisevan silmäyksen,
kun äkkiä muuan jättiläismäinen intiaani tarttui doña Hermosan vyöhön
ja nostaen hänet maasta suuteli häntä voimakkaasti kaulaan.
Tämän odottamattoman loukkauksen johdosta kirkaisi tyttö pelästyneenä
ja vapautui tavattomalla ponnistuksella intiaanista, jonka hän
voimakkaasti työnsi luotaan.
Villi horjahti taaksepäin juopuneilla jaloillaan ja kaatui pitkäkseen,
huudahtaen raivoisasti, mutta nousi melkein heti ja syöksyi kuin
jaguari tyttöä kohti.
Manuela heittäytyi nopeasti väliin.
"Takaisin!" sanoi hän pannen päättävästi kätensä intiaanin rinnalle,
"tämä nainen on minun sisareni."
"Korppikotka on soturi, joka ei suvaitse loukkausta", vastasi villi
rypistäen kulmakarvojaan ja paljastaen veitsensä.
"Aijotko siis tappaa hänet!" huudahti Manuela pelästyneenä.
"Aijon, minä aijon tappaa hänet", vastasi villi, "ellei hän suostu
seuraamaan minua telttiini. Hänestä tulee päällikön vaimo."
"Sinä olet hullu", vastasi Manuela, "telttisi on täysi, siellä ei enää
ole tilaa tulelle."
"Siellä on tilaa vielä kahdelle", vastasi intiaani. "Ja koska tuo
nainen on sisaresi, niin saat sinä seurata mukana."
Tämän äänekkään sanasodan johdosta oli joukko intiaaneja kerääntynyt
molempien naisten ympärille, jotka huomasivat joutuneensa piirin
keskelle, mistä heidän oli mahdoton päästä pois.
Manuela arvioi katseellaan heitä uhkaavan vaaran suuruuden; hän näki
tuhon tulevan.
"No niin!" toisti Korppikotka, tarttuen vasemmalla kädellään doña
Hermosan hiuksiin, jotka hän kääri ranteensa ympäri, ja heiluttaen
veistään, hän karjui "tahdotteko seurata minua telttiin, sisaresi ja
sinä?"
Doña Hermosa oli vaipunut kasaan. Puoleksi maahan viskattuna odotti hän
silmät ummessa kuoliniskua.
Manuela suoristihe, hänen silmänsä syöksivät tulta ja päättävästi
tarttuen korppikotkan käsivarteen hän huusi kovalla äänellä:
"No koska välttämättä niin tahdot, sinä koira, niin täyttyköön
kohtalosi! Katso minua, Wacondah ei salli rankaisematta solvattavan
orjattariaan."
Aina tähän asti oli Manuela koettanut mahdollisimman tarkkaan pitää
kasvonsa varjossa, jottei kukaan erottaisi hänen kasvonpiirteitään.
Mutta nyt hän asettui niin, että valo lankesi suoraan hänen
kasvoihinsa.
Nähdessään kasvojen eriskummallisen maalauksen huudahtivat intiaanit
hämmästyneinä ja väistyivät taaksepäin, pelon valtaamina.
Manuela hymyili voittonsa johdosta; hän tahtoi tehdä sen täydelliseksi.
"Wacondahin valta on rajaton", sanoi hän: "voi sitä, joka tahtoo
vastustaa hänen aikomuksiaan! Hän juuri lähettää minut. Takaisin,
kaikki!"
Ja tarttuen doña Hermosan käsivarteen, joka tuskin oli tointunut
kauheasta mielenliikutuksestaan, meni hän päättävästi erästä piirin
laitaa kohti.
Intiaanit epäröivät hetkisen. Manuela ojensi kätensä käskevästi, ja
voitetut intiaanit väistyivät oikealle ja vasemmalle, päästäen naiset
vapaasti kulkemaan.
"Minä olen ihan kuolemaisillani", kuiskasi doña Hermosa.
"Rohkeutta!" kuiskasi Manuela takaisin, "me olemme pelastetut."
"Ohhoh!" sanoi pilkallinen ääni, "mitä täällä on tekeillä?" Ja muuan
mies asettui molempien naisten eteen silmäillen heitä ivallisesti.
"Poppamies!" mumisivat intiaanit, ja rauhoittuneina noitansa
läsnäolosta kasaantuivat he jälleen vankien ympärille.
Manuela vapisi ja tunsi epätoivoa, nähdessään viekkautensa tulokset
menneen tyhjään. Tuo urhokas nainen tahtoi kuitenkin yrittää vielä
kerran.
"Wacondah rakastaa intiaaneja", sanoi hän, "juuri hän lähettää minut
apachisoturien poppamiehen luo."
"Tokkohan", vastasi noita leikillisellä äänellä, "ja mitä tahtoo hän
minulta?"
"Sitä ei saa kuulla kukaan muu kuin sinä."
"Ooah!" sanoi poppamies lähestyen Manuelaa, jonka olalle hän laski
kätensä, katsellen häntä terävästi; "minkä todisteen annat minulle
siitä tehtävästä, jonka kaikkivaltias henki on antanut sinulle?"
"Tahdotko pelastaa minut?" kysyi Manuela nopeasti matalalla äänellä.
"Se riippuu", vastasi toinen kiiluvin silmin katsellen tyttöä, "se
riippuu hänestä."
Doña Hermosa pidättyi ilmaisemasta inhoaan.
"Kas tässä", sanoi Manuela, ojentaen noidalle doña Hermosan ranteita
kaunistavat kallisarvoiset, jalokivillä koristetut rannerenkaat.
"Ooah!" sanoi noita, piiloittaen ne poveensa, "ne ovat kauniita, mitä
tahtoo äitini?"
"Ensiksikin päästä eroon noista miehistä."
"Entä sitten?"
"Vapauta meidät ensin."
"Tapahtuu kuten tahdot."
Intiaanit olivat seisoneet liikkumattomina, toimettomina katselijoina
voimatta kuulla tätä lyhyttä keskustelua. Noita kääntyi heidän
puoleensa kasvot kauhun vääntäminä.
"Paetkaa!" sanoi hän peloittavalla äänellä; "tämä nainen tuottaa
onnettomuutta. Wacondah vihastuu; paetkaa, paetkaa!"
Intiaanit, jotka tunsivat olevansa levollisia vain poppamiehensä
turvissa, mutta nyt näkivät, että tämän oli vallannut heille
käsittämätön kauhu, syöksyivät sikin sokin pakoon ja hajaantuivat ilman
muuta joka taholle.
Kun he olivat kadonneet intiaanitelttojen taakse, sanoi poppamies
naisille:
"No niin, uskotteko, että minä voin suojella teitä?"
"Uskomme", vastasi Manuela, "ja minä kiitän isääni, hän on yhtä mahtava
kuin viisaskin."
Tyydytettyä ylpeyttä ilmaiseva hymyily leikki viekkaan intiaanin
ohuilla huulilla.
"Minä voin myös kostaa niille, jotka pettävät minut", sanoi hän.
"En minä aijokaan koettaa pettää isääni", vastasi Manuela.
"Mistä valkoinen sisareni tulee?" kysyi intiaani,
"Ensimmäisen miehen arkista", vastasi Manuela, katsoen miestä suoraan
silmiin.
Poppamies punastui.
"Tyttärelläni on kuguarin kaksiosainen kieli", sanoi hän. "Pitääkö hän
minua iguanisisiliskona, joka antaa pettää itsensä kuin vanha akka?"
"Kas tässä kaulaketju", sanoi Manuela ojentaen intiaanille
kallisarvoisen helmikaulakoristeen, "jonka Wacondah on antanut
toimekseni jättää apachien jumalalliselle papille."
"Ooah!" sanoi poppamies, "tyttäreni ei voi valehdella, hän on viisas.
Minkä palveluksen voin vielä tehdä hänelle?" lisäsi hän ja pani
kaulaketjun, katsahdettuaan siihen, tekemään seuraa rannerenkaalle.
"Tahdon, että isäni vie minut suuren valkoisen päällikön telttiin,
hänen, joka taistelee apachisoturien riveissä."
"Tyttäreni haluaa puhua valkonaaman kanssa?"
"Niin haluan."
"Tuo soturi on viisas päällikkö, ottaakohan hän vastaan naisia?"
"Älköön isäni olko levoton siitä, minun täytyy puhua suuren päällikön
kanssa vielä tänä yönä."
"Hyvä, äitini saa puhua hänen kanssaan, mutta tämä toinen nainen?"
lisäsi hän, osoittaen doña Hermosaa.
"Tämä nainen", vastasi Manuela, "on Tiikerikissan ystävä, hänelläkin on
asiaa päällikölle."
Poppamies pudisti päätään.
"Onko soturien kehrättävä villoja, koska naiset käyvät sotaa ja
asettuvat neuvottelutulen ääreen?"
"Isäni erehtyy", vastasi Manuela, "päällikkö rakastaa sisartani."
"Ei", vastasi intiaani.
"Kas niin", lausui Manuela kärsimättömänä poppamiehen vastaväitteistä,
"kieltääkö isäni viemästä minua suuren päällikön telttiin? Varokoon hän
itseään, päällikkö odottaa meitä."
Poppamies katsoi häneen läpitunkevasti, mutta Manuela kesti sen,
luomatta silmiään alas.
"Hyvä!" sanoi intiaani, "äitini ei ole valehdellut, seuratkoon hän
minua."
Ja asettuen molempien naisten väliin sekä tarttuen kummankin
ranteeseen, hän vei heidät sekasotkuisten leirisokkeloiden läpi.
Intiaanit, joita he matkalla tapasivat, väistyivät osoittaen selviä
kauhun merkkejä.
Poppamies ei ollut pahoillaan tapahtumasta, sillä paitsi hänelle tästä
tullutta hyötyä, olivat sen seuraukset omiansa vahvistamaan hänen
valtaansa herkkäluuloisten ja taikauskoisten intiaanien silmissä, sillä
nämä luulivat, että Wacondah todella oli vaikuttanut häneen. Sen vuoksi
loistikin hänen naamansa tyytyväisyydestä.
Noin neljännestunnin ajan marssittuaan edestakaisin, tulivat he erään
teltan luo, jonka edustalle oli pystytetty yhdistyneiden heimojen totem
[merkitsee eläintä, jota heimo pitää pyhänä; tässä lippua, jossa on
pyhän eläimen kuva], tulipunaisilla ripsuilla varustettujen keihäitten
ympäröimänä ja neljän sotilaan vartioimana.
"Tässä se on", sanoi poppamies Manuelalle.
"Hyvä!" vastasi tämä; "sallikoon isäni meidän mennä sisään yksinämme."
"Onko minun erottava teistä?"
"On, mutta isäni voi vartoa meitä ulkopuolella."
"Minä odotan", vastasi poppamies lyhyesti, katsahtaen epäluuloisesti
naisiin.
Poppamiehen viittauksesta päästivät teltin edustalla olevat vartiat
naiset vapaasti kulkemaan.
He astuivat sisään sykkivin sydämin. Teltti oli tyhjä.
He huokasivat helpotuksesta. Don Torribion poissaolo antoi heille
tilaisuuden valmistautua siihen kohtaukseen, jota doña Hermosa toivoi
hänen kanssaan.
Poppamies oli jäänyt seisomaan teltin ovelle. Tämä mies, joka vähän
aikaa sitten oli kohotettu tähän arvoon Tiikerikissan vaikutuksesta,
oli hänen varjonsa ja toimi hänen vakoojanaan.
XI.
LUOPIO.